Hän, joka oli ollut kaikki, astuisi alas mitättömyyteen,
ja tuo toinen, joka ei ollut mitään, tulisi nyt olemaan kaikki.
Pienet ja suuret tapahtumat liittyvät usein toisiinsa ilman, että
niiden välillä saattaa havaita mitään yhdyssidettä. Se löytyy siinä,
mutta sitä ei näy.
1654 alkoi toukokuu sillä, että Kristiina kuningatar, englantilaisen
tavan mukaan kestitsi Upsalassa protektori Oliver Cromwellin
lähettilästä lord Bulstrode Whitelockia ollen hänen _Valentinenaan_,
hänen sinä päivänä kaikella kunnialla valittuna lemmittynään.
"Noh, nyt meidän pitää huutaman tasavaltaa!" lausui Kristiina, ollen
iloisella tuulella, _la belle comtesselle_, Ebba Sparrelle, sekä
Tottille ja Ulfeldille, jotka heitä seurasivat. Jos siihen ainoastaan
tarvittiin putinkeita, munakaakkuja, metsä-otuksista tehtyä sylttyä,
claretia, hedelmiä ja muita herkkuja aina _bons chretiens_ leivoksiin
asti, niin tuo Ruotsin ylhäinen aatelisto varmaankin tänä päivänä
olisi päässyt uneksitun maalinsa päähän, saanut Ruotsista tasavallan.
Kristiina kuningatar unohti, että Englannin tasavalta oli syntynyt
kuninkaan teloituslavalta. Hän sanoi tänään syöneensä kolme tahi
neljä kertaa niin paljon, kuin mitä tavallisesti. Hän alensi itsensä
niin, että kysyi mitenkä Englantilaista voita oli voitu tuoreena
säilyttää viisi kuukautta, johon vastattiin, että sitä oli yön
vedessä säilytetty. Ja Cromvellin lähettiläs ei saattanut kyllin
kiittää hänen majesteettinsa suuria tietoja talouden asioissa.
Toukokuun 10 päivänä vanhaa ajanlaskua tanssi eräs morsian kruununsa
pois Upsalan linnassa iltaa ennen, kuin kuningatar tanssi omansa.
"Myöskin kruunu on kaunis tyttö", sanoi Kristiina kuningatar,
antaessaan rukkaset orpanalleen pfaltzkreiville, jonka piti tulla
hänen seuraajakseen valta-istuimelle.
Tämä kuuluisa kuningatar solmieli halusta niitä helliä siteitä
muitten kesken, joita hän itseltään kielsi. Nyt vietti hän häitä
linnassa hovineidellensä Gjörvel Sparrelle ja äsken Riigan
maaherraksi nimitetylle kenraalimajuri vapaaherra Krister Hornille
Joensuun herralle. Päivällä ja tunnilla oli erityinen merkityksensä.
Airut oli aamupäivällä torvien kajahdellessa julaissut valtiopäiväin
avauksen, jonka piti tapahtuman seuraavana päivänä, ja kaikki
tiesivät, mitä ne valtiopäivät merkitsivät. Upsala oli täynnänsä
matkustavaisia, jotka maan kaikista osista olivat tulvanneet
lisätäksensä jo ennestään suurta ahdinkoa, jota hovin täällä olo
ja valtiopäivät olivat matkaan saattaneet. Heinäparvet, luhdit ja
lähimmät kylät olivat täpötäynnään väkeä. Tiedustelioita vieraista
hoveista ja uteliaita ulkomaalaisia tunki eteen päin noita ahtaita
katuja pitkin.
Valmistukset huomispäivää varten ottivat niin paljon aikaa, että
häävieraat tulivat linnaan vasta klo 1/2 11 illalla. Hovimenot
alkoivat jo sinne lähtiessä. Etummaisina ajoi hovikunta,
sitten kreivit, sitten valtioneuvokset, sitten valtioamiraali,
hänen jäljessään morsiamen holhoja, valtioneuvos Bonde, sitten
lähetyskunnat ja viimeiseksi sulhanen kuningattaren vaunuissa.
Portailla tuli heitä vastaan juhlamenojen-ohjaaja von der Linde,
joka saattoi heidät vastaanotto-huoneeseen; siellä oli kuningatar
morsiamen ja hovineitosten kanssa. Sulhanen suuteli ensin
kuningattaren, sitten morsiamensa kättä, jonka jälkeen kaikki
seurasivat hänen esimerkkiänsä. Sulhanen ja morsian olivat molemmat
puettuna valkoiseen silkkiin, sulhasen puku runsaasti koristettu
kultaisilla korko-ompeluilla, morsiamen oli kruunu, kaulanauha ja
vyö täynnänsä timantteja ja rintaneulassa suuri juveli, kaikki nämät
kalliit koristeet sanottiin olevan lainattuja kuningattarelta päivän
juhlallisuutta varten.
