olivat painoviranomaiset Pietarissa kieltäneet esittämästä, vaan voitiin
se nimellä »Fenella» esittää täällä, samoinkuin Wilhelm Tell'kin »Kaarle
rohkea»-nimisenä. -- Silloin oli ne Nikolain ajat. -- Komea Hornicke
näytteli Masaniellon osaa, yksi kauneista Reithmeyer-sisaruksista esitti
Fenellan elkeistä rikkaan osan ja herra Reithmeyer esiintyi Pietrona.
Vihdoin kohosi esirippu. Minä kiljahdin ja unohtaen lujat lupaukseni
huudahdin kovaa »mamma, mamma! katsohan! katsohan kuinka koreaa!» Yleisö
kääntyi katsomaan taakseen ja töllisteli minua samalla kuin jotkut
huusivat »hiljaa! -- hiljaa!»
Mutta äiti nykäsi äkkiä minua käsivarresta ja kuiskasi varovasti: »ole
vaiti paikalla ja istu hiljaa, muuten täytyy Björkqvistin, joka seisoo
käytävässä, viedä sinut heti kotiin.»
Kuultuani tämän hirvittävän uhkauksen, asetuin silmänräpäyksessä
äänettömäksi, enkä uskaltanut sormeanikaan liikauttaa, vaikkakin tuntui
vaikealta hillitä itseäni. Minä tuijotin vain ja katselin, sillä niin
ihania kasvoja en koskaan ennen ollut nähnyt, enkä niin loistavia
pukuja, enkä myöskään koskaan kuullut niin kaunista laulua. Minä
ihmettelin vain ja ihailin. -- Mutta kun sitten Fenellan suuremmoinen
elkeellinen kohtaus alkoi, harmitti minua, että hän ainoastaan huitoi
käsillään niin hirvittävästi eikä laulanut niinkuin muut, ja minä kysyin
hiljaa äidiltä: »miksi hän ei laula? eikö hän osaa?» -- »Se kuuluu
asiaan -- hän on mykkä», vastasi äiti. -- »Vai niin, onko hän
kuuromykkä?» -- Ensimäinen näytös loppui ja esirippu laskeutui.
Silloin otti äiti käsille pussillisen omenoita, rusinoita ja kotona
valmistettuja paahdemanteleja, joita me sitten syödä popsittiin väliajan
kuluessa. Siihen aikaan ei näet teaatterissa ollut minkäänlaista
tarjoiluhuonetta, jossa olisi saanut virvokkeita.
»Onko sinulla kylmä, poikaseni?» kysyi äiti.
»Ei ensinkään», vastasin minä, pitäen moista kysymystä perin
ihmeellisenä ja tarpeettomana, sillä minähän olin kuin hehkuvassa
kuumeessa ja tunsin kuinka hikoilin tumpustettuna ylenpalttiseen
vaatepaljouteen. Mutta ei ollut nyt aikaa ajatella tällaista, sillä
olihan niin paljon katsomista. Suuri kattoruunu, jossa oli kaksitoista
öljylamppua ja jonka alle oli laitettu teräslangoista verkko putoilevia
lasisiruja varten lampunlasien särkyessä, nostettiin nyt ylös ja hävisi
se näkyvistä katossa olevaan aukkoon. Meidän paikaltamme voi helposti
nähdä, kuinka kaksi miestä ullakolla leikkeli lamppujen sydämiä,
puhdisteli savuttuneita lampunlaseja ja asetteli särkyneiden sijaan
uusia. Samaan aikaan puuhaili pari miestä myöskin näyttämön laiteella,
jossa kuusi lamppua paloi kahdenpuolen kuiskaajaluukkua, laitellen
lamput kuntoon ja puhdistaen niitä.
Hetkisen kuluttua kohosi esirippu jälleen, ooppera jatkui edelleen ja
minun mielenkiintoni kohosi näytös näytökseltä. -- Tuli sitten viimeinen
näytös. Näyttämön tausta kuvasi Vesuviusta, vahinko vain, arvelin minä,
että kahden, vuoren juurella kasvavan ruusupensaan piti peittää puolet
koko vuoresta. Oli yö ja kuutamo ja lamppujen valo oli väännetty aivan
pieneksi, niin että näyttämöllä oli pimeä. Kuuta -- himmeäksi hijottu
lampunkupu kyntteli sisässä -- kuletteli joku ullakolta käsin
teräslangassa hitaasti edestakasin, ikäänkuin hiljalleen heiluvaa
heiluria. Mutta silloin ei minulla ollut aikaa kiinnittää huomiota
tuollaiseen luonnonilmiöön.
Kun sitten viimeisen näytöksen lopulla suuri mielipuolikohtaus oli
alkanut, näytteli Hornicke-Masaniello rajuin liikkein, huitoen käsiään
ja jalkojaan ja hoippuen sinne tänne aivan niinkuin joku päivä sitten
olin nähnyt erään humalaisen miehen tekevän meidän pihamaallamme. Minä
luulin, että hän oli juonut itsensä humalaan väliajan kuluessa, enkä
minä silloin enää voinut hillitä itseäni, vaan, unohtaen äskeisen
uhkaavan varoituksen, huudahdin minä:
»Herran tähden, katsokaa -- hän on varmaan juonut itsensä humalaan tahi
tullut hulluksi!»
Yleisö alkoi ympärilläni nauraa ja jotkut huusivat jälleen: »hiljaa --
hiljaa!» Äiti pani äkkiä kätensä minun varomattoman suuni eteen ja olisi
epäilemättä vienyt minut ulos, joll'ei oopperakin melkein samassa olisi
loppunut.
Sillä katso! Ukkosen jylistessä rautalevystä ja salamoiden
leimahdellessa kärpäsruutiputkesta, repeytyi Vesuvius yht'äkkiä kahtia
ylhäältä alas asti, halkeama oli veripunainen ja sen huipulla oleva
ilotulituslaitelma singautteli säkeniä yltympäri. Minua värisytti
nähdessäni tuon tultasuitsuttavan vuoren ja olin vähällä kiljaista
jälleen, vaan sain pidätetyksi itseni. Samassa laskeutui esirippu ja
näytelmä loppui. --
Kun minä sitten monien aikojen perästä sain nähdä Vesuviuksen
todellisuudessa, ei se tehnyt minuun lähimainkaan niin mahtavaa
vaikutusta. Niin suuri on mielikuvituksen voima.
Kotimatkalla reessä istuessamme sain minä kosolta nuhteita
sopimattomasta käytöksestäni, josta muuten seurasi, että tämä minun
ensimäinen teaatterissakäyntini jäi myöskin pitkäksi aikaa ainoaksi.
VI.
MUMMO[1].
[1] Mormor-sanan olen suomentanut mummoksi eroitukseksi isoäidistä
(farmor) teoksen alkupuolella. Suomentajan huomautus.
Tuskin voi ajatellakaan kahta suurempaa vastakohtaa kuin isoäiti ja
mummo[1] sekä sisäisiin että ulkonaisiin ominaisuuksiin nähden. Toista
heistä lähestyttiin arkatuntoisella kunnioituksella ja toisen luo taas
juostiin sulkeutuaksemme rakkautta uhkuvaan syliin. Mummo oli
nuoruudessaan ylistetty kaunotar -- tummaverinen, mustatukkainen ja
ruskeasilmäinen -- jonka ryhti oli komea ja ylpeä. Isoäiti sitävastoin
oli vähäpätöisen näköinen ja punatukkainen, joka lasketteli usein
leikkiä ulkomuodostaan. Mummo oli ankara, totinen ja vaativainen ja
vietti päiviään mieluimmin yksinäisyydessä, kaukana muusta maailmasta,
josta hän ei vähääkään välittänyt. Isoäiti taas oli iloinen ja vilkas
vielä vanhanakin, oli kaikesta huvitettu, rakasti maailmaa, sen
huvituksia ja seuraa. Toinen edusti syvää, kaiken lohdutuksen hylkäävää
surua, toinen taas elämän iloa, ja kuitenkin olivat he eräässä suhteessa
yhtäläisiä. Molemmat olivat jaloja, ylevämielisiä ja hyväsydämisiä
naisia.
[1] *Charlotta Helena Hästesko* Malagårdista oli vuonna 1790 mestatun
eversti Johan Henrik Hästeskon ja hänen puolisonsa Beata Helena von
Morianin tytär, syntyi 1776 ja kuoli 1850 Daalintehtaalla.
Mummo oli täyttänyt jo viisitoista vuotta kun hänen isänsä, tunnettu
Anjalan mies, vuonna 1790 laski päänsä mestauslavalle, ja voikin hän
senvuoksi tuntea täydellisesti sen suuren surun katkeruutta, joka isän
mestauksen jälkeen oli kodissa painajaisena, kodissa, joka nyt yht'äkkiä
oli kadottanut iloisen ja vierasvaraisen leimansa, muuttuen murheen ja
yksinäisyyden tyyssijaksi. Jo nuoruudestaan asti tottui hän täten
näkemään kaikki ympärillään puettuna mustaan ja niin syvään suruun,
ett'ei sitä edes kaikki parantava aikakaan voinut lieventää. Nämä
aikaiset vaikutelmat näyttävät sittemmin lyöneen leimansa koko hänen
elämäänsä.
Monta hänen nuoruusvuottaan kului näin hyljätyssä yksinäisyydessä,
elellessään yhä ja aina lohduttoman äitinsä kanssa Mälkilän tilalla
Perniön pitäjässä. Vihdoin alkoi hän kuitenkin jälleen joskus näyttäytyä
entisissä seurapiireissään ja tutustui tällaisessa tilaisuudessa kerran
nuoreen tehtaanomistajaan Wolter Peterséniin[1] (joka oli samaa
sukuperää kuin aatelissuku af Petersén Ruotsissa).
[1] *Wolter af Petersén*, vuorineuvos Jan Adam Petersénin ja hänen
puolisonsa Fredrika Wittfoothin poika, syntyi 1774, tuli ylioppilaaksi
Turussa ja sitten Turun hovioikeuden notaarioksi 1794, Björkbodan ja
Kemiössä sijaitsevan Daalintehtaan omistajaksi 1797, sai vuorineuvoksen
arvonimen ja aateloitiin 1810. Kuoli vuonna 1841.
Tehtaanomistaja oli silloin vasta 24 vuotias ja oli ulkomuodoltaan
miellyttävä ja käytökseltään puoleensavetävä, iloluontoinen ja
tavallista lahjakkaampi. Kun hänen molemmat vanhempansa edellisenä
vuonna olivat kuolleet melkein samaan aikaan, oli hän sitäpaitsi nyt
yksi Suomen rikkaimmista miehistä, omistaen Daalin ja Björkbodan tehtaat
kaikkine niihin kuuluvine tiluksineen. Eipä näinollen ole ihme, jos hän
olikin -- ajatellessa niinkutsuttua loistavaa naimiskauppaa -- erittäin
mieluinen henkilö Turun seurapiireissä, joissa monta suunnitelmaa
punottiin, jotta tämä nuori mies pauloihin saataisiin. Mutta kun hän
sitten kerran sai nähdä kauniin neiti Hästeskon, oli hänen valintansa
samalla tehty. Tämä avioliittoaije ei kuitenkaan ollut niinkään helppo
toteuttaa, sillä vaikeuksia ilmeni molemmin puolin. Morsiamen äiti oli
liian ylimysvaltainen nainen tahtoakseen nähdä tyttärensä solmivan
porvarillisen avioliiton, jonka kautta hän, moninkertaisesti ylhäistä
sukuperää oleva neiti, tulisi vain aatelittomaksi tehtaanomistajan
rouvaksi, eikä miksikään »hänen armokseen». Pitäen tätä aijottua liittoa
suoranaisena epäsäätyisenä avioliittona, asettuikin hän, huolimatta
tyttärensä mielestä ja nuoren Petersènin taloudellisesta asemasta, aivan
kokonaan heidän liittoaan vastaan. Tätä ajatellessa täytyy muistaa
millainen oli sen ajan käsitys säätyeroituksesta ja olisi oikeastaan
itsensä ollut nähtävä tuollainen sukuylpeyden esikuva voidakseen nyt
meidän aikanamme, joka tasoittaa kaikki tuollaiset ennakkoluulot,
käsittää hänen katsantokantaansa. -- Toiseltapuolen löytyi taas
sellaisiakin, jotka yrittivät pidättää rakastunutta nuorta miestä
tällaisesta liitosta, sillä valtiopetoksesta ainoastaan muutama vuosi
sitten mestatun isän muisto peitti vielä silloin koko tuon perheen
jonkinlaiseen suruhuntuun. Vihoviimein sai nuorten molemminpuolinen
mieltymys toinen toiseensa voiton vastustuksesta. Sulhasen
henkilökohtainen herttaisuus ja muuten huomattava asema teki kuitenkin
vaikutuksensa niin että pitkien ja lujien kieltämisien jälkeen äiti
vihdoin antoi myöntymyksensä, jonka jälkeen häät joulupäivänä vuonna
1799 vietettiin Mälkilän surutalolla. Mutta sensijaan pidettiin kahta
vertaa iloisemmat ja upeammat tupaantulijaispidot Björkbodassa.
Hilpeää, suruista vapaata elämää vietti nuori pari sitten suurella
maatilallaan, joka muodostui senaikuisen pääkaupungin, Turun, ylhäisten
seurapiirien kokoontumispaikaksi, ja pian tuli Björkboda yhtä
kuuluisaksi ruokapöytänsä erinomaisuudesta ja kellarinsa rikkaasta
sisällöstä, kuin sen isäntäväki herttaisuudestaan ja suuresta, laajasta
vieraanvaraisuudestaan, jota se tarjosi niin tavattoman miellyttävästi.
Siellä pidettiin pitoja pitojen perästä, talvella ja kesällä, jolloin
pöydät suorastaan notkuivat tarjottavain ruoka-ainesten alla ja viini
vuoti loppumatta leikkipuheiden ja juttelun sujuessa hilpeästi, maljoja
maistellessa, puheita pidellessä ja lauluja kajautellessa aina
pikkutunneille saakka. Sellainen oli ajan tapa, maljojen ja hauskojen
pöytälaulujen aikana, jolloin ei kohtuudesta ja hillitystä ilosta
välitetty; ja olipa seura toisinaan remahtanut sangen repäsevään
riemuun, niin että sittemmin sanottiin sen luiskahtaneen jo
liiallisuuteen.
Vanhemmat ja järkevämmät ainekset, joita joukossa löytyi silloin
niinkuin ainakin, alkoivat jo ihmetellä ja pelätä mihin tuollainen
villitön ja kallis elanto veisi, ja yrittelivät he ajoissa varoittaa
nuorta tehtaanomistajaa. Silloin tapahtuikin äkkiä nopea muutos, jonka
tuona romantiikkaan taipuvaisena aikana katsottiin johtuneen
yliluonnollisesta syystä. Se on sitten muuttunut taruksi suvun
keskuudessa ja paikkakunnalla. Kerrottiin näet että kun Petersén eräänä
iltana, ylen ylellisten vieraskemujen kestäessä, oli mennyt maanalaiseen
kellariin noutamaan lisää viinejä, oli hän ahtaassa porraskäytävässä
tavannut äitinsä haamun, joka oli kohottanut kätensä varoittavaan
asentoon. Nuori tehtaanomistaja oli silloin, kauhistuksen valtaamana
nähdessään tuon näyn, kiirehtinyt takaisin pitoseuraan, ja siitä
hetkestä alkaen oli Björkbodassa alettu viettää maltillisempaa elämää.
Vaikka puolisot Petersén olivatkin luonteiltaan niin tavattoman
erilaisia, oli heidän suhteensa toinen toiseensa kuitenkin mitä hellin
ja rakkain. Aviovaimo oli luonteeltaan yltiöpäinen ja intohimoinen,
vuoroon hulmahtaen äärettömään iloon ja taas vaipuen mitä syvimpään
suruun. Mies sitävastoin oli järkähtämättömän tyyni, hyväluontoinen ja
maltillinen, kohteli ymmärtäväisesti aina lempeydellä ja
pitkämielisyydellä vaimonsa kiivautta, joskin hänen ehkä useinkin täytyi
mukautua hänen vaatimuksiinsa, mutta sen hän teki nurkumatta
säilyttääkseen hyvän molemminpuolisen ymmärtämyksen ja yksimielisyyden.
Huolimatta siitä, että Björkbodassa paljon aikaa ja varoja uhrattiin
hauskaan seuraelämään, osasi Petersen kuitenkin saavuttaa itselleen
mainetta myöskin yhtenä maan parhaista maaruhtinoista ja
tehtaanomistajista, ja kohosi huomattavaan asemaan suurten
teollisuusmiesten joukossa Suomessa. Senpävuoksi keisari Aleksanteri I,
joka koetti hankkia äsken haltuunsa saamansa maan merkkimiesten suosiota
itselleen, jo heinäkuussa vuonna 1810 kohotti hänet aatelissäätyyn,
jolloin hän otti nimekseen af Petersén. Samana vuonna joulukuussa
nimitettiin hänet vuorineuvokseksi, jolloin hän siis sai osakseen
korkeimmat suosionosoitukset, mitä yksityishenkilölle oli mahdollista.
Nämä molemmat kunnianosoitukset, jotka hänelle itselleen mairittelevasti
osoittivat itsevaltiaan armollisuutta, lienevät olleet kuitenkin vielä
tervetulleemmat hänen puolisolleen, joka täten tuli tasa-arvoiseksi
seurapiirinsä kanssa, ja kaikessa tapauksessa vieläkin tervetulleemmat
hänen aatelissukuisuuteen ankarasti nojautuvalle anopilleen Mälkilässä,
joka senjälkeen katsoi soveliaaksi käydä jo vierailulla tyttärensä luona
Björkbodassa.
Onni ja menestys näytti tehtaanomistajaa seuraavan. Kaikkien
kunnioittamana ja varakkaana, onnellisena eleli hän kauniin puolisonsa
kanssa nousevan, toivorikkaan lapsiliudan ympäröimänä ja näytti
näinollen tulevaisuus välkkyvän hänelle loistavimpana. Mutta pian oli
kirkas taivas vetäytyvä synkkään pilveen. Alussa vuotta 1813 kuoli
perheen nuorempi poika, nimeltään Wolter, seitsenvuotiaana. Suuri ja
katkera suru valtasi vanhemmat rakkaan lapsen kuoltua ja varsinkin äiti
vaipui pitkäksi aikaa lohduttomuuteen. Tuskin olivat sitten syvät
suruhaavat alkaneet parahiksi parantua, kun jo seuraavana vuonna
perhettä kohtasi toinen kuolonsanoma -- vanhempi pojista, Jan Adam,
kuoli Turussa kolmentoista vuoden vanhana. Kun tämä kuolinsanoma saapui
Björkbodaan, huudahti äiti syvän tuskan valtaamana: »Jo tämä nyt
riittänee», antautuen senjälkeen toivottoman surun valtaan niin
täydellisesti kuin ainoastaan hänen kaltaiselleen kiihkoiselle,
intohimoiselle luonteelle on mahdollista. Kun hänen rakas poikansa,
josta hän enimmin oli pitänyt, oli kuollut, tuntui hänestä kuin olisi
auringon valo sammunut ja maailma lakannut olemasta. Ja hän vetäytyikin
tyyten syrjään maailman humusta, eikä tahtonut nähdäkään ketään, ja tuo
iloinen koti, jossa vielä äsken vierailulla kävijöitä vilisi, muuttui
yhtäkkiä yksinäiseksi ja synkäksi. Päiväkaudet voi hän maata sohvallaan
itkien, ottamatta kuuleviin korviinsakaan lohdutuksen sanoja, ainoastaan
valitellen ja tuijottaen eteensä. Tuo pohjaton murhetuska, joka hänen
ympäristöönsä näytti milt'ei järjettömältä, ei ollut ohimenevää laatua
niinkuin hänen muut kiivaat tunnelmansa tavallisesti, vaan kesti sitä
monta vuotta, eikä se koskaan tyyten loppunutkaan. Pitkien aikojen
perästä näytti se jonkunverran tyyntyvän. Kerrotaan näet, että hän olisi
näyssä tai unessa nähnyt, kuinka tuo rakas vainaja oli tullut hänen
vuoteensa ääreen pyytäen: »Äiti rakas, minulla on niin vaikea olla
haudassani. Sinun surusi ja kyyneleesi eivät anna minulle rauhaa.» Tämä
oli vaikuttanut häneen niin voimakkaasti, että hän oli hillinnyt surunsa
ja alkanut vähitellen palata ja mukaantua jälleen tavallisiin
elintapoihin ja elämänhuoliin.
Näihin aikoihin palasi perheen ainoa elossa oleva lapsi, silloin
seitsentoistavuotias tytär Charlotta (minun äitini) Tukholman
kasvatuslaitoksesta kotiin, joka seikka luonnollisesti herätti jälleen
eloon entisen iloisemman elämän talossa. Äidin oli nyt tyttärensä vuoksi
pakko jälleen näyttäytyä maailman humussa, ottaa osaa sen tarjoamiin
viihdykkeihin ja huvituksiin ja pian näkikin hän jälleen talonsa täynnä
vieraita -- mutta nyt puuttui hän kaikkeen tällaiseen vain täyttääkseen
velvollisuutensa, eikä suinkaan omasta halustaan. Isän tehtäväksi
etupäässä jäikin näinollen opastaa tytärtään, hänen silmäteräänsä,
maailman kouluun, jossa Charlotta, nuori, kaunis ja miellyttävä kun oli,
viehätti pian kaikki, joiden seuraan vain tuli. Pian joutuikin hän
avioliiton satamaan (1821).
Kun Petersén sitten erään kerran talvella vuonna 1832 oli matkalla
Turusta kotiinsa, tavoitti hänet kova lumipyry, joka esti häntä
jatkamasta matkaansa ja pakoitti hänet yöpymään Sauvon majataloon, jossa
hän sitten paneutui levolle jääkylmiin vuodevaatteisiin. Tästä seurasi,
että häntä yöllä kohtasi ankara halvaus, jättäen uhrinsa aivan
herpouksiin ja mykäksi. Tällaisessa tilassa oli hän kauan; vasta parin
vuoden perästä ja vähitellen sai hän takaisin kykynsä puhua tahi
oikeammin soperrella muutamia katkonaisia, tolkuttomia sanoja; muisti
oli häneltä hävinnyt, eikä se enää palannutkaan. Hän ei tuntenut edes
lähimpiä omaisiaankaan. -- Ja näin vierähti vuosi vuoden perästä.
Vähitellen voimistui hän kuitenkin niin paljon, että voi pienten lasten
tavoin opetella tavaamaan ja sitten hiukan kirjoittamaan ja laskemaan.
Ennen niin voimakas mies oli kokonaan murtunut.
Oli luonnollista, ett'ei Petersén onnettomuustapauksensa jälkeen itse
kyennyt enää hoitamaan tehtaitaan ja tiluksiaan, jotka minun vanhempani
sitten ottivat huostaansa; mummo taas muutti halvautuneen miehensä
kanssa Björkbodasta Daalintehtaalle, joka oli kauempana muusta
maailmasta ja rauhallisempi. Siellä eli tuo vanha valkopartainen äijä
vielä monta vuotta, oli ärtyisä ja kärttyinen kuin lapsi ja vietti
päiviään istuen enimmäkseen suuressa nojatuolissa piippua poltellen ja
tuijotellen tylsämielisin katsein eteensä. Juuri sellaisena on hän minun
muistissani säilynyt. Vihdoin taittoi kaikkivapauttava kuolema hänen
elämänlankansa joulukuussa vuonna 1841.
Vaikkapa vanhuksen yhdeksän vuotta kestänyt sairaus olikin ollut omiaan
valmistamaan mummoa odottamaan miehensä kuolemaa, joka ei toki voinut
muuna esiintyä kuin suoranaisena vapauttajana kärsimyksistä, antoi
kuitenkin tämä kuolemantapaus hänelle jälleen aiheen suruun, joskaan se
ei muodostunut nyt yhtä syvälliseksi ja mielettömäksi kuin hänen
poikainsa kuoltua. Nyt eroittautui hän yhä täydellisemmin pois
maailmasta, eikä hänen luonaan enää käynyt muita kuin minun vanhempani
ja me lapset. Hän ei pukeutunut enää koskaan muunlaiseen vaatetukseen
kuin mitä synkimpään surupukuun; mustaa villapukua hän käytti ja
valkoista, korkeapäärmeistä esiliinaa sekä pitkää, valkoista,
alaskääntyvää kaulusta, ja päässä oli hänellä aina valkoinen poimumyssy.
Sellainen oli senaikuinen surupuku, soma ja samalla juhlallisen vakava.
Huonekalut hänen huoneustossaan maalattiin mustiksi ja päällystettiin
valkoisilla vaatteilla. Eivätkä kukatkaan puutarhassa saaneet
erivärisinä loistaa, niidenkin piti olla surun värejä -- valkoinen ja
musta -- ja ainoastaan valkoisia ja mustantummia kukkasia siellä
nähtiinkin. Ei yhtään kirjaa, ei minkäänlaista sanomalehteä hän
suvainnut, sillä hän ei enää tahtonut tietää mitään päivän tapahtumista.
Hän näytti hyvin tyytyvän siihenkin, kun isältäni joskus sai kuulla,
että joku hänen tuttavistaan oli kuollut. Silloin nyökäytti hän hiljaa
päätään ja sanoi lyhyesti: »Vai niin! siis hänkin on nyt kuollut!»
Siihen supistui koko hänen yhteytensä muun maailman kanssa.
Sitäpaitsi pystytti hän muistomerkin, pyöreän graniittipatsaan
erityisine jalustoineen ja rautaisine suru-uurnineen, joka häntä
alituisesti muistuttaisi kuolleesta elämäntoveristaan. Patsaaseen oli
kultakirjaimin kaiverrettu lause: »Wolter af Petersénille, hänen
luokseen ikävöivältä puolisoltaan». Tämä pylväs oli niin asetettu, että
hänen silmänsä salin ikkunoista aina voivat sen nähdä. Suureen saliin
asetti hän seinälle kauniin alttaritaulun, jonka Godenhjelm oli
maalannut ja joka esitti tapausta Kristus Getsemanessa. Taulu ulottui
lattiasta kattoon asti ja täytti milt'ei kokonaan yhden poikkiseinistä.
Mummon kuoleman jälkeen lahjoitettiin se Dragsfjärdin kirkkoon. Tämä
taulu toi yhä selvemmin esiin sen tunnelman, mikä tässä kodissa
vallitsi, jossa ei tuolia saanut paikaltaan liikauttaa, ei pölyhiukkasta
löytyä huonekalujen pinnalla eikä likapilkkua lumivalkoisilla
lattiamatoilla. Surusta, hartaudesta ja järjestyksestä piti siellä
kaiken kertoa ja muistuttaa. Toisella puolen alttaritaulu, toisella
vainajan muistomerkki!
Yhtä puhdas ja siisti oli mummon koti ulkoapäin kuin sisältäkin.
Puutarha oli vanhanaikainen laitelma penkereineen, joita suorat,
nelinurkkaiset käytävät paloittelivat tasaisiksi leikattujen sireeni-,
jasmiini- ja ruusupensaikkojen ympäröiminä. Tiet olivat aina vastikään
ja niin sirosti haravoidut, että tuskin uskalsi niitä pitkin astua
askeltakaan, sillä pelkäsi siihen jälkiä jättävänsä. Siellä oli mitä
suuremmoisimpia hyötymansikka-aloja, suuria ijänikuisia omenapuita,
luumuja ja kirsikoita, joita me mielinmäärin saimme omiksi tarpeiksemme
veroittaa saamatta nuhteita.
Meidän perheessämme oli tullut tavaksi käydä joka sunnuntai, varsinkin
kesäaikaan, vierailulla vanhan mummon luona Daalintehtaalla. Minusta,
joka silloin vielä lapsuusvuosiani vietin, tuntui aina kuin olisin
tullut toiseen maailmaan, sillä kaikki siellä oli niin erilaista, niin
hiljaista ja juhlallista verrattuna omaan kotiimme Björkbodassa, joka
oli elämää ja hyörinää ja useimmittain vieraita täynnä.
Hetkisen perästä tulomme jälkeen oli mummolla tapana lukea päivän saarna
ja sen hän lukikin erinomaisen hyvin, kovalla ja selkeällä äänellä. Tämä
osa rakkaista vierailuistamme mummon luona muodostui minulle aina
ikävimmäksi, sillä saarnan aikana täytyi minun istua aivan hiljaa ja
hartaan näköisenä ristissäkäsin kuunnella sitä, vaikkakin samalla
kärsimättömästi odotin saarnan loppua päästäkseni kauniiseen puutarhaan.
Alussa yrittelin minä kuitenkin pitää ajatuksiani koossa, mutta ne
harhailivat liiaksi hajallaan ja olivat liian kehittymättömiä voidakseen
käsittää ja seurata Wallin'in korkeaa ja vertauskuvallista
kukkaiskieltä. Pian liitelivätkin ne muihin asioihin ja kiintyivät
maallisiin seikkoihin.