Mais que la glorie immortalise.
Kristiina kuningatar oli poissa. Missä? Sitä ei kukaan tietänyt.
Sanottiin, että hänen matkustuksensa oli pakoretken tapainen, ja
että hän ilohuudolla oli hypännyt rajan yli tanskalaiselle alueelle.
Mitä varten? Oliko Ruotsi hänelle tuo ahdas puku, jonka nuori nainen
halusta aukaisee saadaksensa vapaasti hengittää? Mutta sehän ei ollut
mahdollista. Hänenpä piti tuleman takaisin, hän oli vuokrannut talon
Tukholmassa.
Koko valtakunta ihmetteli, olisipa ihmetelty vielä enemmän, ellei
kaikkien silmät olisi olleet kuninkaaseen luotuina. Ja kaikkien
silmät Kristiinan ajoissa olivat hereillä. Niin monta vaaraa,
voittoa ja voitonriemua, kuin silloin oli ollut, ravistaa kansaa.
Siinä seisottiin vielä Eurooppaa vastapäätä; ei saatu vielä aikaa
sulkeutua omiin vähäpätöisyyksiin. Suurvallan-aatos oli kasvanut
kiinni jokaiseen ruotsalaiseen ja suomalaiset seurasivat hitaasti
jäljessä. Jokainen mies merkitsi jotakin maailmassa, jokainen nainen
kuului kuningattaren sukupuoleen. Niin ylhäisenä, niin loistavana oli
nainen istunut Ruotsin valta-istuimella, ett'ei hänen nuppineulojansa
halusta laskettu. Sellaiselle kuningattarelle tuli antaa paljon
anteeksi hänen suuruutensa tähden. Kentiesi oli valtakunnalle
onnellista, että hän astui alas korkeudestaan, mutta miksikä hän sen
teki? Mitä hän tahtoi? Mitä hän etsi? Mihin ryhtyi hän nyt, vieraassa
maassa? Muutamat sanoivat, että paavi aaveili jo Tukholman linnassa,
ja nyt hän ottaisi Kristiinan ruumiineen sieluineen. Kustaa Aadolfin
tyttären? Mahdotonta! Hän kyllä palajaisi, menisi avioliittoon Kaarle
kuninkaan kanssa ja tulisi hänen kuningattarekseen. Se oli kyllä niin
sovittukin; koko luopuminen oli vain tapa, millä hän tahtoi tehdä
Kaarlea kuninkaaksi. Eipä hän saattanut mennä naimisiin sellaisen
kanssa, joka ei ollut hänen arvoisensa.
Näin kulki lakkaamatta kaikkien katseet ja ajatukset kuningattaresta
kuninkaaseen ja kuninkaasta jälleen kuningattareen. Ruotsin
valtakunta ei koskaan ollut niin monarkillinen, kuin milloin kaikki
näytti riippuvan naisen oikusta. Ei kukaan tahtonut uskoa silmiänsä,
kun nähtiin suuren leveän valojuovan äkkiä selittämättömällä tavalla
sammuvan pimeyteen.
Kristiina kuningatar pakeni sellaisella kiireellä, ikään kuin hän
olisi tahtonut paeta itseänsä. Pelkäsikö hän, että hänen poismenoansa
olisi tahdottu estää? Mahdollista. Neuvoston mielestä olisi ollut
parempi, että hän olisi eläkkeensä tuhlannut kotona, kuin muualla.
Todenmukaisempaa oli, että hän pelkäsi omaa huikentelevaisuuttaan.
Hän oli antanut vaikuttaa itseensä jo kerran ennenkin, ja luopumista,
poislähtöä, uskonmuutosta vastaan puhui hänen sydämmessään hänen
vannomansa velvollisuudet.
Huhu riensi juoruellen! Sanottiin hänen lähteneen miehen
vaatteissa tuntemattomana Tanskan kautta. Siihen lisättiin, että
kuningas Fredrik turhaan oli ratsastanut häntä nähdäkseen, että
kuningatar Sofia Amaalia vielä uteliaampana oli pukenut itsensä
ravintolaneitsyeksi ja palvellut Kristiinaa aterian aikana
ruokapöydässä. Kerrottiin, että tuo ylhäinen pakolainen oli
antanut leikata pitkän tukkansa saattaaksensa paremmin piilottaa
loput miehen peruukin alle sekä että hän oli sanonut empivälle
kammaripalvelialleen: "Leikkaa, Juha, leikkaa! Säästäisinkö minä
hiuksiani, kun olen antanut pois kruununikin?"
