Zerlina, jota Mozartin kaihomielinen sävel houkuttelisi, tahi taas olin
minä itse huono Don Juan, sillä hän löi raikkaasti käsiään sivuilleen,
nauroi ääneensä ja hihitti:
»Hi, hi, hi! Herran tähden, kuinka mielettömästi ja hullunkurisesti hän
venkoilee ja laulaa. Hi, hi, hi!»
Kuitenkin lähestyi hän samalla aitaa, kutoen yhä tyynesti sukkaa.
»Minä tahdon vain sanoa sinulle, kiltti Maijaliisa, että sinä olet
mielestäni sievä ja kultainen tyttö. Minä pidän sinusta oikein paljon ja
tahtoisin mielelläni suudella sinua.»
»Hi, hi, hi! Kuinka hullunkurinen hän onkaan, kun tuommoista hölynpölyä
viitsii puhua? Enhän minä toki tuommoista usko, eikähän se semmoinen
minun ja hänen, tuollaisen hienoskaisen herran kesken käy laatuun.»
»Käyhän se toki yhtä hyvin laatuun meidänkin kesken kun kerran
puutarha-Jannekin saa sinua suudella. Ja sen minä tiedän varmaan, sillä
Janne on itse minulle sanonut, että sitä hän saa tehdä niin paljon kuin
vaan haluaa.»
»Janne, niin! Mutta siinäpä on niinkuin vähän eroitusta. Nähkääs,
Jannepa ei ole mikään herrasmies, hän, niinkuin nuoriherra, vaan onpa
hän yhtäläinen kanssani, ja minä hänestä hirveästi pidän, sillä hän on
aina niin kiltti ja nokkela.»
Kyllä minä sillä hetkellä kadehdin puutarha-Jannea, jolla oli
erikoisoikeus ei olla herra ja senvuoksi sai suudella kaunista
Maijaliisaa niin paljon kuin tahtoi. Ja minä kirosin silloin katkerasti
niitä rajapyykkejä, joita ennakkoluulot olivat yhteiskunnan eri luokkain
välille rakennelleet.
Nyt oli Maijaliisa tullut jo niin lähelle, että ainoastaan aita eroitti
meidät. Minä tunsin hänen raikkaan hengityksensä, näin hänen täyteläisen
rintansa kohoilevan, tunsin naisellista tuoksua, ja veri kohosi päähäni
ja minä tunsin sisimmässäni kuohuvan ja hyrskyvän ennen tuntemattomia
tunteita. Kiusaus valtasi voimallisesti minut ja hetken hurmauksessa
kietasin minä molemmat käsivarteni Maijaliisan pään ympärille, vedin sen
luokseni ja painoin hänen reheville huulilleen tulisen suudelman.
Mutta Maijaliisa oli äkkiä temmannut kätensä irti ja samassa sain minä
poskelleni vimmapäisellä voimalla läimäytetyn korvapuustin niin että
silmäni tulta iskivät.
»Hyi tokkiinsa!» sanoi hän ja syljeskeli, pyyhkien kämmenellään suutaan.
»Kas siitä hän sai suukkosen edestä, jonka multa varasti», huusi hän
pilkallisesti ja pyörähti nopeasti tiehensä. Minä aijoin hypätä
sälöaidan yli juostakseni hänen jälessään ja saadakseni hänet kiini,
vaan samassa ryntäsi tuo äkänen härkä ja töyttäsi sarvensa sellaisella
voimalla aitaa vasten, että se ryskyi ja ratisi niin että arvelin sen
siihenpaikkaan hajoavan ja luulin jo tuntevani kuinka sonnin terävät
sarvet hivelisivät selkäpiitäni.
Nöyryytettynä, katkerana ja hämilläni pakenin minä pois
onnettomuuspaikalta. Harhakuvitteluni olivat kasaan romahtaneet, idylli
näkymättömiin hävinnyt, ja Maijaliisa tuntui nyt yhtäkkiä minusta vain
sivistymättömältä talonpoikaispiijalta, joka ei ymmärtänyt rakkauden
ylevää aatetta.
