Sillä välin kun nuo salaiset yöllä kulkevat vieraat, jotka nyt jo
kolmatta vuotta olivat kulkeneet, panivat neitosten uteliaisuuden
kovalle koetukselle, oli kuningatar vastaan ottanut rauhalliseen
makuuhuoneeseensa senor Pimentellin rippi-isän, munkki Guèmesin,
jokseenkin vanhan jesuiitan, jonka ajellun päälaen ympärillä olevain
harmaitten hiusten johonkin määrään olisi pitänyt hillitsemän
panettelioita puhumasta tuosta sopimattomasta ajasta, ja vielä
sopimattomammasta vastaan-ottohuoneesta.
Hän puhui kauniisti latinaa hiljaisella äänellä, mutta vilkkaasti
ja kaunopuheliaasti. Hänen kunnianhimonansa oli saattaa
edeltäkäviäinsä käännyttämistyö perille, nimittäin jesuiittain
-- Macedonin, Malinesin, Cassatin, von Frankenin -- jotka olivat
Ruotsiin hiipineet kaikenlaisissa valepuvuissa ja joista kuningatar
itse oli kutsunut muutamia. Guèmes puhui palavalla innolla,
miten romalaiskatolilaisella kirkolla oli suuret edut kaikkiin
väärä-uskoisten harha-oppeihin katsoen; mitenkä se oli ainoa, joka
tukevalla järjestyksellään ja tuhatvuotisen muinaisuutensa ja
taipumattoman voimansa kautta, jolla se voitti omattunnot, saattoi
selvyyttä ja sopua ajan sekaviin tuumiin. Se yksin oli Pietarin
kallio, jota kuoleman valtakunnan portit eivät saattaisi voittaa.
Ilman sitä ei löytyisi mitään onnea maailmassa eikä autuutta
taivaassa. Protestanttisuus oli ainoastaan tämänpäiväinen intoisuus,
joka jo huomenna olisi haihtuva. Katolilainen kirkko käsitti kaikkia
aikoja ja kaikkia omia-tuntoja.
Kuuntelia osotti malttamattomuutta. Hän solmieli silmukoita ja
solmuja punaiseen silkkinauhaan, kierteli nauhan sormensa ympäri
ja antoi sen jälleen kiertyä sormesta pois, ilman että hän tuota
ensinkään ajatteli. Hän tunsi nuo opit; niistä ei hän piitannut. Hän
keskeytti puhujaa ja kysyi:
"Mitä tuo on: voittanut omat-tunnot?" Munkki Guèmes puhui
tarpeellisella varovaisuudella kirkon virheettömyydestä, se kuin ei
sallinut hairauksia sen kerran muodostetusta opista.
"Tutkitteko te sydämmiä? Panetteko te kahleihin vapaan tahdon?"
huudahti kuningatar kiivaasti.
"Rippi käy aina synnin anteeksi antamuksen edellä", vastasi munkki
hämmästyneenä tästä odottamattomasta kapinoitsemisesta.
"Jaa, minä tiedän. Te olette polttaneet Hussin, Savonarolan, Giordano
Brunon, te olette rääkännyt Galileita, te saisitte jonakuna päivänä
halun polttaa minunkin, ellen olisi palamaton. Jättäkäämme tuo, isä,
me käsitämme toisemme. Ei ajatusta hallitseva valtanne minua peloita,
se on tyhjää lorua; mutta sanokaa minulle: millä tavalla käsittää
teidän kirkkonne kristillistä rakkautta?"
Guèmes puhui viehättävästi hyvien tekojen äärettömästä merkityksestä
autuuden voittamisessa. Protestantit tyytyvät opin esittämiseen;
katolilaiset sen käytäntöön sovelluttavat. Taaskin Kristiina näytti
maltittomalta.
"Minä tunnen teidän hyvät työnne", jatkoi Kristiina. "Teidän
paavinne Aleksander VI:nen työt ovat olleet esimerkkinä prelaateille
ja ruhtinaille. Minä käsitän myöskin, että teidän rikkaat, jotka
rakentavat kirkkoja ja luostareita, taikka antavat täysin kourin
kultaa almuiksi, erittäinkin ovat oikeutetut saamaan iankaikkista
autuutta. Mutta otaksukaa, että joku ylenkatsoo ulkokullattua
hyväntekeväisyyttä, että joku tahtoo tehdä suuremmoista rakkauden
työtä, että joku tahtoo suosia tieteitä ja taiteita, samati kuin
etevimmät teidän paaveistanne ovat niitä suosineet, ja jättää loput
hyvät työt pienen kansan tehtäväksi; hyväksyykö teidän kirkkonne
senlaatuista rakkautta? Tuleeko sillä autuaaksi?"
"Tulee varmaankin, jos noin ylevä rakkaus lähtee kristillisestä
mielestä ja muuten ottaa vaaria kirkon määräyksistä."
"Kiitän teitä. Siinä on kuitenkin jotakin; te ette luultavasti
ole aivan tarkka ehdoillanne. Hätätilassahan sopii turvautua
synninpäästöön?"
"Kirkko ei ole koskaan kieltänyt katuvaiselta syntiseltä
synninpäästöä."
