Hän kulkee hiljaisia katuja tänä iltana, alas ahdasta Linnankujaa,
alastomien lehmusten reunustamaa joenvartta, kohti Islanninsiltaa, joka
hiljaisena kaartuu yli kammitsoidun putouksensa.
Kaikki on äänetönnä, vain akkunain valot puhuttelevat häntä. Hän kuulee
mitä ne sanovat hänelle, sillä hän tuntee melkein jokaisen lampun
tehtävän tässä pienessä kaupungissa. Hän tietää, mitä kirjoja ne
valaisevat, hän tuntee ne, jotka istuvat kumartuneina kirjojen ääreen.
Glasin talon ullakkokamarissa palaa, tänä iltana istuu siis
Waern-ystävä, kreikkalainen, murtaen peistä antiikin draaman kuoron
kehityksen puolesta; hänen teoriansa oli rohkea ja uusi, Jacob tuntee
sen ja ihailee sitä. Punerva hohde säteilee keltaisen Ommelvakan
alakerran akkunasta; Kantin puhtaan järjen kritiikki on alistettuna
vähemmän puhtaan järjen kritisoitavaksi; Somzeliuksen hevosaivot
koettavat löytää rakennelmasta heikkoja kohtia; jos hän tänä iltana
keksii tuolta valtavalta virhepäätelmän, on hän huomenna suurmies
filosofien joukossa.
Arkeologinkin valo 35:ssä on tänä iltana sytytettynä: Lind piirtää
suurta Hälsinglandin muinaislinnojen karttaansa. Ja tuossa vieressä
palaa valo: —sta päätteiset paikannimet lähenevät siis selvitystänsä,
ja tuossa muuan: Puolan ja Ruotsin suhteet vv. 1704—05 ovat
kirkastumassa, se näkyy loisteesta. Ja tuossa, ja tuossa, ja tuossa!
Johannes-evankelistan jumalusko palaa liekki yhä kirkkaampana,
muinaisranskan con-prefiksi saa yhä useampia merkitysvivahduksia,
ja Tegnérin poliittinen runous viskoo säteinä valoa pienestä
ikkuna-aukostaan.
Kun hän näin siinä kulkee, syntyy hänessä jokin tunne; ei hän tiedä
nimittäisikö sitä kunnioitukseksi vai rakkaudeksi vai kiitollisuudeksi.
Mutta häntä ylentävät kaikki nämä pimeitten kujien loistavat
kammiot, tiedonjanon-, nuoruusunelmien-, totuudenjanontäydet.
Hänestä tuntuu, että nämä pimeässä palavat pisteet kerran suurenevat
ja kerääntyvät isoksi aamunsarastukseksi, joka virtaa yli hänen
maansa. Tunnista tuntiin, vuodesta vuoteen hänen toverinsa istuvat
keräten heltiämättömän kärsivällisesti sen koitteen polttoaineita.
Elämänjanoiset pojat vangitsevat nuoren voimansa huoneeseensa;
se uhrataan virittämään valoa yhä voimakkaammaksi. Kuinka hän
kunnioittaakaan tätä nöyrää uutteruutta, kuinka hän rakastaakaan sitä!
Ehkä monikin liekki sammuu ravinnon puutteesta, ja monesta ei kai ole
säteilevä paljon valoa. Mutta jok'ainoa koettaa toki kykynsä mukaan
tulla siksi lähteeksi, josta pulppuaa uutta tietämystä, uutta tietoa,
uusi totuus.
Kokonainen sukupolvi, hänen omansa, istuu tänä iltana valvoen lamppunsa
ääressä. Hän kuulee sen hengityksen, hän tuntee sen valtimonlyönnin,
hän näkee sen etsivät, kirkkaat, tiedonjanoiset silmät sädehtimässä
vastaansa. Tälle suuren tasangon, suuren maan, suuren maailman
kurjalle läikälle he ovat kokoontuneina, hänen ystävänsä, hänen
toverinsa, he jotka kerran, puolustavat oikeutta, puhdistavat uskontoa,
lääkitsevät haavoja ja opettavat totuutta. Hän on ylpeä heistä, näistä
kamppailevista nuorukaisista, hän luottaa heihin. Hän haluaisi yhdellä
ainoalla suurella lämmittävällä syleilyksellä selittää hellyytensä
heitä kohtaan, heidän ankaraa vuosien mittaista uutteruuttaan heidän
hapuilevia, valoisia toiveitaan kohtaan.
Hän itse on muuan heistä. Hänen rintansa laajenee kiitollisena siitä,
että hänkin on saanut kuulua tähän pieneen hiljaa palavaan parveen. Hän
tietää, että hänessäkin on sellainen kyven, joka saa ravintonsa hänen
verestään, joka on kasvava hänen työstänsä, ja josta kenties on kerran
tuleva uuden päivän kirkas säde.
Hän menee kotiinsa. Hän menee ahtaaseen, pimeään, ihanaan huoneeseensa.
Syvän ja juhlallisen vakavana hän sytyttää työlamppunsa ja istuutuu
kirjansa ääreen.