Tunsin katkerasti ylpeyteni loukatuksi ajatellessani kuinka tässä
tuloksetta olin talonpoikaispoikain kilpakosijana ja nähdessäni kuinka
sellaisilla moukilla on helppo menestys samalla kuin minun syvemmät
tunteeni ivalla ja pilkalla hyljättiin.
Pitäköön Janne kokonaan hänen hellyytensä! -- Mielellä hyvällä minun
puolestani!
Jääkylmän ryöpyn tavoin vaikutti tuo Maijaliisan töykeä korvapuusti ja
sammutti äkkiä kaikki ne keväiset tunteet, jotka olivat
hulmahtamaisillaan ilmiliekkiin nuorukaisrinnassa. Ainakin toistaiseksi.
XII.
VELJEKSET NASSE JA NISSE.
1849.
Tavallisesti ovat originaali-ihmiset, jos nyt sellaisia enää löytyykään,
sangen ikäviä, itsekkäitä ja välinpitämättömiä henkilöitä, joista ei ole
hupia itselleen eikä muille. Mutta poikkeuksia löytyy. Neljäkymmenluvun
loppupuolella, käydessäni Turun lukiota, tunsin minä kaksi kerrassaan
hauskaa ja herttaista tuollaista omituis-ihmistä, jotka olivat kaikkien
ystäviä ja joilla ei yhtään vihamiestä ollut.
Tarkoitan kahta Bonsdorff-veljestä[1], majuria ja sihteeriä, joista
kaikki pitivät ja joita tavallisesti kutsuttiin Nasseksi ja Nisseksi.
Molemmat olivat he vielä »nuoria miehiä», huolimatta siitä että he jo
olivat 40 vuoden vaiheilla ijässä; he olivat »suurimpia kavaljeereja»
koko Turun seurapiireissä, Terpsichoruksen harmaantuneita palvelijoita,
joilla oli erikoisoikeus »avata» tanssiaiset ja ehdottomasti olla
ensimäisinä ensimäisessä valsissa.
[1] Anton Bonsdorff, majuri, syntyi 1808, kuoli 1881. -- Nils Bonsdorff,
sihteeri, syntyi 1810, kuoli 1887.
Kaikkialla näki nämä kaksi harmaatukkaista leijonaa kaupungin
hienoimmissa piireissä, johon he aivan itseoikeutettuina kuuluivat ja
josta he eivät koskaan saaneet puuttua. Tuskin vietettiin yhtään
syntymä- tahi nimipäivää kahviseuroineen, jossa he eivät olisi mukana
olleet, tuskin toimeenpantiin sellaista juhlapäivällistä, iltamaa,
tanssitilaisuutta tahi jonkunlaista tervehdyskäyntiä, jossa he eivät
ensimäisinä ja etunenässä mukana olisi olleet, eikä tapahtunut mitään
uutta, josta he eivät ensimäiseksi olisi kuulleet ja kiirehtineet siitä
ensimäisinä tietoa levittämään. Minä luulen, että he viettivät
elinpäiviään vain päiväkaudet kuljeskellen vierailuilla ja sanellen
naisille, varsinkin rouville, mitä valikoidumpia ja mairittelevimpia
kohteliaisuuksia ja kertoellen pieniä, lukemattomia kertoja jo ennen
kuultuja ranskalaisia kaskuja, joita he aina esittivät jotakuinkin tähän
tapaan: à propos, sen johdosta mitä armon rouva vapaaherratar äsken niin
henkevästi ja sattuvasti suvaitsi lausua, pyydän minä, että minun
suvaittaisiin kertoa pieni kasku, joka kuvaa samaa asiaa» j. n. e. He
olivat, lyhyesti sanoen, välttämättömiä keskustelun työjuhtia
seurapiireissä ja samalla päivän pienten kaupunkijuorujen ehtymättömiä
lähteitä.
