Hän etsi pohjaa.
Oli halkeama Ruotsin peruspohjissa, sekä sisällisissä että
ulkonaisissa. Se leveni yhä enemmän; se erotti kansan ja hallituksen.
Jos Ruotsin historia on sen kuninkaitten historia, niin tuo se
historia esiin monta aukkoa. Kristiina kuningatar oli käynyt
vieraaksi sille kansalle, jonka kanssa hän hallituksensa alussa
näytti olevan ikään kuin yksi sielu ja yksi mieli.
Hän käsitti sen aivan hyvin. Eräs hänen aikuisensa kirjoittaa
toukokuussa 1653: "Hänen majesteettinsa näyttää hyvin alakuloiselta
ja näyttäytyy ani harvoin julkisesti, vaan seurustelee ainoastaan
muutamien harvojen kanssa." Tämä jalo-aatteinen, selvänäköinen,
rikaslahjainen henki, joka näytti olevan kutsuttu valaisemaan ja
lämmittämään aikakauttansa, oli haudannut itsensä luostarikoppeloon,
sulkenut itsensä omien ahtaitten muuriensa taakse ja kadottanut
pohjansa. Jokainen henki, joka itseänsä kuluttaa, on ihmiskunnalta
hukkaan mennyt. Jota yksinäisemmäksi Kristiina tunsi sisällisen
ihmisensä, sitä enemmän hän etsi täytettä itsellensä muista, etsi,
kuten ennen, sillä ehdolla, että itse olisi kaikki, ja etsi turhaan.
Silloin tuli jotakin muuta.
Syksypuolella 1653 muutti kuningatar hovineen ja vieraitten
lähettiläisten muassa Upsalaan. Rutto oli Tukholmassa, se oli alkanut
Södermalmissa ja sieltä levinnyt kaupunkiin. Ensin alussa asetettiin
vahdit ruton tartuttamien talojen eteen. Pian tuli niitä liika monta;
piirrettiin suuri punainen risti portin päälle. Arkkipiispa Lenseus
istui sisään suljettuna tuollaisessa pannaan julistetussa talossa,
jossa eräs palvelustyttö oli sairastunut, ja kuningatar kielsi häntä
palajamasta Upsalaan takaisin.
Adventtisunnuntaina saarnasi korkeasti kunnioitettu vieras,
Strängnäsin piispa Johannes Mathiaksenpoika Upsalan tuomiokirkossa.
Kuningatar hovineen oli jumalanpalveluksessa. Oli pitkiä aikoja
siitä, kuin hän julkisesti oli näyttäytynyt hartaudenharjoituksissa.
Juorutteliat tiesivät kertoa jumalanpalveluksista Tukholman
linnankappelissa, jotka eivät suinkaan olleet hartaita,
sillä kuningattaren virsikirja oli ollut ylen alasin hänen
edessään, ja kuningatar oli saarnan aikana lukenut pakanallista
latinalaista kirjaa. Kentiesi tahtoi hän nyt sitä paremmin osottaa
myötätuntoisuuttaan oikeaa evankelista oppia kohtaan. Hän meni
julkisesti Herran ehtoolliselle, yksin ja ensiksi alttarikehän luo.
Hänen jälkeensä seurasi muu hoviväki toiselle liinalle ja heidän
jälkeensä seurakunnan muut jäsenet. Ei ollut mitään moitittavaa
kuningattaren hartaudessa; hän käytti itsensä arvokkaasti ja
kuunteli saarnaa tarkasti. Kaikki hurskaat kristityt tunsivat
mielensä vahvistuneeksi, ja itse tuo ankara pastori, Tukholman
pääpappi Emporagrius, joka toimitti alttaripalveluksen, ilmoitti
mieltymyksensä siitä, että hänen ahkerat varotuksensa, jotka olivat
tuottaneet hänelle paljon epäsuosiota, näyttivät Jumalan avulla
johdattaneen harhaan talutetun kuningattaren sydämmen kiitettävään
huolenpitoon sielunsa autuudesta.
Seuraavana päivänä oli piispa kutsuttu päivällisille linnaan.
Hän sai entisen tuttavallisen paikkansa kuningattaren oikealla
puolella. Hovimenot, jotka olivat käyneet kovin ranskalaisiksi
viimeisinä vuosina, näyttivät tällä kertaa olevan olemassa prelaatin
kunnioittamista varten. Hänelläpä tänään oli, monesta vuodesta
taakse päin, onni nauttia kuningattaren luottamusta. Portailla jo
oli introduktöri Lind ottanut vastaan piispan ja saattanut hänet
rivissä seisovien 40 kultanauhustetun kammaripalvelian sivutse.
