enimmäkseen puhui ja minä kuuntelin, kuuntelin haluten kuulla yhä
enemmän ja enemmän, enkä tahtonut sittenkään kuulemaani tyytyä. En vielä
koskaan ollut kuullut kenenkään osaavan kertoa niinkuin hän, sillä
paitsi sitä että hän oli nähnyt, lukenut ja tunsi paljon enemmän asioita
kuin minä, oli hänellä harvinainen kyky kuvata kertomuksensa eläväksi.
Tuntui kuin olisi nähnyt kertomuksessa esiintyvät tapaukset ja henkilöt
edessään niin havainnollisina ja selväpiirteisinä, että niihin voi
milt'ei koskettaa.
Mutta en ollut minäkään aivan kyvytön tässä suhteessa ja vuorotellen
voimmekin me kertoella pitkiä tapauksia ja historioita. Pian huomasimme,
että molemmilla meillä oli lennokas mielikuvitus ja se laski ensimäisen
perustan keskinäiselle myötätuntoisuudellemme.
Päivän edelleen kuluessa kohosi mielikuvituksemme yhä rohkeampaan
lentoon. Me kuvittelimme ympäröivän seudun täyteen mielikuvitusolennoita
ja sijoitimme sinne mitä uskomattomimpia romantillisia tapauksia,
sellaisia, joita voi ajatella ja kuvitella vain joko suuri runoilija tai
13-vuotias lapsi.
Kun me illalla sitten paluumatkalla kuljimme Munkkiniemen sivuitse,
huomasi setäni, kenraali, meidät ja pyysi meidät luokseen juomaan teetä.
Hän kyseli matkastamme ja me kerroimme hänelle siitä niin vilkkaasti ja
kaunistelemattomasti, että hänen, tuon ankaran kenraalin, jonka
läpitunkevan katseen edessä pataljoonat vapisivat, hänen täytyi ääneensä
nauraa meidän jutuillemme.
* * * * *
Kesä, jonka me tavallisuuden mukaan vietimme kotonamme Björkbodassa,
eroitti meidät toisistamme joksikin aikaa, vaan syksyllä me jälleen
yhtehen yhdyimme. Sillä välin oli Falkman hankkinut itselleen kaksi
uutta tuttavaa. Toinen heistä oli Georg Öhman, jota tavallisesti
kutsuttiin vain »Puteksi», pitkä ja laiha poika, kiltti ja ahkera
läksyjen lukija, mutta auttamattomasti kaikkea mielikuvitusta vailla,
jonka vuoksi me pidimme häntä, aiheettomasti kylläkin, jonkunverran
yksinkertaisena. Toinen oli Wilhelm Borgström, kolmas järjestyksessä
kauppaneuvos Henrik Borgströmin pojista, pienikasvuinen ja heiveröinen,
naisellisuuteen hieman vivahtava tavoiltaan ja olennoltaan, sangen
sievännäköinen muuten, vilkas, sukkela, liukaskielinen, mielikuvitukseen
herkkä, mutta ennen kaikkea ivallinen ja epäileväinen.[1]
[1] *Severin Falkman*, hovitislaaja H. J. Falkmanin ja hänen puolisonsa
Sofia Holmbergin poika, syntyi Tukholmassa 1831, muutti vanhempainsa
kanssa Suomeen 1844, tuli ylioppilaaksi Helsingissä 1851, harjoitti
taidemaalausopinnoita Pariisissa ja Roomassa 1856--1870 ja kuoli
Helsingissä 1889.
*Gustaf Wilhelm Borgström*, kauppaneuvos Henrik Borgströmin poika,
syntyi 1834, tuli ylioppilaaksi 1852 ja kuoli seuraavana vuonna.
*Georg Teodor Öhman*, eversti G. Öhmanin poika, syntyi 1832, tuli
ylioppilaaksi 1851, siirtyi sitten venäläiseen sotapalvelukseen, jossa
yleni kapteeniksi ja kuoli 1871.
