Minä olin kuollut, ja katso, minä elän!
Muutamia päiviä ennen mikkeliä esiintyi Karjan pitäjässä Uudella
maalla sotapappi Pietari Luth. [Ei saa sekottaa tätä Skaran saman
nimelliseen lehtoriin.] Hän oli noin 40 paikoilla oleva mies, pitkä,
laiha, kalpea, paljon oppinut, mutta vielä enemmän kuin oppinut oli
hän innokas uskossaan. Hänen oppinsa ja suuret lahjansa olisivat
aikaisin vieneet hänen suomalaisen kirkon kunniapaikkoihin, ellei
hän ennemmin olisi tahtonut saarnata mestarinsa käskyjä noille
vihasta, kostosta ja ryöstöstä raa'aksi tulleille sotilaille, jotka
parahiten häntä tarvitsivat. Hän, joka kymmenen vuotta ennen niin
urhoollisesti ja uhkamielisesti oli mennyt tappotanteren vaaroja
vastaan, sitoaksensa haavoitettuja ja lohduttaaksensa kuoleman kanssa
taistelevia, oli nyt tullut ruskean hevosen ratsastajan julkiseksi
viholliseksi. Mihin hän tuli, saarnasi hän rakkauden ja rauhan
evankeliumia siten, kuin hänen aikakautensa sitä tahtoi kuulla. Hän
ei ollut noita itkuun meneviä, hän oli kangistunut elämän ja kuoleman
taistelussa, mutta kivilohkare-kummun alla oli hänellä makean veden
lähde. Miksikä hän tillittäisi? Oli kyllä puutetta ja hätää ilman
häntäkin. Kovakouraisena ja pelkäämättömänä, kuten se sukukunta,
jolle hän puhui, viskasi hän alas tomuun kaiken, joka ei ollut
juurineen kiinni iankaikkisissa kallioissa.
Tämä voimallinen saarnaaja oli matkalla Tammisaareen, mennäksensä
sieltä suomalaisten sotajoukkojen muassa Tallinnaan, mutta hän viipyi
muutamia päiviä Karjassa sillä välin kuin ruodut kokoontuivat.
Tähän aikaan oli lyhyt rauhanlepo jälleen ohitse. Kaarle X Kustaa
oli lähtenyt sotaan Puolaa vastaan; venäläisiä odotettiin, kaikki
oli jälleen miekan kalsketta ja sotamelua. Pietari mestari saarnasi
mikkelinpäivänä Karjan kirkossa "suurimmasta taivaan valtakunnassa",
mutta hänellä oli samalla selitettävänä Mikaelin taistelusta
lohikäärmeen kanssa. Lohikäärme oli sota, lohikäärme oli ruskean
hevosen ratsastaja. "Voi sinua, hävittäjä! luuletkos, ett'ei sinun
pidä hävitetyksi tuleman! Ja sinuas, ylenkatsoja! luuletkos,
ett'ei sinua ylenkatsota? Kun olet täyttänyt hävityksesi, niin
sinun myös pitää hävitetyksi tuleman; koska sinä olet täyttänyt
ylenkatsees, niin sinun pitää jälleen katsottaman ylen. Katso,
heidän sanansaattajansa huutavat tuolla ulkona, rauhan enkelit
itkevät haikeasti. Polut ovat autiona eikä teillä ole yhtään rauhaa.
Maa suree ja nääntyy. Libanooni häpeää ja lakastuu, Saron on kuten
kanerva-nummi, Basan ja Karmeli ovat hävitetyt. Nyt tahdon minä
nousta, sanoo Herra: nyt minä tahdon itseni korottaa, nyt tahdon minä
korkiaksi tulla. Oljista olette te raskaat, korsia te synnytätte;
tulen pitää teitä kuluttaman teidän ylpeytenne kanssa, sillä kansa
pitää poltettaman kalkiksi, niinkuin hakatut orjantappurat tulella
sytytetään. Kuka on meidän seassamme, joka saattaa asua kuluttavan
tulen ääressä? Herra on tuomitseva pakanain seassa ja rankaisee monta
kansaa ja heidän pitää vannaiksi miekkansa tekemän ja keihäänsä
viikahteiksi. Kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää
poltettaman ja tulella kulutettaman."
Tyytymättömänä noihin Esaiaan salamoihin, kutsui saarnaaja vielä
lukuisasti kokoontuneen yleisön raamatunselitykseen Uuskylän taloon,
joka oli suurin koko rannikkoseudussa. Kansanjoukot tulvasivat sinne
ja asettuivat taivas-alle aukealle mäenrinteelle metsän syrjään
talon luo. Tämä oli yksinkertaista kuten ensimmäisten kristittyjen
aikana. Eräs kukkulalla oleva kivilohkare oli samalla saarnastuolina
ja alttarina; siinä makasi nyt Kustaa II Aadolfin raamattu avoinna
kiven päällä. Aikaisin laskeutuva syys-aurinko laski punaisen
hohteensa lakastuville lehdille, karkeasti salvotulle rakennukselle
ja äänetönnä kuuntelevan, hajaantuneen kuunteliajoukon ylitse.
Iltatuulonen tarttui sanoihin ja saattoi ne alas vierua myöten.
Puhuja käytti Jobin kirjasta otettuja Zofarin sanoja, kurittaaksensa
ajan pöyhkeyttä.
