Olen Kristiina.
Italialaiset olivat ilveilyksiä näytelleet Kristiina kuningattarelle
Jakobsdalissa; sen jälkeen oli hän lähtenyt vaunuilla kuuvalossa
ajelemaan nukkuvan Tukholman katuja pitkin. Tuo outo hevoskavioin
kopina ja vaununratasten pyörinä tähän vuorokauden aikaan herätti
siellä täällä jonkun rauhallisen porvarin, joka uteliaana kurkisti
ulos kapeasta akkunastaan, ravisti päätään ja heittäytyi jälleen
lammasnahkaisiin vällyihinsä.
"Mitä se on?" kysyi hänen vaimonsa unissaan.
"Ei mitään", vastasi porvari. "Se vain on meidän armollinen
esivaltamme, joka valvoo maan parasta."
Kello oli 3 aamulla, kun kuningatar läksi levolle Jakobsdalissa;
samaan aikaan hänen ennen oli tapana nousta. Uni pakeni nyt, kuten
monta kertaa ennenkin, hänen kiihotettuja hermojansa; ajatusten
sepät takoivat yhä vaan alasinta noissa aivuissa, joihin mahtui
paljon, mutta jotka tahtoivat, että heihin olisi mahtunut kaikki.
Hän oli väsynyt, tyytymätön eikä tietänyt mitä varten. Beaulieu,
tanssimestari, olipa hänkin tänä iltana keksinyt jotakin aivan uutta.
Italialaiset olivat soittaneet, laulaneet ja tanssineet ihastuttavan
hyvin; hän itse oli ollut huvitettu; pidot illalla olivat olleet
erittäin vilkkaat. Oi, miten siellä oli naurettu; Pimentelli oli
ollut kovin miellyttävä; ranskalaiset, jotka kadehtivat ja vihasivat
espanialaista, olivat panneet kaiken älykkäisyytensä liikkeelle
saattaaksensa häntä varjoon. Louis XIV, lasten kuningas, ei
saattanut esittää sellaista hovia. Miksikä oli hän siis tyytymätön?
Päänkivistys, verenkuohuileminen... Miksikä kykeni hallitsemaan
kaikkea eikä kuitenkaan voinut hallita elämän tykkiviä suonia?
Täytyisikö hänen jälleen antaa suonta iskeä? Mutta hänpä tarvitsi
verensä, hän olisi tahtonut heittää kaikki lääkärit, kädet seljän
taakse sidottuina, Norrströmiin.
Oli toukokuu ja yö oli jo pitkästi kulunut, päivän olisi jo pitänyt
sarastaman. Hän nousi makuulta, meni akkunan luo ja lykkäsi sivulle
päin verhot. Niin, siellä rupesikin päivä valkenemaan, mutta niin
heikosti, että hän tuskin saattoi erottaa tornin huippuja. Suuri,
yksinäinen tähti loisti vielä; pienemmät uppoutuivat jo päivän
koittoon. Kristiina viskasi itsensä pettyneenä vuoteellensa.
Puolinainen valo ei ollut se elementti, jossa hän viihtyi. Kirkas
päivä, taikka pimeä yö, eheä elämä, taikka kuolema kokonaan.
Hän oli ummistanut silmänsä ja koetti väkisin saada unta, kun
häikäisevä valo tunki läpi ummistettujen silmäluomien. Hän
katsoi ylös päin ja havaitsi tähden... saman tähden, joka kerran
Gripsholmassa oli astunut alas hänen luoksensa. Tuo loistava ilmiö ei
nytkään paremmin kuin silloin, jäänyt yölliselle taivaalle, se oli
astunut laveita valotikapuita myöten hänen luoksensa, valunut häneen
ja kutonut hänen sädekehänsä lankoihin.
Tällä kertaa ei Kristiina tahtonut antaa hairakuvien pettää itsensä.
Hän nousi jälleen ja laski akkunaverhon alas. Turhaan; verho katosi
kuten sumu valomereen. Hän pani kolmannen kerran maata, veti yöhunnun
silmillensä ja vieläpä lisäksi peitteenkin. Yhtä turhaa. Tähti oli
hänen sisässään; vuori ei olisi saattanut varjostaa sen loistoa.
"Mutta tämähän on hullua", sanoi Kristiina itsekseen, hän, joka tiesi
kaikki eikä enään uskonut mitään ylenluonnollista. "Minä olen varmaan
kipeä taikka valvomisesta hullu... Rosette!"
Hän voitti. Ranskalainen kammarineiti, joka oli tullut Fiken Långin
jälkeen, astui sisälle.
