He istuivat hiljaisessa Imperfektumissaan ja halveksivat yhdessä
maailmaa. Ulkona oli muuan niistä päivistä, joita olisi uskonut
olleeksi vain 1000-luvulla, läpitunkevan kalseita tuulia, niin harmaa,
pistävä ilma, että sai hengenahdistuksen. He kirosivat isänmaatansa sen
viikinki-ilmaston vuoksi ja uneksivat Välimerestä.
— Älyllä on jäätymäpisteensä, sanoi Quiding, historioitsija. Jos
Ruotsi olisi Italian leveysasteella, eivät ruotsalaiset olisi aivan
lahjattomia.
— Minun naapurini valtiotieteilijä ei voi kirjoittaa riviäkään, jos
huoneen lämpö on 22° alapuolella. Arkin mittainen kirjoitelma maksaa
hänelle neljännessylen puita. Käy kalliiksi olla tiedemiehenä tässä
maassa.
— Onko olemassa toista niin kelvotonta kuin pohjoinen lakeus talvella.
Harmaa maa, harmaa taivas, märät jalat ja paleltunut nenä.
— Sitä sinä et ymmärrä, sanoi Beve, ja hänen tummaan katseeseensa tuli
epätavallinen, kiivas välke. Et ymmärrä luontoa, eikä kukaan muukaan
teistä.
— Häh, ukkoseni, Quiding kuohahti. Kun minä luoviskelen kesäpurressani
luotojen lomitse ja aurinko ja tuuli toimittavat tehtävänsä liikoja
panematta, silloin kun näkisit silmäni pälyvän. Minut tenhoaa niin moni
uusi mainio väri, että uhmaan sillä esteetikkojakin. Minä päästän niin
monta huokausta, ah! ja ihmeellistä! että ahkerin saksalainen turisti
tuntisi ohitseen ajetuksi.
— Luonto on sinusta vain ruumiin ja silmän mukavuutta, ei muuta. Luonto
on sinusta vain pilattujen hermojen suuri lepokoti. Kirja on sinusta
parempi kuin puu ja ihminen parempi kuin kivi.
— Rinnastus on sangen rohkea.
— Oh, en jaksa enää kuulla teidän puhettanne ihmisistä, lahjakkuudesta,
kirjoista, henkisistä asioista. On toki olemassa jotakin suurempaa
ja ennen kaikkea niin paljon hiljaisempaa. Tämä mielipide- ja
aatevilinä, joka huutaa ja hämmentyy, nämä sadattuhannet ajatukset,
jotka pöyhkeilevät itsestään, tämä silvottu ihmishenki, joka tyhmän
ylimielisenä siroittelee ympärilleen pienet tuloksensa, mitä on kaikki
tämä jonkin hiljaisen kiven rinnalla, joka makaa tiellä ja jonka nostan
käteeni. Se kertoo minulle mykkänä syvempiä totuuksia kuin kaikki
teidän kirjanne yhteensä. Minä tunnen sen painavan kädessäni, ja minua
värisyttää salaperäinen voima. Minä tunnen, miten se tahtoo takaisin
maahan, mistä se on tullut; se on sen ainoa omistama tahtomus, mutta se
on voimakas ja sitä se ei menetä koskaan. Se kätkee itseensä ikuisesti
tämän kuolemattoman voiman, se on mitättömyydessään osallinen siitä
mahtavasta laista, joka johdattaa maailmojen ratoja. Minä katselen
sitä; se on palanen graniittia, joka kivettyi miljoonia vuosia ennen
ajanlaskuamme. Minä näen alkuvuoren kohoavan merestä, vuoren, johon
Ruotsi syntyi metsineen ja peltoineen. Se on rosoinen; näen jäätikköjen
rannattoman massan liikkuvan kohti etelää, murtavan kallioita ja
kantavan paasia ja kiviä mahtavassa selässään. Se on sileänä; kuulen
meren aaltojen pauhaavan rantoja vastaan, yksitoikkoisesti laulaen
hiovan kovaa graniittia, tunti tunnilta, tuhannet vuodet. Minä
lasken sen takaisin tielle; näen uudisraivaajan rastivan polkuja
puhki aarniometsien yhteiskunnasta yhteiskuntaan ja siroittavan
somerta teille, että niistä tulisi vahvoja jälkeentulevien matkata.
Siinä hiukan siitä, mitä kivi minulle kertoo, ja te puhutte jonkin
ihmisraukan kirjaraukasta, joka tuli kirjakauppaan eilen ja sai eräässä
lehdessä osakseen kiitosta eräältä herralta. Et, Quiding, sinä ymmärrä
luontoa.
— Mutta paras ystävä, se mitä sinä sanot, on tullut esiin juuri
inhimillisen ajattelun avulla, ja sinä tunnet sen niistä kirjoista,
joita halveksit.
— Tarkoitukseni ei ollut synnyttää keskustelua. Minä aion noudattaa
kiveni viisasta esimerkkiä ja olla vaiti.
— Haaveksija, mumisi Quiding happamesti piippunsa sytyttäen.
Mutta kaikki tunsivat hämärästi ammottavan tyhjyyden itsessään ja
ympärillään. Miksi raatelivat he aivojansa ajatuksilla ja mietteillä,
päähänpistoilla ja mietiskelyillä? Miksi he kamppailivat päivät pitkät
ja yöt pitkät probleemeja vastaan, jotka eivät koskaan ratkenneet,
arvoituksia vastaan, jotka uupuivat vastausta? Miksi tämä kaikki
henkinen tuhlaus, miksi iloksi, miksi hyödyksi?
— No, kai meistäkin kerran tulee niin hienoja, tuleehan meistä maata
taas kerran, ja silloin kai Beve haluaa uudellensa solmeta ystävyyden
kanssamme, sanoi Quiding.