Ylimmäinen kammariherra Jaakko De la Gardie oli ollut häntä vastassa.
Ylikammariherra Kustaa Aadam Banér oli saattanut hänet kuningattaren
luo ja ylikammariherra Kustaa Oxenstjerna oli osottanut hänelle
istumapaikan. Hovimarsalkka Taube suvaitsi omassa persoonassaan
valvoa ruoan tarjoamista sekä piispalle että kuningattarelle.
Ruokalajeja oli kahdeksan, muun muassa kanariapaistia ja klaretia
eli kasvihöysteillä maustettua viiniä, tätä tarjottiin kaikille
muille paitsi itse kuningattarelle. Hovisoittokunnan mainio, myöskin
ulkomaalaisten ihailema musiiki, jossa oli kahdeksan viulua,
bassoviulujen kanssa, sekä huiluja ja sittroja, soitti koko aterian
ajan.
Tuo hyvä piispa tuli sydämmen hurskaudessaan aivan liikutetuksi
noin suuresta kohteliaisuudesta. Hän ei saattanut ymmärtää
muuta, kuin että majesteetti oli hänen persoonassaan tahtonut
kunnioittaa kirkkoa. Hän ei tietänyt sitä, joka olisi häirinnyt
hänen ruokarauhaansa, ja yhtä vähän sitä kukaan muukaan tiesi, että
Kristiina oli valinnut tämän tilaisuuden kunnioittaaksensa viimeisen
kerran vanhaa opettajaansa.
Ateria alkoi kello 12 ja kesti lähes neljään iltapäivällä.
Yksinkertaisempi hovitapa vahvoine ruokalajineen oli jo neljä tahi
viisi vuotta koettanut jäljentää sekä ruoissa että kursailemisissa
ranskalaista hovia. Päivällissoitto oli kokonaan muoti- ja
kunnia-asia. Tuo vilkas, tuskin ollenkaan musiikia harrastava
Kristiina, ei kärsinyt mitään melua, joka hänen puhettaan
häiritsi, ja läksi oitis ruoan jälkeen syrjähuoneeseen saadaksensa
häiritsemättä jutella. Häntä seurasi piispa, pastori Emporagrius,
Espanialainen lähettiläs Pimentelli ja kreivi Tott, joka tätä nykyä
oli kaikkialla, missä hänen tuli olla sekä missä hänen ei tullut
olla. Missä siis oli Maunu kreivi? Hänen loistava tähtensä, joka jo
jonkun ajan oli ollut laskemassa, oli muutamia päiviä tätä ennen
kokonaan pimentynyt kuninkaalliseen epäsuosioon. Nyt piiloitti hän
Ekolsundissa langennutta suuruuttansa Ruotsin kummastukseksi ja
kadehtiain voitonriemuksi.
"Täällä, arvoisat isät", sanoi Kristiina osottaen Pimentelliä ja
iloisuudella, joka ei oikein soveltunut kirkon vakavuuteen, "tässä
on paras tilaisuus kääntää harhailevaa lammasta ja samalla suurta
laumaa meidän oikeaan evankeliseen oppiimme. Olen koettanut kaikkia
saadakseni meidän espanialaista vierastamme luopumaan paavista,
mutta hän on auttamaton; hän ei huoli järkeänsä käyttää. Tarvitaan
kaksi niin perinpohjin oppinutta ja uutteraa kirkonisää, kuin teidän
arvoisuutenne ovat, jos voidaan pelastaa noin kadotettua neitsy
Marian palveliaa."
Nuo molemmat papit katselivat toisiaan; leikinlasku oli heistä
sopimatonta, ja mikä pahempi, he pelkäsivät siinä jotakin ansaa,
sillä tuo ankarasti puhdas-uskoinen Emporagrius oli kiistassa liiaksi
evankelisen Strängnäsin piispan kanssa, kiistassa, joka sittemmin
kävi niin ankaraksi, että Johannes Mathiaksenpoika pantiin viralta
pois ja Emporagrius määrättiin piispaksi hänen sijaansa. Tohtori
Johannes silitteli hämillään ollen kauhtanansa poimuja; Emporagrius
ryhtyi rohkeamielisesti puheeseen ja vastasi:
"Kun teidän majesteettinne vaatii meitä, Jumalan valtakunnan halpoja
palvelioita todistamaan uskoamme, niin emme sitä tekemättä jätä;
mutta muukalaisen ja vieraan omaatuntoa tuomitsemaan emme ole
oikeutetut."
