Kaikki Hagarin perustukset horjuivat hänen jalkojensa alla.
Uuden profeetan loistava voitonriemu oli lyhyt-aikainen. Osmanilainen
valta ympäröitsi häntä kuten meri, sen aallot kohoutuivat ja
viruttivat pois hänen haihtuvan suuruutensa. Beirutin pascha läheni
joukkojensa kanssa, karkoitti profeetan, pani jälleen kaikki
järjestykseen pyhässä kaupungissa ja tuo äsken uskonvimmainen
kansa tervehti häntä nyt vapauttajana. Niin vähän oli luuleteltu
Messias voinut hillitä liittolaistensa saaliinhimoa, ettei mikään
uskontunnustaja enään ollut turvassa henkensä eikä omaisuutensa
puolesta. Kaupungin historia on myöskin niin rikas vaihtelevista
hallituksista, että tuskin sivumennenkään puhutaan noista juutalaisen
valtakunnan voimaan asettamisen onnistumattomista koetuksista.
[Lukia saattaa helposti poistaa kertomuksen koru-ompelukset historian
alastomasta todellisuudesta, jos häntä haluttaa. Schabbathai Zevin
historiallinen henkilö on itsessään romaani. Koko hänen elämänsä oli
ainaista muuttelevaisuutta: sokeaa kansanjumaloimista, siihen asti
kuulumattomia voittoja, sen jälkeen tappio, pako, pannaan julistus
ja vihdoin arkamielinen luopumus. Jouduttuansa pulaan, sanoi hän
tahtovansa yhdistää kaikki uskontunnustukset. Mutta kun sulttaani
Muhamed IV sanoi hänelle: "Hyvä, minä tahdon ampua sinuun kolme
myrkytettyä luotia!" silloin hän masentui ja otti turkkilaisen
päähineen päähänsä sekä rupesi muhamettilaiseksi. Sellaisena
sanottiin hänen kääntäneen 300 juutalaista Islamin uskoon. Hänen
lankeemuksensa maininki kulki laajalti kuuluvissa pitkiä aikoja tämän
jälkeen. Moni luuli vielä, että profeetta oli viety ylös taivaaseen
sekä että joku paha henki oli ottanut hänen muotonsa.]
Nämät kapinan yritykset olivat kaikkialla herättäneet turkkilaisten
epäilystä ja katkeruutta juutalaisia kohtaan. Hyökylaine ulottui
vihdoinkin Konstantinopoliin. Ruben Zevin rauhallista voittoa
sekotettiin hänen veljensäpojan julkiseen kapinaan Islamia vastaan,
he kun olivat saman nimelliset. Olikohan totta, että valtakunnan
maakunnista yksi oli myyty? Kuka tähän oli ollut syypää? Neuvoston
mahtavat neuvottelivat; jäljet johtivat suurvisiiri Kupriliin.
Hänen päänsä oli vaarassa; hänellä ei ollut muuta neuvona, kuin
pettää Hagar Sulttaan. Hän oli Ruben Zevin tyttären tytär ja syyhyn
osallinen; hänen täytyi joutua sovintouhriksi.
Mutta Hagar Sulttaan ei ollut helposti kukistettu. Paitsi itse
Sulttaania ja hänen äitiänsä Tarchania, olivat janitscharit hänen
voimallisena tukenaan. Tulisiko kukistaa ja tappaa hänet, kuten
edeltäjänsä Kösemin, spaahien ja ulemain kapinan noston kautta,
taikka tulisiko ennen höystää hänen sorbetinsa sopivalla lisäyksellä?
Tästä kiisteltiin lukittujen ovien takana. Hiiriä oli monta, mutta
kissa oli liika voimallinen. Vasten janitscharien tahtoa ei mikään
palatsikapina ollut mahdollinen. Reis effendi Schamisade, Kuprilin ja
Hagarin salainen vihamies, ehdotti ainoan keinon. Tuli panna toimeen
kapina Stambulissa ja vaatia hallitsian muutosta valta-istuimelle.
Lahjat, jotka jaettiin uuden sulttaanin noustessa valta-istuimelle,
olivat janitschareille vastustamattoman mieluisia.
