Muuan runokirja kaupungista lojui kirjakaupan ikkunassa, 'Ei myrskyjä
vielä' niminen. Jacob poikkesi kauppaan ja osti sen. Hän odotti
saavansa nähdä tästä pikku vihkosta edes pienen pilkahduksen omaa
elämäänsä, toveriensa elämää.
Heti ensimmäisestä runosta hän ymmärsi, että otsake oli tarkoitettu
ivalliseksi. Se ennusti, että myrskyt olivat nuoren tekijän elämässä
tavallinen sää.
Se muutti Jacobin mietteliääksi, sillä hän tunsi näitten
ylioppilasrunoilijoitten myrskyilmakehän: ylpeä tuomio porvarillisesta
moraalista, mikä urheus, mikä rohkeus, ja kun se oli tehty: avomielinen
paljastus niistä paljon sisältäneistä öistä, jotka nuoren runoilijan
oli onnistunut hankkia muutamien vähäisten ruususten avulla.
Uudessa runokirjassa oli koko rituaali; runoilija vertasi laulaen
itseään kevättuuleen, joka niin huolettomasti käsittelee kaikkia
kaupungin tyttösjalkoja; hän kuvaili hellän muistavasti kaikki ne
pikkujulkeat kolttoset, jotka hän oli tehnyt järjestysvallalle
ja naisväelle. Hän pani runoksi kirjanpitäjäerotiikkansa pitkin,
kainostelemattomin sanapinoin, vaatien, että nuo sinne tänne sirotetut
sanat 'kevät' ja 'valkolakki' ja 'nuorukainen' pirskottaisivat
ruusuntuoksua karkeuteen.
Mikä sitten noissa joka joulu ja kevät palaavissa tuotteissa tuntui
niin loukkaavalta? Totta tosiaan, siveellistä närkästystä ei Jacob
tuntenut. Hänestä tosin tuntui, että nuoren miehen kohdellessa huonosti
nuorta naista pitäisi suhdetta katsoa erittäin yksityisluontoiseksi
asianomaisten keskiseksi seikaksi. Ja jos nuori mies halusi antaa
episoodille lyyrillisen muodon, niin kernaasti hänen puolestaan, kunhan
ei soinnutus ollut aivan liian virheellistä. Ei, siinä oli jotakin
kokonaan muuta. Tämä runoilija, nämä runoilijat ne esiintyivät koko
nuoren opiskelevan sukupolven nimissä. Heidän runonsa ottivat päälleen
pyhän ylioppilasien ilmeen, tuon kyynillisyyden ja sentimentaalisuuden
kummitusmaisen ilmeen. Valkea ylioppilaslakki heitettiin uljaasti
vinoon tyhmyyden ja raakuuden päälle ja pillitettiin kevätmyrskyistä ja
kamppailevasta nuoruudesta ja murskatuista unelmista ja vietellyistä
tyttösistä.
Oliko tällaisessa ylioppilaselämän kuvauksessa hituakaan totta?
Oliko sillä oikeus puhua näin tuttavallisessa äänensävyssä 'meistä
nuorista hupsuista'? Varmasti ei! Luonnollisesti oli pienessä
opiskeluyhteiskunnassa poikia, jotka viettivät vapaan aikansa tuolla
niin usein ylistetyllä tavalla. Oli pieni joukkio, joka oli uskollinen
ns. ylioppilastraditioille, joka toisin sanoen eli ruumiillisille
iloillensa ja saarnasi niistä. Heillä oli tehtävänsä, näillä
nuorukaisilla ja he tunsivat vastuunsa. Sillä sukupolven suurin osa eli
työssä, levottomuudessa, iloiten, kamppaillen, eikä siltä riittänyt
aikaa eikä halua huolehtia traditiosta. Sen vuoksi painoi se sitä
raskaammin niiden hartioita, jotka olivat ottaneet tehtäväksensä
ylläpitää kunniakasta ylioppilasmaista siveettömyyttä, ylioppilasiloa
alituisesti yhtä loukatun ja ihastuneen yleisön silmissä. Niinkuin
kaikessa muussakin, niin oli tässäkin järjestynyt käytännöllinen
työnjako. Yhdeksälle oli opiskelukammio työhuone ja vasta kymmenennelle
jokin chambre séparée. Traditio saattoi olla tyytyväinen: tuo kymmenes
se alati oli rakkaana mielikuvana nuoresta, iloisesta ylioppilaasta
oikeata lajia. Ja runovihkot levittivät hänestä yli maan tiedon
merkiksi siitä, että vielä ei kaupunki ollut kuollut, vielä siellä oli
jotakin jäljellä oikeasta, vanhasta, kunniakkaasta hengestä.
Mutta se henki oli kuitenkin kuollut. Se oli pelkkä koriste, sen
joukon kantama, joka kuitenkaan itse asiassa ei opiskeluelämässä
mitään merkinnyt. Sentimentaalinen säädyttömyys, törkeä elämä ei enää
ollut uuden sukupolven elämänmuoto, ja runoilijat koettivat turhaan
houkutella esiin vastakaikua uuden nuorison sydämestä.
Pohjimmaltaan ei itse tämä huoleton elämä ollut Jacobille
vastenmielinen, vaan sen kirjallisuus; sitä hän vihasi; tuota
kirjallisuutta, joka velvollisuudentuntoisen, virallisen luonteettomana
yritti kohottaa matalan ja vastuuttoman moraalin opiskeluelämän
varsinaiseksi ytimeksi ja tarkoitukseksi.