Samaa arvojärjestystä noudatettiin sisään tultaessa suureen saliin,
jossa kuningatar istui morsiusparin väliin. Valtioneuvos Bonde
vakuutti puheessaan, että Hornin ja Sparren perheillä oli mainio
sukuperä ja pyysi hänen majesteettinsa suostumusta liittoon, ja
kun se armollisella noikkauksella annettiin, tapahtui vihkiminen.
Sen jälkeen tuli esiin kaksi kreiviä tulisoihdut kädessä --
ei nyt enään ollut kreiveistä puutetta Ruotsissa -- ja veivät
morsiusparia musiikin soidessa salin ympäri, tätä uudempi aika
nimittää polonäsiksi. Tulisoihtutanssi tuli tämän jälkeen yleiseksi.
Sulhanen tarjosi kuningattarelle käsivartensa ja morsianta vei
Whitelocke, jota jälkimaailman tulee kiittää tästä hääkertomuksesta;
kaikki kavaljeerit kulkivat varoen kiitettävällä taitavuudella,
ettei naisten vaatteet tahraantuneet tulisoihtujen vahanolpuista,
mutta itse olivat he sitä pahemmin vaarassa saada merkkejä tästä
loistavasta polonäsista.
Tulisoihtu-tanssin perästä alkoi piiritanssi. Niissä ei mikään ollut
nykyisten pyörryttävien polskain tapaista. Siinä oli _allemande,
bourrée, chaconne, courante_, ranskalaisia ja saksalaisia tansseja,
myöhemmin myöskin ruotsalaisia; siinä kohtuullinen polento, suuri
arvokkaisuus, määrällisiä, tarkkamittaisia askeleita, opittuja
tanssikouluissa, joissa jokaisen nuoren tuli käydä, jos hän tahtoi
kuulua hienompaan seura-elämään. Ei kukaan saanut kääntää selkäänsä
naiselle, eikä varsinkaan kuningattarelle, mutta hänen majesteettinsa
piti itse huolta siitä, ettei arveluttavia hairahduksia voitu
välttää. Hän oli keskellä piiriä, ei tietty aina missä; hänen
maltiton vilkas luontonsa juoksi musiikin hitaan tahdin ohitse;
häntä huvitti tehdä pilkkaa noista tavoista, joita hän itse oli
pannut toimeen ja joita hän toisinaan ankarasti vaati. Kun hänen
nähtiin morsiusparin kanssa leikkiä laskevan, kehottavan vanhoja
valtioneuvoksia ottamaan osaa tanssiin ja puoleksi väkisen vievän
sinne mukaansa 50-vuotisen Whitelockin, -- hänen, joka viisi vuotta
sitten ääneti oli suostunut hakkaamaan pään eräältä kuninkaalta,
-- niin moni varmaankin tuumieli, josko hän huomenna yhtä kevyellä
mielellä tanssisi _oman_ kruununsa pois.
Aika joutui keski-yöhön, kello löi 2, Whitelocke ajatteli
huomispäivää, jonka kaikki näyttivät unhottaneen, ja sanoi, että
kuningatar oli tyranni. Nämät sanat vietiin kuningattaren korville,
ja Kristiina kysyi teeskennellyllä ihmettelyllä, mitä hän sillä
tarkotti.
"En ole havainnut mitään tyranniutta Ruotsissa ennenkuin nyt",
vastasi englantilainen. "Teidän majesteettinne on kovin ankara, kun
näin kauan estätte kahta nuorta vastanainutta onnesta saada yksin
omistaa toisiansa."
"Ei mitään pahempaa. Antakaamme tanssin loppua."
Ja tanssi loppui. Mutta sen jälkeen oli illallinen ja siihen kuuluvat
menot. Toukokuun aamu-aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja loisti
linnan-akkunoista sisään, kun häävieraat etsivät vähäistä lepoansa.
Muutama tunti tämän jälkeen, toukokuun 11 päivänä oli kaikki jalat
liikkeellä, kaikki silmät ja korvat auki. Upsalan linnan eteläisessä
osassa oli suuri kahdenkerroksen korkuinen sali sisustettu
valtiosaliksi ja varustettu kalliilla seinäpapereilla ja säätyjä
varten kaksinkertaisella, punaisella vaatteella päällystetyillä
penkkiriveillä, joittenka väliin oli keskustaan jätetty avonainen
käytävä. Salin ylipäässä, kolmen porras-askeleen korkuisella lavalla
sijaitsi se hopeinen valta-istuin, jonka Maunu kreivi viisi vuotta
sitten oli lahjoittanut kuningattarelle, valta-istuimella oli
runsailla korko-ompeluilla koristettu samettityyny ja sen yläpuolelle
oli asetettu karmosiinipunainen, myöskin samati korko-ompeluilla
koristettu samettinen kunniataivas. Vasemmalle puolen oli asetettu
viisi punaista taburetti tuolia korkeita valtionvirkamiehiä varten ja
niitten alipuolelle puoli-ympyrään 23 samallaista tuolia valtakunnan
neuvostoa varten. Parvissa ja kaltereilla salin kolmannella puolen,
oli istumasijoja lukuisia katselioita varten.
