kynttilää ylös ja alas, alas ja taas ylös, kunnes näytti kyllästyvän
siihen ja lentää hurahti haarakynttiläjalkaan, jossa se uudisti äskeisen
temppunsa. Sitten siristi se siipensä jälleen ja porhelsi suoraan yli
salin erääseen muotokuvaan, istuen keskelle muotokuvan nenää ja tehden
siitä lyhyitä tepastuksia milloin kuvan leukaan, milloin poskille. --
Mutta pian kadotin minä sen näkyvistäni ja se hävisi puitteiden
kuvioihin. Sensijaan huomasin minä samassa auringonsäteen, joka
sukeltautui esiin raollaan olevasta vierashuoneen ovesta ja joka
kirkaspiirteisesti heijastui lattiamatolle. Minä katselin sitä
tarkkaavaisesti, näin kuinka se hiljaa siirtyi kuviosta toiseen ja
vähitellen läheni kaakeliuunin nurkkaa, ja minä tiesin vanhastaan että
silloin kuin se sinne määräpaikkaan ennättää, silloin myöskin saarna
tavallisesti loppui. -- Ja vihdoin olikin se sinne ennättänyt! Minä
kuulin kuinka mummo samalla pani kirjansa kiini ja sanoi amen, jolloin
kaikki nousivat ylös ja menivät kiittämään mummoa kauniista saarnasta,
joka luonnollisesti oli kuulijoita vahvistanut ja heidän mieliään
ylentänyt. Mutta ei silloin enää monta minuuttia viipynyt ennenkuin jo
olin puutarhassa, jossa sitten leikittelin sen lyhyen hetken, joka vielä
oli vapaasti käytettävänäni ennen päivällisateriaa.
Sellaista perikuvaa kuin hän, jonka leimana oli vakavuus ja ankaruus,
kuitenkin liittyen yhteen hyvyyden kanssa, suru, hartaus ja todellakin
ylevä, arvokas esiintyminen, sellaista tuskin enää nähdään, sillä meidän
aikamme ei sellaisia synnytä. Ja vaikkakin me jonkunverran pelkäsimme
hänen terävää, arvostelevaa katsettaan ja hänen kulmakarvojaan, jotka
helposti rypistyivät kokoon jos hän vain huomasi likapilkun jonkun
vaatteissa tahi jonkun sormet punaisiksi marjapensaiden jäleltä, niin
pidimme me kuitenkin hänestä sydämenpohjasta. Mielellämme menimme me
hänen luokseen, sillä hän oli kaikesta huolimatta hyvä ja ystävällinen
meille, ja hän oli sanomattoman huvitettu nähdessään meidän nauttivan
kaikista leivoksista, marjoista, hilloista ja makeisista, joita meille
runsaasti tarjoiltiin. Pieniä, ikävöityjä juhlahetkiä olivat tällaiset
mummon luona käynnit meille lapsille, vaikka vanhempani taas eivät niitä
kaikinpuolin hyväksyneet, sillä he ajattelivat että ne herättivät himoa
tällaiseen. Mutta silloin pyyteli mummo aina meidän puolestamme,
tuumien: »Antakaa rakkaiden lasten saada niin paljon kuin tahtovat;
hehän ovat niin harvoin täällä, ett'ei siitä mitään vaaraa koidu». Isä
suostui silloin, mummo iloitsi siitä, että »lapsilla» oli hauskaa, ja me
olimme sydämenpohjasta kiitollisia.
Hän oli erittäin hyväntekeväinen, mutta mieluimmin kaikessa
hiljaisuudessa. Köyhät lesket tehtaalla pitivät häntä hyvänä
kaitselmuksenaan. Ja jos jonkinlainen suurempi vahinko tahi onnettomuus
oli kohdannut jotakin sukulaista tahi ystävää, silloin ojensi hän
vapaaehtoisesti todellisesti auttavan kätensä.
Syvällinen, pitkäaikainen suru oli aiheuttanut hänelle maksataudin, joka
sitten pitkien tuskien jälkeen sammutti hänen elämänsä joulukuussa
vuonna 1850. Hän oli kuollessaan 75 vuotias.