Hänen ensimmäinen levähdyspaikkansa oli Hampurissa, Heinäkuussa 1654,
rahakauppiaan Antonio Texeiran luona, joka oli lähinnä Ruben Zeviä
rikkahin juutalainen maailmassa. Siellä hän naisen puvun ohessa
myöskin otti takaisin arvonsa ja nimensä. Vähitellen kokoontui
hänen ympärilleen uusi hovi, missä Saksan monet pienet ruhtinaat
tulivat häntä tervehtimään. Ja taaskin, mutta vieraalla maalla,
alkoi pitkältä kunnian-osotuksia ja huvitteluja. Kristiina oli
jälleen kuningatar, mutta nyt vapaa. Vapaus oli hänen persoonallinen
voittonsa; kaikkien muitten tuli, sidottuina ankariin hovitapoihin,
tunnustaa häntä yksinhallitsiaksi.
Ja kuinka siinä kumarrettiin tuota korkea-arvoisuutta, joka oli
ilman valtaa! Vielä ei mitään muutosta näkynyt. Euroopan oppineet,
jotka tähän asti olivat ylistäneet valta-istuimella olevia hyveitä,
ylistivät nyt vallanluopumista sankarityönä, jolla ei vertoja ollut.
Sillä tavalla Kristiina juuri tahtoi tulla käsitetyksi. Mutta neron
kuningatar vaati vieläkin veronsa hallitsevana kuningattarena.
Rikas hampurilainen oli ottanut vastaan häntä kuninkaallisesti, ja
Kristiina tahtoi osottaa hänelle kiitollisuuttaan.
"Texeira", sanoi Kristiina hänelle, "onni on lahjoittanut teille
kaikki ne edut, joita kuolevaiset tavoittelevat. Minä olen liika
köyhä panemaan mitään siihen lisäksi; mutta jos teillä vielä on
joku toivo täyttämättä, niin sanokaa minulle se, jotta voisin tehdä
kaikki, mikä minun vallassani on, täyttääkseni toivoanne."
"Minulla oli toivo", vastasi juutalainen hovitavan mukaan, "mutta se
on jo täytetty paremmin, kuin olisin ansainnut ja odottaa saattanut.
Minä toivoin, että kerran teidän majesteettinne jalkojen juurella
saisin osottaa etevimmälle kuningattarelle kunnioitustani, ja minulle
on tapahtunut se tavaton kunnia, että olen saanut ottaa vastaan häntä
halvassa kodissani."
"Se ilahuttaa minua", sanoi kuningatar, "että pidätte vierailuani
kunnian-osotuksena teitä ja teidän uskonheimolaisianne kohtaan. Te
tunnette, että olen vapaa kaikista ennakkoluuloista. Juutalaiset ovat
maailman vanhin aateli; jokainen teistä on ruhtinaallista sukuperää;
te ennen muita. Mitä saatan tehdä puolestanne? Jos olisitte
kristitty, saattaisi löytyä joku keino. Mutta mitä sanotte, jos minä
Espanian kuninkaan saisin antamaan teille uuden arvonimen?" Kristiina
hymyili ja kosketti viuhkallaan Texeiran olkapäätä. "Jerusalemin
protektori?"
Texeira oli ääneti hetkisen, hän oli sekä hämmästynyt että ujoillaan.
"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne; tuo arvonimi ei ole aivan
uusi. Keisari tarjosi kaksikymmentä vuotta sitten saman arvoisuuden
Ruben Zeville Regensburgissa, ja hän kieltäytyi sitä vastaan
ottamasta."
"Mitä, Ruben Zevikö? Mutta sehän ei estä minua toimittamasta samaa
kunnioitusta sille, joka sen paremmin on ansainnut."
"Suvaitkaa vielä kerran suoda anteeksi teidän majesteettinne
halvimmalle palvelialle! Ei kukaan ole saattanut paremmin ansaita
sellaista kunniaa, kuin Ruben Zevi, joka on antanut henkensä ja koko
äärettömän rikkautensa voittaaksensa takaisin Jerusalemin. Se oli
mieletön yritys; minä aavistin edeltäkäsin, miten sen asian piti
käymän ja kielsin ystävääni Zeviä siihen ryhtymästä. Mutta teidän
majesteettinne viisaudessaan kyllä käsittää, ett'en minä tämmöisten
tapahtumien perästä, jotka ovat koskeneet koko meidän heimoamme,
saata vastaan ottaa arvonimeä Jerusalemin protektori."
