Noin itsekylläinen ja täytyy kuitenkin äkki-arvaamatta
antautua kokonaan toisen haltuun.
Itätuuli puhalteli Persian yrttitarhoista, astuskeli siivet
lerpallaan Armenian vuorten yli, otti lyhyen askeleen Bosporin poikki
ja henkäsi vielä ruusutuoksua, kun se hiljaisella suhinalla laskeutui
Stambulin palatseille. Täällä näytti se menevän levolle lauhkeana
lokakuun iltana. Mitä vartenpa se olisi vaivannut itseänsä lähtemällä
pitemmälle matkalle sumuista länttä kohden? Se etsi jotakuta, jota ei
se löytänyt; se oli saanut tehtävän itämaisilta tähdiltä eikä voinut
sitä toimittaa. Pimeän tullessa se vielä lähti retkeilemään tuon
lumotun kaupungin ympäri, rakastui kuuvaloon, joka oli laskeutunut
Kultaisen Sarven väräjäville laineille, haparoitsi Aja, Sofian
harmaita muureja pitkin, suuteli seraljin portaita, kierieli kuten
koira ja uinahti pois.
Hän, jota se etsi, istui seraljin sisimmäisessä, enimmän piilossa
olevassa huoneessa. Vanhassa seraljissa asui kirjava joukko entisien
sulttaanien puolisoita, ne jotka olivat jääneet upottamatta,
kuristamatta ja naittamatta jollekin, jotta silläkin tavalla heistä
päästäisiin. Siellä oli vielä jäljellä enemmän kuin sata entisiä
kaunottaria, leskiä, jotka ennen muinoin olivat mahtavia olleet,
olivat nyt lapsineen elätettävinä. Ne olivat ne, jotka sulttaaneille
Osman IV:nnelle Mustafalle, Murad IV:nnelle ja Ibrahimille olivat
synnyttäneet poikia tahi tyttäriä. Heitä, ja varsinkin Ibrahimin
äsken mahtavia leskiä, jotka ambralta olivat tuoksuneet ja
ruusuvedessä kylpeneet, ei valtiollisista syistä voitu surmata.
Komeassa uudessa seraljissa, joka muodosti kylkirakennuksen
sulttaanin palatsiin, oli sitä vastoin hyvää tilaa, koska tuon
11:ta vuotisen padischan ei vielä tarvinnut ylläpitää haaremia.
Hänellä oli kuitenkin puoliso, yksi ainoa, sulttaanitar arvoltaan
ja oikeuksiltaan, hänen oma valitsemansa, muftin siunaama ja
valtakunnan suurien hyväksymä, mutta tämä ei kuitenkaan vielä ollut
_chasseki_, ei ollut vielä kaikkia, mitä puolison olla tulee. Ja
kummallisinta tässä palatsissa, jossa lakkaamatta naiskavaluus,
vallanhimo ja kateus juonitteli, oli se, että tuo ainoa ja
liika aikainen puoliso, Hagar Sulttaan, oli sovinnossa jakanut
uuden seraljin komeat asuinkerrat äiti-sulttaanittaren kanssa,
Ibrahimin lesken, _Tarchanin_, joka oli venakko synnyltään, ja oli
vallanperiän, nykyisen padischan äiti, sekä sen vuoksi korotettu
kaikkia sulttaanittaria ylhäisemmäksi, kaliifi-äidin arvoon, eli
_validiksi_. Tuo tuttavallinen sopuisuus kahden noin luonnollisen
kilpailian välillä, oli noitten taika-uskoisten osmanilaisten
mielestä käsittämätön, he siinä näkivät jonkunlaista lumousta. Hagar
Sulttaania ympäröitsi tuntemattoman sukuperän ja suuren kulta-aarteen
salaisuus. Hän ei ollut kuten nuo muut, ostettu orjatar, hän tuli, ei
tietty miten eikä mistä, ja hallitsi ensimmäisestä esiintymisestään
kaikkia. Sillä tavalla Ginnistaanin haltiat astuivat kuolevaisten
luo. Suurvisiiri Kuprili oli ainoa, joka tiesi enemmän, mutta hän
piti sen asian omana tietonaan.