"Etkös tiedä sen aina niin käyneen siitä ajasta kuin ihminen on
pantu maan päälle, että jumalattomain kerskaus ei ulotu kauas;
ulkokullattuin ilo on silmänräpäykseksi. Jos hänen korkeutensa
ulottuisi taivaaseen ja hänen päänsä pilviin, niin pitää hänen
viimein katoaman kuten loka, niin että ne, kuin ovat hänen nähneet,
sanovat: Kussa hän on? Niinkuin uni katoaa, niin ei häntä pidä
löydettämän, ja niinkuin unennäkö pitää hänen raukeaman. Se silmä
kuin hänen nähnyt on, ei pidä häntä enään näkemän ja hänen huoneensa
ei pidä häntä enään näkemän. Jos kohta hänen luunsa ovat täynnä
nuoruuden voimaa, pitää niitten kuitenkin hänen kanssaan maassa
makaaman!"
Sitten siirtyi hän apostolien sanoilla rakkauteen, joka oli
ensimmäinen ja suurin käsky; -- tuo käsky, jonka itsekkäisyys
kieltää ja jota sota julkisesti ivaa. Etkö tiedä, että "Jumala on
rakkaus, ja se joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja Jumala
hänessä?" Etkö ymmärrä, että "jos minä kaikki salaisuudet tietäisin
ja kaiken tiedon ja minulla olisi kaikki usko, niin että minä vuoret
siirtäisin, eikä olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi?"
Jos joku luulee olevansa profeetta tahi hengellisesti lahjoitettu,
hän ajatelkoon Herran käskyä: "Vaikka profetiat lakkaavat, ja kielet
vaikenevat, ja tieto katoo, ei rakkaus koskaan väsy." Taivaassa ja
maassa on se suurin ja ainoa, se iankaikkinen, joka ei koskaan katoa.
Saarnaaja lopetti esittämällä nöyrää, rakastavaa lasta suurimpana
taivaan valtakunnassa. Hänen sanansa lankesivat tuohon itsekkääseen,
kovasydämmiseen aikakauteen, kuten raesade ohdakkeita kasvaville
kentille, mutta samalla myöskin kuten kevätsade sulavalle jäälle.
Näissä sanoissa oli jotakin tuosta kaikkia sovittavasta, yhdistävästä
voimasta, joka selittää, mitenkä kansat kukistumatta voivat kestää
kovia koetuksen aikoja.
Varjot kävivät tummemmiksi, ilta-aurinko vaipui, hämärä tuli,
kansanjoukot virtailivat vierua pitkin pois, kuten vesipurot.
Uuskylää käytettiin usein lepo-asemana matkustusmatkoilla, ja nyt,
raamatunselityksen aikana, oli tullut yhdet vaunut, joita seurasi
muutamia ratsumiehiä. Kun selitys oli loppunut, tuli saarnaajan luo
nuorehko nainen. Hänen silkkivaatteella sisustettu matkatakkinsa,
joka pohjois-saksalaisten tavan mukaan oli vedetty pään yli
"huikeksi", ilmaisi, että hän oli seudun aateliston jäseniä.
"Mestari Pietari Luth", sanoi hänelle nainen, "minä kiitän teitä
sanoista, joissa oli henkeä ja elämää. Olette kerran minulta kysynyt,
olenko Jumalan lapsi. En ole sitä milloinkaan ollut sitte ensimmäisen
lapsuuteni ajan. Mutta nyt tulen luoksenne, kuten maailman merellä
kadotettu pirstale ja kysyn teiltä, tahdotteko osottaa minulle tien
sen rakkauden luo, joka on kaikkea taitoa parempi, joka ei koskaan
katoa."
Pietari mestari ei ollut tottumaton tuollaisiin kysymyksiin.
"Jos sinä olet", sanoi hän sielunpaimenen tuttavallisella
puhuttelulla, "jos sinä olet samarialainen nainen, joka tulet
vettä ammentamaan Jakobin lähteestä, niin muista, ett'en minä ole
vapahtajasi. Mene hänen luoksensa, niin olet iankaikkisen elämän
saava."
"Pitkän pitkä on matka Jumalan luoksi", huokasi nainen, "ja minä olen
kovin väsynyt. Antakaa minulle tippa elämän vettä!"
"Ei kukaan saata antaa, mitä _hän_ antaa; mutta mitä minulla on,
tahdon sinulle antaa. Istu tähän ja usko itsesi minulle!"
He istuivat kivelle kellastuneen koivun juurelle. Alkoi tulla
pimeä ja tähdet rupesivat tuikkamaan taivaalla. Pietari mestari
ei erottanut tuntemattoman kasvonpiirteitä, mutta tunsi hänen
läheisyydessään kummallisen painon, ikään kuin se olisi virrannut
jostakin suuremmoisemmasta kyvystä. Tämä ei ollut sellainen kuin
muut. Noilla nöyrillä sanoilla oli vieras kaiku, jota hänen äänensä
vastusti, se kun ilmaisi enemmän tottumusta käskemään kuin anomaan.
Pietari mestari odotti kysymyksiä, mutta nainen oli kauan ääneti.
Hänen täytyi nähtävästi ponnistella voimiansa saattaaksensa paljastaa
sydämmensä tilaa.
"No siis", sanoi mestari vihdoin, rohkaisten itseänsä vahvalla
uskollaan. "Sinä sanot, että olet etsivä henki. Mitä muuta sinä olet?
Ketä etsit?"
