Hän oli kyttyräselkäinen ja hänen silmänsä kytivät kuin hiilet hänen
otsassansa. Hänen köhinänsä kaikui ontolta, mutta siihen kätkeytyi
hiukan kiihkoista intohimoa.
Ensimmäisen kerran Jacob näki hänet eräässä ummehtuneessa
portinaukossa, mustassa, likaisessa kidassa. Hän ei sen jälkeen voinut
kertaakaan nähdä häntä näkemättä portinaukkoa. Noita silmiä, jotka
hehkuivat keskellä mustaa, ammottavaa reikää, hän ei unohtanut niitä
milloinkaan.
He törmäsivät yhteen eräänä yönä muutamassa kulmassa ja puristivat
kättä. Hän oli kostea kuin taudista tai nälästä tai alkoholista. Hän
oli ilman päällystakkia, Jacob näki sen nyt, mutta takin alla oli
kudottu naisennuttu. Nuttu oli vihertävä, se oli ylhäältä solmettu
silkkinauhalla.
— Teitä paleltaa, sanoi Jacob, me voimme mennä kotiin luokseni, minulla
on puita uunissa.
— Filantrooppi, kiitän kunniasta, köhi hän.
— Te ette halua. Erotaan sitten.
— Eipäs, kun te olette napannut minua, niin en päästä teitä niin
helpolla.
— En ymmärrä teitä.
— Olen halveksinut teitä ne kaksi vuotta, jotka olen teidät tuntenut,
vastasi hän. Voitteko lainata minulle kaksikymmentä kruunua ilman
takaisinmaksuvelvollisuutta.
— Jos annan ne teille, ette koskaan anna minulle anteeksi. Mutta mistä
tämä viha?
— Oho, älä käy pöyhkeäksi, niin merkillinen et ole. En minä tiedä
miksi. Sinä iljetät minua, siinä kaikki. Minulla oli kerran hieno,
kiiltävä, sileälehtinen ruukkukasvi, minä heitin roskan pihalle, se
oli jotakin samantapaista. Mitä minä teen hienoilla ruukkukasveilla?
Ne kasaavat sitä paitsi syöpäläisiä, kuta hienompia ovat, sitä enemmän
ne kasaavat. Sen sanoo tilastotiede, tieteitten tiede. Sinä katselet
minua uteliaana, sinä haluat saada otteen minusta. No niin, miksei?
Saat tietää, saat tarpeeksesi, saat nokkia kylläiseksi itsesi sieluani,
kuuntele, tässä minä olen.
Jacob kamaltui, mutta tuon toisen sienet tarttuivat hänen takkiinsa ja
hengityksestä valuivat sanat koskena villin kuumeisesti.
— Minä olen teologi, katsos sinä, tuollainen, jonka tehtävänä on
kääntää sydämet siihen, mikä on oikeata. Se sopii, hä? Moraali ja
uskonto, nehän ovat laitoksia, joista kunniallinen mies häpeämättä
voi elätellä itseään. Minä tunnen moraalin, nääs sinä, minä tiedän,
mihin se päättyy ja mistä se toinen alkaa. Minä saarnaan sitä vielä,
niin että ämmät halvaantuvat. Luuletko, että minä kutsumuksesta
tulen papiksi? Minä pappina, siitä täytyy pirunkin tukan syyhytä.
En, kerran oli minullakin tehtävä, luulin, että minulla oli se. Minä
olin kreikkalainen koulussa, minä olin kreikkalainen sydämessäni.
Muototäydellinen kreikkalainen, hä.
Muodottomin oli mies hän Ilioon saapunehista, väärä- ja ontuvajalkana
kulki, ja rintaansa hartiat ryhäiset raskaina painoi, ja haivenet
harvat ylinnä varjoivat vihdoin suipoksi päättyvän päänsä.
Homeros minun sieluni varasti, siitä pitäen olen ollut sitä ilman. —
Sitten tulin tänne kalvavaan nälkään. Minä viskauduin kirjoihin käsiksi
äkäisenä kuin susi. Luin ja yskin ja luin ja näljin, ne olivat ihania
öitä. Lamppu humisi ja Ilias lauloi, ja pimeys hautoi ympärilläni.
Maapallo pyöri, pyöri tyhmyydessään, mutta minun kammiossani ikuisuus
hehkui kuin kiintotähti. Niin, sitä et sinä ymmärrä. Olin niin
kukkuroillani, purin itsestäni osan eräälle professorille, ja hän
pani muistiin kirjaimen vihreään kirjaan. Tieteellisiä lahjoja, hän
sanoi, jatka ja kirjoita jotakin. Pääni kiehui, siellä ei ollut enää
tilaa, kirjoittaa kai siis täytyy. Tulin kotiini, kreikkalaiseni
seisoivat hyllyllä odottaen, esiin veitsi, nyt teidät pistetään.
Sitten aloin poimiskella lauseenosia Odysseuksen ruumiista, tiedä,
minusta tuntui, että ruumis jo alkoi haista. Hiljaa, sinä uppiniskainen
paholainen, sanoin, sillä hän liikahteli vielä hiukan. Niin kaivelin
häntä, otin sen mitä luulin otettavaksi, ja lopun heitin sivuun. Hän
makasi siinä nenä pystyssä ja naureli ontosti, mutta minä keräsin
palasia hänestä paperilleni. Tämä on tiedettä, sanoin itselleni ja
nauroin ruumiinryöstäjän naurua, niin että tapetit kalpenivat. Minä
ryöstän sinua kolme tai neljä vuotta, ja minun kalloni koristetaan
laakeriseppeleellä. Pari kuukautta kului, mutta sitten sain
oksennuskohtauksia. Lienen liian kunniallinen tähän, päättelin, lienen
liian herkkä sielultani. Muutin huoneestani enkä sietänyt enää sen
ummehtunutta ilmaa. Myin kirjat, täytyyhän joskus syödä, vaihteen
vuoksi.
Sitten minusta tuli pappi, silloinhan ainakin penkoo sellaista, jota ei
pidä varsin pyhänä; se tuntuu vähemmän vastenmieliseltä. Mutta näetkös,
sinunlaisesi, jotka kuljeskelevat ja hymyilevät ja ovat tyytyväisiä
murhaajan ammattiin, helvettiin saatte te mennä. Pyhä, pyhä, pyhä on
Herra Sebaot, koko maailma on täynnä hänen ihanuuttansa ja minä myös.
Hän seisoi kadulla itkien, niin että selkä nytkähteli. Sitten heitti
hän Jacobiin uhkaavan katseen ja kääntyi hänestä. Hänen päänsä
oli vajonnut syvään hartioitten väliin, ja kyttyrä törrötti kuin
hautakumpu, kun hän hoipersi tiehensä.