Ei ole maailmassa mikään niin hiljainen kuin kirjasto, ei mikään niin
tapaukseton. Kirja seisoo hyllyllänsä, otetaan alas sieltä päiväksi,
asetetaan takaisin vanhalle paikallensa, siihen samaan koloon, jossa
se on seissyt vuodet kaiket. Tuoli seisoo kerran saamallaan kohdalla,
muuan mies tulee ja istuutuu sille, sille samalle tuolille, jolla hän
on istunut vuodet kaiket. Ja päivä vierii ja vuosi, ja kello soi,
ja valo sammutetaan ja portti suljetaan ja portti avataan ja valo
sytytetään. Ja kirja otetaan alas ja mies lukee, ja kirja pannaan
paikoillensa, ja aika vierii hiljaa, hiljaa, tapauksettoman hiljaa.
Jacob on tullut mieheksi ja saanut tuolin ja kirjan, jota hän lukee.
Kymmenen sivua tunnissa, siitä kertyy kolmekymmentä sivua neljässä
tunnissa. Minne katoavat loput kymmenen sivua? Hän ei tiedä sitä, ne
hiipivät tiehensä, pois huojuvien puiden puistoon, tiehensä joelle,
joka kulkee kohti merta, joka virtaa mereen. — — — Hänen tuolinsa
rasahtaa, professori vieressä käännähtää ja silmäilee häntä. Hän istuu
hiljaa kuin hiiri, teroittaisiko hän kynäänsä? Ja hän iskee työhönsä
jälleen, kaksi sivua selvänä, neljä, kymmenen sivua, tunti.
Päivät vierivät, toinen samanlaisena kuin toinen. Jacob lukee, kirja
loppui; oh, niin monen monta kirjaa on hyllyllä odottamassa. Mutta
Jacob lukee. Hän kiertää säärensä tuolin jalkojen ympärille, niin että
lihaan leikkaa, nyt ei hän voi karata, hän haraa pitkää tukkaansa ja
tarttuu siihen, nyt ei hän voi kääntää päätänsä. Hänen yläpuolellaan
valoisa, korkea, vaitelias halli, hänen ympärillään vaiteliaat
tutkijat, hänen edessään vaitelias kirja.
Kymmenen sivua tunnissa, siitä kertyy viisikymmentä sivua neljässä
tunnissa. Mistä ne kymmenen viimeistä sivua tulivat? Hän ei sitä tiedä,
ne hiipivät hänen luokseen itsestään. Ne humajavat hänen luokseen
mukanaan ihmeellisten lakeuksien, kirkkaiden, valokimmelteisten
syvänteiden kangastuksia, joista hän ei ole mitään tiennyt.
Nerokas järjestelmä rakentuu kohti korkeuksia, yhä korkeammalle,
korkeammalle. Kestääkö se? Nyt se horjuu, se kaatuu, hiljaa. Valtava
avaruus kartoitetaan, tuolla ovat laaksot ja vuoret, nyt avautuu
silmänkantamattomia näköaloja. Todistus terottaa nuoltansa, nyt se on
valmis, viuhahtaen se lentää läpi ilman ja osuu: muuan portti vajoo
maahan, ja uusi raikas ilmavirta tulvahtaa ulos. Tuolla sädehtivät
kultaiset mahdollisuudet, minä pyydystän! Tuolla liploo lähde, minä
juon! Tuolla huminoi sävel, minä kuuntelen! Enemmän, enemmän minä
tahdon imeä mielikuvitukseni huokosilla, minun mieleni laajentuu, minun
katseeni kantaa kauas, minun järkeni väräjää halusta.
Hän katsahtaa kirjastaan levähtääkseen. Hän näkee valkohapsisen
naapurinsa, köykkyselkäisen, kuusikymmenvuotiaan köyristyneenä
käsikirjoituksensa ääreen. Lapsenhymy väreilee vanhan kasvoilla,
vapisevat kädet innostuvat, harmaat posket punehtivat. Nyt juopi vanhus
nuoruuden lähteestä syvin, vilvoittavin siemauksin, nyt nauttii hän
älyllisen humalan kristallista viiniä.
Hänen vieressään Jacob näkee nuoremman, pureutunut-ilmeisen oppineen.
Hänen ohimonsa takovat kuin vuorta kiivetessä, hänen kätensä ovat
nyrkissä, hänen rintansa työskentelee. Nyt koettaa hän ajatuksensa
painolla murtaa pilviseinän edessään. Kuin keskitetyin hyökkäyksin
iskee hän aukkoja pimeyteen, heilauttaa itsensä yhä korkeammalle
jyrkällä pilvipeittoisella vuorenseinämällä.
Muuan nuorukainen istuu tuijottaen kuin äkillisen surun kohtaamana.
Hän katsoo katsottuaankin samaa sivua aivan kuin hän ei kykenisi
käsittämään sitä onnettomuutta, jonka nuo painetut rivit ovat tuoneet
hänelle: hänen tieteellinen unelmansa on tuossa kirjan lehdillä
murskattuna; se ajatus, jota hän vuosikausia on elättänyt, ja jolla
hän kerran aikoi vallata maailman, se on tuossa jo, rikkaampana,
mahtavampana, kuin mihin hänen voimansa milloinkaan olisivat kyenneet
sen muovaamaan.
Ja Jacob tarttuu jälleen kirjaansa, ja päivä vierii ja vuosi, ja kello
soi ja valo sammuu.... Ei ole maailmassa mikään niin hiljainen kuin
kirjasto, ei mikään niin tapaukseton.