Minä luulen, että siinä ijässä, jossa me olimme, poikain mieli ja halu
palaa yleensä kaikkeen draamalliseen, jos heillä vain on tilaisuutta
sitä osoittaa. Ja niin mielikuvitusrikkailla poikasilla kuin me, lankesi
tämä taas aivan luonnostaan -- Puttea luonnollisesti lukuunottamatta,
joka oli draamallisesti mahdoton. Pian saimmekin sellaisen päähänpiston,
että meidän piti Borgströmissä joulunaikaan esittää joku
näytelmäkappale. Mutta yhtä yksimielisesti kuin tuon päätöksen olimme
tehneet, yhtä eroavaisiksi muodostuivat mielipiteemme valitessamme
kappaletta tätä tilaisuutta varten, sillä luonnollisesti tahtoi kukin
meistä siinä esitettäväkseen hyvän osan, ja toinen hylkäsi aina
ehdotuksen, jonka toinen oli esilletuonut. Vihdoin saatiin tuo
pulmallinen kysymys ratkaistuksi, kun Severin lupasi kirjoittaa aivan
uuden näytelmäkappaleen, joka erityisesti olisi sovellettu meidän
vaatimuksiimme. Ja tuloksena oli: »Kamala luola eli ryövärit
Apenniineilta». Wilhelm Borgström oli aivan luonnollisesti esiintyvä
kappaleessa ihanana prinsessana, joka ryöstettiin tuohon kamalaan
luolaan, Falkman esiintyi julkeanrohkeana vaan samalla jalona
ryöväripäällikkönä ja minä taas ritarina, joka rakasti prinsessaa ja
pelasti hänet ja uhrasi henkensä hänen puolestaan. Muina näyttelijöinä,
ryöväreinä tahi ritareina, esiintyivät veljekset Appelgren, Th. Decker,
Karl Wetterhoff, Frans von Haartman y. m. Putte ei taas kelvannut
ryöväriksikään. Näytelmä oli suorasanainen, mutta paikkapaikoin,
mahtipontisimmissa kohtauksissa helähteli aleksandrialainen runomitta,
ja esitimme me sen eräässä sivurakennuksen salissa Borgströmin
vanhempain poikain huoneen ulkopuolella. Itse tuon kamalan luolan
muodosti nurinpäin kaadettu onnenpeli, jonka päälle muutamia ruskeita
mattoja ja uutimia oli levitetty, ja sen edustalla kaareili mutkissa
sininen käytävämatto, joka esitti kiemurtelevaa Tiberjokea. Ja tähän
supistuikin meidän näyttämökoristeemme, lopun sai kuvittelu korvata.
Kamalan näköisiä olivat ryövärit noettuine kulmakarvoineen, viiksineen
ja partoineen. Katsojina piti oikeastaan olla vain tuttavia
samanikäisiämme, mutta sattuman kautta saimme muunlaistakin yleisöä.
Herrasväki Borgströmissä sattui näet sinä iltana olemaan vieraita, jotka
myöskin halusivat nähdä poikien näytelmää. Ja niinpä saimmekin
odottamatonta, vaan loistavaa yleisöä, sillä kuuntelijoiden joukossa oli
m. m. Z. Topelius, F. Berndtson, Carl Collan, F. Pacius, konsuli
Hernmark y. m. sen ajan hienoimmista kirjallisista piireistä. Tällaisen
yleisön edessä koetimme panna parastamme ja menestys olikin niin suuri,
että kappaleen loputtua jotkut katselijoistamme tulivat kiittelemään
sekä näytelmää että esitystämme ja kehoittivat meitä yhä edelleen
jatkamaan näytelmällisiä harjoittelujamme. Ylen ylpeitä ja hyvillämme
olimmekin me saavutettuamme tällaisen menestyksen.
Tästä itseasiassa aivan vähäpätöisestä tapauksesta olen kertonut
lähemmin vain sen vaikutuksen tähden, minkä se teki meidän vastaiseen
kehitykseemme ja aistisuuntaamme. Paitsi sitä että saamamme ylistelyt
kannustivat meitä sähkön tavoin yhä uusiin yrityksiin, ne myöskin saivat
sen aikaan että Borgströmin perhe alkoi meidän näytelmällisiä
pyrkimyksiämme kannattaa. Seuraavien neljän vuoden kuluessa esitimme me
näytelmäkappaleita pari kertaa vuodessa, jouluna ja pääsiäisenä. Eikä
nyt enää kysymys ollutkaan entisistä poikamaisista näytelmäntapaisista
ullakkokamarissa ilman minkäänlaisia vaatimuksia, sillä nyt muutettiin
näyttämö erääseen kauppaneuvoksen omista suurista huoneista, ja
sensijaan että meidän ensimäisen yleisömme muodosti parvi samanikäisiä
poikaviikareita, oli kuulijoinamme ja katsojinamme nyt Helsingin
kirjallisen ja soitannollisen piirin hienompaa kermaa, Borgströmin
perheen läheisiä seurusteluystäviä, jotka aina kutsuttiin näytelmiämme
katsomaan.