Jo 50 vuoden ajan olivat väkivaltaiset hallitsiain muutokset olleet
tapana. Sulttaani Ibrahimin kuoltua tahtoi Kösemin puolue kukistaa
silloin seitsemän vuotiaan Muhamedin ja panna hänen sijaansa
hallitsiaksi hänen veljensä Suleimanin. Miksikä ei nyt palattaisi
takaisin tähän tuumaan sekä annettaisi sulttaani Muhamedin kadota?
Olihan jo eräs dervischi ennustanut hänen lankeemustansa. Moslimit
tulivat riemuitsemaan, sillä tämä tapahtuisi siitä syystä, että
heidän padischansa uskalsi myydä pyhän maan juutalaisille.
Niin salaa kuin tätä valmistetuinkin, ennätti siitä kuitenkin huhu
tuon aina hereillä olevan Hagar Sulttaanin korviin. Hän ei vielä
kaikkia tietänyt, hän tiesi vain, että hänen piti tuleman uhriksi
valtakuntaa vastaan tehtyjen väkivaltaisuuksien tähden, joita Zevin
suvun sanottiin tehneen. Tämä ei ollut ensi kerta, kuin Hagarin henki
ja valta olivat vaarassa. Mutta se oli ensi kerta, kuin nämät juonet
uhkasivat häntä saattaen häneen pelon vapistuksen, jota hän, tuo
peloton, ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.
Sanoma hänen iso-isänsä ja vielä enemmän hänen veljensä kuolemasta
oli häntä hämmästyttänyt. Benjamin oli kaatunut, hän, jota ei kukaan
voinut tappaa ennen tähtien hetkeä! Se hetki oli siis nyt tullut
yhdelle noista kolmesta. Mutta, jos hetki oli tullut yhdelle, oli
se tullut kaikille. Kaikki Hagarin perustukset horjuivat hänen
jalkojensa alla. Hän, tuo voittamaton, hän, tuo valittu, joka tähtien
avulla nousisi tyhjästä kaikkia ylemmäksi, hän oli nyt joutunut
alttiiksi, kuten jokainen muu kuolevainen sallimusten oikuille,
vihollisten väijymisille ja heikon ihmiselämän koko voimattomuudelle.
Turvattomana, juurettomana ajelehti hän vielä kerran kuten harhaileva
lastu äärettömällä valtamerellä ja tällä kertaa voimattomampana kuin
milloinkaan, sillä havaittuaan antaneensa itsensä kokonaan toiselle,
oli hän kadottanut oman itsensä.
Vaara antoi hänelle rohkeutta ja ajatuskykyä. Koko hänen uhkamielinen
voimansa nousi kapinaan tuollaista häväistystä vastaan. Ei, hän
ei tahtonut väistyä, hän tahtoi ynsistellä kohtaloansa vastaan,
tähtien muassa tahi ilman tähtiä tahtoi hän taistella, ja jos hän
kaatuisi, tahtoi hän kaatua sortumattomana, itsellensä uskollisena,
rakkaudellensa uskollisena. Niin, hän rakasti tuota valtaistuimella
olevaa lasta. Tämä häntä tarvitsi. Miksikä tulisi tuo lapsi ilman
häntä? Hekumoitsiaksi tahi veriseksi hirmuvaltiaaksi, kuten kaikki
hänen edeltäjänsä. Hän, Hagar, ainoastaan saattoi tästä pojasta
kasvattaa viisasta ja sankaria; _siksipä_ täytyi hänen jäädä
paikalleen; _siksipä_ hän taisteli pojan puolesta, kun hän taisteli
oman itsensä puolesta.
Hän oli viisas, rohkea ja voimakas. Ennen täytyi tuhansilta päät
mennä, ennenkuin hän tahtoi väistyä. Hän ei uskonut itseänsä
kenellekkään, valitsi uskollisimpansa, lisäsi kahdenkertaiseksi
yövartiaston ja antoi viskata Schamisaden vankilaan, siinä toivossa,
että hän sillä taittaisi salaliiton kärjen. Sen jälkeen antoi hän
käskeä Kuprilin luokseen. Hän ei enään peljännyt Kuprilia; he olivat
nyt vaihtaneet osaa; se oli nyt Hagar, joka kohteli Kuprilia kuten
orjaansa.