Tuo hunnun ja haremin verhojen taakse piilotettu nainen vaikuttaa
itämaan historiaan paljoa enemmän, kuin länsimaalainen saattaa
aavistaakkaan. Orjatar, joka sulttaanittareksi ylenee, padischan
sisaret ja tyttäret, paschojen kunnianhimoiset puolisot, kaikki he
kehräävät lankansa valtakunnan näkyväisen johtajan ympäri. Se validé,
joka oli hallinnut ennen Tarchania, oli valtioviisain ja innokkain
nainen, mikä siihen asti oli osmanien joukossa esiintynyt. Hän oli
ollut sulttaani Ahmedin puoliso, oli Murad IV:nnen ja Ibrahimin äiti,
Muhamed IV:nnen iso-äiti, ja syntyisin kreikkalainen; _Mahpeiker_ oli
hänen nimensä ja hän oli satumaisen ihanuutensa takia nuoruudessaan
saanut lisänimen _Kösem_, kuun-olento. Ylevämielisenä ja rohkeana,
viisaana ja hyväätekeväisenä, mutta liian vallanhimoisena oli hän
33 vuotta, neljän sulttaanin aikana, ollut valtakunnan todellisena
hallitsiattarena, kun hän vihdoin kukistettiin spahien kapinan
kautta ja kuristettiin akkunaverhon nuoralla. Hänen jälkeläisensä
Tarchan oli heikko ja myöntyväinen; hän olisi pian joutunut kaikkien
suosikkien saaliiksi; siksi tahtoi Kuprili hänen rinnalleen asettaa
sulttaanittaren, jota lahjojensa ja intonsa puolesta saattoi verrata
kiitettyyn Kösemiin. Hän ei ollutkaan väärin tätä asiaa laskenut,
Hagar Sulttaanilla oli erinomainen voima viehättää ja miellyttää
ihmisiä. Kun hän oli ollut vasta kaksi kuukautta seraljissa, niin ei
nuori sulttaani enään viihtynyt ilman häntä, Tarchan näki hänessä
taatuimman tukensa, valtakunnan oikeuston jäsenet kuuntelivat hänen
neuvojansa ja janitscharit, jotka sulttaaneja hallitukseen asettivat
ja heitä kukistivat, olivat hänelle täydellisesti kuuliaisia ja
uskollisia. Kuprili näki työnsä kasvavan häntä itseään korkeammaksi;
mutta hänellä oli kuitenkin valta, hän ei huomannut itse mitenkä tuo
uusi sulttaanitar johti hänen neuvojansa, sitä oikeutta itselleen
vaatimatta. Vallan korkeuksien alla kuohui, tavallisuuden mukaan,
ylhäisten, hovin, kasarmien kateudet ja juonet. Hagar Sulttaan
tiesi sen aivan hyvin; hänen hallitustaitonsa oli terien välissä
tanssimista, nuoralla tanssian temppuilemista terävillä veitsillä,
mutta näihin asti kaikki oli hänelle onnistunut, ja jokaisessa
vaarassa päätti hän tulla vielä toista vertaa varovaisemmaksi. Kerran
oli hän kuitenkin tuleva chassekiksi, sitten validéksi; hän tulisi
saavuttamaan sen maalin, johon hän niin hartaasti oli pyrkinyt, hän
oli tahtonut olla kaikki, mutta tullaksensa kaikeksi, täytyi hänen
ensin näyttää mitättömältä.
Silloin tuli muutos, jota hän kaikista vähimmän odotti: uusi
voima astui odottamatta ja vastustamattomana tuon tulevan validén
järkeviin tuumiin.
Seraljin itäinen kylkirakennus oli rakennettu kolmikertaiseksi.
Alimmaisessa asui vartiat ja palveliat; toisessa validé Tarchan;
kolmannessa Hagar Sulttaan. Nuo molemmat yläkerrat olivat
suorakohtaisessa yhteydessä nuoren sulttaanin jokapäiväisten
asuinhuoneitten kanssa, joihin koko valtakunnassa äidillä ja
puolisolla yksin vain oli vapaa pääsy. Kaikille muille oli kaliifi
puoli-jumala, profeetan varjo, jonka edessä tavalliset kuolevaiset
ainoastaan harvoin monien menojen kestäessä ja vartiajoukkojen
välistä kulkien saivat vihdoin armon lyödä otsansa lattiaverhoa
vasten.