Kristiina oli kokenut niin paljon näinä viimeisinä kuukausina, ett'ei
hänen huomionsa voinut ulottua noin etäisiin asioihin. Nyt kuuli hän
Texeiran kautta tuon uuden Messiaan esiintymisestä ja Ruben Zevin
kukistumisesta. Koko tuo monimutkainen hallituksen järjestys, jonka
Ruben Zevi oli rakentanut kullan kaikkivallalla, oli hänen kanssaan
musertunut sirpaleiksi. Hänen ääretön rikkautensa oli vähemmässä kuin
vuodessa virrannut pois kuten kuiviin juossut järvi tuohon kaikkia
nielevään itämaiseen pälkähäseen. Ja juutalaiset sekä kristityt
olivat kuten korppikotkat anastaneet lopun saaliista. Texeira ei
maininnut, että hän itse juuri par'aikaa yöt päivät oli innokkaasti
toimessa saadaksensa periä ystävänsä Zevin aarteita kolmesta
maailman-osasta.
"Ei", sanoi Kristiina miettiväisenä, "älkäämme enään ajatelko
protektoria. Euroopalla on kyllin siitä yhdestä, joka on
Englannissa. Vahinko Ruben Zevistä. Se oli kuitenkin suuri aatos,
tuo, että hän tahtoi koota kansansa ja asettaa heitä voimaansa
kaupunkiinsa, Jerusalemiin. Minä olisin tahtonut lainata hänelle
sotajoukkoni; siinä, olisi ollut jotakin tehtävää Wittenbergille ja
Köningsmarkille. Ja minä olisin asettanut Emporagriuksen paaviksi
sinne, päästäkseni hänestä... Muistaakseni Zevillä oli tyttärentytär,
joka tuli odaliskiksi eli orjattareksi sulttaanin luo."
"Hän tuli sulttaanin ensimmäiseksi puolisoksi. Uskonheimolaiseni
kiittävät häntä voimakkaaksi ja viisaaksi hallitsiattareksi. Hän
hallitsi Turkinmaata yksinvaltiaana kuusi vuotta, mutta lienee nyt
tullut kukistetuksi."
"Ja luultavasti kuristetuksi?"
"Todenmukaisesti kyllä. Hänen kohtalonsa on tuntematon."
"Sitä kyllä saattoi edeltäpäinkin arvata. Mutta Texeira hyvä, mitä
saatan minä tehdä miehen puolesta, joka on ensimmäinen Israelissa?
Kansalais-oikeutta tuossa sianlihaa syövässä ja olutta juovassa
Ruotsissa, en teille saata toimittaa. Mutta jotakin muistuu mieleeni.
Te rupeatte kristityksi, ystäväni; usko kuin usko, kaapu kuin kaapu,
katolilaiseksi esimerkiksi; se on mukavin keino millä syntinsä
anteeksi saa. Totelkaa hyvää neuvoa! Minä luulen olevani hyvissä
kirjoissa hänen kaikkien kristillisimmän majesteettinsa, Espanian
kuninkaan luona, ja olen melkein varma siitä, että voisin asettaa
teitä Perun maaherraksi."
"Kiitän teidän majesteettianne alammaisesti. Nykyään katson
suurimmaksi armon osotukseksi, mikä voisi tulla Hampurille ja minulle
osaksi, sen, että teidän majesteettinne suvaitsisi ylhäisellä
läsnä-olollaan kunnioittaa kaupungin alhaista hyvästijättö-juhlaa,
joka huomenna pidetään Wandsbeckin luona teidän majesteettinne
poislähdön vuoksi."
Kristiina nauroi.
"Tunnustakaa, rakas pankkiirini, että olette yhtä auttamattomasti
kadotettu, kuin kyltymätön. Eipä edes Perun kaivokset saata pelastaa
sieluanne. Hyvä. Minä tulen juhlaan. Ja jos tahdotte aina edelleenkin
olla minun hovipankkiirini, niin kehittäkää taitoanne hauskutella
tuota ahnasta neuvostoa Tukholmassa minun eläkerahoillani. Minä
vakuutan, että siellä olette löytävä ansiollisia uskonheimolaisia."
