Joku isännistä, uusista kimnasisteista, piti juhlan alkajaispuheen,
lausuen vanhemmat lukiolaiset tervetulleiksi seuraan ja pyytäen heitä
ottamaan meidät veljellisesti joukkoonsa. Maljaan, jonka puheen lopussa
kaikki pohjaan tyhjensivät, vastattiin vanhojen kimnasistien puolesta
muutamin sanoin, joilla he ilmaisivat toivovansa, että he meistä tulevat
saamaan hyviä tovereita, jotka pitävät yllä oppilaitoksen vanhoja
perinnäistapoja. Sitten kohotettiin malja Turun kimnaasille, j. n. e.
Vasta sitten kun juhlan »virallinen» puoli näin oli loppunut, vasta
sitten alkoi tunnelma vetreentyä. Sali tuprahti pian täyteen paksua
tupakansavua, sillä melkein jokainen haikuutteli savipiippujaan, yksin
minäkin raukka, joka en vielä elämänpäivänä tätä ennen ollut sitä
konstia yrittänyt, vaan nythän täytyi minunkin ensi kerran tupakaksi
panna ollakseni yhtä uljas kuin muutkin, vaikkakin haikuutteleminen
kurkussani kakerteli ja mieltäni etoi. Kaikki kuljeskelivat lasit
kädessä ja kun vanhemmat huomasivat jonkun, jonka kanssa he eivät vielä
olleet kilistelleet, sanoivat he tuon tavanmukaisen sananparren: »Emme
suinkaan mekään enää haukuskele toisiamme, vaan huuhdomme alas
arvonimet, minun nimeni on» j. n. e., ja sitten kilautettiin lasit
laidakkain, lyötiin kämmen kämmeneen ja niin oli veljeysside sidottu.
Seitsemänkymmentä uutta veljeä samana iltana. Kun nyt ajattelen kaikkia
sen illan punssilaseja, tuntuu vieläkin kuinka aivoissa silloin
huiskahteli ja kuinka siellä kuparisepät takoa nalkuttelivat. Jos
Falkman, pieni ja hieno Borgström ja aina siistinä sipsutteleva Putte
olisivat nähneet, kuinka minä piippu suussa ja lasi kädessä heikoin
jaloin hoippuilin ympäriinsä tuossa kimnasistiparvessa, niin kyllä he
minulle totisesti olisivat nauraneet.
Näin sain minä yht'äkkiä suuren joukon uusia veljiä uusine nimineen. Oli
kerrassaan mahdoton muistaa oikein jokaista heistä erikseen ja niinpä
aloinkin, hieman pöpperössä kun oli jo pääni, sekottaa heitä toisiinsa.
Tuohan nyt olisi pitänyt olla oikeastaan jotakuinkin anteeksiannettavaa
muistilleni, joka ei tällaiseen leikkiin ollut tottunut, mutta siitä
asianomaiset kuitenkin ylen niipollisesti pahastuivat. He alkoivat
mekastella ympärilläni ja viimein sanoi eräs heistä minulle suorat
sanat: »Tiedäpäs ylevä veljyeni, ett'ei täällä sovikaan näyttäytyä
ylpeänä; täällä olemme me kaikki yhtäläisiä ja samanarvoisia ja vaikkapa
isäukkoni onkin vain lukkari, niin olenpa minä kuitenkin mies
puolestani, enkä suvaitse, että joku keikailija hyppää nenälleni.
Muistahan se.»
Minä vakuutin, ett'en ollut pienimmässäkään määrässä tarkoittanut
loukata ja pyysin kunnioittavan veljeni antamaan minulle anteeksi.
Seurasi luonnollisesti uusia selityksiä ja minä valehtelin ja vannomalla
vakuutin, että totisesti pidän lukkaria yhtä suuressa arvossa kuin
senaattoriakin, ja selkkaus päättyi lujaan syleilyyn ja sovintoon. Tämän
vakuudeksi oli luonnollisesti vielä yksi punssilasi tyhjennettävä, jonka
jälkeen veljeni minulle huomautti: »Niin, voipihan sinusta, veli rakas,
vielä ajan pitkään tulla hyväkin mies, vaikkakin vielä nyt olet
jonkunverran lapsekas ja 'keltainen', mutta sehän voi olla ohimenevää.»