"Mikä valo se on, joka tunkee sisään tänne huoneeseen?"
Rosette vakuutti ihmetellen, ett'ei hän nähnyt mitään valoa.
"Katso akkunaverhojen taakse! Jossakin täytyy olla tulipalo."
Rosette katsoi ulos eikä havainnut missään tulipaloa sekä vakuutti
jälleen, ett'ei hän nähnyt muuta, kuin aamun koiton, virran, meren
ja vastapäätä linnaa sijaitsevan Kastelholman, kaikki oli niin kuin
ollakkin tuli, ja kuten aina ollut oli.
"Etkö näe mitään tähteä?"
"_Mais si, majesté_, tuolla on pieni tähti ylipuolella Eläintarhaa."
"Mene tiehesi, minä tahdon nukkua!" Taaskin hän koetti päästä tuota
valoa piiloon, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Tähti rupesi nyt
valumaan ajatusmaailmaan. Se muodostui määrättyihin muotoihin, joita
sopi vertailla niihin helähtäviin kuvioihin, mitkä ääni synnyttää
sannoitettuun lasinkappaleeseen, -- äänettömiin sanoihin, jotka
ilmaisivat ajatuksen niin selvästi, niin välittömästi, ikään kuin ne
olisivat tulleet kuiskatuksi kuuntelevaan korvaan.
"Tunnetko minun?" sanoi tähti.
Kristiina aikoi vastata sillä ivallisella hymyllä, joka oli tullut
hänen toiseksi luonnoksensa: Tunnen, minä tunnen sinun varsin hyvin,
sinä olet _painajainen_. Mutta hän ei jaksanut, hän tunsi olevansa
ikään kuin hajonneessa tilassa, melkeinpä tyhjiin rauenneena tuossa
kummallisessa valossa, joka täytti ja hallitsi häntä.
"Sanoinhan sinulle", jatkoi tuo salainen ääni hänessä, "että tulisin
takaisin kymmenen vuoden päästä. Sinun pitää tunteman minun;
minä olen sinun olemuksesi perus. Sinun ulkonainen olemuksesi on
luonnon-elämää, sinun ajatusmaailmasi on vale-elämää: _Minä_ olen
Kristiina. Sinä pääset yhtä vähän minua pakoon, kuin sinä pääset
omaa itseäsi. Muista mitä olen sinulle sanonut: minä olen vuo, joka
virtaan kaikkivaltiaan voimasta, mutta ei hänen rakkaudestansa.
Minussa on yksi puute, se puute on sinussa, mutta se puute pitää
korjattaman. Olen saanut käskyn valita sinut ja varjella sinua;
olen antanut sinulle kaikki, mitä olen saattanut antaa: kuka on
nerollisuudessa ja voimassa sinun vertaisesi? Mutta rakkautta en ole
voinut sinulle antaa; rakkautta tulee sinun itse etsiä ja voittaa.
Ilman rakkautta olet puolinainen. Huomaa nyt, mitä sinulle sanon,
sillä minä en takaisin palaja ennen kuin elämäsi ehtoona, kun olet
kokenut totuuttani. Miksi olet täynnä itseäsi, kun sinun pitäisi
oleman täynnä Jumalaa, sinun voimasi lähdettä, ja palvella häntä
lahjoillasi hänen luodussa työssään? Tahdon sanoa, kukas olet ja
mitä olet ilman rakkautta. Sinä olet historian kuu, joka loistaa
lainatulla valolla ja kääntää yhä vain yhtä puolta maata kohden. Sinä
olet aikakautesi arvoitus, jolta kaikkia odotetaan, ja katso, ei
ole mitään jäljellä. Sinä olet voima ilman vaikutusta, kukka ilman
hedelmää, valo ilman lämpöä, tähdenvalo etkä auringonvalo. Sinun
voimasi katoaa, sinun kukkasi kuihtuu, sinun valosi sammuu pimeyteen.
Valitse! Palaja takaisin! Etsi! Löydä! Uudistu! Vielä sinulla on
aikaa, vielä Kristiina saattaa uudestaan kirjoittaa aikakirjat. Vielä
yksi auringonkierros, niin silloin on se jo myöhäistä. Hyvästi.
Minä palajan takaisin alkulähteen valoon. Sinä, joka vielä saatat
valita, älä palaja takaisin omaan poluttomaan pimeyteesi! Mene, kuten
minäkin, korjaamaan puutteellisuuttasi iankaikkisessa rakkaudessa!"