"Se päivä, jolloin minun päälleni hyökätään", sanoi hän
suurvisiirille, "on oleva sinun viimeinen päiväsi. Kuinka monta päätä
annat sinä minulle, pelastaaksesi omasi? Tahdon sen tietää; olen
oppinut teidän tapanne."
Ei se myöskään ollut ensi kerta, jolloin Kuprili tunsi olemuksensa
riippuvan hienossa langassa. Hän koukerteli kuten käärme, mutta hän
oli löytänyt käärmeenlumojattaren.
"Kas tuossa!" jatkoi Hagar, ovea avaten ja osottaen
janitscharipäällikköä, joka korridoorissa vartosi hänen käskyjänsä.
"Sinä tunnet Mustafan. Sinun varjosi ei lankea autuuden portin
kiville, ennen kuin olet kaikki ilmoittanut."
Kuprili tunsi Mustafan ja näki parhaaksi puhua totuuden mukaan.
Mutta hän ei olisi valtio-taidossa harmaaksi käynyt, ellei hän
olisi keksinyt keinoa. Hän tunnusti kyynelsilmin vilpittömällä
kauhistuksella, että salaliitto ei koskenut mitään vähä-arvoisempaa,
kuin padischan kruunua ja henkeä. Hagar säpsähti. Tätä hän ei ollut
ajatellutkaan.
"Ne kurjat!" huudahti hän. "Elleivät pelkää Jumalaa, ja profeettaa,
tulee heidän peljätä minua. Minä tahdon kutsua Muftin tänne."
Kuprili kohotti olkapäitään.
"Mufti Ebu Said on lukenut koranista, että kaliifi, joka tekee liiton
uskottomien kanssa, ei enään saata olla uskollisten hallitsiana."
Tämä oli vakava asia. Sulttaani saattaisi mahdollisesti
tehdä janitscharia vasten, mutta ei muftia, joka imani- ja
ulema-legiooneillaan oli kaikkien oikea-uskoisten mahomettilaisten
mielestä profeetan tahdon ilmoittaja. Se oli mufti Abdurrahman, joka
vuonna 1648 _fetvan_ kautta julisti sulttaani Ibrahimin hallitukseen
kelvottomaksi.
"Ja kuka", sanoi Hagar, "uskaltaa syyttää meidän laillista herraamme
siitä, että hän on tehnyt liiton uskottomien kanssa?"
"Viisain kuolevaisten joukossa", vastasi Kuprili syvään kumartaen ja
käsivarret ristissä, "sinä tiedät, että tapahtumat Jerusalemissa..."
"Minä tiedän."
"Että tapahtumat Jerusalemissa ovat antanet aihetta hävyttömään
huhuun. Ne pahan-ilkiset, joittenka kielten profeetta suokoon
suulakeen kuivua, uskaltavat levittää huhuja, että sinä olet meidän
pyhitetyn kaliifimme kääntänyt Moseksen lakiin, sekä että hän aikoo
antaa hallituksen Abrahamin siemenelle sekä täällä että pyhässä
maassa."
"Ja noin yksinkertaista satuako he uskovat?"
"Suo minun muistuttaa, että monta kaliifia on vähemmästä kukistettu."
Hagar Sulttaan oli vaiti pitkän ajan. Ei yksikään, eipä edes tuo
viisas itämaalainen, nähnyt jälkeäkään siitä ankarasta taistelusta
aina veriin saakka, joka taisteltiin tuossa sulkeutuneessa rinnassa.
Kuprili oli oikeassa. Jos Hagarin olisikin onnistunut upottaa
salaliitto verivirtoihin, olisi Muhamed IV:nnen valta-istuin ja henki
jäänyt kaikkien epäluulojen ja kaikkien mullistuksien saaliiksi, niin
kauan kuin _hän_ seisoi jäljellä kaliifin rinnalla. Hänen valtansa
oli kaliifin häviö.
Tämä pitkä äänettömyys katkaistiin sillä, että Hagar kysyi, koska
suurvisiiri luuli salaliiton valmistuvan toimeensa.
"Meillä on nyt Ramadan, paastokuukauden loppu", oli Kuprilin vastaus.
"Sinun palvelijasi ei tiedä pettäjien tuumista; mutta näihin asti
ovat kaikki suuret mullistukset tapahtuneet Bairam juhlan, alussa,
joka tapahtuu kolmen päivän perästä."