Hyvästijättiäiset, jotka pidettiin Wandsbeckissa Hampurin
ulkopuolella Heinäkuun 16 päivänä 1654 olivat loistavimmat, mitkä
tuo vanha kauppakaupunki miesmuistiin oli viettänyt ja Kristiina
kuningattarelle ensimmäinen esimaku Eurooppalaisesta komeudesta
ulkopuolella hänen lumimaatansa. Kaikki, mitä pohjois-Saksa saattoi
esittää ruhtinaallista, aatelista, korkeaporvarillista, oppinutta,
kunniassa pidettyä ja loistavaa, oli silloin koossa tuossa uhkeassa
juhlassa. Imartelevia puheita, vertauskuvia ja kunniaportteja
vaihteli tanssin, ilotulitusten ja muitten huvitusten kanssa
kello yhteen yöllä. Kuningatar oli ihastuttava, sukkelapuheinen,
rakastettava, alhainen ja iloinen. Itse majesteetti näkyi unhottuneen
tässä lukuisassa juhlapukuun puetussa ihmisjoukossa, näissä vapaissa
lehevissä lehtikäytävissä, tässä pohjoiselle silmälle oudonlaisessa
kesähämärässä, jota nuo kirjavat lamput eivät kokonaan saaneet
poistumaan puiston varjoista. Mutta kuningaskatse oli kuitenkin
jäljellä noissa suurissa miettivissä silmissä, aina hereillä, aina
oma itsensä huulien hymyillessä ja kielen leikkiä lasketellessa.
Kaikkialla, missä hän näyttäytyi, annettiin hänelle kunnioittavasti
sijaa. Nyt ei hän sitä näkynyt vaativan; hän oli päättänyt voittaa
uuden valtansa, maailman, tässä ensimmäisessä kokeessaan ulkomaisella
pohjalla. Hänestä oli ainoastaan yksi arvostelu, ja se lauloi hänen
ylistystänsä. Hänen neronsa oli tunnettu, sitä oli kyllin ylistetty
jo ennen; mutta hänen persoonallisuutensa oli tuntematon tähän asti
useimmille. Ja hänestä oli sanottu... niin mitäpä kaikkea pahaa ja
rietasta olikaan valehdeltu tuosta viehättävästä kuningattaresta,
jonka olentoon näkyi yhdistyneen suurimmat kuninkaalliset hyveet ja
rakastettavin kansakunnallinen seurustelutaito! Kristiina ansaitsi
ja sai monta ihailiaa Wandsbeckissa. Jos panettelu uskalsi kuiskata
jotakin, piiloutui se häpeillään varjoon ja kyykistyi taajojen
tähtien taakse. Westfalin rauhansopimuksen tekiät olivat läsnä ja
ylistivät hänen rauhanrakkauttansa. Bremenin kaupunki, jota hän
äsken oli puoltanut vasten ruotsalaista neuvostoa, puhui koko Saksan
puolesta ja selitti valtaneuvoksensa kautta Kristiinan Germaanilaisen
juuren jaloimmaksi vesaksi. Unohdetut olivat sodan verivirrat ja
kiskomiset, kaikki puoleksi parannetut haavat, kaikki ihmis-onnen
hävitykset. _Hän_ oli rauhanperustaja, joka oli uupuville kansoille
toivoa antanut; _hän_ oli aikakautensa vapaa ajatus ja loistava
keskipiste; _hän_ oli ainoa kuolevainen, joka oli astunut alas
valta-istuimelta ja kuitenkin jäi majesteetiksi. Wandsbeckin voitti
loistavuudessa jälkeenpäin suuremmat kunniapidot, mutta se oli
kuitenkin ensimäinen näyte-osa ja ensimmäinen käsien taputus pitkän
esiintymisen aikana Euroopan näyttelyradoilla.