Vähää ennen kello 9:sää astui talonpoikais-säädyn puhemies
sauvoineen sisään sekä 80 valtiopäivämiestä samasta säädystä,
asettuakseen paikoilleen penkkiriveihin valta-istuimen oikealle
puolelle. Heidän jälkeensä tuli porvaris-säädyn 120 miehinen joukko
puheenjohtajineen, joka kulki etupäässä ja istui vasemmalla puolen
oleviin penkkiriveihin. Sitten seurasi ritaristo ja aateli, joita oli
200 vaiheilla muassaan heidän sauvalla varustettu maamarsalkkansa
vapaaherra Erik Fleming, ja istui oikealle puolen talonpoikien
eteen. Jos Whitelockia saa uskoa, niin tässä tilaisuudessa astui
sisään viimeisenä ja etevimpänä kuten ennen pappisvallan aikaan,
arkkipiispa sauvoineen sekä 5 tahi 6 piispaa ja pitkäpartaisia
pappia lähes 60; he istuivat vasemmalle porvaris-säädyn eteen.
Kun papit kulkivat käytävää pitkin, nousivat kaikki muut säädyt
paljastettuin päin seisoalle, ja kun papit laskivat hatut päähänsä,
tekivät kaikki muut samati. Samoilla menoilla tervehdittiin
valtioneuvoksia, jotka tulivat neljänneksen tuntia myöhemmin ja
vihdoin tuli kuningatar lukuisan hoviseuransa parissa. Kristiina
kuningatar kulta-ompeluksilla koristetussa mustassa samettipuvussaan
ja kuninkaallisessa viitassaan, jonka liepeitä hovipojat kannattivat,
oli nyt kuten ainakin kasvanut asemansa korkeuden tasalle. Hän oli
kalpea, kuten se saattoikin arvata, joka oli nähnyt hänen tanssivan
suuren osan yöstä ja sanovan hyvästi, kun kello oli lähes neljä
aamupuolella; mutta ei pienintäkään väsymyksen jälkeä näkynyt hänen
tyvenessä, majesteetillisessa ryhdissään; ei pieninkään valvomisen
merkki himmentänyt tuota suurta, kirkasta, kaikkea käsittävää
katsetta. Hänen muotonsa oli jo muutamia vuosia sitten kadottanut
ensimmäisen nuoruuden verevyyden; iho oli käynyt tummemmaksi,
vartalo tanakkaammaksi, katse terävämmäksi, mutkikas kotkan-nenä
ulkonevammaksi. Mutta hän oli kuitenkin Kristiina, sellainen, kuin ei
kukaan muu; jokainen liike arvokas, jokainen katse kuninkaallinen,
jokainen sana kuninkaallinen sana. Hän kulki noitten kumartavien
rivien välissä, kuten ainoastaan kuningatar kulkee valansa tehneen
kansan rivien välissä, vapaasti ja luontevasti, tervehtien enemmän
katseellaan kuin päänsä noikkaamisella sievästi ja viehättävästi
kaikkialle päin, astui ylös noita kolmea porras-askeletta myöten ja
istui valta-istuimelle. Hoviseurue astui pois. Ovet pantiin kiinni,
kuningatar katseli kokoontunutta kansaansa.
Valtiopäivät, jotka pidettiin vuonna 1654, ovat piirrettynä historian
lehdille. Tällöin se oli, kuin Aksel Oxenstjerna kieltäytyi lukemasta
valta-istuinpuhetta. Hän, joka kuninkaallensa oli vannonut varjella
tyttären päässä olevaa Ruotsin kruunua, jotta se siinä pysyisi, hän
ei tahtonut säädyille ilmoittaa Kristiinan vallasta luopumista.
Ja silloin Kristiina aivan valmistamatta piti kokoontuneille
säädyille tuon kauniin, rohkeamielisen puheen aikomuksestaan
luopua kruunustaan, joka houkutteli kyyneleet niin monen silmiin
ja joka olisi ollut mainiointa kaunopuheliaisuutta, jos se olisi
lähtenyt sydämmestä, samoin kuin se lähti selvästä, kaikkea
käsittävästä järjestä ja siitä varmasta tunnosta, mitä hänen tässä
silmänräpäyksessä _tuli_ sanoa.
Ainoa, joka pani sydämmellisen sanan edellisen puhujan mielistelevään
alammaisuuteen, oli talonpoikaissäädyn puhemies.
