Hän oli unohtanut ainoan valitun,
joka saattoi tehdä Herran työn.
Itämaiden historia on rikas äkkinäisistä muutoksista, palavasta
innosta, joka pian vaipuu velttoon välinpitämättömyyteen, jälleen
leimahtaa vimmaan ja talttuu taas, uskoen välttämättömään onnen
kohtaloon. Täällä ilmaantuu uskonperustajia, profeettoja,
itsevaltimuksia; täällä on heillä lukemattomia laumoja liittolaisia,
jotka sokeina heitä seuraavat ja tulevassa polvessa haihtuvat jälkeä
jättämättä ja heidän sijaansa ilmaantuu salapyhien ihailioita ja
suurenmoisia ihmisteurastajia.
Tämän kertomuksen aikakausi oli täynnä kummallisia kansanliikkeitä,
varsinkin oli niitä juutalaisten joukossa. Smyrnassa eli
17 vuosisadan alussa juutalainen linnunkauppias ja yleinen
välikaupittelia, jonka nimi oli Mordechai Zevi, kertomuksessamme
usein mainitun, Regensburgissa asuvan Ruben Zevin nuorempi veli.
Veljesten väli oli ensin hyvä; Mordechai oli rikkaamman ja viisaamman
veljensä asiamiehenä Levantissa. Mutta tämä väli muuttui, kun
Ruben Zevi jäi lapsettomaksi ja sukulaiset alkoivat luoda ahnaita
silmäyksiä perintöön. Epäluuloa ja vihaa syntyi noitten molempien
veljien välille, ja Ruben Zevi lopetti kaiken yhteyden Smyrnassa
asuvan veljensä kanssa.
Mordechailla, joka kokonaan eli rabbiinien vallan alaisena, oli neljä
poikaa ja yksi heistä, Schabbathai niminen nuorukainen, syntynyt
vuonna 1625, oli tavattoman ihana. Tuo _Schabbathai Zevi_ tuli
aikaisin rabbiinikouluun ja edistyi niin hämmästyttävän nopeasti,
että hän jo 18 vuotisena opetti Talmudia ja Kabbalaa. Hän ei
ainoastaan ollut erinomainen ihanuutensa ja oppinsa takia, vaan vielä
enemmän ankarien hartausharjoituksiensa tähden. Hän kuljetti aina
taskussaan _talithaa_ (rukouskirjaa) ja _tejillimiä_ (rukousnauhaa),
tasaten aikansa lukemisiin, rukouksiin, kylpyihin ja paastoomisiin
6 päivää viikossa. Tämä ihana nuorukainen, jonka sanottiin luonaan
kantavan kolmen patriarkan hyvät hajut, voitti pian suuren
kunnioituksen ja alkoi vuonna 1648 esiintyä profeettana. Alussa sanoi
hän vain tahtovansa perata ja asettaa juutalaisuuden alkuperäiseen
puhtauteensa Moseksen lain mukaan; mutta liittolaisjoukon muassa
kasvoi myöskin hänen vaatimuksensa. Nyt esiintyi hän peittelemättä
Jumalan lupaamana Messiaana, joka jälleen rakentaisi Israelin
valtakunnan, ympärilleen kokoisi hajaantuneet juutalaiset ja
vapahtaisi heitä pakanain, kristittyjen ja mahomettilaisten ikeestä.
Se loukkasi Syrian rabbineja; he neuvottelivat, lähettivät
varoituksen uudelle profeetalle, ja kun hän yhä jatkoi opetuksiaan,
julistivat he hänen jumalanpilkkaajana pannaan. Ruben Zevi, jolla oli
tiedustelioita kaikkialla, kuuli tuomion ja hyväksyi sen, varsinkin,
kun hänessä itsessään oli saman suurenmoisen kunnianhimon vikaa,
hänkin tahtoi jälleen uuteen voimaan nostaa kansansa, mutta aivan
toisilla keinoilla, hän tahtoi rahan kaikkivoimalla, viisaalla
valtiotaidolla ja ostettujen ruhtinaitten avulla viedä juutalaiset
takaisin pyhään maahan. Kaksi vuotta enemmin oli hän yhtä jyrkästi
kieltänyt uskonheimolaisensa, Hampurissa olevan Uriel Akostan, joka
tahtoi yhdistää juutalaisia ja kristittyjä järki-uskoon, missä sielun
kuolemattomuus ei mitään sijaa enään saanut.