Lähellä minua alkoivat jotkut puhua suomea. Minä jäin hämmästyksissäni
seisomaan ja kuuntelin, sillä ensi kertaa kuulin minä sitä kieltä
säätyläishenkilöiden kesken puhuttavan. Syntyisin ruotsalaiselta
seudulta olin kuullut suomenkieltä aniharvoin, enimmäkseen vain
kyytipoikain olin kuullut sitä juttelevan matkustaessani Helsinkiin tai
päinvastoin.
»Mikä sinä olet, kun et osaa puhua maan kieltä?» lausahti mulle joku
joukosta selvällä suomenkielellä ja pilkallisella äänenpainolla.
»Mitä?» oli ainoa sana, jonka pystyin heille vastaamaan.
»Sen täytyy olla oikea keikailija, sen me pian lyömme» -- sanoivat he
sitten naureskellen ja katselivat pilkallisin silmäyksin minuun.
Vihdoin kannettiin sisään tarjottimia, joille suunnattoman suuriin
kasoihin oli paksuja, valtavia voileipiä liha- ja juustoviipaleineen
ladottu, ja tarjottimia seurasi olutkorien joukko. Syntyi yleinen
rynnäkkö ja tyrkkiminen pöydän ääressä. Juhlatunnelma oli kohonnut
huippuunsa. Valtavan hälinän pauhinassa ei enää kuullut mitään muuta,
paksut tupakansavupilvet estivät enää mitään näkemästä ja särettyjen
lasien palaset narskahtelivat joka askeleella jalkojen alla. Minun
silmissäni pyöri ja vilisi kaikki jo ympäri, katseeni peittyi hämärään,
jalkani horjahtelivat ja vetivät vastakynttä toiselle haaralle kun minä
vastakkaiselle suunnalle halusin. En tottatotisesti tiedä minkä ihmeen
avulla sinä iltana kotiin pääsin, sillä muistan vain, että myöhään
seuraavana aamupäivänä heräsin huimaavaan päänpakotukseen.
Tämä juhlatilaisuus oli minulle monessa suhteessa merkkipäivä. Sillä
poltinpa silloin ensi kerran tupakkaa, maistelinpa ensi kerran punssia,
kuulin muidenkin kuin kyytipoikain puhuvan suomea, ja olin ensi kerran
päihtyneessä tilassa.
Alkuaikoina tuntui minusta tämä uusi toveripiiri aivan vieraalta ja
melkeinpä vastenmieliseltä. Se oli kaikessa, niin tavoiltaan kuin
kieleltään ja harrastuksiltaankin, aivan erilainen kuin se pieni
toverijoukkio pääkaupungissa, jonka parista äsken olin lähtenyt; nämä
uudet toverit olivat kerrassaan meidän vastakohtiamme, sillä olihan
meidän elämämme kuumeentapaiseen hehkuun kehittynyttä
mielikuvitus-elämää aatteellisine harrastuksineen ja harharetkineen
näytelmätaiteen alalla. Mutta vähitellen muuttui käsitykseni ja minä
aloin pitää tovereitani oikeassa arvossaan. Useimmat heistä olivat tosin
lähtöisin yksinkertaisista kodeista, joka oli heihin leimansa lyönyt,
mutta he olivat vakavia, ahkeria ja ajattelevia nuorukaisia. Opin
erityisesti tuntemaan ja pitämään muutamista heistä.
Ja ensimäiseksi heidän joukostaan asetan minä kaikkea jaloa ja hyvää
elämässä haaveksivan, lämminsydämisen Valfrid Alftanin, joka sittemmin
tuli maisteriksi, oli pitkät ajat ylioppilaskunnan puheenjohtaja ja
kuoli 41 vuoden vanhana vuonna 1875. Meidän yhteinen harrastuksemme,
historia, liitti meidät lähemmin toisiimme ja me luimme yhdessä silloin
juuri Lamartinen ulosantamaa »Girondistein historiaa». Meidän joukkoomme
liittyi silloin joskus suurilahjainen Carl Johan Edelsköld, joka myöskin
muutti tuonen tuville elämänsä kukoistus-ajassa. Ihastuksella luimme me
yhä uudelleen ja uudelleen noita innostuneita puheita, joita Jakobinein
klubissa ja konventissa oli pidetty ja niiden johdosta me vilkkaasti
keskustelimme ja selittelimme niitä. Myöskin muita erinomaisia teoksia,
kuten Thiersin ja Maucaulayn, luin minä hänen kehoituksestaan. Alftan
oli minuun hyvin mieltynyt, oli sittemmin minun uskottu ystäväni ja minä
tunnen suurta kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän ymmärsi
johtaa minun mieleni vakavampiin ajatuksiin ja lukemiseen tuolta tosin
sangen houkuttelevalta mutta myös veltostuttavalta ja mielikuvitusta
kiihottavalta romaanien luvun tolalta. Pian muutuin minä kokonaan hänen
kauttaan. Niin voivat toverit toisiinsa vaikuttaa.