"Teidän korkean majesteettinne läsnä-ollessa", lisäsi tohtori
Johannes, "on meille kylliksi siinä, että muukalainen tunnustaa
saman Herran, kun teidän majesteettinne eilen tunnusti kaiken kansan
nähden."
"Älkää paheksiko, arvoisat isät", jatkoi kuningatar, nyt toista
pilliä puhaltaen, "että halusta tahdoin kuulla miten kirkkomme teidän
kaunopuheliaisuutenne kautta tulisi voitolle! Senor Pimentelli ei
pitkälle pääsne teidän oppinne rinnalla, mutta jos saan päättää
hänen maalliseen viisauteensa katsoen, niin on hän sen arvoinen,
että hänelle sopii selittää sitä oppia, jota hän näihin asti on
rippi-isänsä sanojen mukaan vannonut. Taikka mikä on ajatuksenne,
senor?"
"Jos teidän majesteettinne suvaitsee kysyä minulta, niin tahdon
alammaisesti ilmoittaa ajatukseni, että nämät minun maalaiseni
kaikkien uskon-oppien edessä saavat armoa", vastasi Pimentelli
kekseliäästi, osottaen hillottuja espanialaisia fiikunoita, joita
jälkiruokana kannettiin ympäri, aterian perästä.
"Olen samaa mieltä", virkkoi tuo vastauksissaan yhtä älykäs
Emporagrius, "vaikka en tiedä, tunteeko hänen jaloutensa raamatun
hengellistä vertausta fiikunapuusta. Kun se tulee lehdelle, tiedämme
että kesä on tulossa. Silloin kaikki harha-opit ovat kuten entisten
talvien sulaneet hanget, ja Jumalan sana, joka nyt on pimeyden
peitossa pitää silloin oleman maailman valkeutena."
"Silloin pitää oleman yksi lammashuone ja yksi paimen", lisäsi
kuningatar. "Teidän tulee tietää, senor Pimentelli, teidän, joka
paavia uskotte, että minä olen Ruotsin kirkon paavi; _cum grano
salis_ tietysti, ja nämät arvoisat isät ovat minun kardinaalejani.
Jätän teidät nyt hänen ylevyytensä, pastori primaariuksen hengellisen
huolenpidon haltuun ja tahdon vähän tehdä tunnustuksiani Strängnäsin
kardinaalillemme."
Hän lähti syrjäkammioon piispa Johanneksen seuraamana. Oli jotakin
hänen sydämmessään, joka kuohahti yli partaittensa ja tahtoi esiin,
mutta ei löytänyt sanoja, hänen kevytmielinen äänensä oli käynyt
vakavaksi, hänen eloisa katseensa oli käynyt niin miettiväksi, että
saattoi aavistaa sen takana syntymättömän kyyneleen piilevän. Hän oli
kaunis tällä hetkellä; hän oli paras omasta itsestään, hän oli se
Kristiina, jonka maailma harvoin näki, ja jota hän itse ei käsittänyt.
"Muistatteko", sanoi hän, "kerran, 11 vuotta taakse päin, kun kysyin
teiltä neuvoa eräässä sydämmen asiassa? Olin silloin 16 vuotias;
minusta näyttää, kuin sata vuotta olisi siitä kulunut. Tunnustin
teille erään lupauksen..."
"Niin, minä sen hyvin muistan", vastasi piispa huo'aten.
"Te neuvoitte minua vahvistamaan nuorena, niitä lapsena olin
luvannut. Ehkäpä olisin tehnyt oikein, kun olisin neuvoanne
seurannut."
"Rakkahin röökinä, vielä ei se ole myöhäistä!"
"Aivan, aivan liika myöhäistä! Mitä kerran sanoo, siinä tulee pysyä,
se oli kuningas Kustaan sanantapa. Mutta älkäämme enään siitä
puhuko. Se on jotakin muuta, josta nyt tahdon kanssanne puhua. Jos
seisoisitte aivan yksin korkean vuoren huipulla ja näkisitte allanne
maan kaikkine aarteineen ja ne olisivat kaikki teidän, mutta te
seisoisitte siinä yksin, ilman ainoatakaan todellista ystävätä, ilman
ketään, jonka rintaa vasten te voisitte painaa kivistävää päätänne
niin täydellisellä luottamuksella, että voisitte sille ystävälle
sanoa: _Sinä olet minun!_ -- mitä silloin tekisitte? Aivan yksin ette
voisi tuolla korkeudessa seisoa; mutta syöksähtäisittekö alas sieltä
tahi astuisitteko ehjänä maahan?"