Kutsuttujen vieraitten joukossa oli Hessen-Eschwegen maakreivi
Fredrik sekä hänen puolisonsa Eleonoora Katariina, Kristiina
kuningattaren orpana ja yhden-ikäinen kasvattisisar,
pfalzilaisen perheen murhelapsi. Tämän ruhtinattaren ensimmäinen
nuoruudenhairahdus oli nyt unhotettu ja peitetty sen kautta, että hän
oli joutunut naimisiin yhtä huikentelevaisen ruhtinaallisen puolison
kanssa, mutta liitto ei ensinkään ollut onnellinen. Kristiina oli
tehnyt kaikki mitä saattoi, poistaaksensa orpanansa huonon maineen,
ja teki sen nytkin. Hän meni tuota häpeillään olevaa ruhtinatarta
vastaan, tarttui häneen tuttavallisesti käsikoukusta ja saattoi häntä
lehtimajaan, joka oli kylliksi avoin, niin että olivat kaikkien
nähtävissä ja kuitenkin tarpeeksi erillään, suodaksensa heidän
häiritsemättä keskustella.
"Minun kauniilta Nooraltani on siivet leikattu sitte kuin viimeiseksi
juoksentelimme Stegeborgin mäillä", alkoi kuningatar, ikään kuin
milloin tahdotaan nostaa pystyyn puoleksi taittunutta ruusua. "Mitä
kuvastimesi sanoo? Älä anna sen luulotella, että olet vanhentunut.
Minä pyydän sinua, älä pidä liika kiirettä; muista, että nuoruutesi
myöskin on minun!"
Ruhtinatar oli vaiti, silmät alas päin luotuina, pidätettyjä
kyyneleitä täynnä.
"Etkö ole onnellinen, Noora?"
Sama äänettömyys. Paitsi tuota molemmilla olevaa liehuvaa luontoa,
olivat he niin erilaisia kuin kasvattisisarukset olla saattavat.
"Eikö hän ole sinulle uskollinen, sano? Minä tunnen vaimoja, jotka
ylistävät miestänsä, kun hän ei lyö vaimoansa."
Eleonoora Katariina tahtoi puolustaa itseänsä sillä, että hän
puolusti valittuansa.
"Puolisoni on ritarillinen", kuiskasi hän, koettaen hymyillä.
Kristiina tukehutti pahan leikinlaskun; hän ei tahtonut loukata, hän
tahtoi hyvittää.
"Se ilahuttaa minua", jatkoi hän. "Kaikkia muuta saattaa anteeksi
antaa, paitsi halpamaisuutta. Minä pidän kevytmielistä aatelismiestä
parempana kuin siveää ulkokullattua. Onnellista on olla vapaana;
mutta jos kerran on jalkaraudat, niin on kuitenkin paras asettaa
siten, että kädet ovat vapaat. Muistatko vanhaa Wolfenbütteliä,
ratsumestaria, joka Rönössä opetti meitä ratsastamaan, siihen aikaan,
jolloin me vielä käytimme puuteroittua hiuspussikkoa, pöhöhihoja ja
pitkiä helminauhoja? 'Ohjat lujalla, pikku armo, jos se heti lähtee
menemään; mutta taputtakaa sillä välin sitä kiltisti kaulalle!'...
Oletko unohtanut ratsastustaidon, Noora?"
"Olen unhottanut kaiken, paitsi sinun hyvyytesi, Kristiina. Oli
aika, jolloin mielestäni olin sinun vertaisesi. Nyt ei ole sinulla
vertaista koko avarassa maailmassa. Sinä olet enemmän kuin suuri...
sinä olet verraton..."
"Niin, ilman puolisoa, ilman miestäni Abrahamia, jota Saara nimitti
herraksensa! Siinä olen onnellisempi sinua. Mutta lohduta itseäsi,
Noora; minä en saa, kuten sinä, poikaa tahi tytärtä, joka kerran
tulisi minua suuremmaksi. Ole tyytyväinen siihen kohtaloosi, että
kerran saat jalostuttaa saksalaista ruhtinasperhettä ruotsalaisella
Vaasaverellä. Parempi on jättää jotakin suurta jälkeensä, kuin että
itse on suuri... Verraton! Mistä sait sen sanan? Ilman vertaista,
ilman puolisoa olen minä neitsyydessäni... ilman vertaista
vapaudessani... niin, miksikä en verraton koko maailmassa? Eihän
löydy kahta luotua kappaletta aivan yhtäläistä. Minun kaunis ruusuni,
lotkolehtinesi, jos tuo sinulle iloa tuottaa, niin muista, että olet
keksinyt minulle oikean sanan! Se on tuleva mielilauseekseni...