Näitten sanojen aikana vaaleni koittavan aamun valo. Tähti valui
pois, samati kuin se oli valunut sisälle, leveää, aina heikkenevää
valonjuovaa myöten ja astui takaisin niihin äärettömiin avaruuksiin,
joista se tullutkin oli.
Vuoteella unessa makaavan mielestä tuntui ikään kuin hän olisi
vaipunut penikulman syvyisen meren pohjaan ja tehnyt käsin jaloin
työtä päästäksensä jälleen merenpinnalle. Niin huumeuksissaan, niin
itseensä vaipuneena kuin olikin, tunsi hän itsessään hyvän halun
vastustaa, epäillä, kieltää sekä nousta etevän älyn ja voimakkaan
tahdon jäännöksellä karkoittamaan koko tuota kummallista ilmiötä
unen ja harhanäköjen valtakuntaan. Mutta hän ei jaksanut pitää
kiinni selvää ja koossa pysyvää ajatusta; hän oli tuiki väsynyt,
niin hyljätty, ikään kuin aika ja huone olisi vaipunut pois hänen
vuoteensa alitse ja hän itse leijaillut tuntemattomissa avaruuksissa.
Myöskin tämä tunne valui pois täydelliseen uupumukseen, ja nyt tuli
Lethen kuolontapainen uni, jolloin itsensä unohtaa.
Rosette astui varpaisillaan sisälle kello kahdeksan aamulla, jolloin
kuningatar tavallisesti nousi, myöskin silloin kun hän oli valvonut
myöhään yöhön. Hän nukkui vielä; onnellinen, melkeinpä lapsellinen
hymyily oli saanut sijansa noissa aikaisin kovettuneissa piirteissä,
jotka toisinaan olivat kovin ankarat, toisinaan ivalliset ja joskus
niin viehättävän lempeät. Vielä oli akkuna verhonsa varjossa.
Kammarineito veti verhoa paremmin kiinni, estääksensä päivän valoa
sisään tunkemasta, katsoi, että kaikki oli kunnossa aamupukua varten
ja jätti oven raolleen lähtiessään.
Unen-näköjen varjopeli oli seurannut ensimmäistä kuolontapaista
uupumusta. Kristiina oli jälleen neljännellä vuodella oleva lapsi;
tämä oli kaukaisin asia, jota hän muistaa saattoi. Hän istui isänsä
käsivarrella; isä lähti suureen sotaan ja jätti hänet kyynelsilmin
noitten kokoontuneitten säätyjen rakkauden ja huolenpidon haltuun.
Lapsi kummeksi vaan ei pelännyt tuota suurta väenjoukkoa; kaikki
häntä katselivat, kaikki tahtoivat häntä käsillään kantaa. Muutamilla
oli pitkä harmaa parta, toisilla pitkä miekka; yksi oli kadottanut
silmänsä sodassa, ja terveestä silmästä tipahteli suuria kyyneleitä.
Miksikä hän itki, tuo vanha, ruma sotamies?
Kohta sen jälkeen oli hän kahdeksannella vuodella isänsä
hautajaisissa Ritariholman kirkossa. Siellä oli monta, monta kaunista
lippua, mutta miksi ne kaikki olivat repaleisia? Ja tykit paukkuivat,
että korviin koski...
Jälleen, kohta tämän perästä, hän karkasi pimeästä, ikävästä
huoneesta Nyköpingissä, jossa hänen äitinsä, leskikuningatar piti
häntä vangittuna. Oi, tuo pitkä sali, tuo raskas hopeakaappi,
mustaksi puettu alttari, nuo ainaiset kyyneleet, ja pitkät rukoukset,
mitäpä ne hyödyttäisivät? Miksikä ei hän saisi olla vapaa ja iloinen
kuten lintu metsässä? Miksikä hän ei äitiänsä rakastanut? Miksikä hän
tätiänsä, isänsä sisarta, rakasti paljo enemmän? Miksikä hän saattoi
langeta Johannes Mathiaksenpojan kaulaan, kun tämä hänelle selitti
jonkun Esopuksen sukkelan sadun? Ja Kaarle Kustaa... eikö hän ollut
kaunis, eikö hän ollut reipas, silloin kun kantoi Kristiinaa yli
hyllyävän suon Stegeborgin lähellä, ja kun veti hänet ylös lammikosta
Rönön luona? Niin, hän piti Kaarle Kustaasta, antoipa hänelle
lupauksensa... Tuntui niin lämpimältä sydämmessä ja onnelliselta...
isä, täti, opettaja, sinisilmäinen poika... vieläpä nuo partaiset
ukot, Ruotsin säädyt ja rahvas, jotka lämpimästi olivat tervehtineet
pientä tyttöä hänen isänsä kuoltua, tämä kaikki oli kuitenkin
rakkautta, rakkautta! Hän oli kuitenkin kerran rakastanut ja ollut
rakastettu. Mikä auringonloiste näissä aamu-unelmissa! Hän heräsi,
mutta ei soittanut vielä kammarineitoansa sisään. Hän tahtoi pitää
kiinni tästä onnen unelmasta. Se oli oleva hyvin lyhyt.