"Hyvä Jumala, mitä teidän majesteettinne aikoo tehdä? Hyljätä meitä,
jotka rakastamme teitä kovin paljon! Saattaako teidän majesteettinne
saada mitään parempaa kuin teillä nyt on? Mistä teidän majesteettinne
sellaisen valtakunnan jälleen saa? Teidän majesteettinne tulee
sitä katumaan silloin kuin se on liika myöhäistä. Vetäkää vain yhä
vielä kuormaa, niin kauan kuin elätte; kyllä me parhaamme mukaan
koetamme taakkaanne keventää. Teidän isänne oli rehellinen mies ja
hyvä kuningas. Te olette hänen ainoa lapsensa. Prinssi on myöskin
rehellinen mies, ja häntä meidän tulee totella, kun hänen aikansa
tulee; mutta teistä emme tahdo erota, niin kauan kuin te elätte;
älkää jättäkö meitä!"
Kankeana ja suorana, kumartelematta kiipesi tuo suoraluontoinen
Ruotsin ja Suomen talonpoikien tulkki valta-istuimen luo, suuteli
kaksi kertaa kuningattaren kättä, käänsi sen jälkeen hänelle
selkänsä, otti taskustaan pienen nenäliinan, pyyhkieli vieriviä
kyyneleitänsä ja istui paikalleen, jättääksensä sananvallan
valtiotaidon monimutkalliselle kaunopuheliaisuudelle. Hän tiesi
kyllä, kuten muutkin, mistä kenkä kiristi, mutta kummallista oli,
että missä Kristiina kuningatar esiintyi, milloinka hän puhui tahi
katsoi vain johonkuhun, siinä hän nosti kaiken ja kaikki luoksensa
ikään kuin ei milloinkaan olisi ollutkaan solmua hallituksen
langassa; ja kummallisinta oli, että hän uskoi sen itsekkin. Hänen
yksinäinen suuruutensa, valta-istuimen vaarat ja neuvoskunnan
vallanhimo oli pakottanut häntä sellaiseen teeskentelyyn, että moni
epäili teeskentelyä kaikessa. Mutta sellainen ei ollut se unelmien
maailma, jossa tämä kuningatar eli. Kun hänelle sanottiin, että hän
oli hallinnut viisaasti, oli hän siitä vakuutettu, ja kun talonpoika
sanoi hänelle: teidän majesteettinne on meille rakas, oli hän yhtä
vakuutettu siitä, että tämä puhui totta. Hänen vastauksensa oli
myöskin yhtä todenmukainen, siinä saattoi olla lämpöäkin, mutta se
oli vain kallionseinistä lähtevää kaikua, se oli vastakaikua hänestä
itsestään, semmoisena kuin hän _sinä hetkenä_ oli.
Sitte kuin valtiopäivät olivat avatuksi julistetut ja esitys luettu,
erosi kuningatar ja säädyt, jälkimmäiset päättääksensä neuvoskunnan
kanssa yhdessä kuningattaren eläkkeestä, joka hänelle tulisi
vallanluopumisen jälkeen. Hänen vaatimuksensa eivät pieniä olleet, ne
olivat omiaan jäähdyttämään lämpimiä alammaisia tunteita. Hän pyysi,
muun muassa, myöskin saaria, kaupunkeja ja maakuntia, joita hän itse
jo oli muille lahjoittanut. Monen mielestä hän tahtoi myydä kruununsa
niin kalliista kuin mahdollista, mutta myöskin he ymmärsivät hänen
väärin. Ruotsin valtakunta oli hänen perintönsä ja omansa, kuten
vanhan Kustaa kuninkaan. Kun hän nyt vapaaehtoisesti antoi pois
suuremman osan, miksikä hän ei olisi pitänyt sitä vähäistä jäännöstä,
joka häntä enimmän miellytti?
Cromvellin lähettiläs hämmästyi jotenkin, kun häntä sellaisen
yön perästä, kuin edellinen, ja sellaisen päivän jälkeen, kuin
tämä oli, uudestaan tultiin vaunuilla noutamaan kello 11 illalla,
jatkamaan kenraalimajuri Hornin ja neiti Gjörvel Sparren hääjuhlaa.
Valtiopäivät ja vallanluopuminen tuntuivat hänestä ainoastaan kuten
satunnainen seisahdus kahden yön tanssin välillä.
Samat menot, sama hovi, sama morsiuspari ja sama kuningatar: eipä
edes valtioneuvoksistakaan puuttunut niitä, jotka jaksoivat valvoa
monta yötä perätysten. Kuningatar asettui paikalleen vaskirummun
räikyessä ja torvien soidessa. Eräs kavaljeeri kantoi morsiamelle
hopeavaltikan, joka oli Hornin perheen väreillä koristettuun silkkiin
kääritty, ja piti sitä vaakasuorassa hänen edessään, sillä välin kuin
valtioneuvos Bonde, sukuun kuuluvan todistajan muassa, vakuutti,
että sulhanen samana päivänä aamulla oli antanut morsiamelle 2,000
tukaatia huomenlahjaksi. Valtikka laskettiin morsiamen jalkojen eteen
hänen valtiaisuutensa merkiksi, kaikki tekivät kunniakumarruksen
kuningattarelle ylhäisimpänä yksinvaltiaana ja sen jälkeen viskattiin
valtikka ulos ikkunasta linnanpihalle. Siellä viini virtana juoksi
kansaa varten; puolivaloisassa toukokuun yössä näkyi katselioita,
pää toisensa vieressä, jokainen kurkotti kätensä saavuttaaksensa
tuon hylätyn kalleuden, ja ne joiden ei onnistunut saalista voittaa,
tappelivat niistä silkin repaleista, joihin valtikka oli kääritty.
Tämän meluisen taistelun perästä, jota hovi akkunoista katseli,
alkoi jälleen tulisoihtutanssi samoin kuin edellisenä iltanakin.
Tulisoihtujen perästä alkoi taas ranskalaisia ja muita piiritansseja,
niitten jälkeen illallinen kaikkine menoineen ja vihdoin hyvästijättö
toukokuun aamu-auringon kirkkaasti loistaessa.
Näin jatkettiin kautta toukokuun, koko tuon lyhyen jäljellä olevan
hallitus-ajan, joka oli julistanut pikaisen loppunsa. Jos olikin
ollut aurinkoa sen voittoisana aamuna, niin tuli sen katoavan illan
olla loistoa täynnänsä. Paljon oli tuhlattu kultaa, monta loistavaa
huvia vietetty, monta uutta ylhäistä virkaa, kunnia- ja arvonimeä
sekä armonosotusta oli runsaasti jaettu ja paljon velkaantunutta
köyhyyttä, katkeria riitoja, salaisia tyytymättömyyksiä, äänetöntä
odotusta, että loppu tulisi ja lopun perästä parempia päiviä! Se
oli tänä kummallisena loppupuolen ja lopun väli-aikana ja itse
lopussa myöskin, kun kaikki korvat juoruista täyttyivät, jolloin
ei mitään vielä ääneensä saatu puhua, mutta kaikkia saatettiin
kuiskata ja kaikkia uskottiin. Se oli kylvön aika sitä runsasta
satoa varten, joka syntyi noista puolinaisista totuuksista, mitkä
sittemmin tulivat häväistysjutuiksi ja kulkivat pitkin Ruotsin
valtakuntaa, jälkimuistona, josta historia ei vielä tänä päivänäkään
ole kokonaan puhtaaksi huuhdottu. Silloin se oli, kuin yhdestä
höyhenestä ruvettiin valmistamaan seitsemän kanaa, suosikista
rakastaja ja puoleksi käsitetystä sanasta kuvaava tarina. Silloinhan
Kristiinan sanottiin sanoneen kansastaan, kun puhuttiin, että maahan
tulisi katovuosi: "Eivätkö saata tyytyä leipään ja silliin?" Ja
talonpojistaan sanottiin hänen sanoneen: "Se talonpoika, joka itse
auraansa vetää, on paras talonpoika." Niin, se on kyllä varma, että
tämä kuningatar leikkiä laskien puhui monta ajattelematonta sanaa,
joka sittemmin toista tarkoittavana levitettiin; mutta yhtä varma on,
että hän, kuten jälkeisensä Kustaa III, oli mainettansa parempi.
Vuonna 1654 verhosi toukokuuta jonkunlainen ikävä, epävarma
hohde; sitä saattoi verrata linnanpaloon. Ilotulien takana näki
hämmästynyt Ruotsi Vaasahuoneen savuun haihtuvan. Hajaantuminen
kalvoi hallituksen lankojen kaikkia silmukoita, epävarmuus sai
kaikki ajatukset pimeydessä haparoitsemaan. Mitä suuret herrat
sanonevatkaan, niin oli kansan silmät kuitenkin järkähtämättömästä
valta-istuimeen luotuna. Hän, joka oli kaikki, astuisi alas
mitättömyyteen ja tuo toinen, joka ei ollut mitään, tulisi nyt
olemaan kaikki. Miksikä ei? Pahempaa ei pelätä saattanut, parempaa
saattoi toivoa, mutta miksikä tekivät he vaihetuksen, nuo kaksi?
Tuota toista kyllä saattoi käsittää, mutta kuningatarta, häntä ei
saatettu ymmärtää. Joku sanoi: hän on väsynyt hallitsemaan; toiset
sanoivat: hänellä ei ole enään jäljellä lahjoitettavaksi muuta kuin
kruununsa; kolmas virkkoi: kuka saattaa arvata naisen oikkuja? Neljäs
ivaili: valtiovarsa lähtee karkaamaan, hän hukkaa ohjat, hän jättää
ne miehelle. Mutta näyttikö hän siltä, kuin olisi ohjat hukannut
väsyneistä käsistään? Hän ei milloinkaan ollut vähemmän hämillään,
ei koskaan kuninkaallisemman ylevä kuin nyt. Miksikä hän luopui?
Tahtoiko hän mennä naimisiin Tottin tahi Pimentellin kanssa? Hän,
joka oli hylännyt Kaarle Kustaan? Ei, sitä tehdäkseen oli Kersti
röökinä liika viisas.
Niin pysyi, odotuksen aikana, kaikki ulkonainen koossa, mutta kaikki
sisällinen rikkoontui -- ajatukset, tunteet, tuumat. Hovi tanssi läpi
öitten; kukapa ei näin ollen olisi elämää kevytmielisesti viettänyt?
Ylpeämielinen aateli hekumoitsi juomingeissa, kulki meluten pitkin
katuja, lankesi polvillensa toreilla ja joi rähisevien eläköön
huutojen kaikuessa kuningattaren maljan. Alhainen kansa ihmetteli,
juonitteli, tappeli toisena iltana palvelijajoukkojen kanssa, joita
kaupunki oli täynnään, ja tyhjensi toisena iltana taas mielihyvällä
viinipullot ja oluttynnyrit, joita se ilmaiseksi sai. Valtiotieto
ja uskonkysymykset sekaantuivat sinne tänne katurähinöihin;
Ruotsihan oli suurvalta. Whitelocke, kuninkaanmurhaajan lähettiläs,
näki asuntoonsa hyökkäävän myöhäisenä iltana mielettömän joukon
rojalisteja ja hän pelastui ainoastaan porttiensa lujuuden
kautta. Pimentellin paavilaista kirkonmenoa häiritsivät uhkaavat
kansanjoukot. Tämä tapahtui ainoastaan muutaman askeleen päässä
kuningattaresta, neuvostosta ja valtakunnan säädyistä. Jokainen
tunsi, että mentiin alas päin, alas päin, mutta minne?
Vihdoinkin tapahtui, Upsalan linnassa toukokuun 6 päivänä vanhaa
ajanlukua, luopumistoimitus, jolloin Kristiina kuningatar laski pois
ja Kaarle Kustaa otti vastaan Ruotsin kruunun. Silloin se oli, kuin
Aksel Oxenstjerna "oli elänyt yhden päivän liiaksi."
Tämä Ruotsin ja monen muun maan historiassa laatuaan ainoa tapahtuma,
on tarpeeksi tunnettu ja kerrottu jo ennen. Muutama piirre erään sen
aikuisen silloin läsnä olleen valtiopäivämiehen muistiinpanoista,
todistakoon Kristiinan vaipuvasta kruunusta. [Kertomus löytyy
Loenbomin "Historiska Märkvärdigheter" nimisessä kirjassa.]
Kello 6 aamulla olivat säädyt koossa valtiosalissa. Kello 9 tuli
hänen majesteettinsa, hänen kuninkaallisen korkeutensa Kaarle Kustaan
ja neuvoston seuraamana, valkoisiin vaatteisiin ja täydelliseen
kruunauspukuun puettuna, kruunu päässä, valtikka oikeassa ja
valtio-omena vasemmassa kädessä. Ei mikään kalpeus osottanut, että
hän oli valvonut ja tanssinut. Ei mikään punastus ilmaissut mitään
mielenliikutusta. Kristiinalla oli aivan tavallinen muotonsa; katse
oli levollinen, pää pystyssä, käynti ja ryhti sujuva, miellyttävä,
majesteetillinen. Hän oli, nyt kuten ainakin, asemansa arvoinen ja
hän tiesi myöskin, että hän viimeisen kerran esiintyi hallitsevana
kuningattarena.
Kolme porras-astinta johti valta-istuimelle. Näitten alapuolella
oikealla seisoi Kaarle Kustaa, hänen takanaan nuo viisi ylhäistä
valtio-virkamiestä, molemmilla puolin valtakunnan neuvosto, joista
32 oli läsnä 48:sta; sitte olivat papit ja talonpojat oikealla sekä
aateli ja porvaristo vasemmalla. Juhlamenot olivat samallaiset
kuin toukokuun 11 päivänä. Shering Rosenhane luki luopumiskirjeen,
joka oli pergamentille korukirjoituksella kirjoitettu ja
varustettu suurella kuninkaallisella sinetillä ja sisälsi
alammaisten vapautuksen heidän uskollisuuden-valastaan, kruunun
luovuttamisen hänen kuninkaalliselle korkeudellensa Kaarle Kustaalle
sekä kuningattaren tähän liittämät ehdot ja eläkemääräyksen.
Julkilukemisen perästä annettiin kirje vallanperiälle, joka
syvään kumarrettuaan nousi vasta-istuimelle jättääksensä kirjeen
kuningattarelle; tämän tehtyään hän yhtä kunnioittavasti kumartaen
astui sieltä alas jälleen.
Nyt kuningatar itse otti kruunun päästään, kurkotti sen Pietari
Brahelle, antoi miekan Lauri Kaggille ja omenan Herman Flemingille.
Sitten tuli esiin kaksi kammariherraa, jotka riisuivat hänen yltään
kuninkaan viitan, ja kun häneltä näin oli viety kaikki kuninkaalliset
arvomerkit, astui hän alas valta-istuimelta, seisattui ensimmäiselle
astimelle ikään kuin empien, menisikö edemmäksi, astui toiselle,
viipyi myöskin siinä ja jäi seisomaan kolmannelle eli viimeiselle.