"Jumala varjelkoon, rakas röökinä! En syöksähtäisi alas vuorelta
enkä astuskelisi sieltä maahan, jos kerran olisin tullut asetetuksi
seisomaan tuonne ylhäälle. Minä levittäisin sylini laaksossa oleville
ihmisille ja sanoisin heille: Tulkaatte tänne minun luokseni, kaikki,
jotka työtä teette ja olette raskautetut; minä tahdon virvoittaa
teitä! Ja kun olisin saanut yhden, jolle saatan sanoa: _sinä olet
minun!_ lisäisin minä siihen, mitä oikeastaan siihen kuuluu,
nimittäin: _minä olen sinun!_"
"Niin, sillä tapaa vanha laulu kertoo: sinä minun ja minä sinun;
mutta se viisaasti kyllä lisää: 'leikin kestäessä.' Ei ole mitään
leikkiä, arvoisa isä, seisoa tuolla vuorella. Ei saata antaa itseänsä
tyhjälle ilmalle. Antakaa minulle pohja, jossa saatan säilyttää oman
itseni!"
"Ei löydy sellaista pohjaa, armollinen röökinä. _Itse_ on juureton
puu. _Itse_ kieltäytyy itsestänsä. Kuinka saattaisi luotu olento,
joka lukemattomilla langoilla on Luojaansa ja luomakuntaan sidottu,
olla kylläksi omalle itsellensä? Riistäköön langat poikki se joka
voi; ei kukaan voi, ja Itsen pitää vuotaman verensä tyhjiin, jos hän
on ihminen, tahi joutuman epäilykseen, jos hän on paholainen. Ei
löydy toista Itseä, kuin Hän, joka on kaikki kaikessa. Mutta koska
_me_ olemme luomakuntaan sidotut, täytyy meidän sen kanssa olla
elämän-yhteydessä. Ilman rakkautta olemme kuolleita oksia elämän
puussa."
"Olen nähnyt unta, että eräs tähti tuon minulle sanoi. Niin, arvoisa
isä, minä käsitän, että meidän tulee rakastaa kaikkea suurta ja
ylevää, sitä, mikä jalostuttaa ajatuksemme ja valaisee järkemme sekä
lakkaamatta kehottaa meitä hyveisiin. Se on minun rakkauteni, ja
se ulottuu kaikkiin. Miksikä sitä pisaroittain rupeaisin jakamaan?
Jos rakkaus joutuu persoonallisuuden nieltäväksi, kadottaa se
sillä ihmiskunnan. Jos se työskentelee pienissä asioissa, jos se
tyytyy keittämään lämpöistä ruokaa kerjäläiselle tahi levittämään
viittaa lellitellyn lempilapsen päälle, mitenkä hän sitten saattaisi
säilyttää maailman yli ulottuvan katseensa? Kyllä tiedän, että
pienillä töilläkin on merkityksensä ja ansionsa useitten ihmisten
mielestä, jotka niissä ovat elementissään; mutta viisaudella
lahjoitetut ja kuningattaret eivät saa tuhlata pois itseänsä
äyreihin; niitten täytyy hallita miljooneja, jolleivät tahdo heidän
painonsa alle haudatuksi tulla."
"Enkö sitä arvannut, että armollinen röökinä ottaisi kaikki niin
tavattoman suurelta kannalta? Ja se on todellakin kiitettävää
häneltä, joka on kutsuttu noin korkeaan virkaan. Mutta siinä on yksi
mutka. Jos olemme ylhäisiä taikka alhaisia, niin emme ole mitään
ruumiittomia ajatuksia, vaan päin vastoin viallisia ihmisiä, kokoon
kyhättyjä pienistä, huikentelevaisen sydämmen tunteista. Koska
meidän rakkautemme ei ole Jumalan rakkaus, joka kaikkialle ulottuu,
tulee meidän palvella Jumalaa sekä suurissa että pienissä asioissa,
jokainen asemassaan; sillä jollemme sitä tee, on meidän rakkautemme
yhtä kuollut kun meidän uskomme ilman töitä on kuollut. Ei minun
tarvitse toistaa Mestarimme sanoja lain summasta, mutta suvaitkaa
muistaa, että hän pesi oppilaittensa jalat!"