"Niin pian?... Sano minulle, Kuprili, tahdotko pakottaa minua
antamaan sinun ja monen pään mennä hukkaan, sillä ole varma siitä,
ett'en minä säästä! Taikka tahdotko ennemmin auttaa minua pelastamaan
herraasi ja itseäsi?"
"Allah suokoon sinulle pitkää ikää ja onnellista hallitusta! Käske,
minä tottelen!"
"Mikä laiva on paras purjehtia turkkilaisessa laivastossa?"
"Kapudan pascha pitää kaleeri Monastiiria muita laivoja parempana,
sillä hän on kolme kertaa voittanut venetsialaiset. Monastiiri on
ankkuroittuna Kultaisen Sarven luona."
"Hyvä! Istu alas kirjoittamaan määräkäskyä Murad Kapudan paschalle,
että hän varustaa Monastiirin valmiiksi lähtemään matkalle
huomen-illalla ennen keski-yötä. Minä tahdon itse valita siihen
päällikön."
Kuprili kirjoitti määräkäskyn.
"Kirjoita vielä määräkäsky Jerusalemin uudelle paschalle, että
hän viipymättä antaa etsiä Ruben Zevin ja hänen tyttärensäpojan
jäännökset sekä hautaa ne kaikella kunnialla juutalaiseen
kirkkopihaan."
Myöskin tämä määräys kirjoitettiin ja lähetettiin.
"Kuprili", jatkoi Hagar Sulttaan, "sinä jäät sulttaanin
palatsiin vartioittuna huomis-iltaan asti. Minä tarvitsen sinun
allekirjoitustasi muutamia hallitus-asioita varten."
Tämän voimallisen sulttaanittaren käskyissä oli niin uhkaavaa
vakavuutta, ett'ei suurvisiiri uskaltanut niitä vastustaa. Mikä oli
sulttaanittaren aikomus?
Nuo kaksi päivää vietettiin hiljaisissa valmistuksissa. Ei saanut
kukaan kutsumatta tulla seraljiin eikä sieltä lähteä luvatta.
Huomautettiin, että janitscharit saivat kaiken sisällä olevan
palkkansa ja vielä kolmen kuukauden ennakkomaksun.
Viimeisen illan vietti Hagar herransa ja puolisonsa seurassa. Ei
mitään muutosta ollut tapahtunut nuoren sulttaanin jokapäiväisessä
elämässä. Kaunokirjoitus, ratsastusharjoitukset, miekkailu, koraanin
oppiminen, kaikki kävi kuten ennen. Hän oli nyt 12-vuotias, aikaisin
kehittynyt, oppivainen, ja hänellä oli selvä käsitysvoima ja hyvä
pää. Luonto oli tullut epätasaiseksi, kuten usein siinä iässä:
toisinaan kiivas ja maltiton, toisinaan lempeä ja hellä. Mitäpä ei
tuosta lapsesta olisi voinut tehdä! Ja kuitenkin näkyi hänessä jo
peritty taipumus itsevaltaisuuteen, sellainen, joksi koko ympäristö
kasvattaa vallanperiää itämaisessa hovissa. Hän oli omavaltainen,
ylpeä ja arvostaan pitävä, aivan hurja, kun hän suuttui. Isäin
julmuutta ei löytynyt tässä hellässä lapsensydämmessä, mutta oli
siinä paljon itsekkäisyyttä, paljon ylenkatsetta noita orjia kohtaan,
jotka konttasivat hänen edessään lattialla. Hyvinpä hän tarvitsisi
levollisesti johtavaa kättä, kasvattajaa, jota hänen täytyi
kunnioittaa ja joka oli opettava häntä pitämään lukua ihmis-arvosta!
Kuka palkitsi tuon johtavan käden, jos se häneltä vietäisiin pois?
Hagarin sydän oli särkymäisillään, kun hän tuota ajatteli.