VII.
SUUR-ISOÄITI.
1841.
Kuinka usein seisoinkaan ihmetellen ja kysyväisenä hänen ja hänen
miehensä suurten muotokuvien edessä, jotka riippuivat erään salin
seinällä Björkbodassa, ja kuinka usein kuulinkaan seurapiirissämme,
varsinkin isäni kertovan hänen synkästä elämäntarinastaan! Minä olin
silloin vielä lapsi, mutta kuuntelin kuitenkin tarkkaavaisesti kaikkia
yksityiskohtiakin, jotka syöpyivät syvälle nuoreen mieleeni, ja usein
värisytti minua ajatellessa tuota kamalaa näytelmää. Epäilemättä jo nyt
useat noista kertomuksista ovat muistista himmenneet, vaan muutamia on
kuitenkin kulumattomina säilynyt mielessäni ja ovat ne ehkä omiaan
jossain määrin herättämään lukijan mielenkiintoa.
Me sisarukset olimme ruvenneet kutsumaan häntä Suur-isoäidiksi
erotukseksi hänen tyttärestään, joka oli meidän oikea mummomme.
Puoli vuosisataa oli Suur-isoäiti jo ollut leskenä ja asui erillään
muusta maailmasta yksinäisyydessään, useammassa sukupolvessa perintönä
kulkeneella Mälkilän säteritilalla Perniön pitäjässä. Tila oli aivan
lähellä kirkkoa ja vallanmaantietä. -- Oli tullut lujasti velvoittavaksi
tavaksi, että kun meidän perheemme keväisin muutti Helsingistä Kemiön
pitäjässä olevalle maatilalleen ja syksyisin päinvastoin, silloin aina
piti poiketa Mälkilään välttämättömälle vierailulle. Olisikin ollut
suuri hairahdus ja virhe, jos tuo vierailu kerrankaan olisi laiminlyöty.
Kun suuri perhevaunumme kääntyi vallanmaantieltä Suur-isoäidin taloon
johtavalle syrjätielle, lensivät ajatukseni vilkkaasti menneisiin
aikoihin ja tarinoihin, joita olin kuullut ja katseeni kiintyi
kysyväisenä ja ihmetyksen vallassa jokaiseen silmiini osuvaan
esineeseen. Sillä vaikka olinkin vielä täysi lapsi -- olin 9 vuotias kun
hänet viimeisen kerran näin -- olin kuitenkin jo kuullut niin paljon
siitä historiallisesta näytelmästä, joka tuossa talossa oli näytelty,
olin kuullut hänestä itsestään, hänen verrattomasta kauneudestaan, hänen
ylpeydestään, suruistaan ja kärsimyksistään, että mielikuvituslentoni
oli kiihoittunut ylimmilleen. Minusta tuntui, tultuani itse paikalle,
kuin näkisin kaiken kuulemani henkiin heränneenä.
Täällä oli kaikki erilaista siihen katsoen mitä muualla jo ennen olin
nähnyt, ja minusta tuntui kuin olisin muuttanut menneelle vuosisadalle,
Kustaa kolmannen aikoihin, sillä kaikessa ilmeni jonkunlaisen
suurellisuuden henki ja leima, suurellisuuden, joka oli ollut vallalla,
vaan sittemmin hävinnyt.
Rakennus oli pitkänläntä, vanha, yksikerroksinen puutalo tyyliin
soveltuvine korkeine, kulmikkaine taitekattoineen, yliskoppineen ja
vihreine ikkunaluukkuineen ja ympäröi sitä penkereittäin järjestetty
puutarha suorine, jäykkäpiirteisine käytävineen, joiden varsilla
korkeat, tasalatvaiset sireenipensaikot kasvoivat ja kulmissa kohosi
neljä päivänvarjon ja hatun muotoiseksi leikattua kuusta. Korkeat,
satavuotiset vaahterat ja jalavat, jotka lähinnä rakennusta kasvoivat,
peittivät sen salaperäiseen hämärään.
