tapahtui Suomessa. Useat niistä Anjalanliiton miehistä, jotka kerran
Hästeskon tavoin oli kuolemaan tuomittu, olivat vuoden 1809 jälkeen
kohonneet yhteiskunnan huippuasemiin, ollen nyt korkeissa viroissa sekä
armeijan että siviilihallinnon palveluksessa, kansalaisina
kunnioitettuina ja tehden työtä maansa hyväksi. Tämä tosiasia tuotti
Suur-isoäidille tosin jonkunlaista sovitusta ja lohdutusta, vaan oli se
samalla omiaan herättämään hänessä rakkaan puolisonsa kaipuun yhä
katkerampana.
Se kunnioitus ja osanotto, jota hänelle miehensä entiset toverit
osoittivat, tuotti hänelle kuitenkin tyydytystä. Nämä Anjalanherrat,
jotka nyt olivat maan ensimäisiä, jättivät harvoin poikkeamatta --
matkustaessaan Helsingin ja Turun väliä -- vierailulle lähellä tietä
sijaitsevaan Mälkilään, siten osoittaakseen kunnioitustaan entisen
ystävänsä, päällikkönsä tahi toverinsa yhä syvässä surupuvussa
esiintyvälle leskelle. Ja he sanoivat aina rakkaasti muistavansa ja
kaipaavansa vainajaa. Luultavasti juuri nämä maan suurmiesten tiheät
vierailut aiheuttivat nimityksen »Mälkilän hovi», joksi tilaa
Suur-isoäidin aikana yleisesti pitäjässä kutsuttiin.
Kokonaista viisikymmentäyksi vuotta eli Suur-isoäiti vielä miehensä
jälkeen, viettäen yksitoikkoista, hiljaista ja vaatimatonta elämää. Hän
ei liikahtanutkaan tilaltaan; päivät olivat toinen toisensa kaltaiset ja
aina esiintyi hän mitä synkimmässä surupuvussa. Vuodet tulivat ja
vaipuivat menneisyyteen vaihtelutta. Mutta syvä haava Suur-isoäidin
sisimmässä ei parantunut. Eikä aikakaan, tuo muuten paras lääkäri
tällaisissa tapauksissa, kyennyt unhotuksen umpeen saamaan sitä haavaa,
sillä Suur-isoäiti ei sitä itsekään tahtonut, vaan repi itse sen
ammottavaksi jälleen. Niinpä pitikin vanhan Lindholmin, »silminnäkijän»,
joka kuolemaansa asti asui talossa, vähäväliä yhä uudelleen ja varsinkin
merkkipäivinä kertoa hänelle jo tuhannesti ennen kertomansa kuvauksen
mestauksesta kaikkine yksityiskohtineen, joka sitten aina antoi aihetta
uusiin kysymyksiin ja uudistuviin kyyneliin.
Taloaan ja talouttaan hoiti Suur-isoäiti viisaasti ja mahdikkaasti,
niinkuin vanhan ajan naiset tavallisestikin, eikä hänen lukuisalla
palvelusjoukollaan ollut tilaisuutta laiskotteluun. Kun tuli hämärä
pitkinä talvi-iltoina, silloin talon naispalvelijat kokoontuivat suureen
arkihuoneeseen, jossa pystyvalkea roihusi avonaisessa takassa, ja sen
valon ääressä istui Suur-isoäiti rukkineen ja hänen ympärillään muut,
hekin kehräten. Siten säästettiin kynttilöitä ja samalla voi hän pitää
silmällä työn kulkua. Kun sitten vanhanaikainen, kullattu seinäkello
vierashuoneessa löi määrätyt yhdeksän lyöntiään, nousi Suur-isoäiti
rukkinsa äärestä ja luki rukouksen, talonväki lauloi lyhyen virren,
jonka jälkeen piti sammuttaa tulet ja kaikkien käydä levolle. Samassa
huoneessa vietti hän palvelusväkensä kesken jouluiltaa, jolloin luettiin
rukouksia ja laulettiin virsiä; jokapäiväisyydestä poikkeavaa
jouluilloin oli vain se, että silloin aina lattialle juhlan muistoksi
leviteltiin olkikerros.
Suuresti kunnioittivat häntä myös naapurinsa ja pitäjäläiset yleensä.