Verraton, ruotsiksi _makalös_, saattaahan siitä tehdä kreikkaakin,
_mákelos_... Minun täytyy antaa painaa se rintarahaan; se on minun
phenixeni..."
Ja hän lähti mitä parahimmalla tuulella sukulaisensa kanssa
käsikoukussa juhlan hyörinään. Ruhtinatar Eleonoora Katariina tunsi
itsensä samalla hyvitetyksi ja alakuloiseksi. Verraton? Niin, noin
osaa ottavainen ja etevä; noin muita hyvittävä ja kuitenkin -- itse
yksin kaikki!
Seuraavana aamuna oli Hampuri jälleen liikkeellä sanoaksensa
vieraallensa oikein loistavasti viimeiset jäähyväiset. Mutta Texeiran
talossa kuului ainoastaan ahkerien kynien ritinä, jotka kaikkien
konttoorin pulpettien luona kirjoittivat määräyksiä miljoonien sisään
keräämisestä Ruben Zevin raunioista. Kuningatar oli kadonnut päivän
ensi koitossa; itse oli hän miehen vaatteissa ja ainoastaan miesten
seuraamana.
Kauemmaksi emme saata seurata tätä loistavaa tähteä hänen kaarevalle
lankeemuksensa radalle; -- emme Brüsseliin, jossa hän isä Guèmesin
edessä valalla luopui isäinsä uskosta; -- emme Innsbruckiin, jossa
hän uskonsa heittäneen Lukas Holsteiniuksen edessä julkisesti vannoi
uskovansa kiirastuleen, pyhimyksiin, paavin voimaan edustajana ja
yksin autuaaksi tekevään katoliseen kirkkoon, joka oli selittänyt
hänen isänsä Antikristukseksi; emmekä hänen tuloonsa Romaan, jossa
hän sai nimen Kristiina Aleksandra; -- emme hänen tuloonsa Parisiin,
jossa hän kummastutti kaikkia eikä itse kummastunut mistään; -- emme
hänen mainioon tiede-akatemiaansa Romassa; -- emme hänen onnettomaan
vieraissa käyntiinsä Ruotsissa, kun hän kummitteliana tuli
tavottelemaan sen ja Puolan kruunuja; -- emme hänen kiistelemiinsä
paavin kanssa, hänen pettyneisiin mielikuvituksiinsa ja maineen
epäluotettavaisuuteen; -- emme hänen yksinäiseen vanhuuteensa ja
kaiken maailman komeuden katoavaisuuteen; -- emmekä edes hänen
viimeisten vuosiensa totiseen elämänkertomukseen, jonka hän omisti
Jumalalle, koska koko maailmassa ei löytynyt kuolevaista, jolle
hän olisi tahtonut kokonaan itsensä uskoa, taikka jota hän olisi
saattanut pitää oman itsensä vertaisena, vielä vähemmän itseänsä
arvollisempana. Hän oli nyt, 1654, niin täydellisesti eheän valmis
luonne, kuin ihminen olla saattaa elämänsä 28 ikävuodella, sellaisen
elämän, joka yhäti tuottaa uusia odottamattomia tapauksia, uusia
opetuksia. Perustus oli laskettu, päällysrakennus oli jäljellä
rakennettavana. Hän oli tuo "verraton", -- "kymmenes runotar", --
"ruotsalainen Minerva", -- "jumaiien sankaritytär", -- "pohjolan
Sibylla", -- "kuninkaitten kuningatar", -- "taivaallinen sankaritar,
toinen aurinko", -- "_Christina coelestis heroina, alter sol_."
Hän oli Phenix, joka lensi ylös roviosta, ja sen yläpuolella oli
luettavana kreikkalaisella kirjoituksella _mákelos, makalös_,
verraton.
Kreikkalainen sana _mákelos_ merkitsee aitausta, ja romalaiset
tekivät siitä sanat: _maceria_, puutarhamuuri, _macellum_,
ruokakauppatori. Minkä merkityksen tuo oppinut kuningatar lienee
tunnustanutkin näille julkeille johtomuodoille, jotka eivät
saattaneet olla hänelle tuntemattomia, niin varma on, että _aitausta_
vähimmän sopi verrata hänen sitomattomaan vapauteensa. Mutta
aitaus saattoi saada kauniin merkityksen, jos sitä selitettiin
siten, että se oli suojeliana, ja siinä Kristiina löysi selitystä
sfinksin arvoitukseen. Hän tahtoi olla suojeliana kaikelle, mikä oli
suurta ja ylevää työssä ja ajatustavassa, taiteitten ja tieteitten
suojeliana, vapaan ajatuksen ja aikakauden korkeimman valistuksen
suojeliana; se oli hänen _mákelos'insa_, hänen maalinsa ja kunniansa.