"Mitä olen? Ketä etsin?" matki nainen miettivästi. "Olen eräs, joka
on kieltänyt kaikki, paitsi oman itsensä. Olen eräs, joka on etsinyt
pohjaa niin pitkältä kuin hän muistaa saattaa, vaan joka ei ole sitä
löytänyt. Tuolla koivulla on juuri ja tuolla kivellä on pohja, jossa
se saattaa levätä, mutta minä olen juureton kuten meren vaahto,
minulla ei ole pohjaa ei maassa eikä taivaassa. Monena pitkänä
vuotena olen etsinyt sieluni perustetta itsestäni ja havainnut
aaltoilevia laineita; etsinyt pohjaa maailmasta ja seisonut aina
samalla keinuvalla palkilla; etsinyt juurta kaikista inhimillisen
viisauden töistä ja tullut yhtä petetyksi. Tuhansia kysymyksiä, eikä
koskaan vastausta. Tänään kuulin Johanneksen ja Paavalin puhuvan
teidän kauttanne minulle ja se oli minusta kuten vastaus, mutta minä
en ole siitä varma. Olenhan minä tuntenut nuo sanat kauan. Minulle
ovat ne olleet kuolleita ääniä, mutta tänään ovat ne saaneet hengen
ja lyövät minua maahan asti. Voitteko te minua jälleen nostaa?"
"Jumala voi nostaa, hän, joka on rakkaus. Uskotko Jumalaan?"
"Olen uskonut tähteen, ja se on minua pettänyt. Olen uskonut itseeni,
enkä ole kestänyt koetusta. Vihdoin olen oppinut uskomaan rakkauteen,
mutta se ei ole teidän rakkauteenne, mestari; se on ihanaan
lapseen... Ei Marian lapseen, vaan minun lapseeni... ja tuon lapsen
edestä olen uhrannut kaikki, mutta en ole saanut rauhaa."
"Ei, se ei ole kristityn rakkaus. Se, joka rakastaa isää tahi äitiä,
sisaria tahi veljiä tahi lapsia enemmän kuin minua, sanoo Herra, hän
ei ole minulle otollinen. Rakastatko Vapahtajaasi Jesusta Kristusta?"
Nainen oli vaiti.
Nyt oli hän vangittuna. Pappi oli tarttunut kotkan ylpeään siipeen.
Se kohotti itseänsä lentääksensä, se taisteli elämänsä puolesta,
mutta ei päässyt pakoon. Pappi sitoi hänen todistuksillaan, että
ilman Jumalan rakkautta on ihmisten rakkaus pelkkä luonnon-vaisto.
Mutta Jumalan rakkaus, joka käsittää kaikkea, vallitsee samalla
kaikkea niin, että meidän hänessä täytyy myöskin rakastaa ihmisiä.
Ainoastaan se rakkaus voi antaa elämälle sisällyksen ja maalin.
Ainoastaan se rakkaus on katoamaton.
Nainen kuunteli noita sanoja, kuten janoon nääntyvä. Mutta vieläkin
hän vastusti.
"Eikö siinä ole kylliksi", sanoi hän, "että olen kaikki uhrannut
rakkauteni tähden?"
"Ei, ei ole kylliksi, että epäjumalan tähden uhraamme kaikki. Ei,
vaikka antaisit kuninkaan valtakunnan."
"Olen antanut kuninkaan valtakunnan."
"Ei, vaikka antaisit ruumiisi poltettavaksi."
"Olen antanut ruumiini sisällisen tulen poltettavaksi."
"Mutta apostoli sanoo: se ei ole sinulle hyödyllistä. Etkö ole saanut
kaikki elävältä Jumalalta?"
"Olen, minä olen saanut kaikki... anna minun sanoa tähdiltä.
Itsestäni en ole mitään. Ei yksikään maassa oleva mato ole niin
kurjan auttamattomana ja köyhänä tullut maailmaan kuin minä. Ja
kuitenkin olen saanut raittiin ruumiin, vapaan hengen, runsaat
luonnonlahjat, palavan janon kaikkeen ylevään ja suureen, jota ajatus
käsittää voi. Olen saanut järkähtämättömän rohkeuden, vahvan tahdon,
selvän näkövoiman, ihmisten rakkauden, tietoja, valtaa, kunniaa,
valtakuntia ja korkeutta. Ainoastaan yhtä en ole saanut, se on
versonut minun sydämmestäni... minun rakkauteni tuohon lapseen."
"Älä jätä pois mitään! Sinä olet kaikki saanut Jumalaltasi; hänelle
täytyy sinun antaa kaikki takaisin."
"Pietari mestari... te olette kova minulle; ymmärtäkäämme toisiamme!
Oli aika, jolloin minä tuollaisesta vaatimuksesta olisin nauranut
teille taikka teljennyt teidät hulluinhuoneeseen. Mutta sitte kuin
olen kadottanut oman itseni, sitte kuin olen antanut itseni toiselle,
sitte kuin olen tuntenut kaikkien perustusten horjuvan, olen kärsinyt
ja oppinut tarpeeksi, käsittääkseni teitä nyt. Siis olen valmis
taipumaan. Ottakaa kaikki mitä _saanut_ olen, annan kaikki takaisin,
tiedon, korkeuden, kunnian, minä viskaan ne pois, ikään kuin niitä
ei milloinkaan olisi ollut. Olen valmis jälleen tulemaan siksi
sanomattoman köyhäksi, halvaksi, mitättömäksi aineeksi, kuin ollut
olen. Mutta älkää pyytäkö minulta rakkauttani; sitä en teille antaa
saata, se on ainoa, mikä on olemuksestani jäljellä, se on elämäni. En
saata riistää sydäntä rinnastani, jos tahdon elää."
"No kuole siis, synnin orjatar, kuole pois omasta itsestäsi, ja
nouse uudestaan luotuna Herrassasi ja Vapahtajassasi! Tahdotko panna
ehtoja Jumalalle? Tahdotko sanoa hänelle: sen ja sen verran tahdon
antaa sinulle, mutta syntisen maallisen rakkauteni tahdon minä pitää;
sitä et sinä saa, se on minun elämäni! Mene, tee kauppaa maailman
kanssa, se antaa tinkimis-varaa, mutta tässä vaaditaan kaikki taikka
ei mitään. Jumalasi ei tyydy puolinaiseen sydämmeen, hän tahtoo
sinut kokonaan. Hän ei saata ottaa sinua vastaan, ennen kuin sanot:
_Kristus on minun elämäni!_"
Nainen nousi seisoalle kiivastuneena.