"Vertauskuvia! Sitä tekee paavikin, Ranskan ja Espanian kuninkaat
Tahdotteko, että minä pesen piikojeni jalat?"
"Se ei mitään hyödytä, että paavit ja kuninkaat palvelevat
lähimmäistänsä ylpeällä sydämmellä, jotta ihmiset heitä kiittäisivät.
Jumala katsoo sydämmeen. Pysykää lujasti nöyryydessä, armollinen
röökinä, ja palvelkaa Jesuksen Kristuksen rakkaudessa! Meille täytyy
joka ihmisen olla ihmiskunta! Me emme saata palvella kokonaisuutta,
palvelematta sitä osissaan. Kuningattaren kuva ja nimi ovat kaikissa
pienissä rahoissa."
"Kyllin on jo puhuttu tästä, arvoisa isä. Minä näen hyvin, että
seison yksin vuorella; sen vuoksi astun alas. Minulla on palvelioita
kyllin; tahdon kerran saada suoria ystäviä. Minulla on kyllin
velvollisuuksia, tahdon kerran olla vapaa. Vanha opettajani on ollut
ensimmäinen ystäväni, hänen pitää myöskin olla viimeinen. Mutta
hän on kirkon mies. Minä pyydän, että hän antaa minulle _suuren
käskyn_, ja hän antaa minulle tuhannen pientä. Mitä pitää minun uskoa
kirkosta, joka lähettää minun piikojen töihin?"
"Rakkahin röökinä..."
"Älkää enään puhuko mitään! Kirkko on puustavin orja ja ajatuksen
tyranni. Kirkko ja minä, me emme mahdu saman katon alle. Mutta te,
rakas isä, mahdutte minun sydämmeeni niin kauan kuin elän. Katsokaa,
minulla on kuitenkin yksi vuorella; muistakaa minua laaksossa! Nyt
on jo myöhäinen, ilta tulee, voikaa hyvin! Ja jos joskus kuulette,
että olen poikennut opistanne, niin muistakaa, ett'en opetuksiinne
milloinkaan ole sekoittanut opettajaa!"
Näissä viimeisissä sanoissa oli jotakin uhkaavaa, joka jätti okaan
tuon hurskaan piispan sieluun. Mitä tahtoi hän? Mitä tarkoitti hän?
Ei, hän ei ymmärtänyt tuota suurta rakkauden käskyä; hän piti sitä
ajatuskysymyksenä eikä elinvoimana. Ja Tohtori Johannes päätti
ensi tilaisuudessa jälleen ottaa esille tämän, kokonaisen elämän
katsantotavan perus-aineen.
Vieraat hajosivat pois ja kuningatar jäi yksin Pimentellin kanssa
vanhaan Upsalalinnaan. Kun hän meni pois, oli kellonviisari ehtinyt
jo puoli-yön aikaa edemmäksi. Kaksi unista kammarineitoa vietti
aikaansa dominopelillä kuningattaren makuuhuoneen edessä olevassa
kammarissa. Toinen heistä nousi ja laski korvansa avaimenreikään.
"Siellä on taas joku sisällä röökinän luona", kuiskasi hän.
"Se on Rosette, joka riisuu kuningattaren yltä", sanoi toinen.
"Ei, se on miehen ääni. Hän puhuu pikaa ja innokkaasti. Ole vaiti...
ei, minä en saata kuulla ainoatakaan ääntä."
"Rosette on vienyt jonkun sisään takaportaita myöten. Täällä on kuten
Tukholmassa... Tuntemattomia supattajia, joita ei kukaan näe, kulkee
ulos ja sisälle röökinän luona yöllä. Juho Holm, joka nyt nimitetään
Leijoncronaksi, vei niitä salavihkaa sisälle linnaan. Kaikki
röökinälle laatuun käy. Mitä ihmiset sanoisivat, jos _me_ sellaisia
vierailuja vastaan ottaisimme? Älä seiso avaimenreijän luona, se
saattaisi viedä sinulta pään."
"Minä näen jotakin mustaa..."
"Älä seiso siellä, Liisa! Sehän on hirveätä... sepä saattaisi olla
itse paholainen!"