Palattuaan ulkomailta vuonna 1847 kuului tähän valittuun seuraan myöskin
F. Cygnæus, joka etupäässä mahtipontisin ylistelysanoin kehoitteli ja
innostutti meitä, niin että meistä tuntui kuin voisimme olla hänen
mahtavain siipiensä suojassa.
Näyttämön muuttamisesta seurasi monta muutakin muutosta. Ohjelmistomme
valitsimme me nyt huolellisemmin ja oli meitä tässä työssä neuvoillaan
auttamassa talon nuori, silloin jo täyskasvuinen tytär, Lina Borgström.
Osat näytelmissä harjoitettiin varmemmin ja muodostui näytteleminen
siten tasaisemmaksi, hankittiin oikeita näyttämökoristeita, sillä emme
enää tyytyneet esittämään luolaa kumoon kaadetulla onnenpelillä, ja
pukuihinkin kiinnitettiin nyt enemmän huomiota ja huolta. Näissä
puuhissa esiintyi Falkman väsymättömänä johtomiehenä, niinhyvin
tirehtöörinä ja regissöörinä kuin näyttelijänä, näyttämön koristajana,
kuiskaajana ja pukujen järjestäjänäkin, aina sen mukaan mitä tarve
milloinkin vaati. Ja puuhatessaan oli hän tiukka ja tarkka, vähäväliä
uhaten jättää kaikki oman onnensa nojaan, joll'emme me totelleet hänen
käskyjään, ja niinpä meidän täytyikin alistua hänen yksinmääräävää
tahtoaan noudattamaan. Mutta kaikkien täytyikin tunnustaa, että hänellä
oli uskomattoman suuri kyky vähillä edellytyksillä saada paljon aikaan
ja keksiä keinoja silloinkin kun me muut olimme ymmällä.
Kävisi liian laajapiirteiseksi tässä luetella kaikki ne erilaiset
näytelmäkappaleet, jotka me näiden vuosien kuluessa esitimme, eikä tuo
luetteleminen lukijan mielenkiintoa herättäisi, enkä itsekään niitä
kaikkia enää muista. Muistan vain, että Falkman kunnosti itsensä
Nadel-räätälinä »Valeprinssissä», että minun loisto-osani oli aviomiehen
osa näytelmässä »Majoituksen kautta parannettu mustasukkaisuus», että me
esitimme m. m. »Talo maantien laidassa», »Nuori papin leski», »Oppinutta
väkeä hameissa», »Porvari aatelismiehenä» y. m., että näytelmät
esitettiin »viimeiseen paikkaan asti täydelle huoneelle» sekä että meitä
pöyhistytti sanomattomasti ja kiihoitti uusiin puuhiin ne suuret
suosionosoitukset, joita erinomainen yleisömme meille osoitti, joskaan
laakeriseppeleitä ja kukkaslaitteita ei meille ojennettukaan.
Nämä nuorisonäytelmät tulivat kaupungissa pian maineeseen ja
vähäpätöisestä alustaan huolimatta tuottivat ne suuremman tuloksen kuin
ensin oli osattu ajatellakaan. Sillä yhä laajemmissa ja laajemmissa
piireissä alettiin pitää tällaisista huvituksista. Siihen aikaan
aniharvoin korkeammissa seurapiireissä esitettiin seuranäytelmiä ja
olivat ne nuorisolle ja ylioppilaspiireille aivan tuntemattomia.
Vaikkakin me niin usein saimme Borgströmissä näytelmiä esittää, ei siinä
kuitenkaan ollut mielestämme kylliksi. Sillä väliin näyttelimmekin me
minun luonani muutamia kappaleita. Vanhempani asuivat nyt maalla ja
molemmat veljeni ja minä asuimme sangen tilavassa huoneustossa
kaupungissa, jossa minun huostassani oli suuri huone ruokasalin takana.