Kuitenkin heidän tullessaan vierailulle Suur-isoäidin luo, oli
kunnioittavia muodollisuuksia tarkasti noudatettava. Jos tulija oli
aatelisrouva, ojennettiin hänelle käsi ja hänen pyydettiin istuutumaan
sohvaan. Jos taas joku porvarisrouva tahi papinrouva saapui, tuli hänen
ensin tehdä kolme siroa niijausta, sitten suudella »hänen armonsa»
puvunlievettä ja kättä, jonka jälkeen hänen istuimekseen osoitettiin
tavallinen töyrytuoli. Näitä aatelittomia rouvia tahi mamseleja ei
Suur-isoäiti koskaan kutsunut nimeltään tai heidän arvonimillään, vaan
sanoi hän aivan yksinkertaisesti »rakas hän» ja vieläpä vain »pieni
hän», aina arvoasteiden mukaan, sillä erottelemisessa tehtiin tarkkaa.
Sellainen oli ajan ja hänen tapansa, eikä siitä kukaan ottanut
loukkaantuakseen, vielä vähemmin vieraantuakseen »Mälkilän hovista».
Päivän selvään muistan vieläkin kuinka minua aina vierailulle
lähdettäessä Suur-isoäidin luo tarkkaan varoitettiin kumartamaan kyllin
syvään ja kuinka minulle neuvottiin tuon pakollisen käsisuutelun
toimitus perinpohjin. Myöskin muistan kuinka minun sitten täytyi istua
hiljaa kuin hiiri, suorana ja ääneti, istuimekseni määrätyllä tuolilla
ja pitää tarkasti silmällä että silloin heti osaisin kavahtaa seisomaan
kun Suur-isoäitikin istuimeltaan kohosi, sillä kun hän seisoi, silloin
myös kaikkien huoneessa olijain, niin vanhojen kuin nuortenkin täytyi
seista. Eipä annettu silloin tottatotisesti lasten vetelehtiä pehmeillä
sohvilla vanhempain ihmisten läsnäollessa, eivätkä he saaneet
sekoittautua keskusteluun, joll'ei heiltä jotain kysytty. Kunnioitus ja
arvonanto oli pidettävä aina ja ennenkaikkea mielessä.
Noin parin kilometrin päässä Mälkilästä sijaitsee Haarilan tila, jossa
siihen aikaan asui majurinrouva De la Motte (syntyisin von Willebrand).
Nämä kaksi naista olivat yhdenikäisiä; he kuolivat samoihin aikoihin ja
olivat yhtä hyviä ystäviä keskenään kuin läheisiä naapurejakin. Milloin
ilma vain oli suotuisa, silloin nämä kaksi vanhusta riensivät toisiaan
tapaamaan, mutta ei toki toinen toisensa luona, sillä sehän olisi
vaatinut suurempaa seurustelusääntöjen noudattamista, vaan
puolueettomalla alueella, pienessä huvimajassa, jonka he erityisesti
tätä varten olivat rakennuttaneet tilojensa väliselle rajalle ja jossa
he näinollen olivat kumpikin kuin omalla pohjallaan ja voivat olla kuin
kotonaan. Huvimajalle suuntasivatkin he säännöllisesti sovittuina
aikoina horjuvat askeleensa, nojaten kainalosauvakeppeihinsä, ja siellä
he molemmat, lähemmä satavuotiaat vanhukset, saivat kaikessa rauhassa ja
ystävyydessä jutella rakkaan kahvikupposensa ääressä kaukaiseen
menneisyyteen peittyneistä ajoista ja yhteisistä muistoistaan. Ja tähän
supistuikin molempain eukkosten seurustelu ja kanssakäyminen vanhoilla
päivillään.
Viimeiseen asti säilyi Suur-isoäidillä hänen sielunvoimansa. Hän kuuli,
näki ja muistikin hyvin, varsinkin kaukaisia menneisyyden asioita. Hän
ei liene ollut koskaan pahemmin sairaana ja ummisti silmänsä kuolonuneen
hiljaa ja rauhallisesti, tunnettuaan parina päivänä lievää
pahoinvointia, joulukuussa vuonna 1841. Ja oli hän silloin ennättänyt 88
vuoden ikään.
Hänen kuolemansa kautta muutti tuonen tuville yksi Kustaa III:n
aikakauden luonteenomaisimmista ja viimeisistä edustajista.
VIII.
ERÄS KOULU SUOMESSA 60 VUOTTA SITTEN.
1841--43.