Siinä piti hän sen mainion hyvästijättöpuheen, joka kaikuu kautta
aikojen, kiittäen Jumalaa, lapsuutensa holhojaa, valtakunnan säätyjä
ja kaikkia alammaisia, luvaten, ett'ei hän vast'edeskään muuta
etsisi kuin kansan parasta, kansan hyväksi hän selitti luopuvansa
kruunustaankin. Puhe kesti runsaan puolen tunnin. "Ja sitä sopi
ihmetellä, että vaikka hän niin liikuttavasti puhui, että hän
kyyneleitä pusersi monen ihmisen silmistä, hän kuitenkin itkusta
itseään pidättää saattoi, vaikka hän aina vähän väliä oli siihen
taipuvainen ja puhui hyvin itkevästi ja surullisella äänellä."
Tämä hetki oli ehkä ainoa Kristiinan elämässä, jolloin itse
panettelukin unhotti moittia häntä teeskentelemisestä, jolloin kaikki
tunnustivat hänen olevan, mitä hän kuitenkin aina oli -- oma itsensä.
Hänen aikakautensa, jolle hän oli arvoituksena, ja jälkimaailma,
joka hänessä näkee varjokuvan, ovat yksimielisiä siitä, että mitä
ikänänsä ajateltanee hänen persoonastaan, hänen hallituksestaan ja
luopumisestaan, oli Kristiina valta-istuimensa viimeisellä portaalla
kuningatar ja nainen. Tämä viimeinen astuin, joka olisi ansainnut
tulla kultaan juotetuksi, toi askeleen ja hetken vaikutusvoiman
kautta esiin, mitä hänessä parasta oli, sen ihannekuvan, joksi hän
oli syntynyt, ylevän isän ylevän tyttären, joka usein itsekkäisyyden
himoihin eksyneenä kuitenkin toisinaan onnistui jälleen saamaan
oikean olentonsa. Ne, jotka olivat nähneet tahi tunteneet hänen
ainoastaan silloin, eivät tuntisi sitä Kristiinaa, jonka historia
esittää tummien varjojen sekoittamassa valossa. Nyt hän oli Vaasain
tytär, nyt puhui hänen huuliensa kautta kaksi vuosisataa ja seitsemän
kuningasta, joitten joukossa oli hänen isänsä, iso-isänsä, ja Ruotsin
kansan kanta-isä. Miksikä hän ei saanut kuolla valta-istuimen
viimeisellä astuimella?
Mitä sitten luopumisen jälkeen tapahtui, se oli kyllä valtakunnalle
tärkeätä, mutta Kristiinalle ei se ollut mistään arvosta. Shering
Rosenhane vastasi neuvoston ja säätyjen puolesta kuningattaren
puheeseen, luetteli kaikki ansiot, jotka hänen majesteetillansa
kiitettävässä hallinnossaan oli ja pyysi häntä antamaan anteeksi
sitä harmia, jota hänen majesteettinsa ehkä oli joltakulta saanut
kokea, sekä vakuutti hänelle kaikkien puolesta kiitollisuutta ja
rakkautta ja lopetti toivomalla että, "tämä suunnaton muutos"
tapahtuisi Jumalan siunauksella. Sen jälkeen jätti kuningatar
arvomerkit jälkeisellensä, käskien häntä seuraamaan Ruotsin
suurten kuninkaitten esimerkkiä ja osottamaan hellyyttä hänen,
Kristiinan, äidille, kuin myöskin jälkeen jääneille ystäville ja
palvelioille. Sen perästä hän, uuden kuninkaan kovin kursailtua,
talutti hänet ylös valta-istuimelle. Kaarle Kustaa puhui silloin
ensiksi kuningattarelle, pyytäen häntä ottamaan takaisin kruununsa.
Kun Kristiina vain pysyi lujana päätöksessään, kääntyi hän kaikkien
läsnä olevien puoleen puhuen hyvin valituilla, arvokkailla sanoilla,
luvaten pysyä kiinni Jumalan sanassa ja Ruotsin laissa sekä rukoillen
siunausta hallituksellensa. Jälleen vastasi Rosenhane, vakuuttaen
kaikkien puolesta uskollisuutta ja tottelevaisuutta, jonka jälkeen
puhemiehet suutelivat uuden kuninkaan kättä.
Puheitten ja juhlamenojen loputtua oli hyvästi jättäjäiset
kuningattaren yksityisissä huoneissa neuvoskunnalle, hoville,
ritaristolle ja aatelille. Hänen majesteettinsa kätteli kaikkia ja
taaskin virtaili monta todellisen kaipauksen kyyneltä. Aatelistolla
oli siihen kyllin syytäkin, sillä niin korkealle kuin silloisen
hallituksen aikana ei tämä valtiomahti koskaan ennen ollut noussut
eikä milloinkaan enään ollut nouseva.