"Kuka te siis olette, joka puhutte minulle Jumalan oikeudella? Pitkiä
aikoja on kulunut siitä, kuin minä olen kehittynyt pois tuosta
hurskaasta mielipiteestä, että pappi on Jumala. Te olette oppinut,
mestari Pietari Luth; niin olen minäkin. Te selitätte raamattua;
sitä teen minäkin. Te etsitte, minä etsin; te luulette löytäneenne,
silloin kuin minä haparoitsen, ja te olette löytänyt niin vähän, että
te ette edes tiedä, mitä rakkaus on. Sillä jos te sen tietäisitte,
ette tahtoisi ryöstää onnettomalta, rauhattomalta kanssa-ihmiseltänne
viimeistä jäännöstä hänen maallisesta olemuksestaan. Jumala on
armahtavaisempi kuin te: jos hän olisi tahtonut ottaa minulta kaikki,
ei hän olisi antanut minun jäädä vielä tänne maan pinnalle. Te olette
nähnyt ja oppinut jotakin maailmassa; olkoon niin; minä olen nähnyt
ja oppinut enemmän kuin te. Minä tunnen juutalaisia, muhamettilaisia
ja kristityitä kaikista uskontunnustuksista; te ette ole viisaampi
kuin joku heistä. Juutalainen sanoo minulle: täytä Jumalan laki,
niin Abraham sinulle helmansa avaa. Muhamettilainen sanoo: elä
rehellisesti, tee hyvää, rukoile, paastoa, taistele uskosi puolesta,
niin olet varma paratiisista. Katolilainen ei pyydä edes sitä
minulta. Lue isämeitääsi, sanoo hän, avuksesi huuda pyhimyksiä, tee
synnintunnustuksesi, anna almuja, niin Pietari sinulle avaa taivaan
portit. Mutta te, toinen Pietari, sanotte minulle: poista oma itsesi
juuria myöten, Jumala tahtoo sinun kuolleena, tehdäksensä sinua
eläväksi! Mitä pitää minun uskoman tuollaisesta opista? Enhän saata
mennä takaisin sille olkilyhteelle, jossa syntynyt olen ja syntyä
uudestaan! Tuolla on minun tähteni; katsokaa, kuinka lempeästi se
vastaani välkkyy äärettömässä avaruudessa! Ennemmin lähden takaisin
sen luo, ainoan ystäväni tykö; se on antanut minulle paljon ja
ottanut paljon, mutta se on kuitenkin suonut minun pitää _yhden_. Te
ette ole antanut mitään ja tahdotte ottaa kaikki. Sillä tapaa se on,
Pietari mestari. Olkaa onnellinen uskossanne, jos saatatte; minä en
sitä saata. Hyvästi!"
Hän meni muutaman askeleen, mutta ei tullut kauaksi. Tuo hämmästynyt
saarnaaja näki hänen seisattuvan, horjuvan, koettavan kulkea
eteen päin, mutta pidättyvän ikään kuin näkymättömästä voimasta.
Hän vapisi kaikissa jäsenissään, hän ponnisti koko voimallisen
tahtonsa päästäksensä irti tuosta vastustamattomasta, joka hänen
jalkansa puututti, mutta turhaan. Lyhyen, toivottoman taistelun
perästä vaipui hän melkein uupuneena kallion juurelle, jossa puhuja
oli seisonut muutamia tuntia ennen. Tässä silmänräpäyksessä oli
hän keskellä illan varjoja ikään kuin valosta läpikuultavana.
Hän loisti selittämättömässä välkkehessä, joka valaisi kalliota,
ruohoa, sammalta ja hänen lähellään olevaa iltakastetta. Silmät
olivat ummessa, hänen mustat hiuksensa näyttivät fosforimaisesti
valkimoivan, hänen päällysviittansa liepeet loistivat pimeässä,
hänen sormuksessaan kimalteli kolme jalokiveä, kuten Kalevan miekka
taivaankannella.
Epätietoisena siitä, mitä tuo merkitsi, läheni Pietari mestari ja
kurkotti kätensä auttaaksensa uupunutta.
"Odottakaa!" sanoi nainen hiljaisella äänellä. "Tähti on minussa...
Se puhuu..."
Se kesti ehkäpä minuutin, kentiesi vuosisadan. Aikaa ei tässä
silmänräpäyksessä olemassa ollut. Äkkipäätä olivat molemmat taas
synkässä pimeydessä. Tuo salaperäinen loiste oli kadonnut yhtä pian
ja selittämättömästi, kuin se tullutkin oli. Ainoastaan heikko
valonjuova näytti kiitävän pois yli tumman öisen taivaan ja katoavan
tähtien joukkoon.
Tuntematon nousi hitaasti, veti syvään henkeänsä ja sanoi:
"Neuvokaa minua! Minä olen kurjin, taitamattomin kaikista luoduista
olennoista."
Tämä oli rukoilevan, avuttoman lapsen ääni. Ankara saarnaaja tunsi
itsensä liikutetuksi.
"Hyvä", sanoi hän. "Herra kutsuu minua, ja minä tottelen. Minun ei
näillä seuduilla ole enään oltava muuta kuin kolme päivää; ne päivät
kuuluvat sinulle. Ketä tulee minun kysyä? Enhän tiedä kuka tahi mitä
sinä maailmassa olet."