Henkipatoksi julistettuna täytyi Schabbathai Zevin paeta Smyrnasta,
mutta löysi mahtavan liittolaisen juuri vainossa. Kunniassa pidetty
juutalainen Gazasta, Nathan Benjamin kääntyi hänen liittolaisekseen
ja johdatti hänen luoksensa joukottain uusia liittolaisia. Nyt
esiintyi hän Salonikissa, Athenassa, Moreassa, Aleksandriassa,
kaikkialla saarnaten uutta messiaanvaltakuntaa ja kaikkialla
kansanjoukot voitonriemulla häntä seurasivat, eikä ainoastaan
juutalaiset, vaan kristityt ja mahomettilaiset, jotka hänessä näkivät
Jumalan valitun, niin, jopa itse Jumalan. Mitä kummallisimpia juttuja
rupesi liikkumaan. Tämä uusi profeetta olisi herättävä Moseksen
haudastaan ja menisi naimisiin Moseksen tyttären kanssa; Schabbathai
oli kyllä jo ennen nainut, mutta sittekin oli hän _naziri_, joka
ei koskaan ollut viiniä maistanut eikä koskaan naiseen koskenut.
Sen jälkeen, lisäsi huhu, tulisi hän perimään sulttaanin kruunun ja
ratsastaisi Jerusalemiin tulta suitsevalla taivaan jalopeuralla,
jonka kieli olisi seitsenpäinen käärme.
Josko nyt tämä uusi Messias tahtoi tavallaan saattaa huhua
totuudeksi, tahi oli kuullut, että setänsä samaan aikaan aikoi
lähteä voittamaan Jerusalemia, niin hän nyt kuitenkin oli matkalla
Damaskuksesta, juuri niinä päivinä, jolloin Ruben Zevi varustettuna
sulttaanin fermaanilla, jonka Hagar oli hänelle toimittanut, seisoi
saman kaupungin porttien luona.
Tuo viisas rahakauppias oli kaikki jo edeltä päin arvannut. Hän
oli edeltäkäsin jo aavistanut, miten kävisi, ja ymmärtänyt voittaa
jokaisen vastuksen. Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli hän
kärsivällisesti ja hitaasti valmistanut tätä elämänsä lempi-aatetta,
tuota, että kerran jälleen kokoisi kansansa pyhään maahan ja
perustaisi Israelin valtakunnan. Kentiesi ei kaikki vielä ollut
niin kypsynyttä, kuin hän varman voiton saamiseksi toivoi, mutta
hän ei saattanut kauempaa odottaa. Hän oli 80-vuotinen, vielä oli
hän tahdonvoimainen, vahva, viisas, rohkea ja uhkeamielinen, mutta
ne päivät olivat oven edessä, jolloin hän ei sitä enään saattaisi
olla. Aika näkyi suosivan hänen rohkeaa yritystänsä. Kaliifien
valtaistuimella oli ala-ikäinen lapsi, jota hänen tyttären tyttärensä
Hagar hallitsi. Kristilliset kansat kiistelivät Westfalin rauhan
saaliista ja olivat unhottaneet etäällä olevan idän. Ruben Zevi
päätti ryhtyä toimeen.