He olivat kasvaneet yhdessä ja senjälkeen kohtalon, olosuhteiden ja oman
tahtonsa mukaan muodostuneet kerrassaan eroittamattomiksi. Toinen heistä
ei voinut ajatellakaan elämää ilman toinen toisensa seuraa, aina he
keskenään hiljoilleen kinastelivat, vaan pohjaltaan olivat he parhaita
ystäviä.
Ja kuitenkin olivat he vastakohtia toisilleen sekä ulkonaisesti että
sisällisen ihmisensäkin puolesta. Majuri, Nasse, oli lyhyt ja pyylevän
lihavahko, verevän punakka ja kaljupää, mutta valtavat olivat hänellä
viikset ja hän vahvisteli puhettaan kiroillen kaikkien mahdollisten
pikkupaholaisten ja »korvennettujen miljoonain rakuunain» kautta,
puhellen järeällä bassoäänellä. Hän oli oikea perikuvallinen vanha
sotilas. Sihteeri, Nisse, taas oli pitkä ja laiha, aina hienosti
siistitty ja sileäksi ajeltu sekä kursaileva; hän käytti tekotukkaa ja
puhui kimakalla, sokerinimelällä äänellä, kumarrellen alinomaa ja
lasketellen kohteliaisuuksia ja ikäänkuin pyydellen anteeksi että hänkin
oli rohjennut lausua julki jotain -- oikea salonkitepastelijan tyyppi.
He eivät asettaneet elämälle suuria vaatimuksia ja olivatkin senvuoksi
siksi varakkaita, ett'ei heidän tarvinnut palvella palkan vuoksi eikä
myöskään mennä naimisiin toimeentulonsa tähden. He pitivät parempana
taloudellista riippumattomuutta ja avioliittokahleista vapaata elämää,
tuumaillen että Tappila on liian pieni maatila pystyäkseen elättämään
kahta perhettä. Niinpä jäivätkin he vanhoiksipojiksi ja nauttivat elämän
hyvyydestä, vapaudestaan ja toinentoisensa rakkaasta seurasta
vanhainpoikain pinttynein tavoin.
Omistamallaan Tappilan kauniilla maatilalla Sauvon pitäjässä viettivät
he kesänsä ja talvella asuivat he taas Turussa, pienessä vanhassa
talossaan joen rannalla. Maalla hoiti majuri maanviljelystä ja kävi
sillä välin aina metsästysretkillä, joilla samoiluilla hän joutui
luonnollisesti mitä ihmeellisimpiin ja ennen kuulumattomiin
seikkailuihin ajaessaan takaa joko sutta, kettua tahi ilvestä. Ja Nisse
sai kuulla monet kovat sanat, jos hän jonkun kerran rohkeni olla
heikkouskoinen kuullessaan noita Münchhausenin juttuja.
Majurin pitäessä silmällä ja hoidellessa peltoja ja niittyjä, renkejä ja
ehkä hieman talon palvelusneitsyeitäkin sekä miilustaessa
metsänkäynnillä, piti sihteeri huolta maitokamarista, puutarhasta ja
taimilavasta. Mutta suurimman huolenpitonsa omisti hän kuitenkin
keittiölle ja ruokasäiliölle, leipomiseen ja hillojen tekoon. Majurin
hallussa sitävastoin oli viinikellarin avaimet. Toinen heistä edusti
miespuolista, toinen naispuolista ainesta hyvin hoidetussa taloudessa.
Toinen heistä esiintyi isäntänä, toinen emäntänä tuossa sangen
vierasvaraisessa ja aina jotakuinkin hyvin varustetussa kodissa, jossa
usein vieraita virtaili. Niin he ikäänkuin täydensivät toisiaan.