Tarchan, joka pelkäsi huolia ja epämukavuutta, tahtoi halusta
häiritsemättä seurata mieltänsä, pukea itseänsä hienosti, ja
koristella itseään kalleilla koruilla, sekä kylpeä hyvänhajullisissa
kylvyissä, nähdä tanssia ja kuunnella soittoa. Huolenpito
nuoren kaliifin kasvatuksesta kuului yksinomaan puolisolle ja
suurvisiirille; mutta joka aamu kello 9 aikaan tuli sulttaani
äitinsä luo, kuullaksensa, mitenkä hänen terveytensä laita oli, ja
joka ilta kello 6 tuli validé poikansa luo, hänen kanssaan yhdessä
kuullaksensa imaamin pitävän _ezania_, iltarukousta. Hagar Sulttaan
käytti hyvin vapaasti etujansa. Hän piti aamutunnit omia opintojansa
varten, joita hän harjoitti itämaan enimmän kiitettyjen viisaitten
johdolla: juutalaisrabbini Samuel Adorbin, hovi-tähtientutkian
Hussein Effendin, historioitsiain Asifin, Weschidin, Hadschi Khafan,
Minarfaden ja aikakautensa nerokkaimman matkakertoilian Ewlian
johdolla. Muut päivän tunnit hän jakoi valtioasioihin, seraljin
järjestämiseen ja ollaksensa läsnä nuoren kaliifin opetustunneilla.
Kello 6 hän myöskin oli iltarukouksessa, aina huolellisesti
jättäen etusian validélle, ja varovaisesti estäen häntä joutumasta
äidilliseen mustasukkaisuuteen. Muetzzin eli kirkon palvelia oli
lakannut huutamasta yksitoikkoisia huutojansa minareetissa: "Allah
bismillah! Jumala on suuri. Löytyy ainoastaan yksi Jumala, ja
Muhamed on hänen profeetansa." Hagar Sulttaanin oli tapana viettää
rukouksen jälkeen pari tuntia kahden kesken tuon nyt 11-vuotiaan
herransa, puolisonsa seurassa. Nämät tuttavalliset kotihetket olivat
virkistyttäviä pojalle päivän läksyjen ja vaivojen perästä. Hän
makasi pitkänään keltaisella silkillä päällystetyllä leposohvalla,
pää nojaten Hagarin helmaan. Hagar oli laskenut hunnun pois ja oli
puettu sulttaanittaren kalliiseen pukuun, lyhyeen vaalean punaiseen
tunicaan, jota persialainen saali piti koossa, avariin sinisiin
housuihin, kulta-ompeluilla koristettuihin valkoisiin silkkikenkiin,
kultaisiin rannerenkaisiin, sormuksiin ja korvarenkaisiin. Hän oli
ikään kuin itämaita varten syntynyt. Joka ennen oli hänen nähnyt,
hänen kapeassa länsimaisessa puvussaan, olisi sanonut, että hän nyt
oli luonnollisessa muodossaan. Sulttaani Muhamed IV ei enään ollut
seitsemänvuotias poika, joka kerran Hagarille kurkoitti tärkeän
narsissa kukan. Hän oli kasvanut pian, oli hoikka vartaloinen;
kasvonpiirteet olivat käyneet epämääräisemmiksi ja ilmaisivat
jotakin tuosta poikamaisesta puolikypsyneestä, joka on ensimmäisen
nuorukais-iän tunnusmerkkinä. Mutta hän oli kuitenkin Osmanin heimon
jälkeläinen ja ihana kuten kuva; hänessä oli puhtaan itämaisen
perikuvan ohessa äitinsä venäläiset ja iso-äitinsä kreikkalaiset
piirteet. Tuo surunvoittoinen, uneksiva vakavuus hänen kauniissa
syvämielisissä silmissään ilmaisi ennemmin 15-vuotiaan ennenaikaista
kypsymistä, kuin 11-vuotiaan surutonta ikävuotta. Kaliifi ei ole
koskaan lapsi. Tämä poika oli aikaisin ylhäiseen arvoonsa kasvanut.