Tämä oli suurin toimi -- ja hän käsitti sen itse, suurin uhkapeli
-- johonka tuo vanha laskumies milloinkaan oli ryhtynyt. Koko
hänen ääretön rikkautensa pantiin yhdellä ainoalla nopanheitolla
alttiiksi. Hän osti sulttaanilta, jonka rahastohuone aina oli
tyhjä, pyhän maan omistuksen venetsialaisilla kultatukaateilla
tuntemattomien miljoonien arvosta; ei saatu koskaan tietää määrää,
josta luultavasti suuri osa katosi paschojen avariin taskuihin. Ja
hän sai tämän maan nöyryyttävillä ehdoilla, osmanien valtakuntaan
kuuluvana veron-alaisena maakuntana, jossa oli turkkilaista
linnaväkeä kaikissa linnoissa paitsi Jerusalemissa. Mutta tämä ei
Ruben Zeviä huolestuttanut. Kun hän kerran olisi laskenut perustuksen
juutalaisten uuteen valtakuntaan, niin he piankin vapauttaisivat
itsensä osmanilaisten ikeestä ja leviäisivät ympäri maailman.
Uskomattoman suuret summat sai hän maksaa lahjoaksensa sulttaanin
lähimmän ympäristön ja noita ahnaita Syrian, Judean ja Egyptin
paschoja, joittenka suostumusta ja apua hän myöskin tarvitsi. Ei
edes sulttaanin fermaani ollut riittävä; sen tukena täytyi olla
sotajoukko, jonka Benjamin Zevi pestasi Egyptistä ja Syriasta, --
11,000 miestä, juutalaisia ja arapialaisia; -- kristityitä hän ei
uskaltanut pestata, jotta hän ei joutuisi Islamin tunnustajien
epäluuloon.
Sopimukset olivat päätökseen saatetut. Benjamin Zevi lähti marssimaan
sotajoukkonsa kanssa Jaffasta, hajotti muutamia rosvojoukkoja ja tuli
ilman miekan lyöntiä pyhään kaupunkiin, jonka portit iso-isän kulta
oli avannut, ja asetti muureille väkensä. Pian seurasi häntä Ruben
Zevi itse, joka ryhtyi viipymättä kaikkiin tarpeellisiin varokeinojen
toimiin, turvataksensa uutta omaisuuttansa. Tämä tapahtui kaikessa
hiljaisuudessa ilman melua, ilman julistuksia. Täytyi käyttäytyä
varovaisesti turkkilaisen ylpeyden suhteen. Jerusalemi tuskin
huomasi, että se muutti hallitsiaa; se oli niin tottunut muuttamaan
paschoja. Ainoa, joka huolestutti uutta juutalais-ruhtinasta, oli
se, että ylen harvat juutalaiset hänen kutsumustansa noudattivat.
Kaikkiin maihin ja maailman-osiin oli lähetetty sana, että Israelin
hajaantunut kansa saattoi palata takaisin isäinsä maahan jota kohden
se halajavin silmin oli monta vuosisataa katsellut. Mutta odotettujen
lukemattomien joukkojen sijasta, näki Ruben Zevi vähäpätöisen joukon,
enimmiten köyhiä repaleisia uskonheimolaisia kokoontuvan hänen
lippujensa alle. Rikkaat, oppineet, mahtavat juutalaiset, joittenka
avulla hän tahtoi uudestaan rakentaa Davidin linnan, olivat jääneet
pois. He pitivät enemmän Egyptin lihapadoista, epäilivät sanoman
totuutta ja jäivät vapaa-ehtoiseen orjuuteen Ammonin lasten luo.
Jerusalemi, maailmanhistorian keskipiste, oli tähän aikaan
hävitettynä, verenpriiskottamana, ystävien ja vihollisten
tallaamana. Yhtä kunnioitettuna kuin rääkättynä, oli tämä suurten
muistojen kaupunki osmanien vallan alla vuodesta 1517 vaipunut
epäsäännölliseksi kauppalaksi, jonka palatsit olivat sorana,
moskeeat ja kirkot kaikenlaista rakennusmuotoa, korttelit pitkät
ja likaiset, niissä matalat, kalkitut talot, joissa sekalainen
väestö kansallisuutensa ja uskontunnustuksensa mukaan hajaantui
eri osiin, elättäen itseään enemmiten peijaamalla pyhiinvaeltajia.