Kun minä vihdoinkin olin päässyt tuosta Pestalozzilaisesta piinasta
Gripenbergin perheessä ja pari viikkoa ennen joulua sain palata omaan,
rakkaaseen kotiini, äidin ja siskoliudan luo, pääsin käsiksi
leikkikaluihini ja oleskelemaan omassa suuressa ja valoisessa
huoneessani -- niin olipa silloin hetkiä, jolloin tunsin itseni niin
iloiseksi ja onnelliseksi, ett'en luullut yhdenkään maan päällä
hallitsevista kuninkaistakaan voivan onnellisemman olla, ja minä
antauduin jo siihen ihanaan toivounelmaan, että tätä autuutta kestäisi
keskeytymättä.
Mutta miten ollakaan! Tämä autuus olikin muodostuva sangen
lyhytikäiseksi, sillä heti joulujuhlain jälkeen ilmoitti äiti minulle,
että minut lähetetään Turkuun kouluun. -- Pian muuttui ilo suruksi. --
Rukoukseni ja viljavat kyyneleeni eivät auttaneet mitään. Sillä
kertakaikkiaan oli päätetty, että minut jälleen lähetetään kotoa pois ja
tällä kertaa kaiken hyvän päälle vielä toiseen, kaukana olevaan
kaupunkiin. Ja niinpä tumpustettiin minut eräänä päivänä rekeen,
huolimatta kyyneleistäni ja itkustani, ja eräs palvelijoistamme läksi
minua kyyditsemään.
Siihen aikaan oli silloinen lehtori Edvard Bergenheim,[1] joka pian
senjälkeen tuli rovastiksi, avannut Turussa aivan uuden järjestelmän
mukaisen koulun, ainoa laatuaan mitä Suomessa milloinkaan on ollut, ja
juuri tuohon kouluun minut lähetettiin. Se oli niin kutsuttu
Bergenheimin reaalikoulu Turussa.
[1] *Edvard Bergenheim* syntyi 1798, tuli ylioppilaaksi 1817,
maisteriksi 1823, samana vuonna opettajaksi Suomen kadettikuntaan ja
tohtoriksi, lehtoriksi 1825, vihittiin papiksi 1830, tuli papiksi
Kangasalan seurakuntaan 1840 ja Maarian pitäjään 1844. Nimitettiin
sitten Suomen arkkipiispaksi 1850 ja kuoli 1884.
Hän oli ollut useampia vuosia opettajana Haminan kadettikoulussa ja oli
silloin niin tavattomasti ihastunut siellä käytännössä olevaan
opetussuunnitelmaan ja kurinpitoon, että hän päätti saman mallin mukaan
perustaa oppikoulun siviilinuorisoakin varten.
Tätä tarkoitusta varten oli hän rakennuttanut Turkuun Uudenmaankadun
varrelle sangen suuren kivitalon. Molemmissa kerroksissa kulki läpi koko
rakennuksen pitkä käytävä, jonka molemmin puolin sijaitsivat
luokkahuoneet; sitäpaitsi oli koulurakennuksessa virkistys- eli
huvitussali, ruokailuhuone ja yksi makuuhuone yhteisesti kaikkia
sisäoppilaita varten, sekä pesu- ja pukukammio ynnä muita tällaisessa
laitoksessa tarvittavia huoneita, kaikki tilavia ja mukavasti
järjestettyjä.
Tämän oppilaitoksen johtavana periaatteena oli syrjäyttää opetuksesta
vanhat kielet, joita useat silloin tarpeettomina pitivät ja joiden
opiskeluun muissa kouluissa uhrattiin melkoisesti aikaa, ja sensijaan
sitä enemmän panna painoa uusien kielien, ranskan- ja etupäässä
venäjänkielen opiskeluun. Suomenkieli oppiaineena ei siihen aikaan
tullut edes kysymykseenkään. Sitäpaitsi tahdottiin meidät kasvattaa
sellaiseen ankaraan kurinpitoon, tottelevaisuuteen ja järjestykseen,
joka on kadettikunnassa huomattavissa, ja nuoreen, vaikutuksille
herkkään mieleen tahdottiin jo ajoissa juurruttaa ja istuttaa
auktoriteettikunnioitusta, kunnioitusta korkeinta hallitusta ja yhteistä
suurta valtakuntaa kohtaan, »josta meidän maamme oli vain mitätön,
oleellinen osa». Toisin sanoen, meitä oli jo hyvissä ajoin muodosteltava
tuleviksi virkamiehiksi aitopuhtaassa, oikeauskoisessa hengessä, jotta
isäimme tavoin kerran voisimme olla yhteiskunnan korkeimmissa asemissa,
ja usein sopivissa tilaisuuksissa muistutettiinkin meitä tästä.
