Hän oli jälleen oma itsensä.
Kansanjoukko muurien sisäpuolella oli takaisin tungettu ja kaikki
vastustajat hajaantuneet pois, kuin odottamaton näky äkki-arvaamatta
muutti kaikki. Se ihme, jota Nathan oli ennustanut, oli todellakin
tapahtunut. Sillä välin, kun vielä keskusteltiin Damaskusportin
luona, oli profeetta saanut uusia liittolaisia, jotka hänelle
avasivat läntisellä puolella olevan ja nyt heikosti vartioidun Jaffan
portin. Täällä hän nyt kulki riemuitsevien joukkojen ympäröimänä,
esteettömästi kaupungin sisälle, vaikk'ei tulta suitsevan jalopeuran
seljässä, vaan kuninkaallisessa komeudessa. Hän oli valinnut
pääsiäisen sisäänkulkupäiväkseen, ja tämä kulku erosi hyvin paljon
toisesta aikaisemmasta ratsastuksesta Jerusalemiin, joka tapahtui
aasintamman varsan selässä.
Schabbathai Zevissä, siinä kun hän valkoisella hevosellaan ratsasti
kansaa siunaten, yhdistyi kaikki, mikä viehättää ja hurmaa itämaista
mielikuvitusta; hän oli nuoruuden parhaassa kukoistuksessa,
29-vuotias, monet tuhannet kiittivät häntä kauniimmaksi ihmislasten
joukossa, vaatetettuna oli hän entis-ajan juutalaiseen pukuun:
ihopaitaan, alusvaatteisiin, varvikkaisiin ja viittaan, joka loisti
purppurasta ja kultakankaasta. Kulku-jonon etupäässä ratsasti airut,
pieni, tuskin kolmen jalan pituinen kääpiö karmosiinipunaisessa
viitassa, kesyllä giraffilla, jonka pieni ylpeä pää tuon pitkän
kaulan päässä muikerteli huoneitten kattojen yläpuolella. Lähinnä,
profeetan edessä, kulkivat harpunsoittajat ja laulajat, jotka
veisasivat hosiannaa ja Davidin kruunausvirttä. Hänen jäljessään
ratsasti hänen henkivartiastonsa naziireja, joita oli seitsemän
kertaa seitsemän puettuna valkoisiin viittoihin ja jotka ratsastivat
mustien hevosten selässä. Heitä seurasi jalkaisin sata leviittaa
papillisessa puvussa, niitten jäljessä kuoripoikia, kantaen väkevästi
hajahtavia suitsutus-astioita, heidän jäljessään taas aseellisia
liittolaisia, valmiina rikki ruhjoomaan jokaisen vastustajan,
ja vihdoin ehtimiseen lisääntyvä, laulava, kirkuva ja tanssiva
ihmisjoukko. Sairaat, sokeat, rammat tunkivat esiin, jotta profeetan
varjo laskeutuisi heidän päällensä: aavekuva noista parantamisista,
jotka tapahtuivat tuhat kuusisataa vuotta sitten tässä samassa
Jerusalemissa.
Tämä sekä juhlallinen että sotainen kulkue tunki kuten vaaja Benjamin
Zevin muurien luo levitettyjen sotajoukko-osastojen välille.
Mutta vielä ei kaikki toivo ollut hukkaan mennyt, vielä seisoivat
sotajoukon urhoollisimmat Damaskoportin luona; rohkea hyökkäys
saattoi hajottaa pirstaksi kuninkaallisen kulkueen.
"Ei vielä, ei vielä, ennenkuin olet pessyt itsesi puhtaaksi!" rukoili
vanha iso-isä, "sinä olet naisen verellä priiskoitettu ja sellaisena
et saata lähteä Herran sotaan."
"Minua ei kukaan tapa ennen tähtien hetkeä!" huudahti Benjamin sillä
luottamuksella, joka nykyään oli tullut hänen ainoaksi uskoksensa. Ja
hän antoi ratsuväen etupäässä torven toitotuksilla ilmoittaa, että
hyökkäykseen oli ryhdyttävä, hänen oli aikomus käydä juhlakulkuun
käsiksi ja ottaa vangiksi luuletellun Messiaan. Hän oli uhkamielinen
ja iloinen, hän oli jälleen oma itsensä, hän viskasi rahakaupan
välittäjän pois, kuten huonon houkkiokaapun ja oli jälleen, mitä hän
aina oli tahtonut olla, ja mitä hänen olisi tullut olla, moitteeton
ja peloton sotilas, Aake Tottin ratsupalvelia, ratsastaja, joka istui
kuten muuri kiinni satulassaan.