Vielä seisoi jäljellä vanha, monta kertaa alas revitty ja jälleen
rakennettu ympärysmuuri, jossa aikoinaan oli ollut 74 tornia;
vielä sen viisi porttia, Herodeksen palatsin rauniot, pyhän haudan
kirkko, semmoisena, jommoiseksi ristiretkeiliät sen rakensivat
kahdennellatoista-vuosisadalla [se paloi 1808 ja rakennettiin
sitte uuden-aikaisempaan muotoon], ei myöskään saa unhottaa tuota
klassillista temppeliperustusta, tuota muurilla suojattua _Haramia_,
jossa keisari Hadrianus turhaan tahtoi ivata Vapahtajan ennustusta
Jupiterin temppelillään ja jossa sittemmin kristillisen kalliokirkon
täytyi jättää sijaa Omarin moskeealle. Oli leikkuun aika Nisan
kuussa, huhtikuussa, mutta tuskin mitään koottavaa, muuta kuin
joitakuita laihoja öljypuun hedelmiä. Pyhiin vaeltajat virtailivat,
tavallisuuden mukaan, kristittyjen ja juutalaisten pääsiäiselle,
lankesivat polvillensa, rukoilivat, kerjäsivät ja kiistelivät
nälkääntyneitten koirien kanssa leivänmuruista. Jonkunlainen salainen
kohtalo raskautti historian ja ennustuksen koko painolla onnetonta
kaupunkia, joka kerran, kuten Bethsaida, oli ollut taivaisiin asti
korotettuna ja nyt makasi syöstynä alas aina kuoleman valtakuntaan
saakka, sen vuoksi, ett'ei se "tietänyt aikaansa."
Sitte kuin Ruben Zevi aikaisin juutalaisten pääsiäisaamuna oli
pitänyt hartaushetkensä synagogassa, ratsasti hän, kahden aseellisen
palvelian seuraamana, ulos, katsellaksensa kaupunkia ja sen
ympäristöä. Hänen tiensä johdatti häntä vihdoin kaupungin muurien
ulkopuolelle ylös päin, pitkin viettävää Öljymäelle vievää polkua.
Vielä oli aikainen aamu, aurinko ei ollut korkealla, se loi hohteensa
kauas Välimeren avarille vesikuvastimille, saattaen ne punaisiksi,
sinisiksi ja vihertäviksi. Jos vanhus kääntyi itään päin, näki hän
tumman veden Engeddinin vuori-aavikon takana. Se oli tuo synkkä
kalliomuurien sulkeama Kuollut meri. Kaupunki oli hänen jalkojensa
edessä kuten valkoiseksi maalattu hauta. Aurinko valaisi minareettien
huippuja ja kristittyjen kirkkojen ristiä; synagogat piiloutuivat
matalien muurien taakse. Ei missään näkynyt jälkeä Moseksesta, ei
heijastusta Davidista. Ruben Zevi huokasi: missä oli Israel?
Hänen sydämmensä vaati häntä purkamaan kaikki huolensa isäinsä
Jumalalle ja hän haki paikkaa, missä hänen silmänsä ei loukkaantuisi
Israelin jälkeläisten näkemisellä. Hän etsi kauan turhaan.
Itse Öljyvuorikin oli täynnä kristittyjä muistoja. Siinä oli
Taivaaseen-astumisen kirkko; siinä oli neitsyt Maarian hauta;
siinä oli Getsemane. Vihdoin, kuin hän läheni Kidronin laaksoa,
löysi hän Absalomin haudan, vähäisen suppilon muotoisen vuoreen
hakatun rakennuksen, astui alas hevosen selästä, lähetti palveliat
vartioitsemaan vähän matkan päähän ja lankesi polvilleen sille
vuorelle, jonka David oli poikaansa surren kyynelillään pyhittänyt.
Ruben Zevi ei ollut huomannut, että eräs vuoren monista erakoista
oli etsinyt itselleen rauhanmajan Josafatin luolassa lähellä häntä
ja tuli esiin hänen takanaan, nähtävästi pahoillaan siitä, että
juutalainen tuli läsnä olollaan saastuttamaan hänen aamuhartauttansa.
"Herra Zebaoth", rukoili vanha juutalainen kuuluvalla äänellä, ikään
kuin hän olisi taivaille huutaa tahtonut, "sinä, joka palveliallesi
Mosekselle lupasit, että antaisit Abrahamin siemenelle Kaanaan maan
ikuiseksi omaisuudeksi; -- sinä, joka olet meitä hajoittanut ja
luvannut jälleen koota neljältä maan kulmalta; sinä, joka palveliasi
Esaiaan ja Zachariaan kautta olet sanonut, että tahdot yhdistää
kaikki Israelin sukukunnat kaupunkiisi Jerusalemiin, niin että
vanhuksetkin sen torilla istuvat, sauvat tukena suuren ikänsä takia;
-- katso, me tulemme lupaukseesi luottaen, Herra, ja otamme jälleen
sen maan, jonkas meille perinnöksi annoit. Me nöyryytämme itsemme
sinun edessäsi; me olemme se hylätty hopea, se luopunut kansa, jonka
olet antanut maailman häväistykselle ja pakanain pilkalle alttiiksi;
mutta me tulemme kuitenkin, Herra, sanasi mukaan, me odotamme sinua
hyvitystä antamaan ja kostamaan. Sinä olet heitä lyövä, jotka meitä
ovat lyöneet, sinä olet heitä tallaava aina kuoleman valtakuntaan
asti meidän jalkojemme alle. Mutta meitä sinä olet pelastava
sydämmemme vapistuksesta ja hävittävä meidän häväistyksemme juuria
myöden kaikissa maissa. Sinä olet antava meille pään koristeen tuhan
sijasta ja riemun öljyä suuren surun sijasta, kultaa hopean, ja
vaskea raudan sijasta. Herra, anna minulle merkki, että nyt tahdot
meille pyhän lupauksesi täyttää! Täällä on juuriinsa asti kuihtunut
orjantappura pensas: anna siitä vihreän vesan versoa!"
Ja tuo rukoileva vanha juutalainen viskasi itsensä kasvot alas päin
maahan, ikään kuin hän olisi vastausta odottanut vuoren sisuksista.
Silloin kuuli hän takanaan äänen sanovan:
"Kuka olet sinä, joka oikeutta käyt Jumalasi kanssa ja määräät
hänelle hänen aikansa? Oletko siis sinä kuullut hänen äänensä, joka
sanoo sinulle: nouse ylös, Samueli! Vielä ei ole Moseksen kirous
otettu pois. Vielä ei ole pakanain paljous Jumalan kirkkoon tullut.
Vielä riippuu peite silmiesi edessä, niin ett'et näe Getsemanea
jalkojesi edessä etkä kuule vastakaikua kansasi huudosta: 'Hänen
verensä tulkoon meidän ja lastemme ylitse!'... Mene, sokeutettu! Ei
yhtäkään vihreää vesaa vielä versoa sinun kansasi orjantappuroista.
Sanansaattajan jalan-astunta kaikaa vuorissa. Katso, Antikristus
seisoo porttien ulkopuolella ja on oleva sinua voimallisempi siksi,
että hänen aikansa on ohitse ja kaikki on Kristuksen vallan alla."
Ruben Zevi nousi seisoalle ja näki edessään Josafatin luolan erakon.