Suurin osa oppilaista oli täyshoitolaisia ja ainoastaan muutamia oli
Turusta ja he asuivat kotonaan. Olikohan ajateltua vaiko vain sattuma se
seikka, että useimmat meistä olivat aatelissukua ja aatelittomat taas
ainakin kenraalien, maan korkeimpien virkamiesten tahi rikkaimpien
porvarisperheiden poikia? Pian tulimmekin me tietämään, että koulumme
olikin koulu paremman kansan lapsia varten, eikä mikään kansanlasten
koulu. Alimmalla luokalla, jolle minä tulin, oli ainoastaan muutamia
aatelittomia oppilaita, jotavastoin useimmat olivat aatelisperheistä.
Tämän huomasimme me sangen pian, koskapa me kaikki, poikasten
senaikaisen tavan mukaan, olimme innokkaita sinettien kerääjiä,
vaihdellen niitä keskenämme. Me hämmästyimme kun jollakulla ei sellaista
ollutkaan, emmekä pitäneet häntä oikein vertaisenamme. Luultavampaa
kuitenkin on, että todellisena syynä tällaiseen valikoimiseen oli koulun
kalliit sisäänpääsymaksut, jotka aiheuttivat että ainoastaan harvat maan
varakkaimmista perheistä olivat tilaisuudessa lähettämään poikiaan
Bergenheimin kouluun. Olkoonpa asia muuten miten tahansa, tämä
vallitseva tarkka rajoitus vaikutti kaikessa tapauksessa nuoreen mieleen
ja istutti siihen jo aikaisimmista vuosista alkaen jonkinlaisen
taipumuksen eroittelemaan eri yhteiskuntaluokat toisistaan, jota
juurtunutta taipumusta sitten kesti kylläkin kauan.
Bergenheim itse antoi opetusta maailmanhistoriassa oman tekemänsä
oppikirjan mukaan, jossa Wenäjän historiaa käsiteltiin suhteellisesti
paljon seikkaperäisemmin kuin muiden maiden, samoinkuin myöskin
»isänmaan historiassa», joka -- sen kuin nyt enää muistan -- oli
sisällöltään niin tarkoitusperäinen, että se epäilemättä nykyjään
vallalla olevan käsityksen mukaan herättäisi voimakkaita vastalauseita.
Mutta ajat ovat muuttuneet ja käsityskanta siihen aikaan oli aivan
erilainen. Hän itse oli erinomainen opettaja, kyeten herättämään ja
kiinnittämään oppilaiden mielenkiinnon aineeseensa, ja myöskin muiksi
opettajiksi kouluunsa oli hän hankkinut eteviä pedagoogeja. Aina tulen
mitä suurimmalla kunnioituksella muistamaan lehtoreja Henrik Heikeliä ja
Sohlbergia, jotka molemmat sittemmin tulivat rovasteiksi. Kurinpito ja
järjestys oli erinomainen, eikä koulussamme kärsitty, vielä vähemmin
annettiin tilaisuutta toimeenpanna sellaisia kujeita ja koirankoukkuja,
joita oppilaat siihen aikaan muissa kouluissa opettajilleen tekasivat.
Opettajat olivatkin usein vanhoja, ylen työlästyneitä koulukarhuja tahi
hullunkurisia alkuperäistyyppejä alallaan, mutta meidän koulussamme ei
sellaisia ollut.
Järjestyksen erinomaisessa kunnossa pysymiseen vaikutti ehkä jossain
määrin sekin seikka, että seiniin oli muurattu puhetorvia, joiden päät
ulottuivat hamaan rehtorin huoneeseen asti. Hän antoikin meidän joskus
panna korvamme tuollaisen puhelutorven suuhun tullaksemme kertakaikkiaan
vakuutetuiksi siitä, että sinne selvästi kuului mitä kaukana
luokkahuoneissa puhuttiin. Tästä seurasikin, että tarkasti pidimme
vaaria siitä ett'emme suinkaan mitään sellaista puhuneet, jota emme
halunneet muiden kuultavaksi, mutta samalla tämä laitos painajaisen
tavoin tukehdutti vapaan sanan ja leikinlaskun ja pakoitti meidät
noudattamaan perinpohjaista varovaisuutta ja antautumaan
umpimielisyyteen, jotka eivät totisesti oikein sovi yhteen vilkkaan
nuorison luonnollisten elämänilon ilmausten kanssa.