Me ajoimme hyvin hoidettuun ja haravoituun pihaan, pysäytimme hevoset
ulkonevan eteisrakennuksen eteen ja astuimme sisään pimeään ja kylmään
eteiseen, jossa meidät nöyrästi ja lakkaamatta niijaava palvelusväki
vastaanotti. Käytiin sitten suureen, helmenvärisellä
paneelilaudoituksella ja harmaaksi maalatulla aivinaisella
seinäverhoituksella varustettuun saliin, jonka toisessa päässä ammotti
äärettömän suuri, avonainen takka. Huonekaluja oli huoneessa vähän,
mustia nahkapäällystuolia, jotka jäykkinä seisoivat pitkin seinävarsia.
Salista johti tiemme vierashuoneeseen, jossa Suur-isoäiti itse, kolmisen
askeleen päässä kynnyksen sisäpuolella, otti vastaan syvään kumartavan
ja niijaavan ja hänen kättään suutelevan vierasjoukon. Vierashuonekin
oli suuri ja huonekalut kaarevaa rokokotyyliä, täyskullatut ja
päällystetyt vihreäraitaisella silkillä. Ikkunain välissä oli suuri
kultapuitteinen peili ja pöytä marmorikansineen. Sohvan yläpuolella
vanhanaikainen kello ja seinillä muutamia perhemuotokuvia puuteroitujen
tekotukkain ajoilta. Toisen ikkunan vieressä oli kokonaan posliinista
tehty pöytä, jonka pyöreälle kannelle oli kuvattu Tukholman linna ja
virta. Minä en milloinkaan voinut irroittaa katsettani tuosta pöydästä,
enkä tahtonut uskoa, että todellisuudessa löytyisi mitään niin kaunista
kuin tuo näköala Tukholmasta, ja minä epäilin, voisinko koskaan tulla
niin onnelliseksi, että saisin nähdä sen todellisuudessa kaikessa
ihanuudessaan.
Seuraava huone oli Suur-isoäidin makuukammio. Sen täytti suurimmaksi
osaksi äärettömän suuri uudinsänky laajojen vihreiden
kirjosilkkiverhojen ympäröimänä, jotka riippuivat alas asti upeasta
sängyn yläkatoksesta. Kaikki mitä näin veti huomioni ja ihmettelyni
puoleensa, sillä kaikki, vähäpätöisimpiin pikkuasioihin asti, oli niin
vanhanaikaista ja poikkesi ihmeellisesti sekä muodoltaan että väriltään
minun vanhempaini uudenaikaisesti sisustetun kodin asusta.
Kuitenkin katselin minä ja ihmettelin enimmän Suur-isoäitiä itseään.
Hän, kauneudestaan ennenvanhaan laajalti kuuluisa nainen oli nyt lähemmä
yhdeksänkymmenen ikäinen ja liikuskeli hitaasti ja vaivaloisesti
lattialla. Vuosien painamana, tukien itseään hopeapäiseen keppiinsä,
hoippui hän eteenpäin, ja kuitenkin oli hänen muotonsa vielä vanhuuden
syksynkin tultua kova, kylmä ja ylpeä. Hänen ankara ja luja katseensa
pidätti meidät kunnioittavan välimatkan päässä hänestä. Ja muistan
vieläkin hyvin, kuinka sydämeni hätkähti, kun minun piti mennä hänelle
kumartamaan ja suutelemaan hänen kurttuista kättään ja kuinka minä
silloin aina vapisin ikäänkuin olisin haamun nähnyt. Ja haamuhan hän
oikeastaan olikin kaukaisilta menneiltä ajoilta. Ei ollut silloin
kysymyksessä isoäidin avoin syli, jonne juostiin rakkaasti
syleiltäväksi.