Hänen silmänsä olivat tänä iltana lakkaamatta tukehutettuja
kyyneleitä täynnä. Niitä ei kukaan nähnyt, ne kuivuivat
tuntemattomina pois piilossa olevassa lähteessään. Hän oli antanut
herransa allekirjoittaa paperin, jonka sisältöä sulttaani ei
tuntenut. Tuo ei ennen ollut tapahtunut; Hagar oli aina sanonut
hänelle, että hänen nimikirjoituksensa, _tugra_, oli pyhä sekä ett'ei
hänen koskaan tulisi sokeasti allekirjoittaa muitten sanoja. Nyt
oli hän kysynyt Hagarilta paperin sisällystä, ja hän oli vastannut:
palveliattaren ero. Hän ei muuta kysynyt, hän kirjoitti alle.
Hagar istui jakkaralla sulttaanin jalkojen juurella, siinä kun hän
leposohvalla ääneti lepäsi. Hän nojasi päätänsä hänen polviansa
vasten ja sulttaani leikitsi Hagarin pitkien, mustien hiuksien
kanssa, kieritteli niitä sormiensa ympäri ja suuteli häntä tavan
takaa poskille. Niin ei hän ennen tehnyt, kun hän noitten kiharain
kanssa leikitsi lapsellisessa viattomuudessaan. Hän katseli Hagaria
niin miettivänä, että Hagar vihdoin kysyi:
"Mitä varten sieluni sydän minua katselee?"
"Minä ajattelen iso-äitiäni Kösemiä. Sanotaan hänen olleen kauniin
kuin sinäkin sekä että hänellä oli yhtä pitkä musta tukka. Ne
tarttuivat hänen hiuksiinsa, hän puri heitä käteen ja ne kuristivat
hänen akkunaverhon nuoraan."
"Tuo onneton! Hän rakasti kovin puolisoansa ja poikaansa."
"Mutta sanotaan, että hän tahtoi hallita valtakuntaa. Nainen ei
koskaan saa hallita."
"Mutta jos hän hallitsee hyvin?"
"Ei, hänen ei koskaan sovi hallita. Sano minulle, oletko vapaana
syntynyt?"
"Siinä maassa, jossa olen syntynyt, syntyvät kaikki vapaana."
"Mutta profeetta kieltää kaliifia ottamasta vapaata puolisoa. Oletko
sinä synnyltäsi juutalainen?"
"Äitini oli syntyisin juutalainen, isäni oli kristitty."
"Tiedätkö mitä kerrotaan? Sanovat että juutalaisnainen on saanut
aikaan kaikki epäjärjestykset Syriassa."
Hagar käsitti, että nuorta sulttaania oli valmistettu edeltäkäsin
Hagarin kukistamista varten, vaikka eivät hänelle uskaltaneet vielä
mainita Hagarin nimeä. Hän päätti ennättää vihollisensa.
"Tiedätkö myöskin", virkkoi hän, "että ne, jotka sanovat tuota,
tahtovat kukistaa sinua valta-istuimeltasi?"
Poika punastui korviaan myöten.
"Kuka?" kysyi hän.
"Ne, jotka joka päivä sinulle valehtelevat. Minun herrani ja
kaliifini, sinun pitää voittaman kaikki vihollisesi, mutta ei mitään
voittoa saada ilman uhria. Mainitse minulle joku, joka sinulle on
hyvin rakas!"
"Sinä", vastasi poika miettimättä.
"No siis täytyy sinun olla valmis uhraamaan minunkin. Jos minä
sinulta otetaan, niin muista, että aina olen sinulle sanonut:
kaliifi Muhamed, tule suureksi, tule jaloksi, tule viisaaksi, tule
lempeäksi! Tule suuremmaksi, kuin kunniarikkaimmat edeltäjäsi! Älä
tule ainoastaan yhtä urhoolliseksi ja voimalliseksi kuin he, mutta
hallitse niin, että jotka ovat heitä kironneet, sinua siunaisivat!"
"Kuka tahtoo ottaa sinun minulta? Sano minulle yksi! Olen lyönyt
hyenalta pään poikki", huudahti poika ja hänen kanta-isänsä Osmanin
tuli salamoi hänen tummissa silmissään.
"En tiedä. Kentiesi suru, kentiesi kuolema. Niiltä kaliifini ei
saata hakata päätä poikki. Mutta jos niin tapahtuu, lupaako herrani
ja puolisoni, että saan tulla hänen uskollisimmaksi houriksensa
paratiisissa?"