Hän oli seitsemän vuoden vanhana vahvistanut kuolemantuomioita
ja maanpakolaisuuteen määrännyt uskottomia palvelioita; hän oli
kymmen-vuotiaana sanonut eräälle paschallensa: "mene tiehesi, sinä
imet tyhjiin minun kansani!" ja toiselle: "tottele, taikka minä
panen pääsi jalkojesi eteen!" Ja kun eräs päätuomari, jolle hän
sanoi: "otatko sinä lahjoja, sinä?" uskalsi vastata: "noh, kuuleppas,
rakas lapsi, kuka sinulle on tuollaista uskotellut?" -- niin noitten
sanojen takia meni pää sekä tuomarilta että hänen suosialtaan.
Palvelevien hovipoikien, eunukkien ja orjattarien joukko oli
kislar-agan johtamana vetäytynyt pois etuhuoneisiin. Yksi ainoa
komea lamppu täynnä ambratuoksua, loi loisteensa leposohviin,
silkkitapeeteihin, raskaisiin ovi-verhoihin ja kuvastinkehyksiin
kiinnitettyihin pieniin akkunoihin. Sulttaanittaren katse oli
äänettömässä ihailussa luotuna tuohon ihanaan poikaan, hänen
herraansa, hänen sankariinsa, hänen hoitolapseensa, joka kerran olisi
todellisuudessa tuleva siksi, mikä hän nyt oli ainoastaan hänen
unelmissansa, hänen puolisoksensa. Siellä tuntui hänen sydämmessään
jotakin kummallista, tuntematonta lämmintä. Hän ei käsittänyt
itseänsä; hän tunsi itsensä niin hajonneeksi, katsellessansa tuota
lasta, ikään kuin hän olisi kadottanut kaiken sen itsensähallinnon,
mikä näihin asti oli ollut hänen voimansa ja hänen olemuksensa
perijuurena. Hän oli tässä silmänräpäyksessä kokonaan unohtanut
kaiken vallanhimonsa, kaikki itsekkäisyyden kylmät tuumat, ainoastaan
yksi ajatus oli hänellä selvä: tuon pojan edestä olisi hän saattanut
uhrata henkensä!
Hän lykkäsi äidillisellä hellyydellä tummat hiukset pojan
ahavoittuneelta otsalta ja sanoi hänelle: "Onko sieluni silmä
väsynyt?"
"Ei", sanoi poika. "Olen ollut miekkailemassa. Mustafa aga antoi
minun lyödä hyenalta pään poikki."
"Sitä hänen ei olisi tullut tehdä. Kaliifin ei koskaan pitäisi
tahraamaan käsiään petoeläinten eikä viattomien verellä. Hänen
pyhitetyt kätensä pitää säästettämän oikeutta varten ja taisteluun
valtakunnan vihollisia vastaan."
"Uskottomia vastaan!" Ja äkillinen katse, joka oli syttynyt
dervischien uskon-innosta, säihkyi pojan muuten uneksivissa silmissä.
"Kaikkia vastaan, jotka sortavat valtakunnan valtaa ja loukkaavat
kaliifin arvoa. Minun elämäni herra ei saa tulla verikoiraksi, kuten
hänen setänsä Murad oli, tahi veltoksi kuin hänen isänsä Ibrahim.
Minun kaliifini pitää kuulua suurimpien kaliifien joukkoon, niin,
hänen pitää olla heistä suurin. Hänen pitää olla suurempi kuin
Muhamed kaliifi, joka otti Stambulin, suurempi Suleimania, joka
lavensi valtakunnan rajat Tigriiseen asti itään ja Wienin portteihin
länteen päin. Hänen pitää tulla Dschingis Khania ja Timur Lenkiä
etevämmäksi."
"Niin", sanoi poika, tarttuen kullalla kirjaillun miekkansa
kultakahvaan, "minä tahdon voittaa kaikki itämaat, kuten suuri
Iskander, ja kaikki länsimaat aina Brittien saariin asti. Minä tahdon
rangaista uskottomat Englannissa sen vuoksi, että ovat tappaneet
sulttaaninsa."
"Kaliifini", jatkoi Hagar, "täytyy tulla valtansa ja voimansa
puolesta suureksi, mutta suurimmaksi viisaudessa ja lempeydessä.
Hänen pitää tuleman sellaiseksi, kuin Bagdadin suuri kaliifi
Abussidien heimosta, Harun al Rachid, profeetan valittu, joka rakasti
oikeutta ja suosi tieteitä. Hänestä pitää tulla sellainen kuin
Cordovan kuuluisa kaliifi Abdurrahman; hänen tulee itse viisaimpana,
hallita viisaista ja ruhtinoista rikasta kansaa."