_Beata Helena von Morian_ syntyi vuonna 1754 ja oli hän laamanni Johan
Kristoffer von Morian'in, Sarvilahden ja Mälkilän herran ja hänen
ensimäisen puolisonsa, vapaaherratar Hedvig Helena Creutzin tytär. Jo
aikaiseen orvoksi jouduttuaan kasvatti häntä Mälkilässä ankara ja vakava
äitipuolensa, kreivitär Charlotta Renata Nieroth, ja kehittyi hänestä
hurmaava kaunotar, joka pian tähtenä loisti siinä seurapiirissä, johon
hän sukuperänsä mukaan tuli kuulumaan ja jolle monet häneen mieltyneinä
osoittivat mitä suurinta huomaavaisuutta. Hän menikin jo alle
kuudennentoista ikävuotensa avioliittoon silloisen kapteenin _Johan
Henrik Hästeskon, Målagårdista_, kanssa, joka oli syntynyt 1741 ja tuli
sittemmin Turun läänin rykmentin everstiksi. He elivät sitten kaikesta
päättäen onnellisessa avioliitossa, kunnes se keskeytyi kamalan,
ratkaisevan tapauksen kautta mestauslavalla vuonna 1790.
Historia on langettanut tuomionsa Suur-isoäidin puolisosta. Meikäläisten
mielestä oli hän ollut pohjaltaan jalo ja hyvä ihminen, vaan heikko ja
herkkä taipumaan, eikä hänellä ollut sellaisia ominaisuuksia, joita
vaaditaan siltä, jonka on johdettava kapinaa ja niin perin häilyvää ja
arveluttavan uskallettua yritystä kuin Anjalanliitto. Myöskin esitettiin
kotona usein hänen puolustuksekseen, että hän oli serkkunsa ja
uskotuimman ystävänsä, viekkaan vehkeilijän Anders Johan Jägerhornin
käsittämättömän vaikutuksen alainen.
Jo aikaisin olin minä eri mieltä tässä suhteessa, sillä hänen
muotokuvansa puhui tällaista arvostelua vastaan. Hän oli korskean ja
ylpeän näköinen ja ivallinen hymy hänen hieman vinoilla huulillaan
heitti koko hänen olemukseensa kovuutta, salaivaa ja ilkkumista
todistavan piirteen.
Iloisesta, onnellisesta ja vieraanvaraisesta kodistaan Mälkilässä,
marssi hän kesäkuun alussa vuonna 1788 Turkulaistensa etunenässä
Helsingin nummelle, jonne kaikki muutkin suomalaiset rykmentit
vähitellen olivat kokoontuneet alkaakseen hyökkäyksen Haminan
linnoitusta vastaan. Kuusi viikkoa odottivat ne kuninkaan tuloa, ja
iltojaan viettivät upseerit toistensa teltoissa jutellen valtiollisista
asioista ja punoen juoniaan. Klick ja Jägerhorn, Sprengtportenin
salaisina lähetteinä, virittelivät taitavasti juoniaan ja esittivät
alussa varovaisesti, sitten yhä avonaisemmin mitä rohkeimpia tuumia,
kuten kuninkaan vangitsemista ja Suomen eroittamista Ruotsista omaksi
puolueettomaksi, Wenäjän suojeluksen alaiseksi valtioksi. Heidän
neuvokkuudellaan ja vehkeillään oli odottamattoman nopea menestys. Pian
oli koko upseerikunta taipuvainen heidän suunnitelmiinsa ja nousi
kapinaan väärää ja ilman säätyjen myönnytystä alettua hyökkäyssotaa
vastaan, mieltenkuohun, vastahakoisuuden ja levottomuuden vallitessa
miehistön keskuudessa, joka vaati, että heidät on kotipuolilleen
palautettava.
