Jacob oli ottanut tehtäväkseen tutkia, ketkä ennen häntä olivat
kuluttaneet nuoruutensa Imperfektumin kammiossa. Rikkaasta,
vaihtelevasta sarjasta kasvoi kahden hahmo yli muiden.
Toinen heistä oli valtiotieteilijä Severin Alin, nykyinen etevä
valtiopäivämies ja ihailtu puolueenjohtaja. 80-luvun loppupuolella
hän oli edes takaisin kuljeskellut näitä lattialankkuja ja iskenyt
nyrkkiänsä näihin seiniin saadakseen ongelmat ratkeamaan. Ainoana
näkyvänä muistona Alinin ajoilta oli puheenjohtonuijan varsi,
joka myöhemmin oli sijoitettu ovenpieleen palvelemaan huomattavan
epäkäytännöllisenä vaatenaulakkona.
Alinin voimakas nyrkki oli lukuisia kertoja puristanut tätä
nuijanvartta vahvistaen ne suuret yhteiskuntaa mullistavat päätökset,
jotka hänen kamarissaan oli tehty. Hän oli muodostanut valistuneitten
ystävien kanssa liiton, jolla illoin oli salaisia kokouksia tässä
oivasti suojatussa asunnossa. Johtajansa kaunopuheisuuden innostamana
seura oli — nämä seinät ainoina todistajina — lakkauttanut
prostitution, kohottanut työväenluokan aineellista ja henkistä
tasoa, miinoittanut valtiokirkon ja viitoittanut ohjelman Ruotsin
tasavallaksi. Nuoret älyniekat olivat kiiruhtaneet opintojensa
leikistä Alinin kerhon vakavuuteen; siellä ei rakenneltu kekseliäitä
tieteellisiä ilmalinnoja, vaan uutta, todellista yhteiskuntaa maan ja
kansan siunaukseksi. Yhteiskunnalliset aatteet olivat valtoiminansa
kuohuilleet ahtaassa huoneessa, mutta Alin oli istunut tyrskyjen
keskellä kuin rauhallinen ja mahtava kallio.
Toinen asunnon edustajista, josta Jacob rakenteli kuvitelmiansa,
oli Johan Almark niminen mies, nyt erään pienehkön maaseutulehden
jo unohdettu toimittaja. Jacobin huoneessa oli hänestäkin eräs
muisto; uunissa oli vielä jäljellä joitakin merkkejä niistä
mielikuvituksellisista arabeskeista, joilla tuo lahjakas diletantti oli
koettanut antaa rumalle huonekalulle onnistuneemman esteettisen leiman.
Almarkin loistokausi yliopistokaupungissa oli ollut vuosisatain
vaihteessa. Hänen suuri, imevä katseensa leveälierisen hatun alla oli
vanginnut parven hartaita ihailijoita ja ystäviä. He kerääntyivät
hänen luokseen vapaisiin istuntoihin, joissa viljeltiin harvinaisia
valaistusvaikutuksia, pöydällä kämmeköitä. Vanhemmat olivat tulleet
sinne keskustelemaan suurkirjallisista uutisista, valittiin uusia
neroja, tuomittiin kuolemaan entisiä. Nuoret olivat väräjävin äänin
lukeneet kainot koelmansa ja odottivat vavistuksella Almarkin tuomiota.
Hänen ihmeellinen katseensa oli heille vahvistanut, kannattiko jatkaa
kirjallisella uralla vai eikö. Moni oli lähtenyt hänen luotansa varmana
kutsumuksestaan, moni kunnianhimoiset toiveet murskattuina.
Hartaimpia hetkiä olivat olleet ne, jolloin Almark kähisevällä, mutta
voimakkaalla äänellään itse oli esittänyt jotakin sellaista, joka
oli saavuttanut hänen hyväksymyksensä. Oli vaistomaisesti tunnettu,
että näinä iltoina uuden ajan runous juurtui nuoreen sukupolveen. Se
runoilija, jota näin tulkittiin Almarkin piirissä, se joutui yhdellä
iskulla suurten kirjoihin. Ja tätä huomattavaa kulttuuritapahtumaa
pohdittiin ja naulittiin seuraavana päivänä kahviloissa ja
kadunkulmissa.