"Kysykää Uuskylässä kreivinna Götziä. Te tunnette minun kaukaisilta
ajoilta asti."
He palasivat taloon ja tiellä tulivat palveliat, jotka olivat
lähetetyt heitä etsimään, tulisoihdut kädessä vastaan. Kreivinna oli
tullut Tallinnan kautta Tammisaareen, ja tahtoi jatkaa matkaansa
Turkuun ja Ruotsiin. Hän luuli nyt saavansa unettoman yön, mutta
nukkui hämmästyksekseen niin, ett'ei hän moneen vuoteen ollut niin
levollisesti maannut.
Aikaisin seuraavana aamuna tuli Pietari mestari Uuskylään ja viipyi
nuo kolme päivää ennen lähtöänsä matkustavaisen luona Uuskylän
tilavassa vierastuvassa. Siinä taisteltiin pitkä ja kova taistelu,
jossa koko hänen oppinsa oli auttamattomasti riittämätön. Oppilas
tunsi raamatun ja sen selitykset paremmin, kuin mestari. Mutta tämä
osasi, mitä hän ei osannut, -- rukoilla. Ja tuo palava rukous oli
kapinoitsiaa voimallisempi. Hän ei voinut vastustaa sitä voimaa, joka
ihmis-sielut pehmittää kuten vesipurot. Se hänet maahan kukisti ja
nosti pystyyn uudistettuna.
Kun Pietari mestari kolmannen päivän illalla sanoi jäähyväiset,
ehdotti kreivinna, että vielä viimeisen kerran tapaisivat toisiansa
Kaskaksen torpassa. Hän oli tullut etsimään tuota matalaa mökkiä;
hänellä oli kokonaisen elämän velka palkittavana.
"Minä tulen", vastasi pappi, "ollakseni todistajana lapsen uudestaan
syntymiseen siinä paikassa, jossa hän ensin näki päivän valon.
Evankelinen kirkkomme suree maallista ylipäällikköänsä, suurta Kustaa
kuninkaan tytärtä. Hän on mennyt valosta pimeyteen. Nyt saa meidän
kirkkomme tietää, että toinen on käynyt pimeydestä valoon."
"Ei, älkää tuomitko, Pietari mestari! Rukoilkaa ennemmin kaikkien
puolesta, jotka haparoivat horjuvilla askeleilla iäistä valoa kohti!
Jumala ainoastaan tietää, kuinka paljon pimeyttä vielä on jäljellä
sielujen pohjissa. Minä tiedän ainoastaan, että olin kuollut, ja
katso, minä elän! Minä olin maan tomun orja... Minun ystäväni, minun
opettajani, antakaa minun nyt olla vapaa totuudessa! Teidän kirkkonne
riitelevät puustavista ja unohtavat, että yksi on henki. Minä en
kuulu lutherilaiseen enkä muuhun näkyväiseen kirkkoon; minä kuulun
siihen näkymättömään, yhteiseen kirkkoon, jonka herrana ja päänä on
Kristus ainoastaan. Nyt saatan antaa itseni kokonaan hänelle. Nyt
saatan alkaa uutta elämää."
* * * * *
Tuo köyhä, vaan ei enään rappeutunut torppa oli, paitsi takassa
palavaa valkeata, itselleen harvinaisena ylellisyytenä hankkinut
talikynttilän, joka oli pistetty sitä varten koverrettuun ja pöydälle
asetettuun nauriiseen. Tämä oli tapahtunut eilisen saarnaajan,
mestari Pietari Luthin kunniaksi, joka oli tullut veisataksensa
ehtoovirren torpan hurskaitten asukasten kanssa yhdessä. Lattia oli
puhtaaksi huhdottu, ryijy vuoteelle levitetty, lapset puhtaina.
Siellä oli nyt, kuten ennenkin, lukuisa joukko perillisiä, Tommun
lapsia, sitte kuin poika oli saanut torpan haltuunsa isänsä jälkeen
ja kantanut ajan kuormia samalla äänettömällä levollisuudella,
samalla kärsivällisellä ahkeruudella. Tänä iltana hän vannehti
korvoa, hänen vaimonsa jakoi aikansa lapsille ja illallistoimiin;
hänen nainut sisarensa Sigfrida istui lapsi rinnoilla. Dordei, äiti,
tutki ankarasti punaposkisen pojan tuuheaa tukkaa ja poika nojasi
kärsimättömänä päätänsä iso-äidin polvea vasten.
"Kiitoksia, Pietari mestari, hyvästä Herran sanasta, jota eilen
meille saarnasitte", sanoi tuo puhelias vanha vaimo, lopettamatta
tutkisteluaan. "Jääkää meille! Mitäpä hän sinne häijyyn sotaan menee?"
"Missä kaikki muu hävitetään, on sielut kuitenkin jäljellä", vastasi
pappi.
"Niin, Jumala varjelkoon sodasta. Sinne meidän Maunukin vain meni,
hänkin, ennen kuin oli leukaansa parran saanut, ja nähkääs, sinne hän
jäi! Kaksi on minulla jäljellä sotilasjoukossa, sanotaan, että vielä
elävät, Jumala tiesi missä. Sigfridan miehen ottivat he keväällä;
sitä varten on hän nyt täällä lapsineen, raukka. Kiitän siitä
Jumalaa, että Tommu sai kotiin jäädä, sanotaan että venäläisillä on
taaskin paha mielessä; silloin täytyy kai Tommunkin mennä kentiesi,
ja me jäämme tänne naiset ja lapset torppaa hoitamaan. Noh, istu
hiljaa, Bennu! Kaikki padan korvat nyt tässä kuuntelemaan, kun
sodasta puhetta on."