Kun kuningas vihdoinkin heinäkuun puolivälissä saapui leiripaikalle, oli
kylvetty kapinan ja petoksen siemen jo itänyt, ja sitten muutama päivä
kuninkaan tulon jälkeen sattui tuo Hästeskolle niin surkeavaiheiseksi
muodostuva tapaus. Uljaasti astui hän yhdessä everstien Montgomeryn ja
von Otterin kanssa kuninkaan telttaan ja toi esiin suomalaisten
upseerien vastalauseen laittomasti alotetun sodan johdosta sekä heidän
kieltäytymisensä taistelusta. Tulistuneena ja innoissaan oli hän
silloin, niin kerrottiin, uhannut herraansa ja kuningastaan, niin,
sanotaanpa hänen päällepäätteeksi vielä tarttuneen kuninkaan nuttuun
käsin kiinni, ja kun kuningas silloin huusi:
»Varokaahan itseänne, Hästesko, teidän päänne voi pian kiikkua
höllässä!», sanotaan hänen ajattelemattomuudessaan ja kiihkossaan
vastanneen sellaisella ivallisella elkeellä, jonka minä olen hänen
muotokuvassaan huomaavinani: »Sepä ei taitane olla Teidän Majesteettinne
vallassa!»
Mutta tämä oli koskettamista Kustaa kolmannen hellimpään kohtaan, sillä
ei ollut sallittua epäillä hänen valtaansa. Tällä hetkellä oli hän kyllä
pakoitettu hillitsemään vihansa, mutta mikä näin tuli kätketyksi, sitä
ei kuitenkaan unohdettu, ja Hästeskon kohtalo oli määrätty.
Kuinka Anjalanliitto sittemmin syntyi ja kuinka kuningas pelastui
upseerien hankkeista palaamalla Ruotsiin, sen lukijani tietävät, eikä
minun sentähden tarvitse kertoa pitempään näiden tapausten
kehittymisestä.
On vaikea käsittää liittoutuneiden huoletonta esiintymistä. Niiden
kuukausien kuluessa, jotka vierivät kuninkaan poislähdön jälkeen, eivät
he tehneet mitään pelastuksensa hyväksi. Luottivatko he sitten kuninkaan
lempeyteen tahi suurilukuisuuteensa, vaiko siihen, ett'ei niin suurta
joukkoa aatelisia upseereja voitaisi rangaista?
Aivan odottamatta tulikin näinollen vangitsemismääräys. Se toteutettiin
7 päivänä tammikuuta 1789 samalla kertaa yli koko maan kaikkiin Anjalan
liittokirjan allekirjoittajiin nähden.
Tämän päivän edellisenä iltana saapui pieni ratsujoukko erään luutnantti
Voigtländerin johdolla Perniön kirkonkylään. Luutnantti Voigtländer,
luultavasti joku perheen tuttava, oli siksi kohtelias, että hän
kirjoitti Hästeskolle pienen kirjelipun, ilmoittaen siinä seuraavana
aamuna saapuvansa Mälkilään vangitsemaan everstin. Mutta Hästesko ei
halunnut käyttää tilaisuutta hyväkseen paetakseen. Hän odotteli tyynesti
kohtaloaan, vaikkakin hän varsin hyvin olisi voinut serkkunsa
Jägerhornin, Klickin, Ladaun ja Glansenstjernan tavoin ajoissa pelastaa
nahkansa.
Suur-isoäiti näki sitten, kuinka ratsumiehet paljastetuin miekkoineen
veivät hänen jumaloimansa puolisonsa sieltä pois, ja hän sekä vanha
uskottu palvelija Lindholm seurasivat mukana, ensin Turkuun, jonne
vangit vähitellen kokoontuivat eri haaroilta Suomea, ja sitten pitkässä
kulkujonossa yli jään Ekkeröön Ahvenanmaalla. Siellä täytyi puolisoiden
erota toisistaan. Heidän hyvästijättönsä oli tärisyttävä ja
sydäntäsärkevä. Mies koetteli lohduttaa puolisoaan, vaan vähäväliä oli
Suur-isoäiti huudahtanut, aavistaen mitä tuleman piti: »Minä en näe
sinua koskaan enää -- en koskaan -- en koskaan!»
Tukholmassa jaettiin vangit kaupungin eri vankiloihin ja Hästesko
teljettiin Fredrikshofiin. Tutkinto sotaoikeuden edessä alkoi pian ja
pitkittyi sangen pitkälliseksi.
Hästesko puolusti itseään miehekkäästi ja arvokkaasti; kuitenkin koetti
hän nöyrin sanoin antaa teoilleen vilpittömyyden leiman. Kolmetoista
kuukautta kesti hänen kovaa taisteluaan elämänsä puolesta. Mutta useita
raskauttavia, asian huonoon valoon saattavia todistajia kuulusteltiin ja
todistettuja tosiasioita ei voitu kieltää.
Vihdoin langetettiin tuomio ja vahvisti kuningas sen 14 päivänä
huhtikuuta 1790. Siinä julistettiin Hästesko ja kolmetoista muuta
rykmentinpäällikköä ja korkeinta upseeria menettämään henkensä,
kunniansa ja omaisuutensa ja määrättiin mestaus pyövelin käden kautta
tapahtuvaksi, sekä ampumalla teloitettaviksi 63 allekirjoittajaa, niiden
joukossa Suur-isoäidin ainoa poika, Johan Gustav Hästesko, jonka --
tultuaan kuusitoistavuotiaana upseeriksi -- hänen isänsä oli saanut
taivutetuksi toisten kanssa allekirjoittamaan liittokirjan.
Kuolemaantuomituille suotiin kuitenkin oikeus pyytää armoa
kolmenkymmenen päivän kuluessa, johon oikeuteensa jotkut turvautuivat
saadakseen edes jotain lievennystä tuomioonsa. Myöskin Hästesko jätti
hakemuksensa kuninkaalle, jossa pyysi majesteetilta armoa siitä
»perinpohjaisesta perikadosta, joka tuomion nojalla ei ole ainoastaan
minun edessäni, vaan tulee myöskin välttämättä kohtaamaan viatonta,
lohdutonta ja surevaa perhettäni.»
Kuka voikaan kuvitella sitä surun, epätoivon ja tuskan aikaa, jonka
Suur-isoäiti yksinäisyydessään Mälkilässä sai viettää niiden pitkien
kuukausien kuluessa, jolloin oikeudenkäynti Tukholmassa jatkui, vavisten
mitä tuskallisimmassa levottomuudessa puolisonsa ja poikansa vastaisen
kohtalon tähden! Mutta vähäinen toivonkipinä oli hänellä vielä jälellä
-- hän tahtoi yrittää viimeisensä pelastaakseen heidän henkensä nöyrän
anomuskirjelmän kautta. Hänen, tuon ylpeän naisen täytyi alentua
pyytämään armoa. Ja minusta tuntuu, kuin hänen rukouskirjelmänsä sanojen
välissä tuntisin hänen sydämensä värähtelevän tukahdetusta ylpeydestä.
Mutta ei mikään auttanut. Kustaan päätös Hästeskon rangaistukseen nähden
oli järkähtämätön ja molemmat armonanomukset jätettiin leppymättömästi
huomioonottamatta. Turhaan koetti kuninkaan sisar, prinsessa Sofia
Albertina rukoillen ja kyyneliä vuodatellen taivuttaa häntä lieventämään
kuolemantuomiota ja yhtä turhaan antoi runoilija Leopold kuningas
Kustaalle runoelman saadakseen hänen sydämensä värähtämään
armollisuuteen. Kuningas, joka muuten oli niin lempeä, ei nyt ottanut
mitään rukouksia kuuleviin korviinsakaan. Kaikki muut tuomitut paitsi
Hästesko saivat armon ja heidän henkensä säästettiin. Hän, joka oli
epäillyt kuninkaan valtaa, hän yksin saisi nyt sitä kokea.
Kun vanha Lindholm, uskottu palvelija, myöhään syksyllä sitten palasi
takasin Mälkilään onnettomalta Tukholman matkalta, kertoi hän kyyneleitä
vuodattaen ja nyyhkytellen epätoivoiselle emännälleen, kuinka kaikki oli
käynyt.