Tuo kokematon, hänellä ei ollut aavistustakaan hengellisten
vihurituulten voimasta. Hänen sotajoukkonsa seurasi häntä
epäillen, mutta vain heittäytyäksensä alas maahan nähtyänsä
profeetan ja laskeaksensa pois aseensa. Uhkaukset ja rukoukset,
lupaukset saaliista, kaikki oli turhaa. Tuskin 30 tahi 40 Zevin
henkipalvelioista vielä totteli käskyä liittyen uskolliseen Assar
Kabaan. Benjaminilla ei ollut muuta neuvoa, kuin kiertoteitse
koettaa päästä linnoitettuun Haramiin ja teljetä itsensä sinne
siinä toivossa, että saisi sinne mukaansa jonkun osan kaupunkiin
hajaantuneesta sotajoukostaan.
Mutta juuri tähän, juutalaisille pyhimpään paikkaan tuossa pyhässä
kaupungissa ja siellä olevaan parhaimpaan synagogaan suuntasi
myöskin profeetta kulkunsa. Molemmat joukot tulivat yht'aikaa eri
portista sisään, sillä Haramilla oli 11 porttia. Täällä ensiksi
verta vuodatettiin. Benjamin viskasi itsensä synagogaan ja puolusti
viallisella oikealla kädellään sen kivilattiasta jokaista askeleen
levyä. Nyt oli hän jälleen oma itsensä, nyt tunsi hän itsensä
vapaaksi kuten valtakotka, joka on päässyt ulos rautaristikkoisesta
häkistä. Hän oli jälleen Slangen rohkeamielinen oppilas, jälleen
Torstensonin voittamaton pieni kersantti. Hänen ainoa silmänsä
loisti voitonhalusta, hänen käsivartensa jakoi iloisia muistoja
kunniarikkailta tappotantereilta. Hän oli jälleen urhoollisin
urhoollisista, ja hän tunsi sen, hän taisteli kuten taistellaan
kunnian ja voiton puolesta silloin kun tietää, ett'ei voi kaatua...
Mutta Thamar oli ollut oikeassa, profeetta oli vastustamaton. Itse
hän ei taisteluun osaa ottanut; hän antoi merkin kädellään ja kaikki
kaatui nazirien koukkuisten jataganien iskusta. Slangen oppilas näki
viimeisten uskollistensa kaatuvan; eräs jättiläismäinen syrialainen
hyökkäsi Assar Kaban kimppuun ja lävisti hänen jataganillaan.
Vielä ei Benjamin Zevi ollut haavoitettu; hän halveksi kaikkia
varjeluskeinoja; häntä ei mikään voinut tappaa. Hän torjui pois
20 vihollista ja halkasi yhdellä ainoalla iskulla syrialaisen
pään. Mutta nyt oli tähtien hetki tullut. Vähin koko tästä
uskonvimmaan joutuneesta joukosta, joka profeettaa seurasi, tuo
pieni vähäpätöinen kääpiö, heikko ja voimaton kuin lapsi, koukistui
Benjamin Zevin korotetun käsivarren alle ja lävisti hänen sydämmensä
tikarin-iskulla. Benjamin horjui, hän kaatui... poika Kaskaksesta,
Lavilasta, Neunburgista, Leipzigistä, Tukholman linnasta,
Jankowitzista... hän tallattiin... Ei yksikään syksyinen lakastunut
lehti maannut niin tallattuna kuin hän. Hän kaatui äännähtämättä,
huokauksetta. Jos hän olisi voinut ajatella selvän ajatuksen, olisi
tuo ajatus ollut kummastus siitä, että hän _saattoi_ kaatua. Näin
pitkälle eikä edemmäksi; rata oli mitattu. Se hetki on tuleva,
jolloin kaikki tähdet putoavat ja se hetki oli tullut toiselle yön
lapsista.
Profeetan voitto oli täydellinen. Ne Benjamin Zevin väestä, jotka
eivät antautuneet eivätkä kaatuneet, pakenivat kaikkialle julistaen
profeetan korotusta ja osmanilaisen vallan kukistumista.