Rosette näyttäytyi ovessa. Todellisuus tuli jälleen, mielikuvitus oli
poissa. Oi tuo kova, ankara todellisuus, joka ei enään sallinut hänen
olla rakastavana lapsena, vaan hänen täytyi olla kuningattarena,
ainoastaan omana itsenään!
Yön harhanäky oli selittämättömänä hänen edessään. Kysyä hän ei
saattanut, mutta yhä epäillä, kieltää, vastustaa ja ynseillä. Mikä
oli tuo tuntematon julkea olento, joka uskalsi kietoutua hänen
selvään ajatusjuoksuunsa, pettää hänen järkensä ja määrätä hänelle
laiksi lapsen sadun? Hän ei sitä tietänyt, mutta tunsi, että hän
jälleen oli Kristiina ja tahtoi jäädä Kristiinaksi.
Rosette oli noita mallikelpoisia kammarineitoja, joita Molière niin
mainiosti on kuvannut, ja ymmärsi vaatettaessaan hallitsiatartansa
huvitella kertomalla kaikkia niitä hovijuoruja, joita hänen oli
onnistunut saada onkeensa edellisenä päivänä. Eräs hauska juttu
kulki nyt suusta suuhun: puhuttiin olleen kaksintaistelu ylimmäisen
kammariherran kreivi Klaus Tottin, ja ensimmäisen tallimestarin
Anton Steinbergin välillä. Tottin miekka oli kahvan kohdalta mennyt
poikki, Steinberg oli huutanut, että Tott nyt myöntäisi olevansa
voitettu, mutta Tott juoksi Steinbergiin käsiksi ja painieli hänen
kanssaan siksi, että molempien väsymyksestä täytyi lykätä taistelu
tuonnemmaksi...
Juoruttelu oli herättäjäkellona. Sellainen oli todellisuus. Kukapa
saattoi sitä kuunnella ja sentään vielä uneksia?
Kuningatar käski antaa itsellensä viimeisessä postissa tulleet ja
sanansaattajan tuomat kirjeet. Yksi niistä sai hänet hämmästymään
ja suuttumaan. Hän tirkisteli vielä tuota kummallista, komeasti
kirjoitettua kirjettä, jonka sinetissä oli turkkilainen puolikuu, kun
Pimentelli antoi ilmoittaa tulonsa. Häntä ei otettu vastaan. Kohta
sen jälkeen ilmoitettiin Tott ja otettiin vastaan.
"Mitä kreivin on Steinbergin kanssa puhumatta?"
"Teidän majesteettinne, suokaa minun olla vaivaamatta noin ylhäistä
naista nuorten miesten riidoilla."
"Mutta jos minä tahdon sen tietää?"
"En usko, että teidän majesteettinne tahtoo tietää kaikellaisia
vähäpätöisyyksiä, mutta jos sitä vaaditte, täytyy minun totella."
"Noh, olkaa puhumatta tyhmyyksistänne, en tahdo niistä mitään tietää.
Mutta minä en salli, että mies, joka on Ruotsin aateliston etevimpiä
ja sotilas, joka on urhoollisimpiani, toistensa verta vuodattavat
kuten kaksi kukonpoikasta. Pankaa tuo muistiinne, kreivi. Löytyy
liika monta todistusta siitä, että osaatte tapella; tarpeetonta on
lisätä niihin uusia. Minä tahdon, että sovitte Steinbergin kanssa."
Tott puri huuliansa.
"Hän on minulle hyvitystä velkaa."
"Taikka te hänelle. Mitä teidän poikamaisuutenne minuun koskee?
Teillä on veressänne pisara kuninkaallista verta; teidän tulee
ensiksi kurottaa kätenne vastustajallenne. Käsitättekö minua?"
"Minä olen totteleva teidän majesteettinne käskyä."
"Olkaa nyt kerran ymmärtäväinen, Tott! Minulla on jotakin mielessäni
teitä varten', jos osotatte ansaitsevanne suosiotani. Kuinka voivat
teidän pikku porvarinne Uudessakaarlepyyssä?"
