Vangittu titaani, vuoreen kahlehdittu,
koska sinä kahleesi katkaiset?
Sen kapean kalkkivuoren keskikohdalla, joka Ölanniksi nimitetään,
kohosi Kristiina kuningattaren aikana vanha, Bornholma niminen linna,
jonka oli uudestaan rakennuttanut Juhana III. Ken meidän päivinä
tahtoo vaivata itseään kiipeämällä yli vuoreen raivatun polun,
noille vielä suurenmoisille, huonosti hoidetuille linnanraunioille,
hämmästyy nähdessään miten suuren alan menneen komeuden sora anastaa.
Linna oli aikoinaan hyvin varustettu, sillä oli kaksi suurta ja
kaksi vähempää tornia ja sopi, Kalmarin salmen rannalla sijaitsevan,
yksinäisen asemansa vuoksi, oivallisesti asunnoksi ruhtinaalle, joka
oli valinnut tämän kaukana kaupungin vaaroista olevan turvapaikan,
saadaksensa häiritsemättömässä rauhassa valmistella tulevaisuuden
suunnitelmiansa, saattaaksensa muistaa, toivoa ja -- odottaa.
Ruotsin vallanperiä, pfaltskreivi Kaarle Kustaa, joka ei saanut
kuningatarta, mutta joka kruunulle kihlattiin ja sen lisäksi
sai Ölannin haavalääkkeeksi, muutti tänne leikkuun-aikana 1651
ja hallitsi täällä pientä alavaltakuntaa, ilman sotajoukkoja,
ilman hovia ja huvinäytelmiä, mutta sen sijasta oli hänellä hyviä
metsästysmaita, vanhoja sotakumppaneita, vapaus istuttaa ja rakentaa,
Ruotsi toisella puolen salmea ja ympärillään kansa, joka häntä
rakasti. Ei maalaisempaa eikä luontorunollisempaa lepoa sotapäällikkö
saattanut itselleen toivoa kolmenkymmenvuotisen sodan vaivojen
jälkeen. Kyntämään ja kylvämään tuohon rapautuneeseen kalkkipohjaan
ja maltillisesti odottamaan laihon kypsymistä sekä, kuten muut
maanviljeliät, kuluttamaan pitkää talvea metsästyskertomuksilla,
pidoilla, noppa- ja schakkipelillä, siihen tämä kalliopesässään
asuva kotka ei ollut luotu. Jos kansan tarinaa saa uskoa, niin hän
ei ole kieltäytynyt ylenkatsotun kosian vahingon korvauksista,
tuosta rakkaudesta, jota hän niin kauan turhaan oli toivonut; hänen
nuoruuden historiassaan on useampia hiuskiehkuroita kuin Hagar
Ryningin. A. A. Afzelius on kirjoittanut Ölanninlaulun Joutsenesta ja
Joutsen-pienestä.
"Missä oot ollut noin kauan, valko-joutsen pieni?
Ollut oon maassa mä vieraitten.
Huhdoin lapset, itseäin, Joutsen kallein!
Tähden armon, kunniain,
Tähden tanssin, armahain
Ölantiin ma lähden."
Mutta Kaarle Kustaa halasi toimintaan. Hän kuuli sisällisen äänen
lakkaamatta sanovan: vaikuta, toimi, aikasi on lyhyt! Ja hän
rakennutti linnan eteläisen puolen, hän istutti puita ja perusti
Borgholman tätä nykyvä metsistyneessä tilassa olevan puiston
puutarhoineen; hän ratsasti talonpoikiensa taloille, auttoi heitä
uupumuksesta varallisuuteen ja teki uudispellon Skedmosseniin. Mutta
tämäkään ei ollut hänelle kylliksi: hän tahtoi myöskin maanviljeliänä
saada suuria toimeen.
Eteläinen ja keski Ölanti on hedelmätön, punaiseen vivahtava
kalkkiharju, jota nimitetään Alvariksi. Pohjoispuolella Borgholmaa,
jossa saari kapenee "Norra Motet" nimitetyssä paikassa, jättää Alvari
tilaa yhteismetsälle ja yleensä vehmaammalle kasvullisuudelle.
Tässä oli metsästysmaita, täällä metsävuohet ja ruunuhirvet olivat
laitumella, määrättynä hallitsiansa kaadettaviksi. Ja koska nuo
eläimet usein viljamaita haaskasivat edempänä etelässä päin, päätti
Kaarle Kustaa rakennuttaa kuuluisan Kiinan muurin vastavertaisen,
vaikka vähemmän laajan. Joka päivä ratsasti hän katsomaan, kuinka
hänen sotasaaliinsa käytettiin rauhantyöhön, joka antoi viljeliälle
turvaa, vangituille rikollisille työtä ja köyhälle päiväpalkkaa.
Vihdoin kaksi tahi kolmiporttinen kivi-aita oli valmis, joka ulottui
poikkipuolin koko saarta, itäisestä rannasta läntiselle asti.
"Nyt olen aidoittanut Ölantini samati, kuin kerran olen
aidottava Ruotsin valtakunnan", huudahti pfalzkreivi urheasti
sotakumppanilleen, eversti Paavo Würtzille, joka oli ruhtinasta
seurannut, kun hän viimeiseksi ratsasti valmiin muurin luo.
"Siihen menee jotenkin monta kantamusta kiviä", vastasi Würtz. "Mutta
saatammehan siirtää tunturit kappaleen matkan etelään päin."
Jotakin kuninkaan aineksen täytyi tehtäväkseen ottaa työttömässä
rauhassa. Mutta oli pitkiä, yksinäisiä hetkiä, jolloin tuo urhotöitä
janoava henki kulutti itseänsä palavassa kaipauksessa. