Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
MUISTOJA LAPSEN JA HOPEAHAPSEN
KUVAUKSIA
Kirjoittanut
Anders Ramsay
Suomentanut
Knut Sarlin
I osa
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1908.
JOHDANTO.
Esipuheet ovat tavallisesti tarpeettomia ja jätetäänkin ne kai
useimmiten lukematta, mutta mielestäni kuitenkin asianhaarat tässä
tapauksessa vaativat muutamia sanoja, joista käy selville kuinka tämä
teos on syntynyt.
Sangen usein, kun tuttavallisemmassa seurapiirissä olen kertoellut
muutamia muisteluja menneiltä ajoilta, ovat ystäväni kehoittaneet minua
niitä paperille panemaan ja julkaisemaan ne niinkauankuin ne vielä ovat
tuoreessa muistossa.
Kauan olen minä kuitenkin epäillyt ja kiellellyt. Sillä onhan paljon
sellaista, jota voidaan jutella ystäväin kesken ja joka hauskassa
seurassa voi herättää hilpeyttä ja mieltymystä, mutta josta ei
kuitenkaan ole julkisuuteen -- »verba volant, scripta manent». Jos onkin
muistoja, jotka nekin vuosien pitkään himmenevät ja voivat hairahtua, ei
ole siinä kylliksi, sillä tarvitaanhan ennen kaikkea kuvaamiskykyä,
täytyyhän olla kieli vallassaan ja pystyä hallitsemaan asemaa. En ole
vielä koskaan kirjoittanut mitään julkisuutta varten ja olen jo
ennättänyt yli sen ikärajan, jolloin vanhat tottuneet sanomakirjailijat
jättävät kynänsä. Rohkenisinko siis minä tarttua kynään ja alkaa silloin
kuin muut lopettavat? Juuri tuo ajatus on minua kauan pidättänyt
ryhtymästä tähän työhön.
Mutta kun minua yhä innokkaammin on kehoitettu, olen viimeinkin
myöntynyt houkutteluihin ja kiusaukseen, sillä myönnän avoimesti, että
viehätys on suuri saada nähdä kirjoittamansa sanat painettuna.
Niinpä eräänä päivänä rohkaisin itseni, tartuin kynään ja aloin työni.
Mutta jo pian huomasin mitä vaikeuksia siinä on. Niitä on paljon ja ne
ovat suuria.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
I
AIKAISIMPIA MUISTOJANI.
1836.
Miltä ajalta ovat ensimäiset varmat muistomme ja kuinka kauaksi ajassa
taaksepäin yksilön elämässä voi muisti ulottua? Tavallisesti häipyy se
johonkin himmeään, häilyvään ja epämääräiseen, joka voi ulottua sangen
pitkällekin taaksepäin, aina lapsuutemme varhaisimpiin vuosiin. -- Minun
ensimäinen selvä muistoni on neljänneltä vuodeltani ja sen näen minä
vieläkin selvästi edessäni. Se olikin ihmeellinen tapaus, vaikkapa
tuskin kukaan silloin voi aavistaa sen suurta sivistyksellistä
merkitystä.
Minun paikkani lapsuuskodissa oli silloin pysyä vain hoitajattareni
kanssa lastenkamarissa, ja ani harvoin sain minä pistäytyä muissa
huoneissa, eikä toki koskaan, jos sattui olemaan vieraita. Senpätähden
selvästi muistan kuinka eräänä päivänä hämmästyin nähdessäni
kotohuoneistomme täpötäynnä vieraita ihmisiä, herroja ja naisia, joita
en koskaan ennen ollut nähnyt. Hoitajattareni Natalia oli silloin sairas
ja äitini itsensä oli täytynyt ottaa minut hoidellakseen. Pelästyneenä,
nähdessäni kaikki nuo oudot kasvot, pidin minä tiukasti kiini äidin
hameesta ja seurasin häntä joka askeleella.
Oli selkeä, helteinen iltapäivä toukokuun lopulla vuonna 1836. Olin
silloin lähes neljän vuoden vanha. Koko tuo herrain ja naisten joukko
oli kokoontunut asuntoomme saadakseen sen ikkunoista ja ulkoparvekkeilta
katsella jotain erittäin kummallista: höyrylaivan saapumista Helsinkiin.
Sen piti laskea rantalaituriin juuri meidän asuntomme edessä.
Vanhempani[1] asuivat siihen aikaan näet eteläsatamassa olevan suuren
Heidenstrauchin talon ensimäisessä kerroksessa, joka talo sitten vuoden
perästä myötiin keisarilliseksi palatsiksi, jona se vieläkin on.
[1] *Carl August Ramsay*, syntynyt vuonna 1791, Savon ja Karjalan
maaherran Anders Johan Ramsayn ja hänen vaimonsa Johanna Petersenin
poika, tuli ylioppilaaksi Turussa 1802, Suomen hallituskonseljin
kopistiksi 1809, Viipurin läänin maaherraksi 1825, senaatin
talousosaston jäseneksi 1834, filosofian kunniatohtoriksi 1840,
salaneuvokseksi 1841, otti eron toimestaan 1844 ja asui senjälkeen
maatilallaan, nimeltään Björkboda, kunnes kuoli 1855. Avioliittoon meni
hän vuonna 1821 *Charlotta af Petersenin* kanssa, joka oli syntynyt 1800
ja oli vuorineuvos Wolter af Petersenin ja hänen puolisonsa Charlotta
Helena Hästeskon, Målagårdista, tytär. Hän kuoli Björkbodassa vuonna
1868.
Salit olivat pian täynnä kärsimättömästi odottelevaa joukkoa, ja
vähäväliä käytiin ulkona parvekkeella tähystelemässä, eikö jo näkyisi
tuota ihmeellistä kapinetta.
Taajoja väkijoukkioita oli saman uteliaisuuden valtaamina kerääntynyt
Tähtitorninmäelle, rantatorille ja laitureille, jossa kärsimättömyydellä
odottavia katselijoita kerrassaan vilisi.
Vihdoin kuului huudahdus: katsokaahan, tuolla se tottatotisesti tulee --
katsokaa! katsokaa! -- ja kaikki kiirehtivät ulkoparvekkeelle.
Ilta jo alkoi joutua, aurinko laskeutui pilvettömälle taivaanrannalle ja
meri päilyi peilikirkkaana. Kaukana etäisyydessä, Viaporin tuolla puolen
näkyi paksu, musta savu nousevan ylös ja jäävän siihen seisomaan
ikäänkuin jonkun käsittämättömän häntänä, joka hiljaa liikkui eteenpäin.
*Tuo jokin* lähestyi yhä enemmän. Savupatsas muodostui yhä paksummaksi
ja mustemmaksi. Höyrylaiva meni sitten Gustafssvärdin salmeen, ja pian
senjälkeen saatiin nähdä ihme: laiva, joka tyyntä veden pintaa myöten ja
ilman purjeita liukui hiljoilleen satamaan. Leveiden
siipirataskomeroiden alla velloivat vedessä punaiset siivet niin että
vesi vaahtosi niissä; kajahti sitten kolme laukausta laivan keulaan
asetetuista tykkisistä ja pian senjälkeen laski laiva rantalaituriin
juuri meidän asuntomme edessä. Riemu oli valtava, kansajoukko huusi ja
hurrasi, eikä tahtonut todeksi uskoa tuota ihmelaitosta. Tämä oli
ensimmäinen höyrylaiva, joka oli kaupunkiin poikennut, ja oli se
ruotsalainen alus »Solide». Se ei ollut suurempi nykyaikaisia
saaristopursia, vaan kyllin iso kuitenkin voidakseen herättää yleistä
hämmästystä. Vasta muutaman vuoden perästä alkoivat sitten uudet, puusta
rakennetut siipihöyrylaivat »Storfursten» ja »Furst Menschikoff»
välittää liikettä Pietarin, Suomen ja Ruotsin välillä ja saivatkin ne
yksin pitää tätä liikennettä yllä yli kymmenen vuotta.
Senjälkeen on höyrylaivamuotoja monenlaisia ilmestynyt ja jälleen
hävinnyt; pienet puusta raketut alukset leveine siipikatoksineen ovat
nyt jo näkyvistämme kadonneet ja on niiden sijalle ilmestynyt suuria
höyrylaivoja rautapotkureineen ja ylellisine sisustuksineen, tullen ne
kaukaisista maista täynnä tavaraa ja matkustajia.
Kun nyt näkee Helsingin sataman ja sen rantalaiturit, jotka käyvät
miltei ahtaiksi sille suurten ja pienten laivojen paljoudelle, joka
siellä käy, kun näkee höyrylaivojen melkein joka hetki sieltä lähtevän
tahi sinne tulevan, niin johtuupa väkisinkin ajattelemaan kuinka
nopeasti kaikki on yhden ihmisijän kuluessa kehittynyt ja samalla
kysymään itseltään, kuinka ihmiset ennen voivat tulla toimeen
hiljaisessa kyhjötyselämässään, jolloin vain jotkut harvat ja valitut
olivat tilaisuudessa hankkimaan itselleen huvin nähdä jotain muutakin
kuin kotinurkat. Miltähän tuntuisi meistä nyt ilman uudenaikaisia
kulkuneuvojamme?
II
ISOÄITI
Luonnollisesti omaa äitiään itsekukin rakastaa kaikista enimmän
elämässä, varsinkin lapsuusvuosinaan, vaan hänen jälkeensä
järjestyksessä seurasi meillä vanha isoäiti, tuo hyväsydäminen, iloinen
isoäiti, josta kaikki lastenlapset niin sydämellisesti pitivät. Sillä
hän oli yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ajattelevat enemmän
toisia kuin itseään, ja hänen suurin ilonsa oli saada toisille valmistaa
iloa ja nähdä kaikki tyytyväisinä. Hänen läsnäolonsa huokui lämpöä ja
valoa seuraan, mihin hän vain tuli. »Isoäiti on täällä!» Siinä
tunnuslause, joka ei koskaan jäänyt vaikutustaan tekemättä, sillä
silloin sitä elämää ja riemua nuorten joukossa syntyi.
Jo sangen aikaiseen oli hän mennyt kihloihin; ei ollut silloin vielä
täysin kehittynytkään. Siitä kerrottiin, että eräänä päivänä kesällä
vuonna 1785 silloinen everstiluutnantti Anders Johan Ramsay oli tullut
Björkbodaan tehtaanisännän, sittemmin vuorineuvos Jon Adam Petersénin
luo. Näytti luonnollisesti siltä kuin vierailija olisi tullut vain
tervehdykselle kunniassa pidettävän heimolaisensa luo, jonka kanssa hän
oli sukulaisuussuhteissa Hisingerin ja Wittfoothin sukujen kautta, mutta
pian huomattiin, että vierailulla olikin yhteyttä kosimisretken kanssa,
joka tarkoitti rikkaan sedän ainoaa tytärtä, vasta kuusitoista vuotiasta
Johannaa.[1] Sen ajan tavan mukaan esitti hän pyyntönsä »tyttären
kädestä» ensin vanhemmille. Hän sai heidän myöntymyksensä, sillä
tarjousta pidettiin hyvänä ja kunniakkaana. Joku talossa oleva
naissukulainen, joka oli kuunnellut kosintaa, kiirehti nopeasti nuoren
Johannan ullakkohuoneeseen voidakseen ensimäisenä kertoa hänelle tämän
tärkeän sanoman. Tultuaan sisään, näki hän hämmästyksekseen Johannan
leikkivän nukeillaan ja sanoi: »Pian saa pikku Johanna muuta
leikittävää, sillä nyt on taloon tullut kosija.» -- »Kuka?» kysyi
Johanna hämillään -- »eihän vain toki liene se vanha herra, joka
parhaillaan on täällä; niin hullu ei hän voine olla»; ja Johanna löi
kätensä yhteen ja nauroi raikkaasti.
[1] *Anders Johan Ramsay*, luutnantti Gustaf Wilhelm Ramsayn ja hänen
puolisonsa Anna Juliana Tauben poika, syntyi 1744, tuli luutnantiksi
1771, everstiluutnantiksi 1789, Savon ja Karjalan maaherraksi 1791, otti
eron toimestaan 1803 ja kuoli 1811. -- Oli avioliitossa vuodesta 1786
asti *Johanna Barbara Petersénin* kanssa, joka oli syntynyt 1769 ja
kuoli 1845 ja oli vuorineuvos, tehtaanisäntä Jon Adam Petersénin,
Björkbodasta, ja hänen puolisonsa Fredrika Wittfoothin tytär.
Niinpä kuitenkin kävi ja vuoden perästä, 24 päivänä elokuuta, vietettiin
Björkbodassa ylen uhkeat häät kemuineen, joita kesti kokonaista kolme
päivää, kuten siihen aikaan tapa vaati ja oli muutenkin luonnollista
niin ylhäiselle huonekunnalle kuin vuorineuvos Petersénin.
Voisipa helposti luulla, ettei avioliitto, joka on niin eri-ikäisten ja
eriluonteisten henkilöiden kesken solmittu, voisi muodostua
onnelliseksi. Sillä isoisäni oli jo silloin yli neljänkymmenen, oli
totinen, velvollisuuksilleen uskollinen, työteliäs ja turhantarkasti
huolellinen virkamies, vaatien kaikkialla ja ennen kaikkea järjestystä
ja tottelevaisuutta. Ja morsian sitävastoin oli vasta
seitsentoistavuotias, juuri lastenkamarin kynnyksen yli astunut, vilkas,
iloinen kuin rasavilli, leikkisä, hilpeäluontoinen ja pureva, joka
rakasti seuraelämää ja huvituksia, josta oli kaukana kaikenlainen
joutavanpäiväinen turhantarkkuus ja jolla ei alussa ollut aavistustakaan
perheenemännän huolista, vaan jota parhaiten huvitti lueskella ja
kirjoitella kirjeitä ja runoja. Ja kuitenkin muodostui tämä avioliitto
mitä onnellisimmaksi, joka seikka erinomaisesti todistaa heidän
luonteittensa hyvyyden, koskapa he niin mainiosti voivat sulautua toinen
toiseensa. Isoäiti piti suuressa arvossa miestään ja vielä vanhoilla
päivillään kuultiin hänen leikillisesti sanovan: »Jos Ramsay olisi
sanonut vihillä ollessamme ei, en minä olisi sitä ihmetellyt. Sillä enpä
vieläkään voi ymmärtää, miksi hän minut otti. Ei se ainakaan tapahtunut
punaisen tukkani ja suuren nenäni tähden.» Hän oli tosiaankin perinyt
tuon Petersénin perheelle ominaisen kasvomuodon, mutta samalla myöskin
sille ominaisen hilpeän luonteen, suurenmoisen vieraanvaraisuuden ja
ystävällisyyden kaikkia kohtaan.
Otettuaan vuonna 1803 eron maaherran toimestaan, asettui isoisäni
asumaan Hämeenkylän kartanoon Elimäellä, jonka tilan hän oli vaimonsa
myötäjäisillä ostanut. Siellä hän kuoli vuonna 1811, jolloin hänen
puolisonsa jäi yksin hoitamaan laajaa maatilaa ja kasvattamaan suurta
lapsilaumaa, kuutta poikaa ja kolmea tytärtä. Mutta hän, tuo entinen
rasavilli, teki molemmat tehtävänsä huolellisesti ja viisaasti. -- Niin
joutuivat pojat sitten valtion virkoihin, saavuttaen huomattavat asemat
ja tyttäret löysivät kukin aviotoverinsa. Kun näin kaikki nuoriso oli
häipynyt pois talosta ja se sitten jäi ikäänkuin tyhjäksi ja kun isoäiti
itsekin jo alkoi tuntea vuosien painavan hartioillaan, ei vanhus enää
viihtynyt kauemman tällaisessa yksinäisyyden hiljaisuudessa. Hän möikin
maatilan vuonna 1835 ja muutti Helsinkiin, jossa useimmat hänen
lapsistaan silloin asuivat.
Juuri silloin me lastenlapset jouduimme olemaan hänen kanssaan yhdessä
melkein joka päivä ja pian muodostuikin isoäiti meille ikäänkuin
keskipisteeksi, jonka ympärille me keräännyimme ja joka oli kuin johtava
sielu kaikissa huvituksissamme. Ei sattunut sitä syntymä- tahi
nimipäivää taikkapa jotain muuta merkkipäivää suuressa perheessämme,
ett'eikö isoäiti olisi päivän merkityksen johdosta jotakin runonpätkää
kirjoittanut, ja hänen runonsa olivat aina leikillisiä, joskus
pureviakin. Usein puettiin minut tällaisissa tilaisuuksissa yht'äkkiä
kyhättyyn kummankuosiseen pukuun, pantiin paperiset siivet selkääni
ollakseni siten jonkunmoinen hengetär, joka antoi runon asianomaiselle
tahi sitten luki sen kaikkien kuulla. Jos runoa taas ei sattunut
olemaan, piti päivää kuitenkin jollakin tavalla viettää -- esitettiin
joko kuultokuvia tahi kuvaelmia tahi joku tilaisuuteen kyhätty proloogi
sekä myöskin -- ja se tapahtuikin tavallisimmin -- järjestettiin joku
pukuesitys, sillä tuollaiset pienet pukemispuuhat olivat hilpeämielisen
isoäitivanhuksen mielikuvituksia.
Muistan vielä eräänkin tuollaisen hupaisen päähänpistotekeleen, joka
pantiin toimeen eräänä iltana Björkbodassa. Vanhin sisareni ei silloin
vielä ollut kihloissa, mutta isoäiti laski leikkiä ja lupasi, että hän
saisi jo samana iltana nähdä minkä säätyinen hänen tuleva ylkänsä olisi.
Mummo puetti kaikessa kiireessä kolme talon palvelusneitsyttä, yhden
sotilashenkilöksi, toisen papiksi ja kolmannen tavalliseksi
»siviili»-mieheksi, ja asetti heidät eri kohtiin puistossa. Kun sitten
tuli pimeä, vei hän sisareni puistossa olevaan tienristeykseen ja
kehoitti hänen valitsemaan yhden heidän edessään olevista käytävistä,
jota myöten kulkiessaan hän sitten tulisi kohtaamaan tulevan valittunsa.
Sisareni valitsi yhden ja tapasi kun tapasikin pian sotilashenkilön,
joka kohteliaasti tervehti häntä. Ennustus kävikin toteen, sillä
ennenkuin vuosi oli kulunut, oli sisareni jo kihloissa erään sotilaan
kanssa.
III.
TINASOTAMIES.
1839.
Ei löytyne sitä kotia pohjolassa, kuninkaanlinnasta köyhimpään majaan,
jossa ei joulua ilon juhlana vietettäisi, eikä löytyne sitä lasta näissä
kodeissa, joka ei kärsimättömyydellä joulun tuloa odottelisi ja siitä
iloitsisi.
Jo kauan ennen joulua alettiin laskea aikaa joulun tuloon viikottain,
sitten laskettiin jo päivät. Määrätyistä valmisteluista voitiin selvästi
huomata, että tuo odotettu juhla läheni lähenemistään. Alkoi näet
joulusiivous. Huonekalut ja lattiamatot vietiin ulos pölyytettäviksi,
uutimet ja lattiat pestiin. Suursiivous toimitettiin talon jok'ikisessä
nurkassa ja minulle julistettiin ankara varoitus, ett'en saisi huoneihin
tehdä pahaa siivoa ja ett'en vain lattioita likaisi.
Sisareni, jotka eivät muuten olleet ahkeruudella pilattuja, tarttuivat
nyt tavattomalla innolla käsiksi töihin ja näpertelivät myöhään yöhön
asti korko-ompeluksiaan ja neuloivat tavanmukaisia välttämättömiä
joululahjoja, sohvapieluksia, tohveleita, matkavöitä y. m. laitelmia,
joiden kaikkien tuli tietysti olla omien käsien tuotteita, eikä
ostettuja.
Sitten siirtyi kiire ja hyörinä keittiöpuolelle. Ja puuhat siellä
veivätkin äidiltä aikaa yhä enemmän ja enemmän, sillä hänen
hartioillaanhan oli huolehtiminen kaikesta siellä. Teurastettiin,
leivottiin ja tehtiin kaljaa, ja keittiössä kalisivat huhmarit ja
keitinastiat tavallista ahkerammin, sillä siihen aikaan piti kaiken olla
kotona tehtyä. Uteliaana tirkistelin minä usein keittiön ovesta sisään,
mutta silloin aina tuima emännöitsijä antoi minulle lähdön, uhaten
muussa tapauksessa sitoa keittiöesiliinan ylleni.
Mutta huippuunsa kohosi uteliaisuus ja mielenkiinto silloin kun
kuomireki ilmestyi portaiden eteen ja äiti, palvelijansa Björkqvistin
seuraamana, läksi ajelulle, sillä hyvin ymmärrettiin mikä silloin oli
kysymyksessä, ja kyllä minä puolestani pidin sitten silmällä heidän
takaisintuloaan edes vilahdukselta nähdäkseni äidin tuomaa tavaran
paljoutta. Mutta suurtakaan iloa ei siitä koitunut, sillä ostokset
vietiin suoraan isän huoneeseen, jossa joululahjat sitten pantiin
kääreisiin ja lakattiin, ja jossa isä kääröjen päälle kirjoitti saajain
nimet ja sitäpaitsi useimpiin vielä pitkiäkin ja tavallisesti sangen
leikillisiä runoja.
Vihdoin tuli tuo kärsimättömyydellä odotettu jouluilta. Ei milloinkaan
ole minusta päivä tuntunut niin pitkältä kuin silloin; minuutit
tuntuivat tunneilta. Jo aikaiseen iltapäivällä olin minä valmiiksipuettu
parhaimpaan kolttuuni, joka oli tehty sinisestä sametista ja jossa oli
leveä valkoinen pitsikaulus, ja niin odottelin minä sitä suuremmoista
hetkeä, jolloin juhla alkaisi. Viimein löikin kello määrätyt kuusi
lyöntiä, salin ovi avattiin ja sinne riennettiin sisään.
Siellä seisoi loistava joulukuusi lukuisine pienine kimaltelevine
talikynttilöineen ja täynnä omenoita ja makeisia. Kesti kauan ennenkuin
hennoi siitä katsettaan irroittaa. -- Pian saapuivat kutsuvieraat, vanha
isoäiti ja muut läheisemmät kaupungissa olevat sukulaisemme, jonka
jälkeen sitten alkoi teetarjoilu, ja sitäkös sitten tuntui minusta
kestävän loppumattomiin.
Kun siitä vihdoinkin oli tullut loppu, aukeni eteisen ovi ja sisään
hyppeli joulupukki -- hirvittävän näköinen -- joku palvelijoista
pukeutuneena isän nurinkäännettyyn turkkiin, valkopartoineen ja
kullattuine sarvineen. Joulupukki juoksi ja harppaili ympäriinsä
ihmeellisin keikkailuhyppäyksin, ja sekös minua peloitti niin että
hiivin äidin hameen taakse suojaan, enkä sieltä uskaltanut paljon
pilkistääkään. Koko ruumiini vapisi kun minut pakotettiin ottamaan
joulukuusesta muutamia omenoita tarjotakseni ne joulupukille, sillä
minua pelotti, että tuo karvainen otus samalla purra nipistäisi käteen.
Mutta pian tyynnyin minä, sillä sisään kannettiin nyt kolme
valtavansuurta vaatevasua, täynnä kaiken kokoisia ja muotoisia kääröjä.
Isä alkoi jakaa lahjoja ja luki runot.
Isäni, joka muuten oli sangen totinen ja jolla oli alinomaa työtä ja
tointa virkatehtävässään, oli nyt kaikki sellaiset heittänyt syrjään ja
uhkui pelkkää iloa, hyvyyttä ja leikillisyyttä, ja hyvin hän osasikin
pohjaltaan herttaisen luonteensa ja suuren anteliaisuutensa kautta
kylvää iloa ja tyytyväisyyttä ympärilleen, sillä ei yhdenkään siinä
joukossa tarvinnut jäädä osattomaksi hänen anteliaista lahjoistaan.
»Kuinka monta olet saanut?» kysyi joku minulta.
»Kolmekymmentäseitsemän!» huudahdin minä ylpeänä.
»Mutta sitten olet sinä varmaan laskenut villakäsineet kahdeksi
lahjaksi».
»Eihän toki! oikeita lahjoja kolmekymmentäseitsemän», vastasin minä
harmistuneena, kun sitä epäiltiin. Sinä iltana ei minun tarvinnut olla
hiljaa, niinkuin tavallisesti, ja kyllä minä tätä vapauttani käytinkin;
juoksin yltympäri ja nostin korviavihlovan melun joululahjaksi
saamillani rummuilla ja torvilla, joita täytyi koetella. Kukaan ei
muistuttanut mistään ja vanha isoäiti riemuitsi koko sydämestään sekä
minun että muiden ilosta.
Lyömälleen kello kaksitoista avattiin ovi ruokailuhuoneeseen, jossa
syötiin jouluillallinen, illallinen, johon silloin niinkuin
tänäpäivänäkin vielä ja luultavasti niin kauan kuin pohjoismainen tapa
pysyy muuttumattomana, kuului samat tavanmukaiset ruokalajit: lipeäkala,
riisipuuro, siankinkku ja joulutortut. Heti illallisen syötyä alkoivat
jäähyväistelyt; vieraat menivät kotiinsa, kynttelit joulukuusesta ja
kattoruunusta sammutettiin, kaikki paneutuivat tyytyväisinä ja väsyneinä
levolle, ja pimeäksi, hiljaiseksi muuttui jälleen äsken valoa ja iloa
uhkuva huoneusto.
Minäkin menin omaan huoneeseeni, vieden mukanani kaikki saamani lahjat,
jotka minä sitten järjestelin pienen sänkyni ympärille, jotta ne
yölläkin olisivat vieressäni. Mutta pian nukahdin minä unohtaen lahjat
ja näin unta että olin metsässä, joka kasvoi pelkkiä joulukuusia
tuikkivine kynttilöineen ja jossa kuusien välillä harppaili lukemattomia
joulupukkia, kantaen suuria vasuja täynnä kääröjä.
Samallaisia kuin tämä nyt kuvattu jouluilta olivat sitten kaikki
muutkin, kunnes isääni 1850-luvun alussa kohtasi halvaus, jonka jälkeen
jouluillatkin muodostuivat hiljaisemmiksi.
* * * * *
Jouluilta on lasten ja häiritsemättömän ilon suuri juhla, mutta kerran
se kuitenkin muodostui minulle katkerimmaksi päiväksi elämässäni.
»Infandum, regina, jubes renovare dolorem!»
Leikattiin vuosi 1839. Olin silloin hiukan yli seitsemän vuoden.
Pari päivää ennen jouluiltaa piti äidin lähteä tavanmukaiselle
ajelulleen ostamaan joululahjoja. Kuomireki seisoi jo valmiina portaiden
edessä ja äiti pukeutui parhaillaan turkkiinsa, mutta minä rukoilin ja
pyytelin niin tiukasti päästä mukaan tuolle hauskalle matkalle, että
hänen lopulta täytyi siihen myöntyä ja niin minutkin tumpustettiin
rekeen. Ajettiin suoraan Uschakoffin myymälään, joka oli Bulevardinkadun
kulmassa (nykyinen Frenckellin talo). Siinä oli silloin kaksikerroksinen
puutalo, jonka alakerroksessa oli joulumyymälä, paras koko kaupungissa.
Viime jouluna olin minä muiden lahjain joukossa saanut
kaksikymmentäneljä tinajalkasotamiestä, joita minä suuresti ihailin ja
leikin niillä usein. Mutta tapahtuipa sitten, että eräänä päivänä menin
jonkun ikätoverini luo, joka myöskin oli saanut laatikollisen
samallaisia tinasotamiehiä, kuitenkin sillä suurella eroituksella, että
niillä oli joukossaan ratsastava eversti, joka niitä johti. Siitä
hetkestä alkaen tuntuivat minusta omat sotamieheni kerrassaan
arvottomilta kun niillä ei ollut johtajaa, joka niiden etunenässä
ratsastaisi. Panin siis pois käytännöstä koko tinasotamieslaatikkoni,
enkä senkoommin ajatellutkaan tinasotamiehiä.
Nyt näin minä joulumyymälässä pitkällä leikkikaluilla katetulla pöydällä
satojen muiden kauniiden tavarain joukossa myös laatikollisen
tinasotamiehiä, jotka kaikki istuivat hevosten selässä. Ah, joka
olisikin niin onnellinen, että omistaisi yhden ainoan noista! ajattelin
minä. -- Silloin jouduin minä kiusaukseen. -- Kurkistelin salaa
ympärilleni. Äiti teki ostoksia myymäpöydän ääressä, Björkqvist seisoi
toisella haaralla ja myyjät hyppelivät kuin oravat ylös alas
porrastikapuilla ottaen alas kangaspinkkoja katseltaviksi. Ei kukaan
huomannut minua. Sykkivin sydämin ja kammoksuen tekoani ojensin minä
nopeasti käteni laatikkoon ja näpistin sieltä varovaisesti yhden
ratsumiehen, joka sitten äkkiä ja yhtä huomaamatta katosi taskuuni.
Kun tulin kotiin, otin heti esille hylkäämäni vanhan laatikon
jalkasotamiehineen, jotka nyt asetin asentoihin tekemään kunniaa uudelle
päällikölleen. Ja nyt ne näyttivätkin oikein pulskilta, kun päällikkö
oli rintamassa, ja minä olin aivan ihastunut niihin.
Samassa avattiin ovi ja äiti astui sisään. Nopeasti pistin käteni uuden
everstin päälle, luullen sen olevan siellä hyvässä kätkössä. Mutta liian
myöhään, sillä äiti oli jo huomannut liikkeeni ja kysyi:
»Mitä sinä piilotat kätesi alla? Ahaa, ratsastava tinasotamies! Mistä
sinä sen olet saanut?»
Punastuin tulipunaiseksi, änkytin muutamia sanoja, enkä voinut heti
vastata, sillä kysymys oli tullut niin odottamatta. Sitten aloin
valehdellen punoa kokoon kertomusta ja selitin saaneeni sen eräältä
toveriltani, mutta sotkeennuin sanoissani ja lopuksi täytyi minun
tunnustaa totuus.
Äiti otti tuon sotamiehen minulta pois ja nuhteli minua pitkään ja
ankarasti siitä että olin niin väärin menetellyt ja puhui
rangaistuksesta, jonka olin ansainnut. Minä huomasin nyt hairahdukseni,
itkin katkerasti, lupasin ett'en enää koskaan niin tekisi ja pyysin
sydämen pohjasta anteeksi.
Ja äidin mentyä pois, luulinkin minä näinollen, että kaikki jälleen
olisi aivan hyvin, ja tuon tapahtuneen asian yli unohduksen huntu
heitetty.
Mutta tuli sitten jouluilta. Kärsimättömästi kuten aina ennenkin
odottelin minä nytkin määrättyä kellonlyömää, kuutta, jolloin ovi saliin
avattiin. Siellä loisti jälleen joulukuusi kynttilöineen, joulupukki
hyppeli saliin niinkuin ennenkin, kolme täyttä vasua kannettiin sisään
ja isä alkoi jaella kääröjä. Jännityksissä ja uteliaana seisoin minä
tuumiskellen, mitä mahtaisi nyt minun osalleni tulla. -- Ensimäisen
vasun sisältö oli jaettu -- kaikki olivat saaneet jotain -- kaikki,
paitsi en minä; mutta en minä kuitenkaan vielä käynyt toivottomaksi.
Lahjat ovat ehkä huonosti sotketut vasuissa ja niin ehkä minulle tulevat
ovatkin jälelläolevissa koreissa. -- Tyhjentyi sitten toinenkin vasu,
mutta minun osalleni ei tullut nytkään yhtään kääröä; jonkunverran
toivoa oli kuitenkin vielä jälellä, sillä nehän voisivat olla
viimeisessä vasussa. Mutta pian alkoivat siitäkin kääröt loppua -- joku
ainoa oli kuitenkin vielä jälellä -- mutta nekin loppuivat, ja vasu oli
tyhjä.
Silloin ymmärsin minä rangaistuksen. Minä olin itse yrittänyt väärällä
tavalla valmistaa itselleni pienen jouluillan jo etukäteen, ja siksi oli
joulupukki minulle selkänsä kääntänyt. Häpeissäni ja katkeralla mielellä
vetäydyin minä huoneen nurkkaan ja itkin siellä katkerasti, ehkäpä
katkerammin kuin koskaan sittemmin. Eikä kukaan tullut minua
lohduttamaan, ei edes vanha isoäitikään, joka muuten aina oli niin
hyväsydäminen. Tunsin itseni silloin perinpohjin onnettomaksi ja
kaikkien hylkäämäksi.
Iltaruokaa syödessä en tuntenut ruokahalua ensinkään, enkä saanut
nielaistuksi suupalastakaan, sillä tuntui kuin ruoka takertuisi
kurkkuun, jossa tukahdutettu itku tiukasti kangerteli.
Vihdoinkin menivät kaikki vieraat pois, kynttelit sammutettiin -- ja
tyhjin käsin menin minä huoneeseeni laskeutuakseni levolle. Uni ei
kuitenkaan tällä kertaa tahtonut tulla itkettyneisiin silmiini, ja
vähäväliä puristin minä pienet käteni nyrkkiin huudahtaen itsekseni:
»Miksi, miksi pitikin minun ottaa se onneton eversti?»
Herättyäni aamulla otin ensimäiseksi työkseni käsille
tinasotamieslaatikkoni, joka minulle oli surua tuottanut, ja katkerin
mielin heitin minä sen palavaan uuniin, jossa sotamiehet saisivat sulaa
yhdeksi ainoaksi möhkäleeksi niin ett'ei minun niitä koskaan enää
tarvitseisi nähdä. Ja pitkän aikaa senjälkeen inhoittivat minua
sotilaat, varsinkin ratsumiehet.
Monta päivää kului sitten tällä tavalla ja koko joulujuhla, joka
tavallisesti oli iloa uhkuva, tuntui minusta nyt surunajalta. Kun äiti
sitten arveli, että olin jo tarpeeksi kärsinyt ja saanut kylliksi
rangaistusta hairahduksestani, koristeli hän minua varten loppiaisiltana
pienen joulukuusen vähäpätöisine lahjoineen. Olihan tuo itseasiassa
vähäinen lohdutus minulle, vaan oikeaa jouluiltaa ei se kyennyt
korvaamaan.
Tällainen oli ensimäinen suruni ja tuntuikin se minusta silloin
syvällisemmältä ja katkerammalta kuin surut koskaan senjälkeen, sillä
eihän ollut minulla silloin vielä tottumusta niitä kantamaan.
IV.
NAAPURITALOSSA.
1839--40.
Muutamia päiviä äsken kertomani jouluillan jälkeen sanoi äiti minulle:
»Nyt täytyy sinun, rakas poikani, alkaa käydä koulua». -- Minä itkin ja
pyytelin, mutta turhaan vuotivat kyyneleeni ja turhaan huomautin, että
voisinhan lukea kotonakin saman maisterin johdolla kuin vanhemmat
veljenikin. -- Turhaan kaikki, sillä päätös oli tehty, minun täytyi
tulla pois kotoa ja niin pantiin minut täyshoitolaiseksi.
Äiti otti minua eräänä päivänä kädestä kiini ja vei minut mukanaan.
Pitkään ei sillä kertaa kuljettu, sillä matkamme päämäärä oli viereinen
naapuritalo.
Siellä asui vanha entinen luutnantti Odert Gripenberg[1] perheineen,
rouvansa ja tyttäriensä kanssa, jotka yhdessä olivat perustaneet
äskettäin käytäntöön otetun Pestalozzin järjestelmän mukaisen
pientenlastenkoulun, jossa käytettiin kunniantuntoon käypää
rangaistustapaa siihen aikaan muuten käytännössä olevan ruumiillisen
kurituksen sijasta.
[1] Odert Gripenberg, syntynyt 1788, tuli Uudenmaan rakuunarykmentin
ajutantiksi 1806 ja otti eron Ruotsin palveluksesta 1808. Oli opettajana
Haminan kadettikoulussa sekä perusti 1837 yksityisen oppilaitoksen
Helsinkiin. Kuoli 1848.
Koulussa oli paljon oppilaita, enimmäkseen tyttöjä, mutta minä yksin
olin täyshoitolaisena. Jotta minä saisin talossa tilaa, oli
lautaseinällä jaettu kahtia eräs suurenpuoleinen vaatekammio eli
jonkunlainen läpikäytävä huone, jota myöskin käytettiin matka-arkkujen
ja muun vanhan rojun säilytyspaikkana. Tuo eroitettu kammioni oli
parahiksi niin suuri, että siihen sopi pieni vuoteeni, yksi pöytä ja
tuoli. Kun minä, tottuneena asumaan suuressa ja ilmavassa huoneessa,
jossa voin leikkiä, mellastella ja levitellä leikkikalujani yltympäri
mielin määrin, kun minä näin tuon komeron, joka oli tuleva asunnokseni,
aloin itkeä täyttä kurkkua.
Yhtä katkeralta tuntui minusta kaikki muukin näiden ventovieraiden ja
kylmien ihmisten luona, jotka olivat kaikinpuolin niin erilaisia kuin
lämpimän, rakkaan kodin oma joukko. Kotona oli minua kenties hieman
hemmoiteltu ja ehkäpä olin jo ennättänyt tulla vähäläntäiseksi
herkkusuuksikin. Senvuoksi näytti maito minusta nyt niin ihmeellisen
vaaleansinertävältä ja ruiskorput tuntuivat minusta niin kovilta,
ett'eivät hampaani tahtoneet niihin pystyä. Kaikki muukin oli
samanlaista niin ett'en alussa voinut syödä juuri mitään. Mutta nälkä on
hyvä opettaja.
Minulla oli varmaan lapsena tavattoman paljon mitä pahimpia virheitä ja
huonoja taipumuksia, sillä kaikki mitä nyt enää jaksan tuosta koulusta
muistaa, supistuu siihen, että minut melkein joka päivä pantiin nurkkaan
salin kaakeliuunin viereen. Päähäni asetettiin aina silloin korkea,
suippopäinen paperitötterö, johon taas kiinnitettiin ilmoituslippu
siitä, mistä näin rangaistiin -- »laiskuudesta» --
»tottelemattomuudesta» -- »valheesta» -- »epäkohteliaisuudesta» ja
sensemmoisesta, vaihdellen loppumattomiin. Lukupuikko tahi sellaisen
puutteessa kohennusrauta pantiin käteeni ja sillä piti minun tehdä
kunniaa ja tuollaisessa asussa seista nurkassa puoli- tahi
neljännestunti kaikkien pilkkana ja kummana; ja tapahtuipa usein, että
tuli vieraitakin sisään minun nurkassa seistessäni.
Minkälaisia rikoksia minä silloin aina olin tehnyt, sitä en nyt
mitenkään enää muista, vaan en luule olleeni parempi enkä huonompikaan
kuin toiset. Onhan kyllä totta, että joskus nykäsin tyttöjä palmikosta
tahi nipistin heitä niin että he huusivat tahi taas käytin tilaisuutta
hyväkseni tuikatakseni heitä huomaamattaan nuppineulalla niin että he
hypähtivät ylös istuimiltaan, mutta nuo tuollaisethan ovat tavallisia
poikain kujeita. Ja minä luulenkin että kun minut niin usein pantiin
nurkkaan sillä tarkoitettiinkin vain sitä, että minä siinä olisin tuon
ylistetyn Pestalozzin järjestelmän sopivana, elävänä kylttinä,
järjestelmän, joka tuollaisen häpeänurkka-kasvatuksen kautta vaikuttaisi
välittömästi ja terveellisesti lasten kunniantuntoon. Kyllä minä
vihasinkin silloin tuota nimeä! Paljon mieluummin olisin kärsinyt
tukkapöllyn tahi lyöntiläimäyksen taikkapa käsipatukkaakin, kuin
seisonut tuolla tavalla kaikkien naurettavana.
Monta vuotta senjälkeen pistäydyin eräällä Schweitsin matkallani myöskin
Yverdonin pienessä kaupungissa ja näin sen torilla Pestalozzin
muistopatsaan. Kookas, jalo mies, pitäen lasta rakkaasti käsivarrellaan
samalla kuin toinen lapsi luottamuksella kuroitteleksen hänen syliinsä.
Väkisinkin johduin silloin ajattelemaan eroitusta tuon kuvan ja
marisevan ukko Gripenbergin ja hänen molempain, alinomaa nuhtelevain
tyttäriensä välillä. Minä toivoin sydämestäni, että he olisivat nähneet
tuon kuvapatsaan, ehkä jäljennös sitten olisi hiukan enemmän lähennellyt
alkuperäistä.
Mutta tähän ei marttyyriuteni loppunut; pahin oli vielä jälellä.
Pienen asuinkomeroni ikkunasta voin minä helposti nähdä vanhempieni
asunnon, joka oli aivan vastapäätä. Ennenkuin menin levolle, katselin
minä aina kaihomielisin katsein sinne ja silloin sattui usein, että minä
näin yli lauta-aidan ja läpi lehdettömäin talvisten puiden kuinka tuo
minulle rakas huoneusto oli loistavasti valaistu, kuinka naisia ja
herroja siellä sisällä liikuskeli kirjavassa ahdingossa ja kuinka
palvelijat kantoivat tarjottimia virvokkeineen. Kaiken tuon näin minä
ainoastaan muutaman askeleen päässä itsestäni. Ah! Sehän oli minun
vanhempieni asunto, ja minä en saanut olla siellä, lämpimässä ja ilossa,
kaikkien noiden iloisten, juhlapukuisten vieraiden joukossa, enkä saanut
maistella herkkuja tarjottimilta, vaan täytyi minun maata yksin,
hyljättynä ja viluissani komerossani. Niin voin minä ikkunan ääressä
myöhään yöhön tähystellä ulos pimeään nähdäkseni edes vilahduksen valoa
ja liikuntoa omasta kodistani. Kuumia kyynelhelmiä tipahteli poskilleni
ja minä puristin kuumeentapaisesti käteni nyrkkiin täynnä vihan ja
katkeruuden tunnetta. Minusta tuntui kuin kaikki olisivat niin kovia ja
puolueellisia minua kohtaan ja kuin itse olisin onnettomin olento koko
maan päällä. Kaikki muut koululapsethan saivat olla kotonaan -- miksi
juuri minun yksin piti olla omasta kodistani karkoitettuna.
Tuollaisen tilaisuuden jälkeen toi vanha Björkqvist aina seuraavana
aamuna minulle vähäiseksi lohdutukseksi vasullisen kaikellaista hyvää,
eilisten pitojen jätteitä. Mutta kitkerältä ja karvaalta tuntui yksin
niitä syödä ahtaassa komerossani ja useimmiten annoinkin minä suurimman
osan tytöille.
Haluni päästä pian pois sieltä oli niin suuri, että minä laskin päiviä
kuinka kauan vielä kuluisi siihen aikaan, jolloin vanhempani
muuttaisivat maalle kesää viettämään ja jolloin minä luonnollisesti
saisin seurata heitä.
Kuka voikaan senvuoksi kuvailla sitä surua ja epätoivoa, joka minut
valtasi, kun äiti eräänä kevätpäivänä tuli koululle heittämään
jäähyväisiä minulle, ilmoittaen samalla ett'en sinä kesänä saisikaan
tulla Björkbodaan vaan sensijaan mennä herrasväki Gripenbergin kanssa
heidän maatalolleen. Minä itkin, pyysin pyytämällä ja rukoilin -- mutta
kaikki oli turhaa; niin oli päätetty ja niin piti tapahtua.
Minulla oli Björkbodassa pieni puutarhatilkku eräällä viettävällä
rinteellä kasvihuoneen alapuolella; ja sitä minä rakastin, lähinnä äitiä
tietysti, enimmän koko maailmassa. Sinne olin minä itse istuttanut ne
pienet omenapuut, jokaisen pienen pensaan ja kukkaislaitteen, omin
heikoin käsin olin minä siellä kaivellut, tehnyt työtä ja kastellut
kasviani, ja enkö nyt saisikaan enää sitä nähdä. Kuka sitä nyt
hoitelisi? Ehkäpä se huonosti hoidettuna menisi pilalle? Tämä viilsi
sydäntäni niin kovasti että luulin sen halkeavan.
Saarijärven talossa Porvoon lähistöllä kului kesä kuitenkin
siedettävämmin kuin olin odottanutkaan. Minun ei tarvinnut lukea ja
Gripenbergin neidit olivat minulle ystävällisempiä kuin ennen niin että
meidän keskinäiset suhteemme muodostuivat hieman paremmiksi. Ainakaan ei
minun tarvinnut seista tuossa ijänikuisessa Pestalozzilaisessa
häpeänurkassa, sillä sekin näytti saaneen kesälomaa.
Vihdoin tuli syksy ja silloin muutettiin jälleen takaisin kaupunkiin.
Sainhan tosin silloin suureksi ilokseni jälleen nähdä äidin, mutta
koulunkäyntini jatkui kuitenkin samalla tavalla kuin edellisenäkin
lukukautena. Viimeinkin lähestyi sitten joulu ja silloin sain minä tulla
kotiin, sillä äiti oli sen luvannut. Ja kaiken sen jälkeen mitä vuoden
varrella olin kärsinyt muodostuikin tämä jouluilta minulle
ikimuistettavan iloiseksi.
Mutta kuinka ollakaan! »Mainitsehan onni, jota kestäisi ainiaan!» --
Iloni ei ollut pitkäaikainen, sillä heti juhlan jälkeen oli määrä
lähettää minut taaskin pois kotoa, joskin tällä kertaa toiselle
suunnalle, silloin Turussa lehtori (sittemmin arkkipiispa) Bergenheimin
avaamaan uuteen reaalikouluun.
V.
ENSIMÄISEN KERRAN TEAATTERISSA.
1840.
Puusta, Engelin piirustusten mukaan rakennettu, vanha, suuria muistoja
kätkevä Thalian temppelimme Helsingissä sijaitsi jonkun verran itäänpäin
siitä paikasta, jossa nykyinen »uusi» eli »ruotsalainen teaatteri» on,
ja vihittiin se 1827. Sen oli eräs osakeyhtiö rakennuttanut sangen
vaatimattomilla kustannuksilla, 16,000 ruplan pankkiosoituksilla, eikä
se niin ollen voinut suuria vaatimuksia vastata. Mutta sangen pulskalta
se kuitenkin näytti vaahterain puoliympyrän sisässä, kun sitä ei vielä
oltu lisärakennusten, edestä ja takaa paikkaamisten tahi
sivu-ulkonemusten kautta saatettu rakennusrähjäsikermän kaltaiseksi,
jollaiseksi se myöhemmin muodostui. Ei edes savupiippukaan sitä
rumentanut, sillä teaatteria ei lämmitetty. Sellainen ylellisyysseikka
otettiin käytäntöön vasta neljäkymmenluvun lopulla. Se oli ainoa
teaatteritalo Helsingissä siihen aikaan ja sopi siihen, sovellettuna
kaupungin yleisön mukaan, noin 450 henkeä, jos kerran oli »lippu
luukulla».
Teaatterin sisustusta pidettäisiin nykyisten olosuhteiden mukaan sangen
huonona, mutta silloin se oli kyllin hieno. Siellä oli kaksi
aitioparveketta, jotka oli paperoitu tavallisella valkoisella paperilla
maalattuine harmaine koristeineen. Ensimäistä parveketta koristi rivi
joutsenia, jotka purivat välillään olevia lyyroja, toista ylempää
parveketta taas koristivat yksinkertaisemmat harmaat ruusukkeet. Katto
oli vaaleansininen valkoisine tähtineen. Esirippu taas kuvaili jotakin
mielikuvitusmaisemaa raunioineen. Istumapaikkoina permannolla oli vain
kovat penkit kiintonaisine selkänojineen, joihin oli kiinnitetty suuret
numeroliput, eikä aitioissakaan muunlaisia istumapaikkoja ollut.
Kultauksista, sametista ja täytteistä tahi mukavista tuoleista ei
jälkeäkään näkynyt.
Näyttämökoristeetkin olivat samaa yksinkertaista lajia ja oli ne
maalannut joku käsityöläinen, jolla ei ollut käsitystäkään
perspektiiviopista. Metsä, jossa kasvoi palmuja, koivuja, kuusia ja
muita puita, joiden oksilla punaset ja siniset kukat yhtaikaa kukkivat;
palatsisali vihreine pilareineen, pari muunlaista huonetta ja kaupunki
-- siinä kaikki, ja ne muuttumattomina esiintyivät yhä uudelleen ja
uudelleen. Pari sohvaa ja pöytä sekä neljä tuolia, siinä koko
irtaimisto, jota käytettiin kuninkaanlinnaa ja myöskin mitä
yksinkertaisimpia huoneita varten. Jos taas esitettiin joku sellainen
näytelmä, joka vaati suurenmoisempia laitelmia, oli teaatterin
johtajalla tapana silloin käydä teaatteria harrastavissa perheissä
pyytämässä lainaksi mattoja, huonekaluja, ruunuja y. m., tarjoten
kohteliaasti vastapalvelukseksi muutamia vapaalippuja näytökseen.
Samoin oli pukujenkin laita. Historiallista tarkkuutta ei otettu
huomioon, eikä parisataa vuotta käsittävästä ajanlaskuhairahduksesta
kukaan välittänyt. Vaadittiin ainoastaan, että puvut olivat loistavia ja
välkkyviä. Näytelmissä esiintyvä kuningas koristeltiin aina
kultapaperista tehdyllä kruunulla ja kuningatar pitkällä
kultakirjaillulla samettilaahustimella. Arvatenkin oli pidetty mallina
korttileikissä löytyviä olentoja.
Nykyaikainen »mise en scène» oli tuntematonta ja perspektiiveistä,
sähkövalovaikutteista sekä näyttämölaitteiden pikkuseikkoihin asti
ulottuvasta tarkkuudesta ei ollut aavistustakaan, vielä vähemmin
vaadittiin mitään sellaista. Mutta sen sijaan oli vallalla vielä siihen
aikaan velttoutumaton mielikuvitus, joka korvasi kaiken muun.
Oli joulujuhlain aika vuonna 1840. Kokonaisen vuoden kestäneen
marttyyrikauden jälkeen tuossa Pestalozzilaisessa kidutuslaitoksessa oli
rangaistusaikani vihdoinkin nyt loppunut ja olin saanut kaikki
täydellisesti anteeksi. Ja rajattoman onnelliseksi tunsinkin itseni
saadessani jälleen olla rakkaassa kodissani.
Vanhemmat sisarukseni puhuivat silloin usein keskenään teaatterista,
jossa he olivat joskus käyneet, sekä näytelmäkappaleista, joita siellä
oli esitetty. Jännityksellä kuuntelin minä heidän kertomuksiaan ja aloin
tuntea hillitsemätöntä halua saada nähdä jotakin tuollaista ihmeellistä.
Eräänä iltana sitten, kun olimme tulossa kotiin joistakin perhepidoista
ja ajoimme teaatterin ohi, näin minä kuinka se oli kirkkaasti valaistu
ja kuinka väkeä virtanaan tulvi alas sen portaita myöten. Sydämeni
pohjasta pyytelin minä silloin äidiltä, että joskus -- vaikkapa sitten
sen yhden ainoan kerran -- saisin käydä siellä. Mutta äiti ei ottanut
pyyntöjäni kuuleviin korviinsakaan.
Kuuluisa Hornicke-Reithmeyerin oopperaseurue vieraili koko sen talven
Helsingissä. Hornicke itse, seurueen johtaja ja tenoorilaulaja, oli
komea mies ja kaikkien naisten suuri suosikki, jotavastoin taas
seurueeseen kuuluvat neljä kaunista Reithmeyer-sisarusta, joista yksi
joutui naimisiin porvoolaisen tohtori G. Wallgrenin kanssa, sytyttivät
nuorten miesten sydämet ilmiliekkiin. Tämä seurue esitti melkein kaikki
siihen aikaan tunnetut suuret oopperat, sillä useampaan kuin kolmeen
kertaan ei voitu samaa näytelmäkappaletta esittää. Teaatteriyleisö oli
näet vielä siihen aikaan siksi vähälukuinen.
Eräänä päivänä puikahdin minä silityshuoneeseen. Siellä ompeli
neulojatar, mamsseli Mimmi, parhaillaan vaatetusta ja kamarineitsyt
silitti alushametta. He keskustelivat innokkaasti teaatterista, jossa he
edellisenä iltana olivat olleet ja nähneet erään »hirveän hauskan
kappaleen». Sen nimi oli »Don Juan» ja oli se loppunut siihen, että tuo
sievä, kaunis mies oli suistunut suoraapäätä alas helvettiin
tulilieskojen hulmahdellessa ylös hänen ympärillään.
Minä värisin kauhistuksissani ja kysyin: »Mitä oli tuo miesparka sitten
tehnyt joutuakseen sinne?»
Ensin eivät he oikein tietäneet mitä vastata, vaan hetkisen tuumailtuaan
sanoivat he:
»Hän piti liian paljon naisista.»
Minä vaivuin mietiskelyyn, mutta rohkenin kuitenkin hieman epäiltyäni
kysyä: »Mutta pidänhän minäkin paljon äidistä ja vanhasta isoäidistä, ja
Mimmi-mamsselista myös», lisäsin minä kohteliaasti -- »joudunko sitten
minäkin sinne?»
»Eihän toki! -- Pienet pojat eivät joudu sinne.»
Tämä tyynnytti kyllä minut hetkeksi -- mutta levottomalta tuntui minusta
kuitenkin tulevaisuuteen nähden, sillä eihän voinut varmuudella tietää,
mitä sitten mahdollisesti tapahtuisi.
Jonkun ajan kuluttua senjälkeen kertoivat he taas minulle, että he
olivat jälleen nähneet niin »kauhean hullunkurisen kappaleen», jonka
nimi oli »Robert von Nordman» tahi »jotakin sentapaista». He kertoivat
nyt kuinka tuo kaunis herra Robert, joka oli niin tyylikäs ja koreasti
puettu, eräänä iltana käveli alakuloisena kuutamossa hautausmaalla
laulaen jotakin kaunista laulua. Silloin nousivat vanhat nunnat ylös
haudoistaan, joissa he olivat monet vuodet maanneet, ja alkoivat
kuolinvaatteissaan tanssia masurkkaa tuon Robert raukan ympärillä, joka
väänteli itseään epätoivoissaan niin että kaikkien täytyi nauraa. Sillä
ei hän tietänyt oikein mihin läksisi päästäkseen noista vanhoista
ilkiöistä, vaan oli pakoitettu siellä hautausmaalla tanssimaan yhden
kierroksen jokaisen kanssa. Se nyt oli niin hullunkurista, että tahtoi
nauruunsa tikahtua, j. n. e.
Siitä hetkestä alkaen en minä löytänyt missään rauhaa, sillä minäkin
tahdoin nähdä, kuinka nunnat nousivat ylös haudoistaan ja tanssivat
hautausmaalla. Enkä minä hellittänyt hetkeksikään äitiä rauhaan, vaan
pyytelin herkeämättä häneltä päästä teaatteriin. Mutta aina turhaan,
sillä joka kerran vastasi hän minulle, että »niin pienet pojat eivät
tavallisesti käy teaatterissa». -- Minun täytyi niinmuodoin kasvaa ja
odotella -- ja olla kateellinen vanhemmille siskoilleni, jotka jo olivat
ennättäneet tuohon onnelliseen ikään.
Mutta kuinkas ollakaan; eräänä päivänä kuulin minä, että äiti ja
sisareni aikoivat mennä teaatteriin. -- Minä en suonut hänelle
hetkenkään lepoa, minä itkin, pyysin ja rukoilin vuorotellen, ja kun ei
tästä koitunut odottamaani tulosta, panin minä toimeen sellaisen
metelin, että äiti jo lopulta kokonaan väsyneenä heikolla hetkellään
antoi minulle perään ja lupasi, että saisin tulla mukaan, kuitenkin
sillä nimenomaisella ehdolla että istuisin teaatterissa aivan ääneti ja
hiljaa. Ja luonnollisesti lupasin minä ilomielin täyttää ehdot, joka
kuitenkin oli helpommin sanottu kuin tehty.
Ilo ja riemu valtasi minut. Minä hyppelin ja pyöriskelin ympäriinsä koko
päivän ja olin kuin kuumeessa, ja vähäväliä juoksin minä vanhan
pöytäkellon luo katsomaan kuinka aika kului. Vihdoin oli kello 6 ja
näytöksen piti alkaa puolituntia myöhemmin. Silloin kokoonnuimme kaikki
eteiseen, jonne isäkin tuli katsomaan että lasten päälle puettaisiin
hyvin, niin ett'eivät ne vain vilustuisi. Minun ylleni pantiin kaikista
lämpöisin päällystakkini, jalkaani nahkavuoriset päällyssaappaat ja
käsiini villaiset käsineet, kierrettiinpä vielä villavyö pari kertaa
ympärilleni aivan kuin olisi pitkäkin matka kysymyksessä. Suuri
kuomireki ilmestyi portaiden eteen, meidät kaikki sovitettiin hyvin
rekeen, lähdettiin ja palvelija hyppäsi kuomin takapukille, pitäen
lyhtyä kynttelipätkineen korkealla ilmassa valaistakseen pimeää
kulkutietämme pitkin Bulevardikatua, jonka varsilla vain pitkien
välimatkojen päässä jokunen savuttunut öljylamppu tuikki himmeää valoa.
Ulkona oli pureva pakkanen, kuomireen ikkunat olivat jäähuurteessa ja
lumi natisi jalaksien alla. -- Vihdoin päästiin perille.
Meidän paikkamme olivat eräässä peräaitiossa. Ensin astui palvelija
sisään ja levitti maton tahi rekinahkaset »lattiavedon» suojaksi. Sitten
vasta istuimme me paikoillemme, äiti puettuna
ketunnahkapäällysvaippaansa, jossa oli uhkea turkinkaulus, ja minä
kauheasti päällysvaatteisiin tumpustettuna ja lakki päässä. Oli niin
kylmä, että hengitys valkeana höyrynä näkyi suusta pöllähtelevän;
sisällä oli melkein yhtä kylmä kuin ulkonakin.
Mutta kaikkea tällaista en ennättänyt ottaa huomiooni, sillä katseeni
harhaili väen joukossa, joka kokoontui paikoilleen, ja koreassa
esiripussa, sillä niin ihanaa maisemaa en vielä koskaan ollut kuvitellut
voivan löytyäkään, ja erityisesti ihmettelin minä siinä kuvattuja
kummallisia raunioita. Orkesterin paikalla istui joukko soittajia
viuluineen, suurine torvineen ja patarumpuineen. Mutta he eivät
soittaneet ja se harmitti minua.
Silloin kuului pienen kellon helinää esiripun takaa -- sitten toisen
kerran, jolloin samalla soittajat kävivät käsiksi käyriin tahi
kohottivat torvet huulilleen, -- kuuluipa pian kolmaskin helinä ja bum
bum bum kumahti suuri bassorumpu, viulut alkoivat soida ja esitettiin
alkusoitto.