Alinomaa ja lakkaamatta, päivin ja öin saimme me olla mitä ankarimman
silmälläpidon alaisina, emmekä luvatta saaneet pistää nenäämmekään
koulukartanon ulkopuolelle, joka oli umpinainen kuin luostari.
Ainoastaan sunnuntaisin sallittiin meidän lähteä vapaammin ulos, mutta
silloinkin piti esittää vierailulippu jostakin tunnetusta perheestä ja
tällaisia sain minä tavallisesti joiltakin vanhempieni läheisimmiltä
ystäviltä, kuten presidentti Wallensköldiltä tahi parooni Troilin
perheeltä tai taas kenraalinrouva Nassokinilta ynnä muilta. Vaan
ennenkuin sitten sai heidän luokseen päivälliselle lähteä, oli pakko
yhdessä muiden kanssa käydä jumalanpalveluksessa tuomiokirkossa.
Senjälkeen oli meidän kaikkien kokoonnuttava koulun suureen saliin,
jossa meiltä tutkittiin päivän saarnatekstin sisältöä, alkupuheen
laatua, laulettuja virsiä j. n. e.
Arkipäivinä piti meitä silmällä joka hetki päivystäjäupseeri, jonka tuli
lakkaamatta olla meidän kanssamme, ja hoitivat tätä tehtävää vuoronperää
venäläiset kapteenit Viktejeff ja von Qvanten tahi, jos toinen heistä
oli estetty, ranskalainen lehtori Guinchard, joka myöskin tämän johdosta
asui koululla. Kun luentomme kello 6 illalla olivat loppuneet,
kokoonnuimme me kaikki suureen saliin, saimme sitten jutella, leikitellä
ja huvitella itseämme, mutta kuitenkin puhua keskenämme yksinomaan --
venäjänkieltä, jonka välttämättömyyden toteutumisesta näiden kahden
kapteenin piti tarkasti pitää huolta. Mutta koska oli sangen vaikeaa
välttää ett'ei kertaakaan leikin huiskeessa luiskahtaisi huulilta
ruotsalainen sana, niin oli tällaista hairahdusta varten määrätty
rangaistus: rikkojan napinreikään sidottiin punainen nauha merkiksi
siitä, että hän oli syyllinen. Ja kohtaloni määräsi minut tuota merkkiä
kantamaan melkein aina; muuten ainoa rintakoriste, mitä elämässä minulle
on suotu. Jos joku onneton sitten viikon varrella sai noita merkkejä
määrätyn luvun, ei hänelle annettu lupaa mennä ulos sunnuntaina.
Tällaisina lomahetkinä opettelimme myös lausumaan runoja ja laulamaan
venäläisiä tahi venäjänkielelle käännettyjä lauluja ja tuolta ajalta on
vielä muistissani säilynyt jotain, joka maassamme nykyjään lienee
varmaankin ainoa laatuaan -- osia Frithiofin sadusta venäjänkielellä,
joihin Crusell oli laatinut sävelen. Jos Vänrikki Stoolin tarinat jo
silloin olisivat ilmestyneet, niin olisimmepa epäilemättä oppineet
laulamaan Maamme-laulun, Porilaisten marssin j. n. e. venäläisillä
sanoilla! Vasta kello 8 jälkeen illalla saimme oikeuden rangaistuksetta
puhua omaa kieltämme. Mutta tämä vapaahetki ei ollut pitkä, sillä
lyömälleen kello 9 syötiin illallinen, jonka jälkeen meidän oli mentävä
levolle yhteiseen suureen makuuhuoneeseemme. Päivystäjä oli sielläkin
meitä vahtimassa niin ett'ei mitkään kujeet tai iltajuttelut saaneet
häiritä yörauhaa, ja kun kello löi kymmenen oli kaikkien oltava jo
levolla omissa, toinen toisensa vieressä kaksinkertaisessa rivissä
sijaitsevissa vuoteissaan, ja kaikkien piti silloin olla ääneti ja
hiljaa. Yksi lamppu paloi huoneessa koko yön ja vähäväliä teki
päivystäjä kiertokulkunsa salissa.