Siellä saimmekin me nyt vapaasti isännöidä ja häärätä, maalailla
näyttämökoristeita, harjoitella ja näytellä niin paljon kuin tahdoimme,
sillä veljeni, molemmat nuoria ylioppilaita, olivat harvoin kotona
eivätkä välittäneet kysellä mitä minä puuhailin. Maisteri Confusius,
yksityisopettajani, vielä vähemmän. Nyt saimme riippumatta Lina
Borgströmin valinnasta ja arvostelusta itse määrätä ohjelmistomme -- ja
senpävuoksi ensimäiseksi esitettäväksemme kappaleeksi otimmekin,
makuasiasta ensin kauan väiteltyämme, »Roimahousut eli jostakinhan syy
on löydettävä», Hallmanin kirjoittama sangen soma huvinäytelmä, jota jo
Kustaa kolmannen aikana oli esitetty. Pääosan, laivuri Rolfin osan
esitti luonnollisesti Falkman ja rakkaudensairaana, vanhana typeränä
tullikirjurina esiinnyin taas minä; naisosissa näyttelivät Vilhelm
Borgström ja veljekset Karl ja Onni Wetterhoff. Näytäntö muodostui
sangen hupaiseksi ja hilpeäksi, yleisönä istui tällä kertaa yksinomaan
meidän ikäisiämme ja koulupoikia. He kerrassaan kiljuivat ihastuksesta
ja kappale oli toistettava vielä samana iltana.
Toisesta äärimäisyydestä toiseen häilyvä, sellainen oli usein Falkmanin
luonne. Hänen mielensä oli nyt huolimatta tuosta jättiläismäisestä
menestyksestä, huvinäytelmästä äkkiä kohdistunut suurisuuntaiseen ja
vakavaan alaan ja hän esitti esitettäväksemme Almqvistin
runollisfilosoofisen fantasian »Joutsenluola Ipsarassa», jota ei oltu
näyttämöä varten edes kirjoitettukaan. Tätä hänen ehdotustaan
vastustimme me muut itsepintaisesti ja olimmepa valmiit tekemään
lakonkin. Mutta turhaan. Falkmanin päätös oli horjumaton ja uhaten
luopua koko tirehtöörinvirasta pakoitti hän meidät alistumaan ja
noudattamaan hänen tahtoaan. Lopputulos muodostuikin sellaiseksi kuin jo
edeltäpäin aavistettiin. Näytelmä esitettiin minun luonani meidän
asunnossamme ja katsojina oli sama poikayleisö kuin edelliselläkin
kerralla. Vaikkakin Falkman oli näytelmää varten maalannut kauniit
näyttämökoristeet ja vaikka kappaleen sisältö olikin ylevähenkinen, oli
sen menestys kuitenkin huonoakin huonompi. Pojat haukottelivat ja heillä
oli hirveän ikävä ja kaikista mahtipontisimmilla kohdilla huusivat he
»Roimahousut!» -- »Roimahousut!» niin että olipa vähällä ett'emme me
esiintyjät hölmistyneet ja jääneet ymmälle.
Mutta ei tämäkään tappio pystynyt käännyttämään Falkmania takaisin
meidän entiselle ja oikealle alallemme, huvinäytelmien esittämiseen. Ei;
vielä kerran piti meidän yrittää tuolla korkean tyylin tiellä ja
esitimme nyt Nikanderin ihanan runon »Taikamiekka». Mutta pojat olivat
ja pysyivät auttamattomasti yhtä tuhmina tällä niinkuin edelliselläkin
kerralla, eivätkä meidän mielestämme käsittäneet hölynpölyäkään
näytelmän ylevähenkisestä sisällöstä, jonka vuoksi tämäkin yrityksemme
meni yhtä kauniisti penkin alle.