"Antaa heidän tulla vain, niin monta kuin puita on metsässä!" mötisi
poika uhkaavasti, samalla kuin hän päätänsä hieroi iso-äidin polvea
vasten.
"Pidä suusi! Etkö häpeä mestaria? Eivät he ymmärrä hävetäkkään,
nuo pojat tähän aikaan; semmoisia he ovat, Stålhandskea niissä on
joka-ikisessä vesassa. Jumala siunatkoon Kersti röökinää, joka meille
rauhan antoi; vaikk'ei sitä ollut pitemmältä kuin että ennätettiin
lausua hyvää päivää ja hyvästi. Mitä varten hän meiltä juoksi paavin
luo? Nähkääs, se suuri oppi on pelkkää turhuutta; en luule että siinä
oli mitään ehjää pohjaa, tuossa."
"Ilman Jumalan rakkautta, Dordei muori, on kaikki pohjatonta."
"Sanokaapas muuta! Minäkin olen tuntenut erään, joka kaikin mokomin
tahtoi oppia raamatun oikeaa tolkkua, ja mitäpä hänestä tuli? Aivan
pois suunniltaan hän meni, niin ett'ei vihdoin tietänyt kuka maailman
oli luonut. Mestari kentiesi ei ole kuullut tuota tosisatua? Oli
kaksi mustalaislasta..."
"Niin, minä tiedän. Lydik Larsson antoi minun kerran lukea lapsi
Hagarin kanssa, ja hänen minä sittemmin näin sodassa ylhäisenä
neitona."
"Näkikö hän? Niin, miksikä ei hän olisi sotaan mennyt, hän, joka
oli röökinän jälkeen ylhäisin koko Ruotsin valtakunnassa! Saatatte
arvella, että oli katto korkealla, kun Lydikki tuli Tukholmasta
ja kertoi meille kaikkia Hagarista. Lydikki on nyt myöskin mennyt
menojaan, ja hänen Bettynsä sai täyden arkullisen hopeataalareita.
Saman tien ovat he kaikki menneet, -- Aake herra, joka pojan vei ja
Juho herra, joka tytön otti luokseen. Jo paljon ennen heitä muutti
Sigfrid mestari pois täältä maailmasta. Jumala hänen sielullensa
iloa suokoon! Täällä hän makasi tuossa vuoteessa. Me olemme nähneet
oppinutta väkeä ennenkin, Pietari mestari."
"Tahtoisitteko halusta jälleen nähdä lapsi Hagarin, Dordei muori?
Muistaakseni oli hän teille rakas?"
"Rakasko? Luulenpa melkein. Hänen vertaistaan ei löytynyt missään, ja
kuitenkin tuli hän murhelapsekseni. Jumala minulle anteeksi antakoon,
mutta sanonpa vain, että jos olisin istunut reki täynnä lapsia ja
susi olisi käynyt kiinni hevosen sääriin, en maarin minä sitä tyttöä
ensiksi olisi pedoille viskannut."
"Ei, äiti olisi itse ensiksi hypännyt ulos", virkkoi Sigfrida,
hymyillen lempeästi.
"Hoh, ole vaiti sinä; ehkä olisin sinun viskannut! Mutta enpä koskaan
maailmassa saa nähdä rakkahinta ruusukukkaani enään. Hänenpä täytyi
lähteä ulos ihmisten joukkoon; mitäpä silkkikana olisi mahtunut tänne
tuohiroppiseen! Ei, se yö, jolloin hänen äitinsä tänne tuli, ei
varmaankaan mielestäni mene, niin kauan kuin elän. Oli tähtikirkasta
ulkona ja niin hirveän kylmää! Ja hän, raukka, kumoon ratsastettu
lumeen! Täällä minä istuin, jossa nyt istun; tuolla istui Tuomas;
tuolla makasi Sigfrida kehdossa, tuossa oli nauriskuppi ja tuolla
oljet nurkassa kangaspuitten takana. Tuomas, sanoin minä, eikö
siellä ole joku oven takana?"
"Kukapa siellä tähän aikaan olisi?" sanoi Tuomas. "On siellä", sanoin
minä, "on ikään kuin joku ovea haparoitsisi..."
"Äiti, nyt siellä on joku, joka ovea haparoitsee!" keskeytti Sigfrida.
"Hoh, kukapa siellä olisi?" sanoi Dordei, matkien omia sanojansa,
eikä tietänyt, mitä varten hän ehdottomasti hätkähti. "Kuulustele,
onko siellä ketään Uuskylästä!"
Tommu aukaisi oven. Nuori, vieraaseen pukuun puettu nainen astui
sisälle ja seisahtui ääneti kynnyksen viereen.
Dordei nousi istualta, otti kynttilän ja, meni vierasta vastaan ja
tarttui kovasti Tommun käsivarteen. Hän ei pyörtynyt, hän ei ollut
sitä ihmislajia, mutta hän ei saanut sanoja suustansa. Hän änkötti
vain:
"Taivaan Jumala! Se kuollut!"
"Hagar!" huudahti Sigfrida.
"Hagar!" yhtyi hänen huutoonsa Tommu.
Hagar se oli. Enemmän kuin 15 vuotta oli kulunut siitä, kuin
viimeksi olivat nähneet hänen lähtevän avojaloin Lydik Larssonin
kanssa Turkuun. Hän oli paljon muuttunut; piirteet olivat käyneet
jäykemmiksi, katseessa ja ryhdissä oli kummallinen ylhäisyys,
mutta siinä oli kuitenkin tuo kauan kadoksissa ollut eikä koskaan
unhotettu. Yhtämuotoisuus Hagarin ja hänen äitinsä välillä oli tullut
selvemmin esiin ja peljästytti Dordein melkein mielettömäksi.