Muistan vielä aivan hyvin heidän asuntonsa. Molemmin puolin salia
sijaitsivat heidän makuuhuoneensa. Majurin yksinkertaisesti sisustetussa
huoneessa oli seinät koristeltu ketun ja ilveksen nahkoilla, pyssyillä,
pistooleilla, ruutisarvilla, metsästyslaukuilla, kalastusneuvoilla ja
sensemmoisilla, ja koko huoneen täytti väkevä tupakan ja
rasvanahkasaappaiden haju.
Vastapäätä olevassa huoneessa oli sihteerin vuode valkoisten,
pitsireunuksisten musliiniverhojen ympäröimänä; siellä oli myös
pukeumapöytä täynnä harjoja, saksia ja lukemattomia hajuvesipulloja,
sekä hyllypöytiä, jotka uhkuivat pienten posliinikapistusten paljoutta
ja joille oli aseteltu koreja vahakukkasineen ynnä muita »muistoja»
Turun naisilta. Ja kaikkialta löyhkäili vastaan kotona tehdyn ruusuöljyn
äitelän voimakas tuoksu.
Muistan hyvin erään päivällisen heidän luonaan syksyllä vuonna 1849.
Majuri istui pöydän päässä ja oli kaikki viinipullot hänen eteensä
riviin asetettu, »sillä niistä pidän minä -- tuhattulimaista vieköön --
paremmin huolta kuin veljeni Nisse», joka istui pöydän toisessa päässä,
tarjoillen lientä. Samalla kuin Nassen koko huomio oli kohdistettu
siihen, että lasit aina olivat täynnä, toisteli Nisse herkeämättä:
»Saanko luvan tarjota lientä lautasellisen lisää?» -- tahi »olkaa niin
hyvä, hieman lisää pasteijia!»
Majuri Nasse puheli kovaäänisesti pöytänsä päässä ja kun Nisse kuuli
mistä keskusteltiin, puuttui hänkin puheeseen: »Niin herraseni, jos
suvaitaan minunkin lausua ajatuskantani tässä asiassa, niin täytyy minun
tunnustaa, että minä kaikinpuolin olen samaa mieltä veljeni kanssa».
»Mitä, tuhatmiljoonaa korvennettua rakuunaa, se Nisse siellä sanoo?»
huusi silloin Nasse.
»Eipä mitään toki, rakas veljeni, lausuinhan vain mielipiteeni asiassa.»
Kun sitten paistia ympäri pöytää tarjoiltiin, lausahti majuri: »Tahdonpa
herroille kertoa, että olen itse nämä pyyt, tuhattulimaista sarvipäätä
soikoon, ampunut joka ainoan. -- Sepä olikin onnellinen metsästyspäivä.
Viisi pyytä kahdella laukauksella tipahti.»
»Hm -- hm» -- yskiskeli hiljoilleen Nisse, joka samana aamuna oli pyyt
torilta ostanut.
»Mitä tuhannenmoista se Nisse siellä sanoo?» huusi majuri.
»Oo, tuota, eihän mitään toki, ei kerrassaan mitään, rakas veljeni;
tahdon vain kunnianarvoisille vieraillemme huomauttaa, että minä itse
olen nämä etikkakurkut pannut säilytysastiaan.»
Kun jälkiruokaa tarjottiin, huomautti Nisse: »Minä toivon, herraseni,
että hillo teille oivallisesti maistuu, sillä minä olen itse noukkinut
marjat ja keittänyt ne hilloksi ja tämän munakakun olen minä itse
paistanut.»
»Ja ehkäpä muninut munatkin» -- puuttui majuri puheeseen, nauraen
sukkeluudelleen -- »sillä kyllähän hän, rakas veljyeni, sellaiseen
pystyisi.»