"Niin", toisti poika itsepäisesti. "Ei tule olla muuta kuin yksi
Jumala ja yksi profeetta. Minä hävitän juurta myöten kaikki pakanat,
juutalaiset ja kristityt."
"Mitä varten hävittää juutalaiset ja kristityt? Eikö kaliifini
tiedä, että moslin heiltä on oppinut palvelemaan ainoata Jumalaa?
Meidän kunniarikas profeettamme oli Abrahamin suvusta ja kaikki
oikea-uskoiset pitävät tuon suuren, Nazarethista tulleen mestarin
kunniassa lähinnä itse profeettaa. Minun kaliifini pitää oleman
maailman hyväntekiä. Minun kaliifini pitää antaman pyhän maan
takaisin juutalaisille, sillä se on Jumalan päätös iankaikkisuudesta;
mutta myöskin juutalaisten pitää tunnustaman kaliifini pääherrakseen."
Tämä yksitoista-vuotias kaliifi katsoi tutkivasti Hagarin
käsittämättömiin, tummiin silmiin, jotka häntä katselivat, ja kysyi:
"Mitä varten sinä pyydät, että minä antaisin pyhän maan takaisin
juutalaisille?"
Hagar punastui, hän häpesi tätä lasta, joka havaitsi hänet muitten
asioita toimittamassa. "Raamatunkirjat", sanoi hän, "sanovat, että,
kun juutalaiset ovat saaneet maansa takaisin, tulee maailman loppu,
jolloin uskolliset saavat mennä Jumalan paratiisiin."
"Mutta minä en tahdo nähdä maailman loppua, minä tahdon tulla
suureksi voittaakseni maailman!" huudahti poika.
"Allah on antava kaliifilleni siihen tarpeeksi aikaa, kun hän vain
nyt nuoruudessaan kasvaa vahvaksi jumalanpelvossa, hyödyllisessä
opissa, sydämmen puhtaudessa, suurissa ajatuksissa ja oikeuden
harrastuksissa kaikkia kohtaan."
Poika oli vaiti vähän aikaa, puoleksi uneksivana, puoleksi
miettivänä. Sitten laski hän kätensä puolisonsa kaulan ympäri, painoi
hänen päänsä alas päin ja suuteli häntä sekä sanoi:
"Mistä sinä olet? Sinun isäsi on ollut viisas mies ja äitisi on ollut
hyvä validé."
"Sinä minun sieluni sydän", lausui sulttaanitar, vastaten hänen
suuteloaan hellyydellä, jota hän ei milloinkaan ennen tuntenut
virtailevan itseensä sulkeutuneessa rinnassaan, "miksikä tuota
kysyt? Kysy tuulelta mistä se tulee ja meren laineilta kuhunka ne
menevät! Allah on ollut isäni ja avara maailma ankara äitini. Olen
lähetetty luoksesi, kuten Allah toisinaan lähettää suojelus-enkeleitä
paradiisista valittuinsa luo tänne maailmaan. Minä tahdon elää sinun
hyväksesi ja kuolla sinun edestäsi, mutta minä en saata kuolla
ennenkuin tähtien aika on tullut. Sinä saatat lykätä minut luotasi,
sinä saatat antaa minun kadota, mutta sinä et saata minua tyhjäksi
tehdä. Sinä olet profeetan varjo; minä olen sinun varjosi."
"Reis effendi Schamisade sanoo, että sinä olet minun lumonnut",
virkkoi poika hieman hymyillen. "Hän sanoo, että sinä tahdot
tehdä minusta dervischin ja asettaa veljeni Suleimanin kaliifien
valtaistuimelle. Minä tahdon laskea Schamisaden pään sinun jalkojesi
eteen, koska vain sitä pyydät, mutta mitä tulee minun tehdä Suleiman
veljelleni?"