"He vänkäilevät vastaan ja sanovat, ett'eivät he koskaan ole
tunteneet muuta herraa kuin valtakunnan kuninkaan."
"Siinä tekevät oikein. Olkaa varovainen pohjolaisten kanssa, he eivät
kärsi herrainpalvelusta. Kun Klaus Fleming tahtoi lähettää sotilaita
niitten niskoille, nousivat he kapinaan, seurasivat iso-isääni ja
saivat Vaasa nimisen kaupunkinsa. Uuskaarlepyy on syntynyt isäni
toimesta. Käytelkää varovaisesti Vaasahuoneen henkipalvelioita!...
Onko kreivillä tänään jotakin ilmoitettavaa?"
"Ruben Zevin asiamies on tullut Tukholmaan tekemään sopimuksia
tuosta uudesta lainasta. Maunu kreivi ja valtiokansleri eivät tahdo
hyväksyä hänen ehtojansa, vaan tahtovat ensin kuulla mitä teidän
majesteettinne arvelee."
"Kutsukaa hänet tänne! Me tarvitsemme rahoja. Eikö ole kummallista,
että rahatoimikammarimme lakkaamatta on tyhjä? Se on vain sen
vuoksi, että nuo herrat ja kituluukarit hallituksessa lakkaamatta
kitsastelevat lainaehtoja."
"Asiamies odottaa etuhuoneessa teidän majesteettinne käskyjä."
"Hyvä. Saattakaa hänet sisään!"
Pitkävartaloinen, juutalaisen pukuun puettu mies astui sisälle ja
kumarsi syvään. Suuri, ruskea arpi oikeanpuolisessa ohimossa rumensi
hänen muuten kauniita ja säännöllisiä kasvonpiirteitänsä. Hän oli
tois-silmäinen, mutta terve oikeanpuolinen silmä katsahti ympärilleen
niin älykkäästi ja tuttavasti, ikään kuin hän ei ensi kertaa olisi
seisonut hänen majesteettinsa edessä. Kuningatar huomasi ohimossa
olevan arven.
"Mikä nimesi?"
"Benjamin Zevi, teidän majesteettinne nöyrin palvelia."
"Tuntuu siltä, kuin olisin nähnyt sinun ennen jossakin."
"Minulla eli kymmenen vuotta sitten kunnia tuoda teidän
majesteetillenne ilmoituksen Breitenfeldin toisesta tappelusta ja
silloin minua nimitettiin Urban Niemandiksi."
"Oikein. Urban Niemand. Minä näen, että olet satulassa kasvanut
kaksi päänmittaa lisää. Mutta silloin olit kersanttina minun
palveluksessani ja olit urhoollisuuttasi osottanut kenraalimajuri
Slangen rinnalla. Sinä käytit itseäsi rohkeasti linnanpalossa ja minä
tahdoin korottaa sinua upseeriksi, mutta sinä pakenit kuten houkkio
minun luotani ja Tukholmasta."
"Olin sokea palon jälkeen ja minun täytyi lähteä silmälääkärin luo
Espaniaan. Erokirjani on sotamarsalkka Torstenson allekirjoittanut."
"Muistaakseni sinä hyvin kevytmielisesti menit lutherilaisesta opista
katolilaiseen. Ja nyt kaiketi olet juutalainen."
"Äitini oli juutalainen, iso-isäni Ruben Zevi, on juutalainen."
"En tahdo sanoa siitä mitään: kaikki uskon-opit ovat yhtä hyviä, kuin
vain vakuutuksensa mukaan tekee. Tunnetko nyt isäsi?"
"Isäni oli sotamarsalkka kreivi Götz."
"Vai niin. Sinä siis tiedät sen?... Varokaa itseänne, kreivi Tott; te
näette, että myöskin kreivit saattavat tulla Moseksen oppilaiksi!"
"Teidän majesteettinne saattaa olla huoleti minun kääntymisestäni",
vastasi kreivi väkinäisesti hymyillen. "Saatan hätätilassa maksaa 50
prosentin koron, mutta minä en koskaan aio alentaa itseäni kiskomaan
sitä ulos Moseksen lain mukaan."
"Ja minä", virkkoi nuori juutalainen kiivaasti, "olen kerran
alentanut itseäni niin, ett'en ole vastannut lyöntiin, jonka sain
kreivin ratsuruoskasta, siihen aikaan, jolloin kreivi vielä oli ylpeä
poika. Mutta nyt kun kreivi kantaa miekkaa, saattaisi tapahtua, että
muistan vanhoja velkoja."
Kuningatar pyrskähti nauruun.