Sanomaton raivo valtasi tuon muuten varovaisen, kaikkia tuumivan
vanhuksen. Nyt, nyt päätöksen, voiton, maailmanherrauden hetkenä
uskalsi yksi hänen kansansa sortajista viskata vasten hänen silmiänsä
Moseksen ennustuksen ja Natzarealaisen kuoleman! Äänensä petti
hänen, hänen kokoon puristettu nyrkkinsä nousi ilmaan antaaksensa
iskun tuolle onnettomuuden ennustajalle vasten naamaa, kun samassa
palveliat kiirehtivät paikalle ja ilmoittivat, että sotajoukon
alipäällikkö Assar Kaba oli lähettänyt sananlennättäjän.
"Rabbi" sanoi sanantuoja, vielä hengästyksissään kiivaasta
ratsastuksestaan vuorelle. "Assar Kaba antaa sinulta kysyä, minkä
vastauksen hän antaisi Messiakselle, joka seisoo Damaskusportin
edustalla ja pyytää sisälle."
_Messias!_ Vanha juutalainen löi kädellään otsaansa. Hän oli
rukoillut Abrahamin Jumalaa uudestaan voimaansa asettamaan Israelin
kansaa, mutta hän oli unohtanut voimaan asettajan, unohtanut ainoan
valitun, joka saattoi tehdä Herran työn! Siksipä ei yhtäkään viheriää
vesaa versonut kuivuneesta orjantappurapensaasta.
Nuorukaisen nopeudella istui hän jälleen satulaan, ratsastaen alas
vuorelta ja jättäen hämmästyneen erakon ilman vastausta. Mutta
ratsastaessaan tuli hänen ajatuksiinsa kaikenlaisia mietelmiä,
kuten pitkällinen asiatoimi aina oli tuottanut tuohon kekseliäiseen
päähän. Kuka tuo Messias oli? Kentiesi hän ei ollut mikään muu, kuin
Mordechai Zevin hassu poika?
Ruben Zevi ennätti portin luo. Siinä oli Assar Kaba 500 soturin
kanssa. Suuri kansanjoukko tungeskeli muurin sisä- ja ulkopuolelle.
Eräs lähetyskunta odotti vastausta. Se oli juutalainen Nathan
Gazasta, jota seurasi huntuun puettu nainen ja kaksi palveliaa. Ruben
Zevi ymmärsi, että Mordechain poika tahtoi tästä sisälle.
"Jehoovan nimessä", huusi sanansaattaja äänekkäästi, "vaadin minä
sisäänpääsöä hänen valitullensa Messiaalle, joka tulee kaupunkiinsa
Jerusalemiin vapahtaaksensa kansaansa."
"Mikä kirje ja sinetti sinulla on tämän sanasi todistukseksi?" kysyi
Ruben Zevi kylmästi.
"Hän sanoi minulle: sano heille, että Herra on sinun lähettänyt ja
jos he kieltävät avaamasta, niin portit avautuvat itsestään", vastasi
sanansaattaja.
"Antakoon tuo siis meille merkin", sanoi Ruben, osottaen lujaan
teljettyyn porttiin. "Kuule, portti, että minä kiellän häntä sisään
pääsemästä, ellet itse hänelle avaudu!"
Kansanjoukko astui hämmästyneenä takaisin päin ja katseli porttia,
odottaen näkevänsä telkien heti poistuvan ja salpojen ihmiskäsittä
avautuvan, mutta portti jäi liikkumattomaksi.
"Nathan ystävä", jatkoi Ruben hetken odotettuaan, "sinä näet, ett'ei
portti tottele herrasi käskyä. Anna minulle toinen merkki, jos tahdot
että sinun sanaasi uskotaan!"
"Herra on antava tulen leimahtaa taivaasta sinun ja kaiken kansan
ylitse, joka seisoo vastustamatonta vastaan", huudahti nyt Nathan,
joka kentiesi oli huomannut ukkosenilman lähenevän.