"Minun kaliifini ei saa kuunnella perättömiä puheita. Anna Kuprilin
vartioida Schamisadea ja lähettää hänet maanpakolaisuuteen, jos hän
havaitaan juonittelemassa. Kaliifillani on neljä veljeä: Suleiman,
Ahmed, Murad ja Selim; näitten lisäksi kuusi sisarta: Fatima,
Gehver, Bibt, Kia, Alsche ja Atika, joista kolme vanhinta on tullut
naimisiin kolmen vuoden vanhana. He ovat kaikki lapsia eivätkä saata
olla rikollisia. Kaliifini ei saa raivota omaa huonettansa vastaan,
kuten tyranni Murad ja nuo veriset sulttaanit. Minun kaliifini pitää
voittaman veljensä ja sisarensa jalomielisyydellä."
"Minä tahdon antaa heidän elää. Mutta se joka uskaltaa sinun
varjollesi sormeansa osottaa, hänelle pitää tapahtuman samoin kuin
Hefarparalle [Hefarparaksi, s.o. tuhanneksi paloitettu, nimitettiin
1648 teloitettu suurvisiiri Ahmed, jonka ruumiin roistokansa paloitti
käytettäväksi luuvalotaudin parannusaineena], että hän hakataan
tuhansiksi kappaleiksi. Kuprili sanoo, että Ruotsin kuningatar on
sinua solvaissut. Minä lähetän janitscharini hävittämään hänen maansa
ja tekemään hänet sinun orjattareksesi."
"Minun elämäni aurinko, pitkä on matka Ruotsiin. Kuningatar ei ole
minua solvaissut, hän on lähettänyt minulle kenkänsä ystävyytensä
osotteeksi. Mutta nyt huutaa muezzin minareetista, että yön
tunnit ovat alkaneet. Muistatko Scheheradzadesin kauniin sadun,
jonka sinulle kerroin, kun kaliifin jalka vielä mahtui gatsellin
jalansijaan? Kun iltarusko sammuu ja aurinko menee alas sinertävien
vuorten taakse Ginnistaanissa, silloin sytyttää Allah tähtensä
valvomaan, että vanhurskaat maan päällä saavat levossa nukkua.
Jokaisen vuoteen ääressä on haltia, jolla on tähtitulinen keihäs;
sen varsi tunkee alas maan sisustaan, sen kärki nousee tähtien
keskustaan ja taivaan ja maan välillä ei löydy mitään, joka saattaa
olla vanhurskaan tiellä tahi tehdä hänelle vahinkoa. Nuku hyvin! Minä
tunnen sinun tähtesi; se on minun tähteni kaksois-sisar."
Hagar Sulttaan nousi, kurkotti kätensä uniselle pojalle ja saattoi
hänet makuukammariin, jossa kaliifin entinen imettäjä, eräs
arapialainen Sindar-niminen orjatar, joka oli Hagarin uskottu, otti
hänet vastaan ja riisui vaatteet hänen yltään. Sitten Hagar katsoi,
että yölampussa oli tarpeeksi öljyä, että kaikissa sisäänkäytävissä
oli luotettavia vartioita, soitti mustat orjattarensa sisään ja
katosi yläkertaan vievään porraskäytävään.
Orjattaret jäivät vartioitsemaan etuhuoneisiin, Hagar jäi yksin
uskollisen Sabinansa kanssa. Oli tullut Ruben Zeviltä kirje
kyyhkyspostissa.
"Tyttäreni", kirjoitti juutalainen, "Israelin toivo lähenee
toteutumistansa, samalla kuin päiväni lähenevät loppuansa. Olen
sisään koonnut kaiken kullan minkä suinkin olen saanut, voidakseni
ostaa sulttaanilta pyhän maan. Hyvin varustettu, 11,000 miehinen
sotajoukko, joista toinen puoli on juutalaisia, toinen arapialaisia,
on Aleksandriassa valmiina lähtemään veljesi Benjaminin johdolla
laivassa Aleppoon. Nyt tarvitaan ainoastaan sulttaanin fermaani
eli julistus, jotta Israel saisi takaisin isäinsä perintömaan.
Ostohinta on lähetetty luotettavan vartiaväen muassa Argyropyloksen
kauppahuoneelle Konstantinopoliin, jotta se siellä vaihetettaisiin
fermaaniin, ja tämän täytyy tapahtua ennen Veadarin 14 päivää,
purimjuhlaa lain vuotena 5413 ja Hedschrasta 1063. Sen pitää olla
riemuvuosi koko Abrahamin siemenelle. Israelin Jumala suojelkoon
palveliaansa ja hänen lapsiansa, että meidän silmämme näkisivät hänen
kunniansa!"