"Toinen äitini, uskollisin ystäväni maailmassa!" sanoi kadonnut tytär
pää kumartuneena ja silmät alas päin luotuina. "En ole kelvollinen
tulemaan lapseksenne kutsutuksi. Saatatteko antaa anteeksi
pitkällisen kiittämättömyyteni?"
Hän ei itkenyt, mutta sanoissansa oli kyyneleitä. Jos Dordei
olisi seurannut ensi hetken tuomia tunteita, olisi hän langennut
murhelapsen kaulaan. Äidin sydänpä ei hetkeäkään ajatellut
kiittämättömyyttä, mutta siellä löytyi naisellinen vaisto, joka
pidätti häntä. Tuo pitkä olento oli eikä ollut hänen rakas pieni
lapsensa; oli vieras kaiku sanoissa, jotakin vierasta hänestä, "joka
oli ylhäisin Ruotsin valtakunnassa."
"Sigfrida", sanoi Dordei, vasten tavallisuutta hämillään ollen, "ota
vastaan hänen armonsa viitta!"
Hagar tunsi olevansa kuten surullinen muukalainen.
"Sigfrida, rukoile puolestani! Rukoile, että äiti antaa anteeksi
kelvottomalle lapselleen! Olen ollut onneton, yksin, ilman
ainoatakaan maallista ystävää... on ollut yksi ainoa, ilman teitä,
mutta hän on kaukana nyt. Olen tullut sataa penikulmaa pitemmältä
matkalta pyytämään äidiltä anteeksi. Älkää antako minun kuulemattanne
lähteä pois!"
Ei, tätä vastaan ei äidinsydän kauemmin kestänyt. Mitä hän huolikaan
tuntemattomasta ylhäisyydestä! Mitäpä hän enään olisi muistanut
pitkällistä kaipaustansa taikka lapsen kovasydämmistä unhottamista!
Seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi murhelapsi nyyhkyttävän äitinsä
sylissä.
Jää oli murtunut; äiti, lapsi ja kasvattisisarukset olivat löytäneet
jälleen toisensa.
"Katsokaa", sanoi Pietari Luth, joka ei ollut välinpitämätön
katselia, "Jumala otti teiltä yön lapsen ja antoi teille takaisin
valon lapsen!"
Ilta-aterialle kokoontuneina istuivat he kaikin torpan yksinkertaista
kaurapuuroa syömään. Mitkä lapsuuden muistot, kun sai vaihettaa
palatsien komeudet puulusikkaan, läpileipään ja noitten lehmien
maitoon, joita Hagar Sulttaan ennen oli paimentanut! Jälleen sai hän
tutustua köyhäin elämään; entisyys putosi hänen yltään kuten linnun
päältä höyhenpuku. Hän pyysi, että saisi tämän yön maata lapsuutensa
olkivuoteella, pään-aluksena ruo'onpäillä täytetty patja. Ainoastaan
tämän yön; hän tiesi, että viittätoista vuotta ihmis-elämästä ei voi
jäljettömiksi saattaa.
Kysymyksiä, kyyneleitä ja hymyilyjä vaihteli vuorotellen. Torpan
historia oli pian kerrottu. Sama kova taistelu olemuksesta, sama
itsekieltämys, sama tyytyväisyys, sama usko; vanhoja oli mennyt,
uusia tullut lisää. Sitä kirjavampi oli kertomus yön lapsista.
Kaikkia ei voinut puhua ja kuitenkin oli uskollisilla ystävillä
oikeus pyytää vastausta. Hagar kertoi Bennusta, josta olisi saattanut
tulla paljokin, mutta josta ei koskaan tullut muuta kuin urhoollinen
sotilas, sekä miten hän nyt makasi nuorena kaatuneena Jerusalemin
verisessä sannassa. Hän itse...
"Muistatko Sigfrida, rastasta, jota opetimme sanomaan: Tätti tyhmä?
Se pääsi kerran irti..."
"Niin, ja silloin kissa sen otti."
"Ottiko? Olen kuullut sanottavan, että se lensi pois meren ylitse
ja pistettiin Kersti röökinän kultaiseen häkkiin. Siellä oli sillä
kaikkia hyvää ja se sai oppia monta kaunista temppua, niin ettei
Tättiä enään ollenkaan pidetty tyhmänä. Mutta se oli vapaana
syntynyt, eikä viihtynyt häkissä enään, vaan puri ristikot rikki
ja lensi ulos maailmaan. Siellä näki se paljon maita ja ihmisiä;
useimmat olivat hyviä sitä kohtaan, mutta Tätti oli tyhmä, se oli
huikentelevainen ja ylpeä; luuli olevansa luotu paratiisilinnuksi
ja tahtoi lentää aina taivaaseen asti. Sitten se tuli kauas täältä
erääseen linnaan, joka oli pelkistä helmistä ja kullasta kyhätty
ja lauloi puolta maailmaa hallitsevalle pojalle... Kuinka vanha on
Tommun poika?"
"Bennu on 12-vuotias."
"Kahdentoista-vuotias, niin vanha oli Tättin poika. Kas tässä,
kuules! Ota tämä hopeaneula muistoksi ensimmäisestä Bennusta, joka
on ollut Kaskaksen torpassa. Hän kantoi sitä kaikissa taisteluissa
kuolemaansa saakka."
Torpan hämmästynyt nuori jälkeläinen tuijotti tuohon taidokkaasti
tehtyyn neulaan ja tunsi poskillaan palavan suutelon.