"Mitä, kreivi Tott, olitteko te noin aikaisin jo tuollainen
parantumaton tappelia? Eipä kummakaan, että ehtimiseen joudutte
kaksintaisteluihin. Mutta minä en salli mitään vanhaa vihaa!
Muistakaa, Zevi, missä olette, ja Tott myöskin, että Zevi on teidän
vertaisenne. Hän lukee vähintäin sadan tuhannen kuoleman sukunsa
ansioksi. Aake herra on tuskin muutamia tuhansia puolalaisia
ratsastanut kumoon."
"En muista, että olisin lainannut rahoja herra Zeviltä", vastasi
kreivi ylpeästi.
"Ei rahoja, mutta hevosen, jota kreivi ei osannut ohjata. Minä olin
Aake herran ratsupalvelia, kun pieni kreivi ratsasti keppihevosta."
"Nyt on kylliksi, hyvät herrani", sanoi kuningatar arvokkaasti
katsellen heitä. "Käykäämme asiaan kiinni. Pankkiiri Zevi lainaa
Ruotsin kruunulle yhden miljoonan hopea taalaria, mitä takuuta hän
siitä vaatii?"
"Göteporin tullit", vastasi juutalainen.
"Ja korko?"
"Korko riippuu siitä, tuleeko sota vai rauha. Minun esimieheni maksaa
90 sadasta ja vaatii rauhan aikana 10 prosenttia. Nämät ovat helppoja
ehtoja. Ruotsi ja sen suuri kuningatar saavat edullisemmilla ehdoilla
kuin mikään muu Euroopan maakunta, Alankomaita lukuun ottamatta."
Kristiina hymyili. Tuo entinen pieni ratsastaja, joka hänen
puolestaan olisi vaikka valkeaan mennyt, oli nyt oppinut toisellaisia
ratsastustemppuja.
"Jättäkää minulle ehdot kirjallisesti", sanoi kuningatar, "minä
tahdon valtakunnan rahastonhoitajan kanssa niitä tuumia."
Benjamin Zevi kurkotti hänelle paperin ja kumarsi, mennäksensä pois,
mutta sai käskyn viipyä.
"Au revoir, kreivi Tott", sanoi kuningatar; "te seuraatte minua
tunnin päästä kävelylleni."
Hän oli nyt yksin tämän juutalaisen kanssa, joka kerran olisi voinut
tulla täydelliseksi suosikiksi, jos hän paremmin olisi käsittänyt
onnensa. Kuningattaren edessä oli tuo hänen aamulla saama kirjeensä.
"Zevi, sinä tunnet isäsi, en minä onnittele sinua tuon tuttavuuden
takia. Miksi tulit Zeviksi etkä Götziksi?"
"Götz palvelee. Zevi käskee."
"Minä ymmärrän. Zevi imee tyhjiin Ruotsin ja muut saaliit. Sinä
tunsit kuitenkin paremman elämänmaalin, kun sait tuon arven."
Nuori asiamies kumarsi ääneti.
"Muistaakseni sinulla oli sisar?"
"Oli. Teidän majesteettinne osotti hänelle paljon armoa!"
"Hän elää vielä?"
"Elää."
"Missä?"
"Konstantinopolissa. Hän seurasi minua sinne eräälle matkalle ja
teljettiin vasten tahtoansa seraljiin nykyään hallitsevan sulttaanin
ensimmäisenä puolisona."
"Mitä? Sulttaani Muhamedinko? Mutta hän ei nyt saata olla muuta kuin
12-vuotias."
"Hän oli seitsemänvuotias, kun suurvisiiri valitsi sisareni hänen
tulevaksi puolisokseen, jotta sulttaanin äiti Validé tulisi
syrjäytetyksi hallituksesta. Se oli valtiojuoni. Hagar pitää
sulttaania hoidossaan ja hallitsee hänen nimessään."
"Mutta sehän on vaarallinen romaani! Palatsivallankumoukset kuuluvat
asiaan Konstantinopolissa, ja joka kerta kuristetaan sulttaani tahi
sulttaanitar. Sisaresi henki riippuu joka yö silkkinuorassa."
"Teidän majesteettinne on aivan oikeassa. Hagarin on kohta viisi
vuotta onnistunut pysyä vallanhoitajana, koska hän on ollut kyllin
viisas tasaamaan valtaansa vielä viisaamman suurvisiirin kanssa.
Sulttaani ja janitschaarit ovat hänelle uskolliset."
"Suurvisiiri? Mutta sehän on kuten täällä; hän kopioitsee Ruotsia...
Hallitseeko hän todellakin tuota barbarilaista, verenjanoista kansaa?
