Jacobista puut olivat melkein vihertäviä, vaikka oli talvi, ja
ihmiset melkein kauniita, vaikka he olivat pikkukaupungin eläjiä. Hän
hymyili kaikille, kullekin ja hän tunsi tarvetta jakaa heille hyvää,
kukkuraista sydäntään. Hän auttoi erästä kaupunginlähettiä työntämään
tyhjiä rattaita ja antoi roposen eräälle hyvin puetulle, hämmästyneelle
koulupojalle. Hän nyökäytti ystävällisesti eräälle palvelustytölle,
joka riippui talon ikkunoita kuivailemassa; tyttö kokoili hameitaan
ja näytti kiukustuneelta. Ilma oli kirkasta, keveää, kuin kylmää
ja aurinkoa tuoksuten. Hän keksi, että pelkkä hengittäminenkin on
fyysillinen nautintokeino, jonka hurma on selittämätön ja ennen
kokematon. Hän hengitti. Hän oli onnellinen.
Eipä, ei täysin. Hän tahtoisi tavata jonkun, samantekevää kenet,
jolle hän olisi voinut eritellä tyytyväisyytensä syyn. Hänen puoliksi
tiedoton ilonsa, jonka hän sisimmässään tunsi, oli tosin mieluinen,
mutta hän ei ollut siihen tyytyväinen, ennenkuin se muuttuisi
tietoiseksi. Ja ehk'ei se silloin enää olisikaan iloa? Niin, jos
niin kävisi, jos se rikkuisi joutuessaan päivänvaloon, eipä silloin
kannattanut kuljeskella siitä nauttimassa.
Hän poikkesi ostamaan sikaaria, hän pyysi saada kaupan parhaimman.
— Havanna ennen päivällistä, se tuskin on hyödyllistä, sanoi pikku
myyjätär äidillisen huolestuneena.
— Saanko istahtaa tähän ja jutella vähän?
— Kernaasti, jos teitä huvittaa.
— Mutta kun puhuisin vain itsestäni.
— Ei se niinkään harvinaista ole.
— Nähkääs, minulla on tänään käsissäni eräs parhaita päiviäni,
sellainen päivä, joita ainoastaan me tiedemiehet saamme elää jonkin
yksinäisen kaivatun kerran. Köyhä kullanmetsästäjä, joka kuukausia
ja vuosia on turhaan hakenut ja etsinyt, ja sitten muutamana päivänä
näkee punaisen metallin kimmeltävän hiekassa, hän ehkä tuntee jotakin
samantapaista. Me vaellamme läpi kirjojen aarniometsän, me vajoamme
paperirämeisiin ja poraudumme käsikirjoitusvuorten läpi, kultajyvänen
sieltä ja toinen täältä, kas siinä kaikki mitä löydämme, me kokoamme ne
ahneesti, sellainen on kaiken vaivamme mitätön saalis; sitten eräänä
päivänä, tänään kimmeltää metalli paljaana edessämme, ja saamme vain
kerätä sitä suurina, ihanina kimpaleina. Kädet vapisevat jännityksestä,
ja sydän takoo; saanen rauhoittaa hermojani tällä sikaarilla.
Tyttö kuunteli silmässä loiste niinkuin hän näkisi valtavia
kultakenttiä pöydälle leviteltyinä.
— Ei itse kulta, vaan kullan keksiminen se valaisee meidän sisimpämme.
Iloitsee epäitsekkäästi kun on paljastanut ihmiskunnalle rikkauksia,
jotka ehkä ilman hänen keksimisvoimaansa olisivat ikuisiksi ajoiksi
jääneet kätköön.
— Käykö päinsä selittää tällaiselle asioita tuntemattomalle kuin
minulle, mitä tänään olette keksinyt.
— Se on vaikeanpuoleista, mutta koetanpa. Minä tutkistelen erästä
ruotsalaista 1800-luvun alun kirjailijaa. Minä koetan selvittää hänen
ajatussysteemiänsä, koetan valaista hänen mielikuvamaailmaansa.
Tehtävänäni on tutkia sen maailmankatsomuksen syntyä ja sisällystä,
josta hänen runoutensa on puhjennut. Siis aivan samoin kuin tutkitaan
sen puutarhamaan kokoomusta, jossa on nähty omituisten kukkien
kasvavan. —
Jacob pysähtyi; hänestä tuntui vastahakoiselta puhua muuten kuin
yleisin sanoin. Hän kävi yhä epävarmemmaksi, kuta lähemmäs hän joutui
sitä konkreettista keksintöä, joka oli hänen päivänsä riemuvoitto. Hän
pelkäsi pikku neitosen ymmärtämätöntä ilmettä, aivan kuin se olisi
ollut pätevää kritiikkiä. Mutta hän huomasi, että neitonen odotti
tarkkaa selkoa, ja hänen täytyi jatkaa.
— Niin, minun runoilijallani on monessa kohdin ajallensa merkillinen
käsitys elämästä. Mainitsenpa yhden esimerkin, jonka ymmärrätte.
Hänen aikanansa kuvattiin yleisesti rakkaus naiseen autuuden tilaksi.
Hän sitä vastoin kuvaa sen taudiksi, joka tuottaa vain kärsimyksiä.
Tämän syy on tietystikin ollut etsiskelyjeni esineenä. Tänään olen
löytänyt erään senaikuisen sangen tuntemattoman saksalaisen filosofin
kirjasen, joka ei ainoastaan suurimmilta yleispiirteiltään, vaan
yksityiskohdiltaankin, sanamuodoltaan on sopusoinnussa ruotsalaisen
runoilijan runouden kanssa. Ja kuulkaapas nyt: osoittautuu, että
kirjailijani on käväissyt juuri siinä pienessä saksalaisessa
kaupungissa, jossa filosofi asui, eikä voi hetkeäkään epäillä,
etteivätkö he ole henkilökohtaisessa seurustelussa jakaneet
ajatuksiansa. Ymmärrätte, mitä tämä keksintö vaikuttaa runoilijani koko
tuotannon ymmärtämiseen. —
Pikku neitonen naurahti hymyn, jossa oli paljon myötätuntoa. Ja
Jacobista tuntui, kuin hän olisi halunnut lohduttaa häntä.
— Koska tässä juttelemme runoudesta ja muusta sentapaisesta, kerron
teille erään asian, joka tapahtui minulle pari vuotta sitten. Mutta
se on oikeastaan pieni salaisuus, ette saa puhua siitä, sillä silloin
ehkä voitaisiin minusta uskoa jotakin pahaa. Minä seurustelin siihen
aikaan -in kanssa — hän mainitsi erään nuoren runoilijan tunnetun
nimen. Eräänä päivänä hän saapui minun luokseni muassansa kirja, jonka
hän oli kirjoittanut. Kolme pitkää säkeistöä siinä käsitteli meidän
kohtauksiamme. Niistä saan kiittää sinua, hän sanoi ojentaessaan kirjan
minulle. Katsokaas, sellainen on minun mielestäni ihan toista kuin
teidän keksintönne. Sillä minähän olen sillä tavalla ainakin auttanut
noita säkeistöjä syntymään. Mutta tehän olette vain pohtineet selville,
että joku toinen on ollut avullisena erään runoilijan säkeissä. Mutta
hyvähän sekin, hän kehoittavasti lisäsi.
Jacob nosti hattuansa ja palasi viheltäen työhönsä. Puut olivat
alastomia, kuivia ja talvisia ja ihmiset rumia.