Kun päivällisateria oli syöty, kehoitti majuri sytyttämään sikarit,
jolloin Nisse kohteliaasti huomautti: »Hyvin mielellä, herraseni, hyvin
mielellä, kunhan ei vain minun pienessä kammiossani polteta, sillä minä
en voi sietää tuota ilkeätä tupakansavua.»
»Niin, tuollainen tuhattulimaisen akkamainen on rakas veljeni Nisse,
ett'ei hän vielä ole opetellut edes tupakoimaankaan, eikä pitämään
esimerkkinään vanhempaa ja ymmärtävämpää veljeään; mutta keittää
marjahilloa ja leipoa kakkuja, kas sitä hän osaa -- tuhattulimaista
granaattia -- niin ett'enpä luule koko Turussa sellaista rouvaa
löytyvän, joka hänelle vertoja vetäisi.»
»Ah, hyvänen aika veljeni, sinähän imartelet minua aivan liiaksi.»
Näin laskettelivat he leikkiä, lausuilivat kohteliaisuuksia ja
täydensivät toisiaan alituisesti -- luulenpa koko elinikänsä. Mutta
kaikilla oli hauskaa heidän seurassaan sekä heille että heidän kauttaan
ja kaikki viihtyivät hyvin heidän vierasvaraisessa kodissaan niin maalla
kuin kaupungissakin. Vielä näin viidenkymmenenkin vuoden perästä tuntuu
minusta kuin näkisin heidät elävinä edessäni: majurin, pyssy
hartioillaan ja sihteerin, hillonkeitto-esiliina vyötäisillään.
Monta kuvaavaa pikkupiirrettä voisi vielä kertoa. Niinpä oli majurilla
tapana sanoa aina: »Minä ja veljeni», jotavastoin hänen veljensä taas
kunnioittavammin lausui: »veljeni majuri ja minä.» Sihteerillä oli aina
tapana, puhuessaan naisten kanssa, ylen hienosti kammeta päätään
sivulle, ett'ei hänen hengityksensä vain ilkeästi häiritsisi
puhettemaansa naista.
He pitivät hienona sekoittaa puheeseensa niin paljon ranskalaisia sanoja
kuin suinkin, mutta kun he heikonpuoleisesti tuota hienoa kieltä
osasivat, aiheutui siitä, että heidän lauseensa usein saivat mitä
hullunkurisimpia käänteitä. Niinpä esimerkiksi sanoi majuri
tavallisesti, jos joku sattui heille tulemaan, ennenkuin he olivat
täysissä pukimissaan: »suokaa anteeksi, että minä vielä olen
puolipaidassa»; sihteeri taas puheli: »anteeksi kaikella muotoa, mutta
minä olen aivan alasti.»
Vaikkapa he synnynnäiseltä luonteeltaan olivatkin niin erilaisia, niin
olivat nämä kaksi veljestä kuitenkin kerrassaan liikuttava esimerkki
veljesrakkaudesta, joka oli liittänyt heidät yhteen niin voimakkailla
siteillä, että he olivat ikäänkuin yhteenkasvettuneet toinen toisensa
kupeelle koko elämän ajakseen. Ja joskin heidän heikkouksilleen ja
naurettaville ominaisuuksilleen hiukan naurettiin, pidettiin heistä
kaikissa tapauksissa yleensä ja kunnioitettiin heitä, ja pohjaltaan
olivatkin he rehellisiä ja hyviä ihmisiä.
XIII.
MUMMO-VAINAJAN HAUTAJAISET.
1850.
Monivuotiset kärsimykset ja vaikean kuolinkamppailun kestettyään kuoli
vanha mummo Daalintehtaalla joulukuuta puolivälissä vuonna 1850.
Äitini tahtoi silloin, että vietettäisiin yksinkertaiset hautajaiset,
joissa olisi läsnä vain me, hänen läheisimpänsä ja muutamat aniharvat
hänen vielä elossa olevat tuttavansa. Tällaiset hautajaiset, niin hän
arveli, olisivat parhaiten sopusoinnussa vainajan hiljaisen ja erilleen
maailmasta vetäytyneen elämän ja tämän talon tapojen kanssa, talon,
jossa ei pariin vuosikymmeneen yhtään vierasta ollut vieraillut.