Hän tunnustaa siis profeetan oppia?"
"Eipä hän muuta saata."
"Se on tosi se, en sitä ihmettele. Uskon-oppi kuin uskon-oppi. Mutta
kun on niin oppinut kuin hän, ja menee hallitsemaan barbarilaisia!"
"Teidän majesteettinne on maailmalle osottanut, että saattaa olla
oppinut ja sentään hallita viisaasti."
"Vai niin. Ruotsalaiset ovat jotenkin raakoja, mutta turkkilaisia
he eivät sentään ole. Täällä saattaa keskustella toisen tahi toisen
kanssa; saattaa ulkoa tuoda sitä tietoa ja sitä sivistystä, jota ei
lähempänä ole saatavissa. Mutta elää seraljissa, jossa on pelkkiä
nukkeja ja kansan joukossa, jotka ovat susia!"
"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! Sisareni kokoo ympärilleen
itämaan viisaat, ja he opettavat hänelle tietoja, jotka Euroopalle
ovat tuntemattomia."
"Minä tiedän. Opettavat kädestä ennustamaan."
"Enemmän kuin sitä. Tietäjien ikivanha viisaus on joutunut
arapialaisille. Sisareni viettää monta yötä tähtikammiossaan
dervischin, Hussein Ben Alin kanssa, joka on kuolevista viisain.
Hän selittää Hagarille tähtien kulun, menneisyyden, nykyisyyden ja
tulevaisuuden. Hänen edessään on tähtitaivas kuten avoin kirja."
"Oletko kirjevaihdossa sisaresi kanssa?"
"Olen. Kirjekyyhkyset viestit vievät."
"Ja hän kirjoittaa sinulle tähdistä?"
"Toisinaan. Hän on nyt neljän kuukauden aikana työskennellyt
ottaaksensa selkoa vaikeasta laskusta, eräästä salaisuudesta, jota
hän tutkii vanhojen kaldealaisten osotusten mukaan. Nimittäin
ennustuspeiliä, joka kuvaa kristittyjen ajanluvun mukaan 1626 vuoden
joulukuun 8 päivän keskiyön tunteja."
"Ja hän on löytänyt, mitä on etsinyt?"
"Kun Regensburgista lähdin, ei hän vielä ollut löytänyt."
"Pardieu, hän avaa kaikki, mitä lukon takana on. Tämä on kuten
raamatussa sanotaan: Kun etsii, mitä löytää tahtoo, niin löytää mitä
etsii. Uskotko sinä tähtiä?"
"Kentiesi, en tiedä. Hagar tietää. Halukkaimmin minä uskon, että
kaksi kertaa kaksi on neljä."
"Se on järkevää kerrassaan. Hyvästi. Minä tuumaan asiaamme
valtionrahastonhoitajan kanssa."
Kristiina jäi yksin ja koetti yhä saada selkoa tuosta keltaiselle
silkille painetusta kirjoituksesta, joka oli somasti latinaisilla
kirjaimilla ja kullatuilla alkukirjaimilla kirjoitettua. Sen sisällys
suomeksi käännettynä oli ajan kirjoitustavan mukaan seuraava:
"Hagar Sulttaani, Profeetan valittu, lähettää Kristiinalle,
Ruotsin, Götan ja Wendein kuningattarelle tervehdyksensä Jumalan
kaikkivaltiaan kanssa.
Sinä et ole katsonut minun ansaitsevan vastausta kirjoitukseeni
Moharrem-kuun 12 p:ltä vuonna 1060. Minä en tätä pidä minään
epä-ystävyyden osotteena, vaan ennemmin osotteena siitä, että
olet tietämätön Jumalan sallimuksista. Tiedä nyt siis, että Allah
on suvainnut Profeettansa kautta korottaa minua, ei syntyperän
kautta eikä perinnön kautta, mutta iankaikkisten, ennakolta
määrättyjen lakiensa kautta. Tiedä, että, kun kaliifin puoliso
tarjoo Ruotsin kuningattarelle ystävyytensä, tekee hän sen niiden
muistojen takia, kuin hänellä on menneistä päivistä sekä sen
tiedon takia, kuin hänellä on sinun kuningattaren arvoisista,
jalomielisistä ajatuksistasi.
Olen tutkinut taivaan merkkiä, joihin kaikkivaltias on
kirjoittanut sinun ja minun kohtalot aina syntymästämme asti.