Tuskin hän ennätti tuon sanoa, ennenkuin salama leimahti
ukkosenpilvestä ja valaisi kauhistuneita väkijoukossa olevia kasvoja.
Ruben Zevi seisoi ivallisen levollisena. "Onko siis Herran käsi
lyhennetty?" huudahti hän, "niin ett'ei hänen valkeansa tapaa
maaliansa? Katso, minä seison vahingoittumatta ja julistan tässä
Jumalan ja ihmisten nähden, että tuo luuleteltu Messias on petturi
eikä saa saastuttaa Jumalan kaupunkia valheellisilla ennustuksillaan."
Hän erehtyi kansastaan. Se oli valmistettu edeltäkäsin profeetan
maineen kautta, joka oli kaikkien suussa. Ukkosen ilma yhä kokoili
hänelle uusia liittolaisia. Sanomaton melu nousi.
"Hän herjaa Messiasta! Hän nostaa kapinaa Jumalata vastaan!"
Muurien ulkopuolella ja sisäpuolella olevat joukot rupesivat
hyökkäämään porttia vastaan, lyödäksensä sitä kappaleiksi; uhkaavia
käsiä kohoutui uskotonta vanhusta kohti. Tämä havaitsi parhaaksi
kutsua kiireesti tyttärenpoikansa Benjaminin lisäväen muassa Jaffan
portilta.
Kesken häiriötä tunki tuo huntuun puettu nainen esiin ja sanoi Ruben
Zeville:
"Yksi sana vain, rabbi!"
Muurien luona vartiajoukon takana oli nurkka; hän osotettiin sinne ja
siellä hän sai muutaman hetken aikaa puhuakseen.
"Rabbi", sanoi hän kiirehtivällä hädällä, "asiasi on kadotettu. Sinun
valtasi on loppunut, sinun harmaat hapsesi ovat alttiiksi annetut.
_Häntä_ vastaan ei kukaan mitään voi... ei kukaan muu, paitsi minä.
Vanno Jehovan valta-istuimen kautta ja isäsi luitten kautta, että
suostut minun ehtoihini, niin minä hänen turmioon saatan."
"Annappas kuulla ehtosi!" sanoi vanhus. "Se, mikä tähän asti on
tapahtunut pitää oleman ikäänkuin se ei koskaan olisi tapahtunut.
Minä vaadin että kaikki unohdetaan, mitä ollut on. Sinun pitää
ottaman minun tyttäreksesi ja antaa minulle kirjallinen vakuutus
siitä, että saan periä kaikki sinun aarteesi. Sinun tyttäresi lapset
pitää lähetettämän Afrikaan ja Indiaan ja tyytyä kohtuulliseen
eläkkeeseen. Minun pitää saada hallita huoneessasi ja totella
ainoastaan sinun käskyjäsi. Vanno minulle tämä, niin Schabbathai
Zevi, veljesi poika on la'annut elämästä ennen auringon laskua. Sinä
et minua usko", lisäsi hän hätäisesti, kun vanhus oli vaiti. "Kysy
Nathanilta, hän saattaa vakuuttaa, että minä, Schabbathain käly,
valmistan hänen jokapäiväisen juomansa."
"Sinä olet Thamar!" sanoi Ruben Zevi äänellä, josta hänen
tunteittensa yltäkylläisyys oli vienyt kaiken soinnun. "Minä sinun
tunnen tönkkäsormestasi ja sanoistasi."
"Niin, minä olen Thamar, veljesi tytär", sanoi nainen, laskien hunnun
pois noilta hyvin tunnetuilta, ennen ihanilta, nyt kaikkien himojen
turmelemilta kasvoilta, jotka lukia kerran on nähnyt ruhtinatar
Radzivilin purpuranpunaisen baretin alla.