"Siellä löytyi", jatkoi Hagar, "paljon kissoja, tiikerikissoja,
helmilinnassa. Ne väijyivät yöt päivät poikaa Tättin tähden. Tättin
he olisivat saattaneet saada, se vahinko ei olisi ollut suuri, mutta
pojan piti hallitseman puolta maailmaa. Silloin Tätti muuanna yönä
lensi erään laivan mastonhuipussa pois. Viholliset ottivat laivan
sen kaikkine omaisuuksineen, Tatti pantiin rautahäkkiin ja piti
näytettämän voitonmerkkinä suuressa kaupungissa, joka Venedigiksi
nimitettiin, mutta edellisenä yönä onnistui Tättin päästä karkuun,
köyhempänä ja enemmän siipensä murtaneena kuin kukaan teistä. Tuli
sitten taas hyvien ihmisten luo, jotka tunsivat sen, noukki esiin
vanhat höyhenensä, jotka hän oli heidän luoksensa unhottanut, ja
lensi Kaskaksen torppaan. Tiellä tuli sitä vastaan vanha tuttu, joka
sanoi sille, mitä ennen olimme sille opettaneet: 'Tätti tyhmä!' Niin,
Tätti lupasi, ett'ei hän enään koskaan olisi tyhmä, ja nyt hän on
täällä."
"Mutta kuulkaapa", sanoi Dordei maltittomasti, "mitä lapsensatuja
nuo tuollaiset ovat? Sinun sopisi kertoa, mitenkä tulit, lähinnä
röökinää, etevimmäksi Ruotsin valtakunnassa."
"Etevin valtakunnassa on Ruotsin ja Suomen urhoollinen, uskollinen,
rehellinen kansa. Kersti röökinä on yleväaatteinen; hän sen kyllä
tietää, mutta jos hän on sen unohtanut, on se tapahtunut sen
vuoksi, ett'ei hän koskaan ole oppinut rakastamaan ketään kaikesta
sydämmestään. Hän ei ole voinut rakastaa äitiänsä; siksi hän on ollut
niin yksin maailmassa."
* * * * *
Seuraavana päivänä rukoili Hagar hartaasti äitinsä Ruthin
yksinäisellä haudalla. Lakastuneina ja metsistyneinä, koristivat
pyhästä maasta tuodut ruusut vielä sitä aitauksella erotettua
paikkaa, jossa talvi-yön tuntematon sortunut kulkia odotti iäisen
aamun tuloa. Täällä tahtoi tytär alkaa uutta elämää.
Hänellä oli ainoastaan muutama päivä aikaa viipyä. Vuoden-aika
kiirehti hänen matkaansa Ruotsiin. Eräänä aamuna satuloittiin
Uuskylän talossa hevosia ja toisia pantiin aisoihin ratasten eteen.
Torpan asukkaat seisoivat siinä uteliaitten katseliain joukossa.
Dordein äidinsydän paisui sekä kaipauksesta että hellyydestä ja
tuosta turhuuden heikkoudesta, josta eivät parhaimmatkaan äidit ole
aivan vapaita.
"No, mitä siellä laiskottelette; ettekö näe, että hänen armollansa on
kiire? Sigfrida, auta hänen armoansa päähineen sitomisessa! Tommu,
juokse kotia Hiirakkoa tuomaan; ei hänen armonsa saata ajaa heidän
huonoksi ajetuilla konillansa... Miksikä tahdot näin pian meidät
jättää, kultanuppuseni?" jatkoi hän murhelapselle, josta nyt oli
tullut ilolapsi.
Hagar Sulttaan hyväili kyynelten vieriessä köyhää torpan vaimoa ja
suudellen häntä monta kertaa.
"Jos Jumala suo, näemme toisemme. Kolmas äitini odottaa minua nyt
Risebergassa Ruotsissa. Olen hänelle velkaa ruhtinaskunnan; tahdon
antaa hänelle tyttären."
"Ja sitten... mihinkä?"
"Mihinkä ikänä Jumalan rakkaus kutsuu minua palvelemaan hänen
valtakuntaansa."
* * * * *
Vasta sitten, kuin kreivinna Götz oli lähtenyt maasta, tuli
tunnetuksi, että Kaskaksen torppa oli lohkaistu ja lunastettu
Uuskylän talosta itsenäiseksi perintötaloksi, ja kaikki sen velat
maksettu. Siitä asti puuttuu luotettavia tietoja kreivinnan
myöhemmistä kohtaloista, paitsi mitä eräs kulkupuhe on kertonut,
että hän on ottanut Ruben Zevin perin köyhät jälkeläiset, veljensä
lapset, hoitanut ja kasvattanut niitä. Sitä enemmän tunnettuja
ovat Kristiina kuningattaren vaihtelevat kohtalot hänen vanhoilla
päivillään. Luullaanpa tiedettävän, että kuningatar toisella Parisin
matkallaan 1657 oli käynyt Vincent de Paulin mainiossa hospitalissa
La Salpêtrièressä ja siellä nähnyt armeliaisuuden sisarten joukossa
entisen kirjastonhoitajansa. Joku on myöskin luullut tunteneensa
vanhan kuvaraamatun samana _Vulgatana_, jonka Kristiina kuningatar
kerran armon auringon loistaessa lahjoitti silloin suuresti
suositulle _Doxallensa_. Mutta tässä katoavat historian langat samaan
läpinäkymättömään varjoon, jonka lukia kerran näki selkenevän Karjan
järven jäällä. Ainoa, joka valitettavasti tiedetään aivan varmaan,
on, että ruskean hevosen ratsastaja yhä vieläkin ratsastaa. Vielä
kulkee hänen tiensä aika ajoin tuhan ja veren kautta. Vielä on pitkä,
oi, niin pitkä matka aikojen loppuun!
Kolmannen ja viimeisen osan loppu.