Kolme vuotta olin minä tässä koulussa, kunnes se sitten vuonna 1843
lopetti toimintansa. Vaikkakin koulumaksut lienevät olleet melkoisen
korkeat, oli koulu kuitenkin tuottanut rovasti Bergenheimille niin
suurta tappiota, että hänen oli täytynyt lopettaa se. Hänen vaivansa ja
uhrauksensa tulivat kuitenkin toisella tavalla moninkerroin korvatuiksi.
Muutamia vuosia senjälkeen, viran tultua avoimeksi, nimitettiin hänet
Suomen arkkipiispaksi.
Sic itur ad astra!
IX.
YSTÄVÄNI JA MINÄ.
1844.
Poikavuosina ei tuttavuuksien hankinta ole vaikeata, ja niinpä liehuin
minäkin pian yhdenikäisten toverien seurassa. Me kokoonnuimme yhteen
sunnuntaisin tai muina vapaina hetkinämme milloin minkin toverin luona,
mutta useimmittain meillä, sillä meidän talossamme Bulevardinkadun 7:ssä
oli yllinkyllin sopivaa tilaa leikkipaikoiksemme. Siellä rakensimme me
talvisin lumilinnoja, joita sitten yhtä suurella innolla puolustimme
kuin valloittelimmekin. Siellä keväisin leikimme »rosvosilla», »haukkaa
ja kyyhkystä», mutta useimmin »sotamiehiä», jotka marssivat,
harjoittelivat ja tekivät kivääreillä kunniaa, leikki, josta kaikki
enimmin pitivät. Puolittain pakosta otin minä osaa näihin leikkeihin ja
huvituksiin, koskapa en muutakaan voinut jos kerran toverien seurassa
tahdoin olla. Mutta oikeaa halua ei minulla tällaiseen ollut, sillä
todellinen mieleni paloi muuhun.
Tapahtuipa sitten eräänä päivänä kevättalvella vuonna 1844, että eteisen
ovikelloa soitettiin ja minä riensin ovea avaamaan. Ovella eräs
vanhemmanpuoleinen herra, jolla oli mukanaan isonlainen poika, kysyi
ruotsalaisäänenpainolla oliko isäni kotona ja ottaisiko hän nyt vastaan.
Kun hänelle myöntävästi vastasin, astui hän sisään jättäen poikansa
eteiseen odottamaan kunnes hän pian tulisi takaisin.
Mutta enhän minä voinut sallia niin hienon pojan seista eteisessä kuin
palvelijan, vaan pyysin hänen käymään sisään saliin odottaessaan isänsä
palaamista.
Vieras poika oli hieman vanhempi ja suurempi kuin minä, tummaverinen,
ruskeasilmäinen ja pikimustatukkainen; hänen kasvonpiirteensä olivat
kauniit ja säännölliset ja katseensa älykäs. Hän oli kaikessa, sekä
puheeltaan että ulkomuodoltaan aivan erilainen kuin kaikki ystäväni ja
minä, tuntui minusta silloin, sillä olinhan minä lyhytkasvuinen,
heiveröinen ja vaaleatukkainen; minä tunsinkin itseni hänen edessään
kerrassaan yksinkertaiseksi ja olin hämilläni, ja minä aavistin
vaistomaisesti että hän vei minusta voiton.
Seisottuamme hyvän aikaa molemmat ääneti ja hämillämme, töllistellen
toinen toiseemme, rohkaisin minä itseni, sillä olinhan isäntä, ja kysyin
häneltä ujonsekaisella äänellä:
»Mikä sinun nimesi on?»
»Minun nimeni on Severin Falkman, mutta entäs sinun?»
Niin oli tuttavuutemme tehty ja tuskinpa sillä hetkellä aavistimme, että
silloin juuri sidottiin side, jonka siteen -- monta kovaa lähemmä
puolvuosisadan kuluessa koettuaan -- vasta kuolema olisi katkaiseva.
Salimme seinillä riippui useita vanhojen hollantilaisten ja
italialaisten mestarien maalaamia tauluja. Pian vetivät ne uuden
tuttavani katseen puoleensa ja hän siirtyi yhden taulun luota toisen
ääreen ja seisoi siinä ihastuneena noihin vanhoihin, tummiin
maalauksiin, joiden leveitä, kullattuja puitteita minä tähänasti vain
olin ihaillut. Varsinkin eräs vanhan ukon päätä kuvaava maalaus veti
tuttavani huomion puoleensa.