"Katuvaiselta? Hoh, niin; ken ei katuvainen olisi, jonka tarvitsee
peittää syrjähtymisiänsä? Lyhyesti sanottuna, arvoisa isä, se mitä
minä tahdon tietää, on, josko romalainen kirkko hyväksyy rakkauden
käskyn sillä tavalla, kuin minä sen heille esittää tahdon: tulee
rakastaa kaikkea suurta, ylevää, siveellistä, hyödyllistä, jollei
joutuisikaan tekemään hyviä töitä pienissä kohdin."
"Teidän majesteettinne käsittää rakkauden korkeimman käskyn,
kuten viisaudella lahjoitetun kuningattaren tulee. Tämän korkean
suojeluksen varjossa versovat kaikki rakkauden pienimmät hedelmät
ikään kuin itsestään."
"Siis, jos minä päätän kääntyä romalaiseen kirkkoon, niin luotan
minä siihen, että minulla tulee olemaan kaikissa mielipiteissäni ja
töissäni täydellinen vapaus, kun vain ulkonaisesti mukaunnun kirkon
vaatimuksiin."
"Pyhä isämme Romassa tuntee kyllä teidän majesteettinne korkeat
avut. Hän on teidän majesteettinne vapaaehtoisessa päätöksessä
kiintyä ainoaan autuaaksi tekevään kirkkoon, näkevä varmimman
vakuutuksen teidän majesteettinne vakaasta kääntymisestä ja jättävä
teidän majesteetillenne täydellisen vapauden käyttää sekä rakkauden
käskyä, että muita käskyjä teidän majesteettinne oman valaistun ja
tosikristillisen vakuutuksen mukaan."
Kristiina hymyili.
"Ja tuota me nimitämme omantunnon pakoksi! Ottaa vaaria ulkonaisista
tavoista ja uskoa mitä tahdomme, tehdä mitä tahdomme! Jumalani,
mitä varten siis protestantit sotaa käyvät! Isäni oli liika suuri
kuningas sotimaan pappien opetusten puolesta. Hän käytti miekkaansa
ehkäistäksensä Itävallan ylivaltaa ja kun se oli tapahtunut, oli
maali voitettu. Suokaa anteeksi, rakas isä, että minun täytyy
hymyillä, kun ajattelen kaikkia noita dogmien sekoittamisia! Elää
siveellisesti ja säästää ennakkoluuloja siinä, missä niitä ei voi
juurineen hävittää; kas siinä ainoa uskon-oppi, jota järki voi
hyväksyä."
"Pyhä neitsyt on lahjoittava teidän majesteetillenne täydellisen
käsityksen kirkkomme totuuksista", vastasi munkki Guèmes, joka ei
kokonaan voinut tukehuttaa katkerasti pettynyttä toivoansa noin
ylhäisen uskonsa muuttajan uutteruuden suhteen, ainoan autuaaksi
tekevän kirkon hyväksi.
"Toivon sitä", sanoi kuningatar ilomielisesti ja osottaen niin
vähän hengellistä hartautta kuin suinkin. "Pyhä neitsyt on kyllä
valaiseva niin epäpyhää neitsyä kuin minä olen, naimattoman suurista
eduista ja monesta muusta, joka teidän kirkossanne minua miellyttää.
Tulen teidän luoksenne, mutta en joutuakseni uusiin kahleisiin,
vaan heittääkseni pois vanhat. Kirjoittakaa Macedolle, että olen
päätökseni tehnyt. Saatatteko luottaa sanansaattajaan?"
"Minä lähetän veljeni, jolla on virka espanialaisessa lähetystössä."
"Mutta kuolemaksenne, ei mitään varomattomuutta! Menkää nyt levolle.
Te olette rauhoittanut minua romalaisen kirkon suhteen, tiedän nyt,
että se ei tunkeile minun mielipiteitäni häiritsemään; sitäpä juuri
tahdoin tietää. Muistakaa, että jos minä osotan paaville ja teidän
prelaateillenne tarpeellista kunnioitusta, vaadin minä vaihetukseksi
täydellisen vapauden ajatuksilleni. Toivon teille hyvää yötä."
Munkki Guèmes katosi yhtä hiljaa, kuin hän tullutkin oli, mutta oli
käynnistään saanut sen mielipiteen, että hänen voittonsa melkein oli
tappion kaltainen. Siitä ei kuitenkaan saanut Romassa mitään puhua.
"Mitä me kapinoitsialla teemme?... Malttamusta! Kun meillä kerran on
tuo _rara avis_ häkissä, niin ei hän enään rapistele..."
Kristiina kuningatar oli kauan epäillen ajatellut tätä askeletta.
Se oli nyt tehty. Hän tunsi itsensä levollisemmaksi. Mutta jokin
epämääräinen hänen sydämmessään, jälkiloiste tähdestä, ajoi unen
hänen silmistään. Hän tarvitsi keveämpää, iloisempaa vastapainoa
kapinallisille ajatuksillensa. Hän avasi kirjan, jonka sisällys
oli niin vähän teolooginen kuin mahdollista. Ja tämä keino auttoi
mainiosti. Kun Rosette astui sisälle varpaillaan, oli isäinsä uskosta
luopunut nukkunut lukiessaan Ovidiuksen Metamorfooseja.