Päästyämme vihdoin siitä selville, ettei kannattanut enää näytellä
tuollaiselle kehittymättömälle ja mielikuvituksen puutteessa
uinailevalle yleisölle, ja kun ei muutakaan yleisöä saatavissa ollut,
koska näyttelemisemme Borgströmin perheessä oli supistettu vain
määrättyihin joulu- ja pääsiäisnäytöksiin, päätimme me, kaikki tämäkin
Falkmanin alotteesta, näytellä vain itsellemme keskenämme, ilman mitään
yleisöä. Putella oli myöskin suuri huone ja sen katsoimme hyvin
soveltuvan tähän tarkoitukseen. Senpävuoksi siirryimme nyt
Thespisrattainemme sinne. Mielemme paloi nyt suuriin näytelmällisiin
tehtäviin ja kun ei voinut olla kysymystäkään siitä että niitä
kokonaisenaan esittäisimme, valikoimme me muutamia erityisiä vaikuttavia
ja sydämeen käypiä kohtauksia niistä ja esitimme ne Shakespearen tavoin,
se tahtoo sanoa ilman mitään näyttämölaitoksia tai asiaankuuluvia
oikeita pukuja, ainoastaan käyttäen joitakin tunnusmerkkiä, viittaa tai
kaapua tahi muuta sellaista, joka kyllin selvästi ilmaisi henkilön. Näin
esitimme me kohtauksia Schillerin »Don Carloksesta», »Maria Stuartista»
ja »Ryöväriliitosta», Calderonin näytelmästä »Elämä on unelma» ja
Lessingin »Emilia Galottista», vieläpä muutamia muitakin, joita en enää
muista. Me näyttelimme täydellä todella ja dramaattisella lennokkuudella
ikäänkuin täysi katsomo olisi esitystämme seuraamassa, vaikkakin
yleisönämme nyt oli vain Putte ja hänen äitinsä, everstinrouva Öhman.
Mutta suosionosoitukset olivat nyt joskaan ei kovin valtavat niin
ainakin yksimieliset ja me saimme palkkioksi kupin teetä ja parisen
voileipää, jotapaitsi everstinrouva muutamin ystävällisin ja
kehoittelevin sanoin kiitteli meitä »kilttejä poikia». Ja siihen me
täydellisesti tyydyimme.
Haluamme ja innostustamme näytelmätaiteeseen ylläpitivät ja yhä edelleen
kehittivät tiheät käyntimme Thalian temppelissä, s. t. s. tuossa
vanhassa puurätiskössä, kaupungin ainoassa teaatterissa, joka sittemmin
muutettiin ja jota nyt Arkadiaksi tahi Folkteatteriksi kutsutaan. Siellä
esiintyivät siihen aikaan toinen toisensa jälkeen Torsslowin, veljesten
Pierre ja Fredrik Delandin sekä Anderssonin seurueet, antaen
vierailunäytäntöjä ja kuului seurueisiin erinomaisia näyttelijäkykyjä.
Ohjelmistoon kuului enimmäkseen suuria näytelmäkappaleita ja
murhenäytelmiä, korkearomantilliseen tyyliin käypiä, jotka
mahtipontisesti ja »suurin liikkein» esitettiin. Näytelmistä
mainittakoon Castron linna, Verinen nunna, Hernani, Ryöväri Jaromir,
Notre-Damin soittaja, Rosvoliitto, Maria Stuart, Don Carlos, Kardinaali
Richelieu, Marion de Lorme, Lääkäri, Akseli ja Valpuri, Othello, Hamlet,
Yö ja aamu, Don Caesar de Razano, j. n. e., kaikki sellaisia kappaleita,
jotka meihin tekivät häviämättömän vaikutuksensa, sillä me olimme siihen
aikaan siinä onnellisessa ijässä, jolloin kuvitteluvoima vielä on
jälellä eikä mielikuvitus ole ennättänyt velttoontua, jolloin huonosti
maalatuissa näyttämökoristeissa näkee todellakin elävän metsän tahi
luonnollisen linnan ja pilarisalin, jolloin oli valmis itkemään
nähdessään viattoman kärsimyksiä ja iloitsemaan hyveen voitolle
päästessä, jolloin teki mieli kiljahtaa ja huutaa näyttelijälle: pakene
niinkauan kuin vielä on aikaa, sillä hirvittävä tyranni tahi näytelmän
konna lähestyy, jolloin kuutta keltaisiin nankkiniin puettua sotamiestä
piti kokonaisena sotajoukkona ja jolloin tuntui kuin tikari aina
tosiaankin sattuisi suoraan sydämeen. Mutta todellisuudessahan
näyttelivät vain tuo suuri Torsslow ja Almlöf ja Delandin veljekset,
temmaten meidät mukaansa hurmaavalla voimalla ja luoden nähtäväksemme ei
tekokuvia, vaan todellisia henkilöitä. Ja kotiin tultuamme olimme me
niin noiden voimallisten vaikutelmien vallassa, ett'eivät ne unettoman
yönkään kuluessa silmien edestä eivätkä ajatuksistamme voineet kadota.