Mutta isäni oli toista mieltä asiassa. Tosin oli tämä koti pitkät ajat
ollut surun ja sairauden johdosta hiljainen ja suljettu kaikilta muilta
paitsi omaisilta. Mutta kun mummo nyt oli kerran kuollut, piti
maahanpanijaiset isän mielestä viettää tavalla, joka arvokkaasti
vastaisi Petersénien tunnettua, suurta vierasvaraisuutta ja samalla
niitä muotoja ja tapoja, jotka olivat käytännössä siihen aikaan
parempain ihmisten hautajaisissa. Äitini ehdottama yksinkertaisuus
voitaisiin tulkita kitsaaksi säästäväisyydeksi tahi vieläpä tuonelaan
muuttaneen vainajan muiston halveksimiseksi. Ja niin jäi isäni mielipide
ratkaisevaksi.
Kun vieraiden kutsumislistaa sitten ryhdyttiin suunnittelemaan,
huomattiin että ainoastaan muutamia oli enää elossa sellaisia, jotka
mummo oli tuntenut ja joiden kanssa hän oli seurustellut -- suurimman
osan kutsuttavista vieraista muodostivat »uudet» ihmiset, joita mummo ei
ollut koskaan nähnyt, tuskinpa edes kuullut puhuttavankaan heistä. Ketä
näinollen siis kutsuttaisiin? Ensin kirjoitettiin vierasluetteloon vain
parhain ja ylhäisin aines papistosta ja suurimmat tilanomistajat, mutta
rajaa kutsuttavien ja poisjäävien välille oli vaikea vetää. Ett'ei
ketään loukattaisi jättämällä hänet hautajaisiin kutsumatta, päätettiin
sitten viimein kutsua pitäjän kaikki säätyläiset eroituksetta.
Suuri joukko mustareunaisia kutsumuskorttia lähetettiin sitten heille,
pyynnöllä »että he läsnäolollaan kunnioittaisivat meidän rakkaan
vainajamme maahanpanijaisia Dragsfjärdin kirkossa j. n. e.» Surusaaton
ilmoitettiin lähtevän määrättynä päivänä Daalintehtaalta täsmälleen klo
12 päivällä.
Äitiä ensin suuresti huolestutti nähtyään tuon pitkän vierasluettelon,
mutta hän tyyntyi pian, ajatellen että ainoastaan harvat, ehkäpä ei
kukaan heistä tulisi kutsua noudattamaan, sillä keli oli surkuteltavan
huono, kerrassaan hengenvaarallinen. Muutama viikko sitten oli satanut
paljon lunta, sitten sukeutunut suveksi ja vesisateeksi, joka kaiken
lumen sulatti, kunnes yhtäkkiä taas oli pakastanut. Tiet olivatkin nyt
joko jäätyneet routaisiksi ja röysteikköisiksi syvine kärrynraiteineen
tahi olivat ne kaljamella, varsinkin mäkipaikoissa, niin että kärryt
ajaessa liukuivat ja heittelehtivät siksi huikeasti että oli todellakin
vaara tarjolla huiskahtaa kärryineen päivineen ojaan ja kaatua nurin.
Kukapa siis tällaisella kurjalla ja vaarallisella kelillä lähtisi ilman
suoranaista pakkoa liikkeelle?
Mutta isä oli taaskin aivan toista mieltä ja sanoi tuntevansa paremmin
pitäjäläisensä ja maalla vallitsevat tavat kun kerran on joku
kutsutilaisuus kysymyksessä. Ja hän arvelikin varmasti, että vieraat
joukonneuvosta saapuisivat, huolimatta kurjasta kelirikosta. Ainakin
tuli olla varustautunut sitä varten.