Saman päivän iltana tuotiin profeetan luo vangittu roskaväen
rääkkäämä ukko, verisenä, puoleksi uupuneena, vaatteet revittyinä
ja valkoiset hiukset tahrattuina katujen loalla. Tämä oli tuo äsken
kaikkivaltias Ruben Zevi. Profeetta ei tuntenut tahi ei ollut
tuntevinaan setäänsä. Hän kysyi kuninkaallisen tuomarin kylmyydellä,
tahtoiko vanki kuolla kadotettuna tahi tunnustaa Messiasta ja elää.
Ruben Zevi tarvitsi hetken tointuakseen. Hän katseli tutkivasti
ihanaa, synagogan valta-istuimeksi muodostetun alttarin luona olevaa,
purpuraviittaan verhottua nuorta miestä, ja mainitsi Johannes
Kastajan sanoman:
"Oletko sinä se, joka tuleva on, taikka pitääkö meidän toista
odottaman?"
"Olen se, mikä olen", vastasi profeeta niillä salaperäisillä
sanoilla, jotka sanotaan sisältävän korkeimman olennon nimen.
"Schabbathai Zevi, Mordechain poika", sanoi vanhus jälleen, "en kysy,
_ken_ sinä olet, sillä sinä olet liha minun lihastani ja veri minun
verestäni. Minä kysyn sinulta, mitä sinä olet ja oletko se, jonka
tulla pitää?"
Profeetta ei koskaan ollut vastausta vailla. Hänen huuliltaan tulvasi
oppineita todistuksia, Moseksen kirjoista, profeetoista, Talmudista,
Midraschimista, Masorasta ja muista viisauden aartehistoista.
"Hyvä, jos olet Messias, niin anna minulle merkki! Sano minulle, mitä
tänään rukoilin Absalomin haudalla!"
"Sinä rukoilit minun tuloani, ennenkuin minun tunsit", vastasi
profeetta heti.
"Oletko sinä profeetta, joka et tiedä, että juuri se, jonka unohdin
ja jonka vuoksi Herra kielsi minulta merkin, ei antanut viheriän
vesan versoa kuivuneesta orjantappurasta, oli, että unohdin häneltä
rukoilla Messiaan tuloa! Valehtelia olet sinä, Mordechain poika!
Polvi polven perästä on kansasi vuosituhansia odottanut vapauttajan
tuloa; kaikissa kurjuuksissa on hän ollut sen toivona, ja odottaen
häntä olemme vuodattaneet Natzarealaisen viatonta verta. Minä
houkkio olen tahtonut mennä Jumalan neuvojen tielle ja asettaa,
voimaansa Israelin kansan ilman Messiasta. Katso, minä nöyryytän
itseni ja tunnustan tyhmyyteni: mutta sinä ylpeilet. Missä on sinun
voiteesi? Missä sinun merkkisi? Sinä, joka korotat itsesi kuningasten
kuninkaaksi, etkö tiedä, että ensiksi täytyy Eliaan nousta kuolluista
valmistamaan tietä Herran valitulle? Missä on Elias? Sinä kuljet
sinun tietäsi, Jehovan kulkee hänen tietään. Mordechain poika, sinä
olet elämäsi lopettava luopiona, sinä olet Gojimin pilkkana oleva ja
seitsemänkertaisena kurjuutena Isr..."
Ennenkuin vanhus ehti lausua sanan, olivat nazirit tarttuneet
häneen takaa päin ja panneet kapulan hänen suuhunsa. Tuossa äsken
puhdistetussa synagogassa ei saanut yhtään verta vuotaa enään. Ruben
Zevi vietiin muurin luo siihen paikkaan, jota nimitetään Abrahamin
uhriksi. Sen lähelle on muuriin liitetty poikki taitettu pylväs,
josta taru kertoo, että tämän pylvään ja öljyvuoren välille tulee
viimeisenä päivänä jännitettäväksi hieno lanka, jonka toisessa päässä
Jesus on vartiana ja toisessa Muhamed. Tämän langan yli enkelit
vievät ihmisten sielut; hyvät sielut pääsevät ylitse, mutta pahat
syöksähtävät kadotuksen kuiluun. Tässä se oli, kuin Ruben Zevi
tuli syöstyksi muurilta alas Hinnomin laaksoon. Hän oli kieltänyt
Messiaksen eikä katsottu ansainneeksi juutalaisen kuolemaa, vaan
syöstiin alas viimeisenpäivän langan luota Jesuksen ja Muhamedin
väliltä.