Kun pääsylippujen hinnat siihen aikaan olivat suhteellisesti
halvanlaiset, voimme me usein käydä teaatterissa. Paikka takapermannolla
maksoi 40 kopeekkaa ja toisen parven aitiossa 25. Tavallisesti
lunastimme me kuitenkin lipun vain n. k. seisomapaikoille permannolla,
ahdas välikkö seinän ja tuolirivien välissä, jossa paikka maksoi vain 20
kopeekkaa. Mutta sattuipa niinkin, ett'ei meillä ollut tuotakaan
määrättyä rahasummaa, vaan se ei meitä pulaan saattanut, sillä tavalla
tai toisella piti meidän päästä teaatteriin ja silloin me hiiviskelimme
sisään ensimäisen väliajan kuluessa. Sattuihan tosin tässä pelissä
joskus rettelöitä vahtimestarien ja meidän välillämme, mutta
tavallisesti meni kaikki kuitenkin hyvin, sillä he eivät olleet niin
tarkkoja, ja jos meidät yhdeltä ovelta ajettiin pois, puikahdimme me
kuitenkin sisään toisesta ovesta. Välttämätöntä olikin olla varuillaan
jos aikoi saada näytelmäkappaleet kokonaisuudessaan nähdä, koskapa
harvoin esitettiin samaa kappaletta useamman kuin kolme kertaa
korkeintaan, sillä jos oli teatterikin pieni, niin oli siihen aikaan
teaatteriyleisö vielä pienempi.
Innostuneina näytelmätaiteeseen järjestelimme me myöskin joskus
kuvaelmia. Ja niitä esitimme me usein Falkmanissa, sillä heidän hyvin
varustetussa kirjastossaan löytyi joukko kuvitettuja loistoteoksia,
joista me saimme kuvaelma-aiheita. Jo silloin osoitti Severin
kuvaelmajärjestäjänä kykyä ja taitoa, joka ennusti hänen tulevan
mestariksi alallaan. Ja oikea nero oli hän varsinkin kyetessään
vähäisillä edellytyksillä ja aineilla luomaan suuremmoisia väri-, valo-
ja ryhmävaikutelmia. Näyttämönä oli vain oviaukko, taustana jokunen
uudin tahi varjostin ja pukuina ainoastaan muutamia kirjavia
vaatepalasia.
Totuttuamme näin alituisesti näyttelemään ja pukemaan itseämme jos
jonkinlaisiksi, pälkähti päähämme hullunkurinen tuuma. Falkman ja minä
huvittelimme usein pukeutumalla palvelusneitsyeitten pukuihin, pannen
heidän kappansa päällemme ja shalihuivinsa päähämme, ja tällaisissa
pukimissa me sitten lähdimme iltasin johonkin venäläiseen
ruokamyymälään, joita siihen aikaan oli kaupungissa tuhkatiheässä.
Siellä niijasimme me kunnioittavasti myymäpöydän takana seisoville
puotipalvelijoille, sanoimme terveisiä milloin kenraalinrouva
Gripenstjertiltä milloin vapaaherratar Lejonborgilta ja kysyimme heidän
puolestaan, olisiko myymälässä oikein hyviä luumuja tällä kertaa. Ja
tietysti niitä löytyi, kun maistiaisia pyydettiin. Totisen näköisinä
maistoimme me niitä, mutta emme olleet olevinamme oikein tyytyväisiä
siihen lajiin, jonka jälkeen pyysimme saada maistaa rusinoita ja
manteleita, ja auliisti näitä kaikkia meille tarjottiinkin. Perinpohjin
maistellessamme tarjottuja lajeja arvostelimme me tavaraa, kuitenkin
usein vaatien jotakin vielä parempaa lajia. Erittäinkin ankarasti
arvostelimme me viikunoita. Kun sitten lopuksi olimme kovasti tinkineet
tavaran hinnasta liikoja pois ja sopineet lopullisesta maksuerästä,
punnittiin kääröihin muutamia nauloja kutakin lajia, jonka jälkeen me
poistuimme myymälästä, käskien lähettämään ostokset rouva
vapaaherrattarelle, joka asui siellä tahi täällä, määrätyssä paikassa.