Myöskin toisessa seurapiirissä, joskin sangen erilaisessa, seurustelin
minä. Siihen kuului Karl Wetterhoff, sittemmin tunnettu kirjailijana,
joka kuoli vuonna 1889 ja Robert Montgomery, sittemmin senaattori ja
presidentti, sekä Vilhelm Rosenlew, joka sittemmin toimi konsulina ja
suurena liikemiehenä Porissa. He asuivat kaikki samassa paikassa ja
Wetterhoff oli kumppanikunnan »spiritus rektor», henkevä johtaja. Jo
silloin liitettiin hänen eteviin runollisiin ja dialektisiin lahjoihinsa
suuria toiveita, jotka kuitenkin sittemmin, asianhaarain pakosta, sangen
vähässä määrässä toteutuivat.
Lauantai-illoin kokoonnuttiin vuokrattuun huoneustoon viettämään n. k.
konventtia. Siellä ilmestyi m. m. parina kappaleena käsinkirjoitettu
sanomalehti, jota kimnasistit itse toimittivat ja joka sisälsi paitsi
joukottain suorasanaisia kirjoituksia myöskin sangen sieviä runonpätkiä,
joita Robert Malmström, Wetterhoff, Edelsköld y. m. kyhäilivät. Siellä
myöskin keskusteltiin, puheltiin valtiollisista asioista, vedeltiin
tupakkaa ja juotiin teevettä, mutta ei mitään väkevämpiä aineita. Ja
mieliala näissä illatsuissa oli yleensä hupainen, hilpeä ja
toverillinen.
Kimnaasi oli tähän aikaan ikäänkuin välinivel yliopiston ja koulun
välillä ja luvut siellä yleensä vapaaehtoisemmat kuin koulussa.
Ennätykset tosin olivat määrätyt, vaan mitään läksyjen lukuja ja
kuulusteluja ei kimnaasissa enää esiintynyt niinkuin koulussa, joten
riippui suureksi osaksi oppilaan omasta kyvystä tahi tahdosta, kuinka
paljon hän kimnaasiopinnoistaan hyötyi. Mutta, onnellista kyllä, tässä
oppilaitoksessa oli vallalla hyvä henki, ahkeruus ja kunniantunto ja
suurin osa oppilaista oli ahertavia ja uutteria nuorukaisia, jotka
ymmärsivät lukujen tärkeyden ja tarpeellisuuden. Onnellista tosiaan oli,
että näin sattui kimnaasissa olot olemaan, sillä jos kaikki olisi
riippunut yksinomaan opettajain kyvystä, olisipa asiat tosiaankin olleet
silloin huononlaisessa kunnossa.
Olihan siellä tosin kunnollisiakin opettajia, joita me pidimme arvossa,
kuten vakavaluonteinen lehtori Eurén ja hieno Arrhenius, josta me kaikki
pidimme, vaan enemmistö heistä oli kuitenkin vanhoja koulukarhuja
piintyneine omituisuuksineen ja heikkouksineen, koulukarhuja, jotka
vuosikymmenien kuluessa olivat hankautuneet ja muodostuneet
stereotyyppimäisiksi alkuperäis-koneiksi alallaan ja joilla ei ollut
voimaa omaksua itselleen enää uudempaa ja vapaampaa katsantokantaa, eikä
kykyä kohdella ja käyttäytyä oikein jo kypsyneiden ja ajattelevien
nuorukaisten opettajina.