»Monta yritystä», niin hän kertoi, »oli armollisen everstin
pelastamiseksi koetettu. Vieläpä korkea herra, kreivi Munck, kuninkaan
uskottu ystävä, oli hänelle tarjonnut tilaisuutta. Ja vielä aivan
viimeisellä hetkelläkin esitettiin hänelle, että hän vaihtaisi vaatteita
rovasti Walleniuksen kanssa, joka tuli vankilaan antamaan hänelle Herran
ehtoollista, ja että hän sitten tuollaisessa valepuvussa luikahtaisi
pakoon papin jäädessä vankilaan. Mutta kaikki tuollaiset ehdotukset
hylkäsi hän järkähtämättömästi. »Minä luulen» -- lisäsi vanha Lindholm
-- »että hän toivoi vielä itse mestauspaikalla tulevansa armahdetuksi.»
»Mestaus oli määrätty toimeenpantavaksi syyskuun 8 päivänä. Jo aikaiseen
aamulla oli eversti ottanut pastori Walleniukselta vastaan sakramentin,
ja sitten kello yhdeksän aikaan vietiin hänet ankarasti vartioituna
Karjapihantorille, jonne oli neljä mestauspölkkyä pystytetty ja niiden
kunkin viereen ruumisarkku valmiiksi asetettu. Kaikissa ikkunoissa ja
torilla vilisi viljalti ihmisiä, niin että seitsensatainen
porvarikaartijoukko töintuskin sai tunkeilevan kansanjoukon pysymään
loitommalla. Minä seurasin koko ajan armollista herraa hänen rinnallaan,
ja kun me olimme saapuneet mestauspaikalle ja vartijapiirin sisään,
astui hän horjahtamattomin askelin mestauslavalle. Kun hän oli sinne
astunut, näytti minusta kuin hän olisi etsiskelevin katsein tähystänyt
ympärilleen ikäänkuin viimeisessä silmänräpäyksessä hakien silmillään
häntä, ratsumiestä, joka lennähtäisi paikalle tuomaan
armahdusilmoitusta, sillä niin uskoi armollinen herra varmasti
tapahtuvan. Mutta oi onnettomuutta! Ratsumiestä ei tullut, oli niin
hiljaista kuin Herran huoneessa. Silloin otti ikimuistettava herrani
kultakellonsa taskustaan ja ojensi sen minulle uskollisesta
palveluksestani muistoksi. Minä itkin ja nyyhkytin niin että luulin
kerrassaan menehtyväni, ja mielelläni olisin minä silloin astunut
armollisen everstin sijasta mestauslavalle. Sitten otti hän
kihlasormuksen sormestaan ja ojensi sen minulle annettavaksi teille,
armollinen rouva, hänen viimeisten rakkaiden terveistensä kera. Sen
tehtyään paljasti hän kaulansa, hänen silmilleen sidottiin valkoinen
vaate, jonka jälkeen hän laskeutui mestauspölkylle; pyövelikirves
välähti ja hänen jalo päänsä vierähti verissään alas.»
»Kun armollinen herrani näin oli loppunut ja me laskeneet hänet
kauniisti arkkuunsa ja käärineet hänen ympärilleen lakanan, vietiin
sitten everstit von Otter, von Kothen ja af Enehjelm kukin omalle
mestauslavalleen. Mutta silloin tulikin täyttä karkua ratsastaja
väkijoukon halki paikalle ja ylimaaherra luki julki armahdusjulistuksen
kansanjoukkojen hurratessa ja huutaessa. Ja sitten läksivät kaikki
vähitellen pois mestauspaikalta. Minäkin läksin ja tämä päivä tuntui
minusta elämäni raskaimmalta päivältä.»
Vanhan Lindholmin kertoessa tätä kertoelmaansa oli Suur-isoäiti
vähäväliä mennyt tainnoksiin. Häntä kohtasi ankara hermotäristys ja hän
houraili mitä hirvittävimpiä näkyjä niin että hänen läheisimpänsä
luulivat hänen kuolevan. -- Kun hän sitten vähitellen toipui taudistaan,
antautui hän mitä epätoivoisimman surun valtaan, eroittautui kokonaan
muusta maailmasta, eikä halunnut nähdä ketään. Vaiteliaana, itseensä
sulkeutuen, umpimielisenä ja yksinään, syvään surupukuun puettuna
kuljeskeli hän autiossa, kolkossa kodissaan, joka -- ennen niin iloisa
ja onnellinen -- nyt oli muuttunut surun tyyssijaksi.