Jos oikeutetuiksi tunnustetaan Thorildin sanat: kappaleen ansio
on sen tarkoitus, elämän korkein päämäärä on elämän totuus;
silloin historia, joka puuttuvaisuudet pohtaa, ennemmin käsittelee
niitä kuvailun varjoina ja tuo valoon sen, mikä saattaa kestää
jälkimaailman silmien edessä. Silloin Ruotsi on muistava, että Kustaa
Aadolfin tytär istui kuninkaallisen ylevänä sen valta-istuimella,
itse kruunattuna uudella laakeriseppeleellä, sen mahtavuuden
loistavimpana aikana. Silloin Suomi ei ole unhottava, että se
häneltä, kun hän vielä oli lapsi, mutta sen ansiollinen lapsi, sai
ensimmäisen kansalais-oikeutensa tieteitten maailmantasavallassa.
"Minun sydämmessäni hänellä on sija", sanoi hänestä tuo aina
suuri-aatteinen Geijer. Ja paremmin kuin mikään muu, on tämä
historian kirjoittaja kuvannut hänen asemansa, kun hän sanoo: "itse
ladellen liiallisuuksien välillä, oli Kristiina sen vaarallisen
suuruuden kuva, johon Ruotsi oli noussut."
Korkea, häikäisevä inhimillisen suuruuden ja inhimillisen
heikkouden haamu, jota niin hillitsemättömästi on ihailtu, niin
säälimättömästi paneteltu, sinä, jonka haudalle kaksi vuosisataa
on lunta tuiskuttanut, voimatta jälkiäsi poistaa tahi antaa
sinusta täydellisesti selvää, täydellisesti oikeaa kuvaa, -- älä
suutu, jos aikojen ja sydämmien salasopukoista aarteita etsivä on
kysynyt aikakautesi tähdiltä sinun arvoituksesi selitystä ja siinä
löytänyt kyvyn ja puutteellisuuden, jotka kaiken selittävät! _Stella
inclinant_... Nimitä tähtien vaikutusta luonnon taipumuksiksi, niin
seisomme yhdeksännentoista vuosisadan aaltoilevalla pohjalla.
Sitä Kristiinaa, jota maailma on ihaillut ja herjannut, on _Voltaire_
kuvannut niin leikillisen sujuvasti ja niin osaavan todellisesti,
ettei mikään valokuvaaja olisi onnistuneemmasti voinut asettaa valoja
ja varjoja. [Lacrombe, Chirstine, siv. 241.]
A s'a jupe courte et légere;
A son pourpoint, à son collet;
Au chapeau, chargé d'une plume;
Au roubain ponceau qui pendoit
Et par devant et par derriere;
A sa mine galante et fiere
D'amazone et d'avanturiere;
A ce nez de concul romain
A cette fierté d'heroine
A ce grand oeil tendre et hautaine
Soudain je reconnus Christine:
Christine des arts le maintien,
Christine qui seda pour rien
Et son royaume et son église,
Qui connut tout et ne crut rien,
Que le saint père canonise,
Que damne le lutherien,
Mais que la gloire immortalise.
Tämä on:
Hänen lyhyestä ja kevyestä hameestaan; liivitakistaan ja
kaulustimestaan; sulalla koristetusta hatustaan; punaisista
nauhoistaan, jotka riippuivat eteen ja taakse päin; hänen
miellyttävästä, ylhäisestä, puolittain amatsooni- puolittain
seikkailia-muodostaan; hänen romalaisen konsulin nenästään; tuosta
jumalatarmaisesta uhkeamielisyydestä; hänen hellästä ja ylpeästä
katseestaan tunsin heti Kristiinan, vapaitten taiteitten tuen,
Kristiinan, joka ilmaiseksi jätti valtakuntansa ja kirkkonsa; hänen,
jonka pyhä isä selittää pyhimykseksi, jota lutherilainen tuomitsee,
mutta jonka maine vie kuolemattomaan kunniaan.