Tuo kiittämätön! Hän laski hajamielisenä kirjeensä siihen kalliiseen
norsunluiseen lippaaseen, jonka hän oli Kristiina kuningattarelta
saanut. Kun hän otti vastaan tuon lippaan, oli hän heti harmissaan
aikonut lähettää vangitun Ruotsalaisen poikki hakatuin korvin
viemään kuningattaren puoleksi kuluneet kengät takaisin. Taas kohta
tämän jälkeen tuumi hän viskata lahjan tuleen. Nyt oli Kristiina
unohdettu. Kaikki, mikä näihin asti oli kiinnittänyt ja anastanut
tämän aina itsetietoisen, aina laajalle katselevan, aina lakkaamatta
valtaa ja tietoja janoavan hengen, oli nyt yht'äkkiä pois kadonnut
ikään kuin sumu aamu-auringon paistaessa. Niin kokonaan oli uusi,
ennen aavistamaton tunne hänen vallannut, että kaikki, joka ei ollut
sen lumouspiirissä, tuntui hänestä mitättömältä. Hän käsitti, että
iso-isänsä, Ruben Zevin korkein ja hartahin mieli-ajatus, hänen
elämänsä syvimmässä salaisuudessa piilevä ja innokkaasti toivottu
maali -- se maali, jonka vuoksi hän koko pitkän ikänsä aikana oli
koonnut, perustanut ja suunnitellut -- nyt oli kypsynyt ratkaisevaan
toimintaan. Juutalaiset voittaisivat takaisin Zionin ja luvatun maan,
Israel juurtuisi siihen ja perustaisi sen maailman-vallan, jota tämä
kansa kaikessa hajanaisuudessaan ja halvassa tilassaan ei koskaan
lakannut toivomasta. Hän, Hagar, olisi tämän asian voimallisin
ase, sen vaikutuksen kautta, kuin hänellä oli sulttaaniin ja hänen
vallanpitäjiensä neuvon-antajiin. Sitä vartenpa hän oli Ruthin
tytär; sitä varten hän oli tänne lähetetty, sitä varten hänestä piti
tulla sulttaanitar ja validé. Hänen piti hallita itämaita, jotta
hän uudestaan voisi voimaansa asettaa Israelin kansan, nostaaksensa
maailmanhistorian saranoiltansa ja pannakseen toimeen uuden
Messiasvaltakunnan.
Mutta mitä tämä kaikki nyt häntä koski? Mistäpä arvosta hänelle oli
vanhuksen unelmat? Mitä se häneen koski, hallitsivatko juutalaiset
vai osmaanit Jerusalemia? Ainoastaan yhdeltä taholta katsoen se häntä
koski. Osmaanit olivat valtansa suhteen mustasukkaisia ja vielä
mustasukkaisempia uskonsa suhteen. Abraham oli heidän patriarkkansa
tuskin vähemmässä määrässä kuin juutalaisten. Antaisivatko he
kaliifille anteeksi sen, että hän myisi Abrahamin haudan? Tätä täytyi
hänen miettiä, ennenkuin hän asettaisi _oman_ kaliifinsa vaaraan.
Mutta nyt oli hänen ajatuksensa siivet niin kokoonkäärityt kuten
perhon siivet kultaisessa kuoressaan, josta ne kerran vapauteen
lentävät. Hän ei jaksanut ajatella eikä laskea... poika, poika oli
aina kaikkena hänen mielessään! Hän oli vaipunut leposohvaan, painoi
kasvonsa pientä pään-alusta vasten ja itki ennen tuntemattomasta
onnesta.
"Enkö saa riisua teidän ylhäisyyttänne?" kysyi Sabina varovaisesti
ja ihmetellen tuota uneksimista, joka ei ollenkaan ollut hänen
tavallisesti hereillä olevan ja selvä-ajatuksellisen Risebergan
neiden tapaista.
Ei kuulunut vastausta.
"Luenko psalmin psalttarista?"