Määräpäivänä alkoi jo aikaseen aamulla ennen yhtätoista kokoontua
suruhuoneelle vanhoja raihnaisia vaunuja, yksi-istuimisia kiesejä ja
kärryjä kaikenlaisia ajellen rämisten pitkin jäätynyttä tietä kaukaa ja
läheltä, tai oikeastaan vain kaukaa, sillä ei ollut vieraiden joukossa
yhtään, jolla olisi matkaa alle parin kolmen penikulman ollut, vaan
päinvastoin saapuivat useimmat vielä pitempien matkojen päästä.
Vieraiden olikin täytynyt jo aikaiseen joulukuun aamun pimeässä lähteä
kotoaan taipaleelle ja saapuivat he nyt perille kylmissään ja väristen,
jonka vuoksi heille kahvi hautajaisrinkeleineen maistui erinomaiselta,
samoinkuin tarjottu reiniläinen viinikin surukonvehteineen. Kaikki
kutsutut kokoontuivatkin pian, tuskin yhtään heistä oli jättänyt kutsua
noudattamatta.
Pitkään ei ennätetty lepäillä eikä lämmitellä, sillä täsmälleen kello 12
piti surusaaton lähteä liikkeelle. Hautajaisvieraiden täytyi pian
jälleen tumpustautua turkkeihinsa ja nousta ajopeleihinsä.
Eräiden vanhojen ajoneuvojen alustalle oli soviteltu ruumisvaunu, joka
mustavaatteisilla verhoilla ja valkoisilla reunarimsuilla oli
koristeltu. Sinne kannettiin sitten mustalla sametilla verhottu ja
hopeatähdillä kirjailtu ruumisarkku, mutta mitään kukkaiskiehkuroita
tahi seppeleitä ei näkynytkään, sillä siitä tavasta ei vielä silloin
mitään tiedetty. Vihdoin oli kaikki valmista ja pitkä surusaatto
vyörähti liikkeelle.
Askel askeleelta ajeltiin hitaasti eteenpäin ja niin täytyi hiljoilleen
hivutella aina Dragsfjärdin kappelikirkolle asti, jonne suruhuoneelta
oli matkaa puoli penikulmaa. Ruumisvaunua veti vainajan vanha musta
vaunuhevospari, joka ei pitkään aikaan ollut enää tuollaiseen
rasitukseen tottunut. Allapäin hevoset astuivat ikäänkuin surullisesti
aavistaen, että tämä matka tulisi olemaan myöskin niiden viimeinen
matka. Niin pääsivät ne ensimäisen korkean mäen alle ja olivat vetäneet
kuormansa melkein mäen harjanteelle asti, mutta silloinpa pettikin
vanhojen hevosten voima aivan viime tingassa. Ne eivät jaksaneetkaan
pitemmälle, vaan kompastuivat ja alkoivat liukua mäkeä alas; ruumisvaunu
törmäsi lähinnä seuraavaa ajopeliä vastaan, se taas seuraavaa ja sitä
tehden pitkin koko saattolinjaa. Syntyi tavaton sekamelska ja tapaus
muodostui kerrassaan vaaralliseksi, sillä mäenrinne oli jääiljamella ja
kärryt liukuivat syrjäkaria pahasti ja olivat vähällä keikahtaa nurin.
Mutta kaikeksi onneksi tapahtui tämä vielä aivan lähellä tehdasta ja
paljon väkeä oli kerääntynyt tien varsille surusaattoa katselemaan.
Väkeä juoksikin heti apuun, auttaen vanhat hevoset mäen päälle ja
taluttaen niitä sitten suitsista eteenpäin monissa mäkilöissä, joita
vielä oli jälellä ennenkuin kirkolle päästiin.