Kaksi yliopistokaupungin elämän mennyttä vaihekautta Jacob näki
ruumiillistuneina Severin Alinin ja Johan Almarkin hahmoihin.
Yhteiskunnallisten mullistusten itämisajan, jolloin jokainen lahjakas
ylioppilas oli yhteiskunnanparantaja, ja kaunokirjallisen kukoistuksen
ajan, jolloin jokainen puolivuosi toi mukanaan ruotsalaisille
kirjamarkkinoille jonkin kiihkonumeron, ja jolloin jokaisesta kalpeasta
ja pitkätukkaisesta nuorukaisesta uumottiin uutta lyyrikkoa.
Vaan Jacobin huone ei enää ollut ei yhteiskunnallisten enempää kuin
esteettistenkään väittelyjen polttopisteenä. Yhteiskunnan uudistus
oli kauan sitten poistettu keskustelun päiväjärjestyksestä. Uudet
sosiaaliset aatteet olivat tulleet toteuttamisen runottomalle
asteelle ja samalla menettäneet niiden nuorukaisten huomion, jotka
halusivat liikkua uusin, rohkein ajatuksin, eivät kunnallishallinnon
tai valtakunnanhallinnon murheellisen käytännöllisin kysymyksin.
Ja esteettisienkin kysymysten ympärillä oli Jacobin ja luultavasti
myös muitten huoneissa sangen hiljaista. Syy oli kyllä mutkaton: ei
ollut enää suurta uutta kirjallisuutta, josta olisi voinut murtaa
mielipiteitä. Joskus ehkä kainosti yritettiin keihästää joku uusi
runoilija, mutta sellainen yritys toistettiin haluttomasti. Ja tämä
kirjallisen elämän autius se synnytti selkeäpiirteisen epäilyn jokaista
omassa piirissä syntynyttä lyyrillistä koetta kohtaan. Enää harvoin
kuultiin pikkuhuoneissa jonkun lukevan runoa; romanttisten valojen
sijalla oli häikäisevä sähkö; niin, jopa tukkakin jo leikattiin.
Mutta pohdiskelu ei silti ollut tyrehtynyt Jacobin huoneessa. Niihin
seiniin, jotka vuosikymmenet olivat vastanneet niin intohimoiset
aallot, murtui yhä niinkuin ennenkin vaahtoharjoja. Huone oli siinä
määrin kyllästetty tupakalla ja henkisesti palavilla aineilla, että jos
siellä oli edes kahdetkin aivot yhtaikaa, leiskahti tuli.
Nyt kiisteltiin — tieteestä. Ennen oli opiskeluvuodet käytetty
tutustuen yleisesti sellaisiin kysymyksiin, jotka liikkuivat
ilmassa; nyt tultiin jo muutamassa vuodessa ammattimiehiksi, jonkin
tieteenhaaran spesialisteiksi ja siihen syvennyttiin kaikin voimin.
Tieteellinen organisointi oli suoritettu niin kiinteästi, että tulokas
heti sai paikkansa rivistä alimman asteen tutkijana, mutta kuitenkin
tutkijana. Enää ei oltu liber studiosuksia, oltiin ammattimiehiä.
Ja ammatista puhuttiin. Riitaannuttiin eriävien metodillisten
käsitysten vuoksi, toinen murhattiin jonkin tutkimuksen vuoksi.
Kartoitettiin toisen järjestelmän harhatiet, analysoitiin ainesten
kokoamisen tekniikkaa, ainesten käsittelemisen ongelmaa. Puhuttiin
arkistoista, opettajista, kirjastoista, hypoteeseista. Seulottiin
toisasteisen lähteen totuusarvo, typologisen sarjan todistusvoima,
päiväyskoje, influenssiteoria, pragmaattinen historiankäsitys ja
mekaaninen kehitysoppi.
Pujeenjohtajannuijasta oli tullut vaatteenripustin ja uunin arabeskit
olivat kuluneet ja unohtuneet. Ei pystytetty uusia yhteiskuntia,
ei luotu uutta taidetta. Oltiin niin pitkälle kuin kykyä riitti
tiedemiehiä, ja niin pitkälti kuin aika salli puhuttiin tiedettä.