Olen havainnut kaikki todistetuksi, mitä tähän asti tapahtunut
on, mutta en tahdo salata, että meitä vastustaa ruhtinas
Saturnus, joka ei hyvin tahdo sopia kiertotähtien kuninkaan
kanssa. Siis tahdon täten sinulle muistiisi johdattaa, että
mainittu ruhtinas, joka meidän parastamme vastustaa, on tulevan
vuoden alusta 1064 Hedschrasta, eli teidän ajanlaskunne mukaan
1654:n alusta, tuleva suureen valtaan ja voimaan, varsinkin
vuoden keskipaikoilla, jolloin hän varmaankaan ei ole vahinkoja
virittämättä niille, jotka ruhtinaan Jupiterin turvissa ovat.
Ja huomattava on, että ellei ruhtinas Mars, joka tavallisesti
on Saturnuksen tukena, olisi tähän aikaan etäällä taivaalla,
ja aamutähti, joka Jupiterin ystävä on, olisi meitä lähempänä,
niin ei yhtäkään henkeä siihen aikaan perikatoon joutumatta
jäisi. Nyt on syytä toivoa, että jos kohta suuria muutoksia on
odotettavissa, niin ei kuitenkaan mitään tapahdu, joka kuolemaksi
olisi. Tämän olen sinulle sanoa tahtonut, jotta et laiminlöisi
uskollisten rukouksia vaan rukoilisit kolme kertaa päivässä,
kasvot auringon nousuun päin, sekä kääntyisit kristittyjen
Jumalan puoleen, joka myöskin on Profeetan Jumala, jotta hän
sinua turvaisi paremmin, kuin tähdet sitä tehdä voivat. Jumalan
haltuun. Annettu meidän asuinpaikassamme Stambul Saraissa
Redschebin kuun 28 päivänä vuonna tuhat kuusikymmentäkolme
Hedschran jälkeen ja Kalifin hallituksen viidentenä.
_Hagar Sulttaan_."
Kristiina mietti. Taaskin se oli kammaripiika, joka rohkeni
puhutella kuningatarta vertaisenaan, mutta hänen takanaan seisoi yön
salamielinen tähti, joka sai tuon loukatun hallitsiattaren empimään.
Joko -- tahi? Joko taipua tuntemattoman vallan voimasta, joka tahtoi
hallita vapaata henkeä, taikka pysyä omana itsenään. Vaali ei olisi
ollut vaikea ellei tuo tuntematon voima olisi saanut liittolaisia
aamun unelmista sekä kapinoitsevan sydämmen tunteista. Kummallisia
aaltoja nousi ja laskeutui kuningattaren rinnassa. Hän, jolle
kaikki oli niin selvää, miksikä tämä oli hänelle noin epäselvää?
Niin pohjattomia syvyyksiä, niin uskalias uimari ja kuitenkin noin
äkkiarvaamatta pohjan puutteessa!
Sinertävällä valtamerellä ajelehtii paljon juuretonta hauraa. Lintu,
lennosta väsyneenä, näkee tuon hauran ja luulee siinä saavansa
lepopaikan! Kristiinan katse lankesi kalliille norsunluusta ja
hopeasta kyhätylle lippaalle minkä hänelle oli lähettänyt eräs,
jota ei saanut mainita. Hän aukasi lippaan, otti sieltä tuoksuvista
ambrahelmistä tehdyn rukousnauhan, katseli hymyillen helminauhaa ja
tallensi sen laatikkoon. Eikö tuo lipas ollut kuninkaallinen ystävän
lahja, sopiva lähetettäväksi Hagar Sulttaanille? Epäilemättä. Mutta
sen tulisi saada sopiva sisällys. Kristiina hymyili; hänen oli
pistänyt päähänsä jotakin. Hän huusi Rosettea. Rosette tuli.
"Tuo minulle vanhat kenkäni, jotka entisviikolla jo hylkäsin!"
Kammarineito toi ihmetellen nuo puolikuluneet kengät, kuningattaren
käyttämät, joka ei paljoakaan puvustaan väliä pitänyt. Kengät
sidottiin vahvalla silkkinuoralla ja pantiin tuohon kalliiseen
lippaaseen ilman mitään kirjallista selitystä. Osote, Hagar
Sulttaan, Stambul Sarai, kirjoitettiin kääreen päälle ja siihen tuli
varmimmaksi vakuudeksi myöskin liittää turkkilainen päällekirjoitus
ja lähettää se sulttaanin tataarilaisen kanssa, jotta se perille
tulisi. Itämaisen kuvannollisen kielen mukaan ei tuota pitäisi olla
vaikea selittää:
"Ellet käytä näitä kenkiä lähteäksesi pikaisesti pakoon, niin et
vältä silkkinuoraa."