Tällaisten piintyneiden perikuvien joukosta muistan erityisesti
latinankielen lehtorin Hertzbergin. Käännettäessä latinankielestä
ruotsinkielelle, oli hän aina erityisesti hyvillään, jos osasimme
lasketella mitä hullunkurisimpia sanakäänteitä, varsinkin mitä
mahdollisimman selvästi kahtiapäin ymmärrettäviä ja kyynillisiä, jolloin
ukko nauroi sydämensä pohjasta sukkeluuksille ja jolloin meidän kaikkien
välttämättömästi oli kuorossa yhdyttävä nauruun niin että koko sali
kajahteli. Venäjänkielen lehtorilla taas, jota kutsuttiin
»Kello-Tallgreniksi», oli ihmeellinen taskukello, joka muodostui meidän
pysyväiseksi hauskuudeksemme. Vaikkakin jo lukemattomia kertoja olimme
sen nähneet, pyysimme tietysti yhä uudelleen ja uudelleen saada sitä
katsoa, ja saimmekin hänet pitkään emmittyään ja tingittyään viimein
ottamaan tuon ihmekellon taskustaan ja näpäyttämään siinä löytyvää
vieteriä, jolloin kellon kaksinkertaiset kuoret ponnahtivat auki ja
esiin ilmestyi pari eriskummallisissa asennoissa liikuskelevaa olentoa.
Osa luentoajasta kului sitten tuon ihmelaitoksen ylistelyyn ja
ihmettelyyn sekä imartelujen laususkelemiseen kellon onnelliselle
omistajalle. Samalla tavalla ilvehdittiin myöskin melkein sokean
saksankielen lehtorin Segercrantzin kanssa, joka ei huomannut kuinka me
annoimme suurten paperileijain ja kuvioiden liehua aivan hänen nenänsä
edessä, jopa joskus pidimme tuollaista tekelettä jonain oppilaana. Ja
kääntäessämme saksankielestä ruotsinkielelle, teimme sanasta aber
(mutta) säännöllisesti abboren (ahvenen) j. n. e. samaan kuvaavaan
tyyliin.
Mutta enimmän »pidettiin peliä» kuitenkin matematiikan lehtorin
Ahlstedtin kanssa, joka oli vanha, liiaksi lukenut ja tavattoman sävyisä
koulumaisterityyppi ja joka ei kärpästäkään tahtonut loukata. Joskus
sattui, että keskellä luentotuntia kissa alkoi uunissa naukua. Silloin
ensin yhteisesti ihmeteltiin, mistä tuo ihmeellinen ääni mahtoi kuulua
ja kun siitä viimeinkin selville päästiin, alettiin perinpohjin
keskustella, mistä kissa uuniin oli voinut päästä ja monien tuumailujen
perästä tultiin sitten vihdoin siihen yksimieliseen päätökseen, että se
oli pudonnut savupiipun kautta uuninpesään, sillä luonnollisestikaan ei
kukaan sitä ollut sinne pannut. Joskus taas alkoi viheriävarpunen
lennellä ja räpytellä siipiään luokkahuoneessa, jolloin meidän kaikkien
tietysti täytyi rynnätä paikoiltamme ottamaan kiini tuota pikku
lintusta, joka lenteli ikkunaruutuja vasten lyöden noukkansa aina
ruutuun. Sitten ihmeteltiin, tuumailtiin ja juteltiin miten oli
lintuparka eksynyt luokkahuoneeseen pääsemään, kun talvisaikaan kaikki
ikkunat olivat visusti kiini. Lopuksi löytyi kuitenkin selitys. »Eikö
herra lehtori luule, että se on lentänyt sisään ilmanvaihtoluukusta?»
»Jaa -- jaa -- niinhän se on käynytkin, se on varmaankin sitä tietä
tullut», sillä eihän muutakaan mahdollisuutta ollut, ja senvuoksi piti
ilmanvaihtoluukku tarkkaan suljettaman, ett'ei vain pikkulintuset enää
sieltä sisään lentelisi luentoja häiritsemään. Kaikista hupaisin oli
kuitenkin piparikakku-matamin kohtaus. Me olimme edeltäpäin neuvoneet
erään piparikakkujen myöjän tulemaan lehtorin tunnin aikana sisään
luokkahuoneeseen kaupittelemaan kakkujaan. Kun me sitten parhaillaan
akkiloimme yhtälöä a+b=c, astui matami sisään, niijaili yhtämittaa ja
alkoi: »Eikö herrat tahdo ostaa piparikakkuja, minulla on aivan tuoreita
ja oikein hyviä kakkusia; olkaa toki niin armeliaan kilttejä ja ostakaa
näitä, minä olen niin köyhä j. n. e.» Lehtori meni oven suuhun jutellen
eukolle: »Matamihan näkee, että tämä on koulu, eikä täällä piparikakkuja
osteta, olkaa nyt vain hyvä ja menkää pois.» -- »Mutta hyvä lehtori,
kakut ovat niin hyviä ja mainioita ja nämä nuoret maisterit tykkäävät
niistä niin kovasti.» -- »Matami olisi nyt niin hyvä ja menisi vain.» --
»Heti paikalla, herra lehtori, heti paikalla, mutta eiköhän herra
lehtori itse tahtoisi olla niin hyvä ja ostaisi joitakuita kakkusia?
Olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä ja maistakaa yksi, se ei mitään maksa.»
-- »Matami on nyt niin hyvä ja menee vain.» -- »Heti, herra lehtori,
heti paikalla, mutta tuollapa näen minä yhden herran, joka mulle on 20
kopeekkaa velkaa ja eiköhän nyt passaisi hänen minulle samalla kertaa
maksaa», j. n. e. -- »Matami olisi nyt vain niin hyvä ja menisi.» --
»Heti paikalla, herra lehtori, heti paikalla», vaan ennenkuin oli saatu
tuo suulas matami luokkahuoneen ovesta ulos oli jo luentotunti milt'ei
loppuun kulunut.
Kerran oli joku liimannut ukon kalossit lattiaan kiini. Silloin
vimmastui hän todenteolla, mutta tyyntyi viimein, kun hänelle
vakuutimme, ettei kukaan ollut tuota kepposta tehnyt, vaan että
luultavasti hän itse oli matkalla kimnaasiin astunut johonkin
liima-aineeseen, jonkavuoksi kalossit nyt olivat lattiaan takertuneet.
Toisen kerran taas kun hän juuri oli työntämäisillään jalkansa
kalosseihinsa, huomattiin että ne olivat täynnä vettä. Kuka olikaan tuon
kolttosen tehnyt! Luonnollisesti ei kukaan, kuten tavallisesti. Seurasi
yleinen hämmästys kuinka tuo oli voinut tapahtua, kunnes joku pääsi
arvoituksen perille. Lehtorilla on aivan varmaan tavaton jalkahiki,
josta on seurauksena ollut kalossien täyttyminen hiellä. Niin, niinhän
se onkin ja aivan varmaan, sillä tunsihan jo hajustakin ett'ei tuo aine
vettä voinut olla. Hyi! oikeinhan niistä paha haju löyhkäili, ja samalla
tarttui itsekukin nenäänsä valitellen »aijai kuinka ne haisevat!»
Sunt pueri pueri, pueri puerilia tractant.
Huolimatta tällaisesta loppumattomasta kujeilusta ei tuo vanha ja
sävyisä lehtori kuitenkaan koskaan viitsinyt eikä tullut kääntyneeksi
rehtorin (Bergenheimin) puoleen valituksineen. Hän kärsi kaiken häpäisyn
ja karkean pilkan, eikä tahtonut että hänen tähtensä rettelöltä
syntyisi, ja tuota hänen rajatonta hyvyyttään me ikävä kyllä liiaksikin
hyväksemme käytimme.
Että opinnoista kuitenkin hyvää huolta pidettiin, vaikka opettajat
olivatkin tuollaisia, se todistaa päivänselvästi, että hyvä henki ja
ahkeruus tässä oppilaitoksessa vallitsi.
Kreikankieli ei ollut pakollinen aine, jonkavuoksi muutamilla oppilailla
ja niiden joukossa minullakin oli tuosta aineesta vapaus ja oli meillä
sensijaan tunteja piirustuksessa. Eräs norjalainen Thomas Legler oli
meillä piirustuksen opettajana ja oli hänen heikkoutensa taas siinä,
että hän, vaikkakin oli vain yksinkertainen piirustuksenopettaja, vaati
meiltä samaa arvonantoa kuin mitä lehtoreille osoitettiin. Tapahtuipa
sitten kerran syyslukukaudella vuonna 1849, että eräs meidän luokkamme
oppilas, Porista kotoisin oleva Hellström, joka oli mestari piirtelemään
pilkkakuvia, oli piirtänyt tuollaisen tekeleen Legleristä. Kun Legler
sitten asteli Hellströmin paikan ohi, vilkasi hän sivumennen pöydällä
olevaan piirustukseen ja tunsi kai heti oman kuvansa, jota ei suinkaan
kaunistellen oltu paperille kyhätty. Julmistuneena tästä suimasi hän
vihan vimmassaan Hellströmiä korvalle. Mutta me otimme asian siltä
kannalta kuin olisi tällainen häväistys koskenut koko luokkaa ja niinpä
nousimmekin me kaikki paikoiltamme ja vaadimme, että Legler
silmänräpäyksessä pyytäisi Hellströmiltä anteeksi tahi astuisi ulos
huoneesta. Ja kun hän ei tahtonut kumpaakaan tehdä, menimme me kaikki
sensijaan pois ja jätimme hänet yksin luokkahuoneeseen.