Poika suuteli häntä niin, ett'ei hän koskaan ollut häntä sillä
tavalla suudellut ennen. Vielä oli tämä lapsen suudelma, mutta
puolison autuus ja toivottoman äidin tuska juoksi Hagar Sulttaanin
suonien läpi kuten tuli-virta. Tässä silmänräpäyksessä hän olisi
tahtonut kuolla.
"Paha noita", torui poika, "miksikä et anna minun hakata päätä poikki
niiltä, jotka tahtovat ottaa sinun minulta pois?"
"Sen vuoksi, että olen onnellinen... siksi, että rakastan sinua...
siksi, että sinä minua, rakastat... siksi, että rakkaus on suurin,
voimallisin voima taivaassa ja maan päällä. _Nyt_ sen tiedän... Hyvää
yötä!"
"Etkö tahdo valmistaa pään-alustani ja lukea _ezaniani_?" kysyi poika.
Uskolliselle palveliattarelle Sindarille tavallisesti uskottiin
tämä kunnia-työ. Nyt, viimeisenä iltana otti Hagar hänen toimensa
tehtäväkseen ja saattoi puolisonsa levolle. Hän nukkui väsyneenä
Hagarin syliin, kahdentoista vuotiaan huolettomaan, onnelliseen,
pettämättömään uneen.
Kun Sulttaani oli nukkunut, painoi Hagar vielä viimeisen polttavan
suutelon hänen otsalleen ja sanoi neekerinaiselle:
"Sindar, me tapamme toisemme kerran Jumalan paratiisissa. Silloin
tahdon sinulta kysyä, kuinka sinä olet hoitanut sieluni sydäntä."
"Henkeni hänen puolestaan!" vastasi neekerinainen itkien, viskasi
itsensä hallitsiattarensa jalkojen juureen ja suuteli hänen
viheriäisen silkkitunikansa liepeitä.
Hagar lähti, ja hänestä tuntui ikään kuin hän olisi jälkeensä
jättänyt parhaan osan omasta itsestään. Sulttaani Muhamedilla
oli kaksi viisasta opettajaa, Schami Hussein ja Chodscha Rihan.
Suurvisiiri Kuprili tulisi pidettäväksi valtioperäsintä hoitamassa;
mutta mistä löytää se, joka Hagarin jälkeen itsevaltaiseksi
syntynyttä voisi muuttaa kansallensa siunaukseksi? Sellaista ei
löytynyt osmanilaisten valtakunnasta.
Kaikki oli valmistettuna. Tunnin perästä hyvästijättönsä jälkeen
lähti Hagar Sulttaan Sabinan ja henkivartiastonsa seuraamana
seraljista ja ratsasti yön pimeydessä odottavan kaleerin, Monastiirin
luo, joka vielä samana yönä sousi ulos Bosporille ja nosti kaikki
purjeensa aamun koittaessa.
Samana aamuna hämmästyi heräävä Stambul ja varsinkin Sulttaani
itse, eräästä hat-i-scheriffista eli julistuksesta kansalle, jossa
padischa, vakuuttaen korkeaa mielipahaansa epäjärjestyksistä
Syriassa, ilmoitti, että hän on hylännyt puolisonsa Hagar Sulttaanin
sekä suonut hänen valita itselleen asuinpaikan sulttaanin valtakunnan
ulkopuolella.
Sydän oli särkynyt, mutta valta-istuin oli pelastettu. Ollen
jalomielinen, mutta heikko, ei Muhamed IV:stä tullutkaan sitä
voimakasta ja viisasta hallitsiaa, joksi hänen ensimmäinen vaimonsa
häntä tahtoi kasvattaa. Hänen voimakkaitten suurvisiiriensä Kuprilin
ja Ahmedin aikana nousi osmanien valta vielä kerran voittoisana
Eurooppaa vastaan, otti Kandian ja piiritti Wieniä, mutta kärsi
tappion, jonka jälkeen se sitten on pirstaleiksi mennyt pala palalta
kahden vuosisadan aikana. Muhamed IV:nen 39-vuotinen hallitus tuli
sen käännekohdaksi. Hän kukistettiin valta-istuimelta 1687 ja hänen
jälkeiseksensä tuli hänen veljensä Suleiman, joka 40 vuotta oli
istunut suljettuna Stambulin seraljissa.