Ei vastausta. Sabina oli ymmärtäväisen Neriken käytännöllinen
jälkeläinen. Hän oli 40-vuotiaana pakosta myöntynyt olemaan tässä
kummallisessa uudessa olossa, siinä kunnianhimoisessa toivossa, että
hän saattaisi palveluksellaan koota Hjelmarin rannoilla sijaitsevan
hyvän talon hinnan. Hän soperteli vähän turkinkieltä, käytti
orjattarien päähinettä, oli sävyisä niille raukoille ja niin paljo
kärsitty, kuin kadehdittu suosikki saattoi toivoa olevansa. Mutta nyt
hänen malttinsa loppui.
"Kas nyt he ovat hänen ihan saaneet sekaisin menemään puolla Allah
ja Allah huudollansa!" ärähti hän harmistuneena. "Mitenkä sitä
kristillinen ihminen muuta saattaisi, kun kuivaa sydänjuuria myöten,
kun on ilman pappia ja sakramenttia viisi pitkää vuotta!"
Äkkiä nousi Hagar seisoalle, suori mustat hiuksensa otsaltaan ja
kysyi:
"Sabina, oletko ketään rakastanut, silloin kuin itse olit nuori?"
"Mitenkä hän kysyy! Isää Jumalaa, joka on taivaassa, sukulaisia ja
ystäviä, niitäkin köyhän ihmisen täytyy rakastaa."
"Minä tarkoitan jotakuta, jonka puolesta sinä olisit tahtonut elää ja
kuolla. Jotakuta nuorta miestä... tahi lasta?"
"Kummallinen kysymys! Kyllä he ovat minun ympärilläni liehailleet
kuten muittenkin nuorten kanasten, mutta rakkaus ja Jumalan ilmat
ovat samaa laatua. Kuka ei olisi lempeä hyville lapsille? Sisareni
Pietari, joka yhteen aikaan oli minun hoidettavanani, kas sille
pojalle ei mikään muu riittänyt, kuin oven raossa oleva vitsa, housut
kireelle ja sitten mestari käski terveisiä antaa parahalle paikalle."
"Antoiko sinun nainut sisaresi ruumiineen sieluineen itsensä
herralleen, miehelleen?"
"Sitä se tietäköön, joka on antanut itsensä orjaksi. Minä tuumaan,
että rehellinen vaimo ei anna köyhän sielunsa hukkaan mennä.
Vapun miehellä oli toinen rakastettu, häpeä on siitä puhua, se
oli olutpullo. Kyllä hän sai miestään hoidella, kun vaivainen oli
lerppajalkaisena."
"Minä tarkoitan: saattoiko hän hypätä virtaan, pelastaaksensa
miehensä henkeä, jos tämä olisi vaarassa ollut?"
"Mitenkä minä sitä tietäisin? Hän joi itsensä kuoliaaksi kuivalla
maalla."
Ei, tässä ei ollut mahdollista saada vastausta sydämmen
syvempiin arvoituksiin. Yksin, kuten hän oli ollut koko elämänsä
ajatusmaailmassa, oli hän nytkin, tämä meren harhaileva lastu,
siinä uudessa maailmassa, joka nyt oli hänessä syntynyt eloon
hänen itsekkäisen olemuksensa tyhjästä pimeydestä. Hän lähetti
Sabinan pois, istui puoleksi riisuttuna ristikkoisen akkunan
ääreen, josta Bosporin mustat vesikuvastimet näkyivät, ja etsi
tähteänsä. Kiertotähti oli näkymättömissä; ei ainoakaan valonpilkku
korkeudessa lähettänyt sädettään valaisemaan elämän selittämättömiä
kysymyksiä. Kummallista! Kun on ajatellut niin paljon, oppinut
paljon, toivonut niin paljon ja on kuitenkin niin auttamattoman
tietämätön vastaamaan tuohon ensimmäiseen kysymykseen, joka heräjää
nuoren naisen sydämmessä! Noin itsekylläinen ja täytyy kuitenkin
niin äkki-arvaamatta antaa itsensä kokonaan toiselle! Hallita
kaikkea, tuntea etevyytensä ja aivan odottamatta kadottaa varman
pohjansa! Olla varuillansa kaikkia arvaamattomia tapauksia varten
ja kuitenkin olla aivan toimetonna hyökylaineen edessä, joka nousee
tuntemattomista syvyyksistä! Rakastaa 27-vuotiaana ensi kerran ja
rakastaa 11-vuotiasta lasta!