Neljä tuntia tämän jälkeen kruunattiin Kaarle Kustaa Upsalan
tuomiokirkossa. Kristiina kuningatar tunsi itsensä tarpeettomaksi
tässä juhlallisuudessa. Hän lähti kruunausjuhlien aikana vaunuissa
ajelemaan kaupungin lähiseutuihin. Ainoastaan pari hovineitiä ja pari
kavaljeeria, hoviseurueen tähteitä, seurasi häntä, ihmeissään hänen
iloisen levollisuutensa takia.
Säädyt olivat tulleet tuomiokirkkoon kello 2 iltapäivällä,
mutta valtiopäivä-rouvat ja vaimot täysi-ikäisine tyttärineen
olivat istuneet siellä kello kuudesta aamulla ollaksensa varmana
istumapaikoista. Aika oli käynyt heille pitkäksi; he olivat
lähettäneet kotoa hakemaan ruokaa, olutta ja viiniä, jotta eivät
uutta hallitusta paastoamisella alkaisi. Kello 3 astui kuningas
sisään neuvoston seuraamana, puettuna valkoisiin, kultakankaasta
tehtyihin vaatteisiin ja kruunaushameeseen. Linköpingin piispa
tervehti häntä raamatunlauseella, Johannes Mathiaksenpoika saarnasi,
mutta koska se tapahtui korkeassa kuorissa, niin ei kukaan kirkossa
olevista saattanut kuulla sanaakaan, ja senpä vuoksi moni hiipi
ulos Aadolfin kellariin juodaksensa saarnan-aikana kuninkaan
maljan. Kun piispa Johannes oli astunut alas, kiipesi utelias muija
saarnastuoliin paremmin nähdäksensä kuningasta, ja tästä syntyi niin
yleinen ilo, että auringon loiste näkyi Kaarle Kustaankin vakavassa
muodossa. Kun sitte aljettiin virsi: "Suo Herra kuninkaallemme
hallitus onnellinen", veisasi moni täyttä kurkkua "kuningattarell'",
vanhan tavan mukaan.
Arkkipiispa toimitti kruunauksen tavanmukaisella juhlallisuudella,
sen jälkeen viskattiin ulos hopeisia kruunausrahoja, joittenka
ympärillä oli kirjoitus: "Jumalalta ja Kristiinalta." Niihin oli
ensin pantu: "Jumalan ja Kristiinan armosta", mutta vertailu oli
havaittu sopimattomaksi ja rahat valettiin uudestaan.
Illalla piti kuningas pidot neuvoskunnalle, hoville ja säädyille,
kullekkin säädylle erittäin; "kaikki hyvin kestittiin." Ruokalajia
oli monta ja oivallista; jokainen sai hihaksensa sokerileivoksia
täyteen, "eikä mitään jätetty tähteiden korjaajille." Reinin viinit
ja Ölannin olut ynnä muut hyvät herkut saivat papitkin unohtamaan
Kristiinan tähden kärsittyä suruansa. "Mutta" -- sanoo kertoja,
"kun me _conviviumissa_ aloimme tulla hauskimmallemme, seisoi
Kristiina yläpuolellamme korkealla katon alla [sillä kalterilla, joka
kuningattaren asuinkerroksesta johti ympäri tuota suurta pitosalia]
ja katseli meitä ylikerrasta. Odhelius oli ensimmäinen, joka
tyhjentäessään maljansa kuningattaren kunniaksi havaitsi hänen ja
käänsi lasinsa niin, että pohja oli ylös päin, mutta me emme olleet
häntä näkevinämme... Kello 2 lähdimme sieltä jotenkin iloisella ja
hyvällä tuulella."
Tuo yksinäinen, tumma olento, joka seisoi tuolla ylhäällä kalterilla
varjossa, sai nyt nähdä, miten kansansa häntä suri. Kuningatar oli
kuollut, eläköön kuningas! Kaikki, jotka olivat nähneet Kristiinan
astuvan alas kolmannelta porras-astumelta, kaikki muut, paitsi hän
itse, tunsivat katkeran tyhjiin raukeamisen tunteen. Kristiina
valta-istuimen alipuolella ei enään ollut Kristiina. Siinä, tuossa
korkeudessa, johon hän oli syntynyt ja jossa hän suuruutensa hetkinä
kohosi korkeana kuten torninhuippu temppelimuurien ylitse, siinä hän
oli kuningatar. Ruotsin valta-istuimen alipuolella oli hän yhä vielä
tuo suurilahjainen, nerokas, mutta myöskin itsekäs, kaikkea vaativa,
jonka itsekästä tahtoa kuninkaanmantteli ei enään verhonnut. Valtansa
heittämänä, kauneuden hylkäämänä, mairittelun pettämänä, ei hän enään
omistanut muuta viehätysvoimaa, kuin valjenneen nimen loiston, kylmän
opin ja vanhentuneen itserakkaan naisen heikkouden.