"Sinä olet Thamar", jatkoi vanhus yhä samalla kummallisella,
näennäisesti jääkylmällä äänellä. "Sinä olet Thamar, joka olet
pettänyt tyttäreni Ruthin hänen pyövelilleen, joka olet viskannut
hänet lumikinokseen kuolemaan, joka olet tahtonut myrkyttää
tyttärentyttäreni Hagarin ja virittänyt kaikki ansat, jotka vain olet
saattanut, Ruthin molempia lapsia varten. Nyt sinä pyydät, että minä
hylkäisin lapsenlapseni ja määräisin sinulle perintöni, jotta sinä
ensin myrkyttäisit veljenpoikani ja sitte minun."
Nainen hämmästyi kuullessaan tuon äänen, jolla tämä vastaus annettiin
ja katseli ympärilleen löytääksensä paikkaa, mistä pakenemaan
pääsisi. Mutta aseelliset tunkivat hänen ihan muuriin kiinni; huuto
ei olisi kuulunut tuossa kohisevassa melussa.
"Mitä se hyödyttää, että tässä vanhoja haavoja auki
revitään?" vastasi hän ynseästi. "Sinun henkesi nyt ei maksa
tuhkakourallistakaan. Schabbathai ei säästä isänsä verta, ja minä
olen tullut sinua pelastamaan niillä ehdoilla, kuin sanonut olen.
Joudu! Etkö kuule portin rätisevän?"
Tuo vahva portti horjui ruostuneilla saranoillaan ja olisi kaatunut,
ellei Assar Kaban, vielä musketin perälläkin, olisi onnistunut kerta
toisensa perästä ajaa joukkoa takaisin. Silloin tuli Benjamin Zevi
ratsumies-joukon kanssa ja tunki kaikki pois edestään, mitkä hänen
tiellään olivat. Entinen sotaluonne oli vielä kerran vienyt voiton
tämän rahakauppiaan konttoorissa työskentelevän, orjan siteissä
olevan asiakumppanin laskutaidosta. Tämä nuori päällikkö kulki
kovakouraisemmin eteen päin kuin hänen alipäällikkönsä. Hän ei vielä
käyttänyt paljastettua miekkaa, mutta hän ratsasti meluavan väen
joukkoon, tallaten Jehunsa kavioitten alle miehiä, naisia ja lapsia.
"Benjamin!" kuului läpi melun hänen iso-isänsä ääni.
Tyttärenpoika raivasi suurella vaivalla tien itselleen tuohon muurin
luona erillään olevaan paikkaan.
"Täällä on Thamar, joka petti äitisi. Minä lahjoitan hänen sinulle,
poikani; mutta älä tahraa kättäsi pettäjän verellä!"
"Armoa, armoa!" huusi nyt tuo rikoksellinen nainen, joka turhaan
koetti verisin kynsin kiivetä armahtamattoman muurin yli. "Armoa,
Benjamin! Minä olen veri sinun verestäsi, minä sinulle näytän
salaisia aarteita..."
Hän ei ennättänyt enempää sanomaan. Ruthin poika -- Ruthin,
jonka koko lyhyt elämä oli ollut viatonta, armahtavaa elämää --
muisti toisellaisilla tunteilla äitiänsä ja sisartansa, joita hän
oli vannonut kostavansa. Hän muisti sen häpäisevän tavan, jolla
Kristiina kuningattaren kammariherra Wrangel kerran oli kohdellut
ruhtinatar Radzivilia, ja kannusti hevosensa takaperin sitä paikkaa
kohden muuria vastaan, jossa Thamar seisoi likistettynä. Jehu oli
suuri, ja kannustamisesta raskas ja raivoisa. Se lykkäsi taakse
päin muuria vasten niin ruhjoavalla voimalla ja painolla, että pian
sen takakavioitten alla oli ainoastaan tuntemattomaksi muodostunut
jäännös hänestä, jonka elämä oli ollut ainoa pitkä petos niitä
vastaan, jotka olivat häntä lähinnä olleet.