Vihoviimein päästiin perille. Vanhat uskolliset palvelijat kantoivat
ruumisarkun kirkkoon, jossa se asetettiin alttaripyörylän eteen. Sekä
alttari että sen eteispyörylä ja kuori oli mustalla vaatteella
valkoisine reunakoristeineen verhottu ja vaikkapa olikin vielä täysi
päivä, tuikki kynttilöitä tiheissä riveissä kaikkialla. Kirkko
kokonaisuudessaan teki juhlallisen vaikutuksen.
Hautaustoimituksen toimitti Kemiön rovasti, tohtori U. Forsman, mies,
jonka koko olemuksessa ja käytöksessä esiintyi kirkon korkea prelaatti
täydessä karvassaan. Ja hän toimittikin tehtävänsä sellaisella
arvonmukaisella tavalla, jonka hän hyvin ymmärsi tällaisissa tapauksissa
asiaan kuuluvan. Kun pari virttä oli veisattu ja jotakuinkin pitkä
ruumissaarna pidetty, astui hän alas saarnastuolista ruumispaarien
ääreen, alkaen luetella elämäkerrallisia tietoja vainajasta. Ensin toi
hän esiin vainajan ansiot puolisona, äitinä ja perheenemäntänä, hänen
surunsa ja koettelemuksensa elämäntaipaleellaan, hänen avuliaisuutensa
köyhiä kohtaan ja hänen suuren, joskin hiljaisuudessa harjoittamansa
hyväntekeväisyyden. Sitten siirtyi hän puhumaan vainajan korkeasta
syntyperästä ja hänen monista perinnäisistä ylhäisistä sukuseikoistaan
sekä isän- että varsinkin äidinpuolelta, tuoden esiin vainajan loistavat
esi-isät polvi polvelta aina Ebba Braheen, Kustaa Waasaan ja Kaarle
Knuutinpoikaan asti. Vasta sitten seurasi itse ruumiinsiunaustoimitus.
Alkoi jo hämärtää kun viimeiset virret oli veisattu ja pimeä siipensä
levitti kun arkku kirkosta kannettiin ja laskettiin perhehautaan ja ovet
viimein lyötiin kiini.
Kun kaikki toimitukset näin lopultakin olivat loppuneet, etsi kukin oman
hevosensa ja alkoi hyvää kyytiä huristaa suruhuoneellepäin uudelleen.
Oli pureva pakkanen ja vinhakka viima, joka tunkeutui vaatteiden läpi
luihin ja ytimiin. Vaunut ja kärryt liukuilivat ja heittelehtivät
mäkilöissä niin että kaikki arvelivat jonkun onnettomuuden tässä menossa
tapahtuvan. Oli tullut jo aivan pimeä ennenkuin perille päästiin.
Sitä hauskemmalta ja valoisammalta näytti tulijoista se näky, joka heitä
perillepäästyä kohtasi. Kaikista ikkunoista tulvehti iltapimeään
kauvaksi valaisevat kirkkaat valovirrat ja kun pakkasen kynsistä sisään
astuttiin, tuoksahti vastaan mitä miellyttävin lämpölöyhkä ja hyvän
ruuan hivelevä tuoksu. Pieneen ruokasaliin oli katettu ryyppypöytä, joka
siinä houkuttelevana odotti, eikä totisesti sovi moittia, jos aikaisesta
aamusta asti matkalla miilustaneet ja kärryissä huonolla tiellä ajaa
tärisyttäneet vieraat, jotka eivät koko pitkänä päivänä olleet muuta
suuhun pantavaa saaneet kuin kahvikupposen aamupäivällä, jos he nyt
halukkaasti odottelivat saadakseen voileivän siihen kuuluvan ryypyn
seuraamana, jota ensi ryyppyä maan tavan mukaan seurasi sekä puolikas
että »terssi» ja »kvarttakin». He olivat päivän pitkään saaneet
sulatettavakseen niin paljon henkistä ravintoa, että ruumista ravitseva
muona nyt tuntui sitä tervetulleemmalta.