Mutta sattuipa joskus niinkin, että kun me parhaillamme suut täpötäynnä
viikunoita ja rusinoita maistelimme noita herkkuja, arvostellaksemme
niiden kelpoisuutta, että silloin toinen puotikirjanpitäjistä nykäsi
hiljaa toista kyljestä ja kuiskasi: »Minä en luulemas, jotta nämä
neitsyeitä olemas; nämä olemas petkuttajia, olemas vain
koulupoika-rakkareita.» Ja silloin saimme me jalat allemme jotakuinkin
kiireesti. Äkkiä oli vain temmattava hameet ylös ja syöksyttävä kadulle,
jonne nuo onnettomat, jotka eivät myymälätään uskaltaneet jättää yksin,
eivät rohjenneet lähteä meitä pitemmälti takaa ajamaan.
Nämä tällaiset vähäväliä uudistuvat pistäytymiset venäläisissä
kauppapuodeissa muodostuivat vähitellen oikein mieliurheiluksemme ja
huvittivat ne meitä tavattomasti, etenkin jos me osasimme näytellä
osaamme niin hyvin, ett'ei meitä ensinkään epäilty, vaan päinvastoin
puotilaiset poislähtiessämme kohteliaasti meille kumartelivat, vieläpä
joskus tarjosivat meille kaiken muun hyvän lisäksi appelsiinin tahi
jotain muuta sellaista ja kehoittelivat meitä tulemaan pian jälleen.
Joskus käytimme me hyväksemme vielä poikamaailmassa tavaksi tullutta
kokkapuhettakin, kysästen näistä myymälöistä »onkohan varastossa
venäläistä älyä korkatuissa puteleissa», jolloin usein meille
kohteliaasti vastattiin: »ei juuri löytymäs; mutt' tulemas pian ensi
viikolla.»
X.
KIMNAASISSA.
1848--49.
Erottuani keväällä vuonna 1848 yksityisopettajastani maisteri
»Confusiuksesta» ja kun oli päätetty, että minun tulee seuraavana
syksynä lähteä Turun kimnaasiin, luin minä koko kesän sangen ahkerasti
korvatakseni sen, mitä olin tätä ennen laimiinlyönyt. Mutta kuitenkin
lähdin minä Turun matkalle mitä suurimman levottomuuden vallassa, sillä
minä en tätä ennen koskaan ollut suorittanut mitään tutkintoa ja olin
minä kuvitellut tuon tulevan tutkintokiirastulen sangen suuresti
liioitelluilla mielikuvilla. Kaikki sujui kuitenkin aivan onnellisesti
ja kokonaan toisella lailla kuin olin ajatellut. Kimnaasiin kokoontui
noin kolmekymmentä oppilasta, jotka olivat saaneet päästötodistuksensa
läänin eri alkeisoppilaitoksista -- minä yksin olin yksityisoppilas --
ja tutkittiin meitä kaikkia yhdessä joukossa samana päivänä kaikissa eri
aineissa, joten vain aniharvoja kysymyksiä ennätti kunkin vastattavaksi
tulla. Ja niin oli tuosta pelätystä tutkintopälkähästä päästy.
Paitsi vanhaa ystävääni Karl Vetterhoffia, hänkin vastatullut, en
tuntenut yhtään ainoata tulevista tovereistani -- vieläpä kaikki
nimetkin tuntuivat minusta aivan vierailta. Mutta tuo pula ei ollut
pitkäaikainen.
Seuraavana päivänä, sattui olemaan lauantai-ilta, oli meidän kaikkien
määrä kokoontua viettämään veljeysjuhlaa. Uudet tulokkaat olivat näet
vanhan tavan mukaan kutsuneet molemmat ylemmät »piirit» (luokat)
»tekemään lähempää tuttavuutta» ja »huuhtomaan pois arvonimet», jonka
tuli tapahtua lasi kädessä.
Juhla oli järjestetty erääseen talonpoikaistaloon aivan lähellä
Hämeentullia. Talon suuressa salissa komeili eräällä pitkällä pöydällä
useita kannunpulloja punssia lasirivien ympäröiminä, sekä
tupakka-aineita, kartuusitoppoja täynnä »Gefle-vaakunaa» ja
savipiippuja, sillä sikarit siihen aikaan olivat miltei tuntematonta
ylellisyyttä ja paperosseja ei oltu vielä keksittykään. Niin
yksinkertaiset olivat itse juhlalaitteet. Sinne kokoonnuimme kaikki, yli
70 kimnasistia, ja kun juhla oli vain toverijuhlaksi aijottu, ei sinne
opettajia oltu kutsuttu.