»Kuinka kaunis tuo maalaus onkaan! Hänhän on siinä kuin ilmielävänä»,
huudahti hän.
»Tuoko ruma, vanha ukkorähjä, jolla ei ole hiuskarvaakaan päässä? --
Hänhän on hirveän näköinen».
»Eihän toki -- hän on mainio! Katsohan vain noiden himmenevien,
sammuvien silmäin katsetta», jatkoi hän. Ja minä seisoin ihmetyksissäni
ja hämmästyneenä. Mutta samassa keskeytyikin meidän taidearvostelumme,
sillä vanhempi Falkman tuli isäni huoneesta, otti poikansa mukaansa ja
meni pois.
Niin loppui uuden tuttavani käynti meillä, vaan eipä loppunut
tuttavuutemme.
Vaikkakin Severinin synnynnäinen taideaisti, hänen avoin katseensa
kaikkeen kauniiseen ja hänen aikaiseen kypsynyt arvostelukykynsä ensi
alussa vaikuttivat minuun milt'ei työlästyttävästi, sillä olinhan tähän
asti seurustellut vain tavallisten poikain kanssa, joilta näitä
ominaisuuksia puuttui yhtä tuntuvasti kuin minulta itseltänikin, niin
vähitellen kuitenkin syvennyin minä vaistomaisesti hänen aatemaailmaansa
ja opin katselemaan samoin silmin kuin hänkin. Tottumus olla yhdessä
muodostui toinen toisensa seuran kaipuuksi, mutta kului kuitenkin aikaa
jonkunverran ennenkuin tulimme likeisemmiksi ystäviksi. Ja se tapahtui
oikeastaan eräällä kävelyretkellä Helsingin ympäristöön helluntaipyhäin
aikana.
Jo hyvissä ajoin helluntaipäivän aamuna, 26 päivänä toukokuuta, olimme
valmiit lähtemään jalkapatikkamatkallemme; mukaamme otimme me hiukan
rahapenniä ostaaksemme matkan varrella maitoa ja kahvia sekä
voileipärepun, jota vuorotellen kannoimme. Suuntasimme kulkumme
länteenpäin Melalahden, Munkkiniemen ja Talin kautta Albergaan. -- Oli
ihana kesäpäivä, jolloin tuntuu kuin luontokin pyhää viettäisi. Ilma
huokui lämpöä, maa vihreänä vihannoi, tuomet kukkivat, taivas
sinisenseesteänä päilyi ja linnut livertelivät puiden oksilla
kaikkialla. Pitkin matkaamme, kulkiessamme eteenpäin, saimme ihailla --
varsinkin Severin siitä hurmaantui -- mitä ihanimpia maisemia, jotka
eteemme avautuivat katsellessamme peilityynelle, kimaltelevalle merelle
vaaleanvihreällä välkkyvine saarineen ja luotoineen ja katsellessamme
tummaa havumetsää, joka veden tyynelle pinnalle kuvastui. Vähäväliä
seisahtui Severin ja kiinnitti huomiotani johonkin puiden välistä
pilkistelevään pieneen rakennukseen tahi kuvanihanaan kallioon tahi
koivukihermään, johonkin erityiseen rantamaisemaan, kauniiseen
mäenrinteeseen tai niittyyn, jossa lehmiä oli laitumella.
Olinhan minäkin aina pitänyt kauniista luonnosta ja kesästä maalla,
mutta minua oli viehättänyt yleensä kesä kokonaisuudessaan, eikä mitkään
erityiset yksityiskohdat. Severin ymmärsi sitävastoin samalla eroittaa
jokaisen erityisen kohdan tässä kokonaisuudessa.
Ensin ihmetytti minua tämä suuresti, mutta pian opin minä hänen
johdollaan huomaamaan kauniin yksityiskohdatkin ja siten meidän
ajatuksemme sulivat sopusointuun ja me opimme ymmärtämään toisiamme.
Samalla kuin me nautimme kauniista kesäpäivästä ihanan luonnon helmassa,
olimme me avanneet sisimpämme toisillemme, aivan avomielisesti,
lapsellisen suoraan ja rehellisesti, sekä kertoneet toisillemme
mieliaivoituksemme, tunteemme ja nuoret tulevaisuudenunelmamme.