Tieto tästä tapahtumasta levisi nopeasti yli koko kimnaasin ja silloin
päätettiin kaikki kokoontua jo samana iltana toimeenpannaksemme koko
oppilaitoksen mielenilmaisuna oikein kunnolliset kissannaukujaiset
Leglerille. Miehissä kokoonnuimmekin määräaikana sovittuun paikkaan,
josta sitten marssimme Leglerin asunnolle. Ja sielläkös remahti täyteen
voimaansa mitä hirvittävin meteli ja melske; vihellettiin ja ulistiin
kaikenkaltaisten ääntä päästäväin kapistosten räminän säestyksellä. Muun
soittovehkeen puutteessa olin minä siepannut kamarini uunin eteispellit
mukaani ja rämisytin niitä minkä jaksoin ja sainkin niillä aikaan
jotakuinkin voimakkaan vaikutuksen, joka kuitenkin hävisi yhteiseen
tavattomaan hälinään.
Tällä epäsoitannollisella hankkeellamme oli vakavammat seuraukset kuin
ensimältä ajattelimmekaan. Kimnaasi suljettiin joksikin ajaksi ja suuri
»Collegium ecclesiasticum» (kirkollinen virkakunta) kutsuttiin koolle,
johon kuului useita rovasteja arkkihiippakunnasta, sillä lehtorit olivat
asianosaisia ja siis esteellisiä istumaan tuomareina. Seurasi sitten
tutkimus, jota kesti yli kokonaisen viikon ja jonka tuloksena oli, että
kahdeksan meistä eroitettiin oppilaitoksesta. Eroitettujen joukossa olin
minäkin, vaikk'en tottatosiaankaan tiedä tuossa kysymyksessä olevassa
mellakassa olleeni enemmän toimivana tahi »määräävänä sieluna» kuin
muutkaan. Ja tähän tapaukseen loppuikin minun oleskeluni Turun
kimnaasissa.
XI.
TUNTEIDEN HERÄTESSÄ.
1848.
Olin kuusitoistavuotias. Hienon hienot, keltaisenruskeat partahaivenet
pilkistelihe vätylähuulellani, ilmaisten, että olin siihen ikään
ennättänyt, jolloin tunteet alkavat nuorukaisen rinnassa herätä.
Kuten muutkin koulupojat, keräilin ja tutkin minäkin kasveja ja
miilustelin senvuoksi usein pitkiä matkoja ympäristöseuduilla viheriäksi
maalattua läkkipönttöä kannellen hartioillani ja etsien kukkasia.
Oli alkukesä. Tuomet, kielot ja niittyjen kaikki kauniit kukkaset
päilyivät ihanimmassa loistossaan ja täyttivät ilman tuoksullaan.
Pikkulinnut visertelivät rakasteluliverryksiään joka puussa, perhosia ja
kimalaisia lenteli suristen kaikkialla ja kalat loiskien ruohikossa
kisailivat. Koko luonto huokui kehitystä, syntymistä ja rakkautta ja
ihmissydämessä kuohahteli veri lämpimänä ja vilkkaampana kuin muuten.
Tuollaisella kasvinkeruumatkalla johtuivat askeleeni kerran eräänä
auringonpaisteisena päivänä kaukaiselle laidunmaalle, joka oli aidattu
ympäriinsä jotakuinkin korkealla ja vahvarakenteisella sälöaidalla.
Aitauksen sisältä, jossa tiheässä koivuja ja pensaita kasvoi, kuului
lehmänkellojen helähdyksiä, härän mörähdyksiä ja paimentytön iloista
laulua.
