Hän oli oppinut tuntemaan Beven, miten, sitä hän tuskin muisti. He
olivat sattumoin joutuneet ruokailemaan samaan pöytään, mutta eivät
olleet montakaan sanaa virkkaneet toisillensa. Jacob nuorempana ei
juuri voinut ottaa ensimmäistä askelta. Hän tunsi lisäksi, ettei hän
Bevestä tuntunut puoleensa vetävältä.
Eräänä päivänä olivat he kaksin jääneet pöytään muitten lähdettyä.
Jacob oli tavallista epävarmempi, hän tunsi, kuinka veri sakosi
päähän, ja hän tiesi, että jotakin sanoessaan hän ehdottomasti puhuisi
lapsellisuuksia. Hän päätti lähteä ja jäi istumaan. Hän ymmärsi, että
Beve istui häntä punniten, että hän mittaili hänen älyänsä siitäkin
huolimatta, että se nyt oli hiljaa eikä kai ollut mitattavissa.
Hän tunsi hengessään, että Beve arvosteli myös niitä sanoja ja
käsityskantoja, joita hän ei ilmaissut. Hän alkoi kiihtyä tähän
vaativaiseen vaikenijaan, joka ei milloinkaan antanut itseään ja jolle
ei myöskään rohjennut antaa mitään omasta itsestään.
— Täytyykö järjestyksen olla semmoinen, että se, joka on muutamaa
vuotta nuorempi, aina ylenkatsoo vanhempaa toveriansa, katkaisi Beve
kainosti hiljaisuuden.
Jacob tunsi, miten hän punastui; onko hän kyllin sydämetön
leikitelläkseen minulla, välähti hänen päähänsä.
— Omasta mielestäni kyllä vielä olen nuori, Beve jatkoi. Mutta tässä
kaupungissa saa niin pelottavan tunnon sukupolvien vaihtumisesta. Ja
viimeisellä sukupolvellahan aina tuo taikasauva on repussansa.
— Minusta tuntuu, että teillä vanhemmilla on terävät silmät
puutteitamme kohtaan, sanoi Jacob.
— Tunnenhan vain muutamia nuoremmistani. Muutamiin heistä en
välitä kuluttaa ajatuksiani; niitä, joita pohdiskelen, katselen
mustasukkaisesti ihaillen. Sinua pohdin. Tehän omistatte niin paljon
enemmän kuin me. Teillä ei ole sitä kaikkein vihattavinta, rajoja.
Saatpas nähdä, muutaman vuoden kuluttua ne ovat sinulla edessäsi.
Silloin tiedät pilkullensa, miten pitkälle kykysi riittää, miten
pitkälle ajatuksesi voi kantaa. Kukin meistä saa lopulta oman pienen
neliönsä, pienen paalutetun maanpalan käsiteltäväkseen. Muuta
tehtävää ei sitten enää ole kuin käännellä turpeita ja pakottaa paras
mahdollinen sato esiin. Mutta ulkopuolella, jossa väljät näköalat
houkuttelevat, sinne emme enää uskalla — kyllä, toki joskus, joskus
hamuamme taas pois siihen kokemattomaan, vieraaseen, tuntemattomaan.
Vain niinä hetkinä tuntee samalla kertaa hapuilevana ja rohkeana
olemisen kaiken ihanuuden, se on nuoruutta; ja silloin, silloin
se varmuus, että nuoruus katoaa, vaanii meitä katkerana. Kaikkein
vaikeinta on kyllä, kun ei enää ole kykyä elää kauempaa haaveissansa.
Beve laski kätensä Jacobin kädelle ja painoi sitä nopeasti ja kainosti.
Sitten he lähtivät yhdessä, ja Jacob uskoi, etteivät he enää voisi
erota.
Hänen sydämensä solmeutui tästä hetkestä toiseen sydämeen siksi
ihmeelliseksi liitoksi, jota nimitetään ystävyydeksi. Hän oli
haparoiden seurannut erästä vaistoa, se oli tehnyt valintansa. Miksi
juuri tämän? Bevellähän toki oli vähemmän kuin monella muulla yhteistä
Jacobin ajattelutavan, luonteen, elintapojen, opintojen kanssa.
He olivat yhtä kuin käyrä ja kieli, ilmassa väräjöi sävel, kun he
tapasivat toisensa.
Tästä ystävyydestä tuli Jacobille hänen heikkoutensa linnoitus, hänen
yksinäisyytensä koti. Kaikki, mikä oli levottomuutta, itsensäkieltoa,
kykenemättömyyttä, kaikki, mikä oli korskeutta, vastuuttomuutta,
järjettömyyttä sai osakseen tämän liiton puhdistuksen ja kirkastuksen.
Hänen olemuksensa sai siinä avoimesti paljastua, ja hän oppi
tuntemaan itsensä; hän otti siinä vastaan vapaan luottamuksen, ja
hän oppi tuntemaan toisen. Hän näki olemisen kahdesta pisteestä,
ja hänestä se sai uuden värin, uuden ilmennyksen. Sen, mikä hänen
silmäpuolisuudestaan oli näyttänyt todellisuudelta, sen hän huomasi
latteaksi koristeeksi. Se mikä hänen yksinäisestä katseestaan oli
näyttänyt sumukuvalta, se sai piirteet ja terävyyden.
Hän, joka oli tuntenut tuen tarvetta, hän sai voimia tukiessaan. Hän
huomasi, että hänen köyhyytensä omisti lahjoja annettavaksi. Hänen
köyhät sanansa saattoivat merkitä iloa ja surua toiselle. Hän pani
merkille, että hänen herkkä arkuutensa voimistui haavoittuessaan.
Hänen itsekylläisyytensä murtui nöyryydeksi kiitossanasta, mutta
hänen hoippuva epäluottamuksensa itseänsä kohtaan saattoi vahvistua
itseluottamukseksi moitteesta. Hän otti vastaan iskuja ja hyväilyä, hän
antoi arvosteluja ja ihailua, ja hän kävi vienoksi ja voimakkaaksi.
Maailma ympäröi hänet pimeyden ja myrskyjen tuntemattomilla
lakeuksilla; mutta hän oli tavannut pakopaikan, turvallisen seudun,
oman maailman maailmasta — ystävyytensä.