Tuska, jonka vallassa Suur-isoäiti lopulleen kaksikymmentä kuukautta oli
ollut, väikkyen sekavissa pelon ja toivon tunteissa miehensä ja poikansa
kohtalosta, se tuska oli koskenut myöskin kovasti muihin heidän
läheisimpiinsä. Hästeskon vanha, 83 vuotias äiti Elsa von Fieandt, joka
asui Wesalahden kartanossa Mikkelin pitäjässä, oli vapisevin sydämin
seurannut tutkimuksen kulkua, toivoen hiljaisuudessa syytettyjen
syyttömiksi todistamista ja armoa. Mutta kun tuo viimeinenkin
toivonkipinä sammui tiedon saavuttua mestauksesta, silloin murtuivat
vanhuksen voimat; äidinsydän ei jaksanut kestää tätä iskua ja hän kuoli
muutamia päiviä poikansa kuoleman jälkeen. Suur-isoäidin äitipuoli,
kreivitär Renata Nieroth, joka oli mitä hellimmin sitein kiintynyt
tytärpuoleensa ja hänen mieheensä ja joka yhtämittaa oleskeli heidän
luonaan Mälkilässä, sortui hautaan hänkin lyhyen ajan kuluessa
senjälkeen kuin sanoma Hästeskon kuolemantuomiosta oli hänen korviinsa
ennättänyt.
Suru oli tosin murtanut Suur-isoäidin, mutta olivatkohan silti hänen
entinen ylpeytensä ja ylimielisyytensä hävinneet? Minä epäilen. Henkilöt
senlaiset kuin hän voivat kestää monta ja kovaa koetusta, mutta heidän
luonteensa pohjasävel pysyy kuitenkin ennallaan. Kuningas oli käyttänyt
valtaansa, vaan ei oikeuttaan. Hästesko ei ollut Anjalanliiton johtaja,
eikä edes tuon suunnitelman alkukeksijöitäkään. Kaikki muut oli
armahdettu, vaan ei häntä, jonka pään tuli näin häpeällisesti kaatua.
Kuningas janosi kostoa ihmisenä, eikä Svean Valtakunnan Ensimäisenä --
siinä hänen menettelynsä vääryys. Näin luulen minä Suur-isoäidin
käsittäneen tämän asian, ja ne katkerat ajatukset, joita hän hautoi ja
ylläpiti syvimmällä sisimmässään, löysivät vastakaijun niissä
ajatuksissa, jotka lausutaan seuraavassa, käsikirjoituksena Hästeskon
ystäville jaetussa runoelmassa:
»Niin Hästesko. Sä kuolit nyt!
Mutt' sankarien joukkoon tuonelassa liityt,
sä -- tuloksetta joskin -- Svean rauhaa etsit.
Meit' hädästä oot päästänyt.
Ja henkes' menetit.
Vaan kunniasi joukossamme säilyy,
kun hellyys mielessämme päilyy
ja väkivaltaa, vilppii vihaamme.
Vaan varma on: jotk' halusit
sun kuolos' kautta armon häilyväisen saada,
heilt' tieto Luojan kostost' täytynyt on laata.
Sun pääsi ruumiist' silposit --
se kummitella voi --
se mieless' heillä öin ja päivin painaa
ja veres' kostoo lakkaamatta huutaa
kautt' ikuisehen lain Jumalan.»
Se kylmyys, joka hänestä ympäristöönsä huokui ja se kovuus, joka hänen
kasvonpiirteilleen antoi leimansa ja joka ikäänkuin hypnoottisesti
kahletti kaikki hänen lähellään olevat, se todisti selvään, ett'ei hän
ollut sisimpäänsä saanut sitä rauhaa, jonka vuodet aina tavallisesti
kärsineille mielille lahjoittavat.