Lähestyin tuota paikkaa yhä enemmän, kunnes voin aitaan nojaten katsella
eteeni avautuvaa taulua. Mustan- ja valkoisenkirjavasta karjasta jotkut
makasivat hiljaa kaikessa rauhassa märehtien tuuheiden puiden varjossa,
jotkut taas, jotka eivät vielä kylläisiä olleet, liikuskelivat hilpeästi
syöden. Toiset seisoivat alallaan, huiskien hännillään terhenteleviä
kärpäsiä loitommalle ja suuri sonni mulkoili vihaisena veristyneillä
silmillään, mylvien ja kaapien mättäitä ja multaa korkealle ilmaan.
Mutta tämä kaikki ei kuitenkaan oikeastaan huomiotani kiinnittänyt, vaan
jokin muu, joka enemmän tunteisiini vaikutti.
Sillä aivan lähellä aitaa, sillä kohdalla jossa minä seisoin, istui
kaatuneella kannolla kaunis Maijaliisa, talon paimentyttö ja kutoi
ahkerasti harmaata villasukkaa. Hänen paljaissa jaloissaan oli tanakat
rasvanahkakengät, mustaraitainen villahame hänen päällään oli
vyötöisille kääritty kokoon, joten minä mainiosti voin ihailla hänen
voimakkaita, ruskettuneita jalkojaan, ja hänen punavalkoruutuinen
huivinsa oli valahtanut alas kaulalta, paljastaen siten hänen
neitseellisen, lämpöisen povensa.
Maijaliisa oli todellakin kaunis tyttö ja oli hän jotakuinkin
yhdenikäinen minun kanssani. Hänen kasvonsa olivat pienet, pyöreät ja
heloittavat ja nenänsä mitä somin pikkuinen tylppönenä, huulensa punaset
ja täyteläiset, silmänsä ruskeat ja pirteät. Kaikissa liikkeissään
liikkui hän sivakasti ja viehättävästi ja käytöksensä oli aina reipas ja
hilpeä. Nyt heloittivat hänen kesähelteen polttamat poskensa kuin
pioonit ja hikikarpalot niitä pitkin vierähtelivät vapaina, kunnes hän
ne aina pyyhkäisi pois hameenhelmallaan.
Siihen pysähdyin minä hetkiseksi katseellani ahmien tuota idylliä, joka
muistutti paljon erästä vanhaa, kellastunutta hollantilaista
vaskipiirrosta, joka minun huoneeni seinällä riippui. Tähän asti
aavistamaton tunne valtasi minut kokonaan seistessäni siinä samalla
kertaa ujona ja hämilläni ja tuntiessani jonkinlaista epämääräistä
halua. Mutta yhtäkkiä rohkaisin minä itseni, heilautin toisen jalkani
reippaasti aidan yli ja olin juuri hyppäämäisilläni alas aitauksen
sisäpuolelle kun Maijaliisa samalla minut huomasi ja kiljahti räikeätä
murretta puhuen:
»Taivastentekijä! Älkää vain tänne tulko! Hän, tuo härkä, varsin julmuri
on ihmisille ja päälle porheltaa täysiään kun vain nähdä jonkun saa».
»Aja sitten se peto tiehensä!» huusin minä, samalla kuitenkin
varovaisuuden vuoksi vetäytyen takaisin suojelevan aidan taakse.
»Hi, hi, hi! Sitäpä toki en tee. Nähkääs, äkänen ei se toki mulle ole.»
Minusta tuntui sillä hetkellä, kuin olisi Maijaliisa tuo sadun
prinsessa, jota julma lohikäärme aina vartioi, ja minä pyytelin häntä
tulemaan lähemmäksi, sillä minulla olisi hänelle jotain erittäin tärkeää
sanottavaa.
»Hi, hi, hi! Sepäs ei erityistäkään liene, aattelen mä. No! mitäpä se
sitten muka on?»
Maijaliisa nousi vihdoinkin kannolta ja lähestyi aitaa, kutoen tyynesti
yhä edelleen harmaata villasukkaansa ja katsomatta minuun päinkään. Kun
hän oli tullut kolmen tai neljän askeleen päähän, pysähtyi hän ja kysyi:
»No, mitäpä hän nyt minusta tahtoo?»
»Tulehan vähän lähemmä, niin sanon.»
»E-hei! Pidänpä siitä varani.»
Silloin juolahti mieleeni Don Juanin kaunis aaria Zerlinalle, ja minä
lauloin tahi lausuin mielenkiihkolla ja vilkkain käsiliikkein:
»Sä ällös mua pelkää,
vaan tullos linnaani,
se lähell' tässä siintää --
hetk' viivy luonani.»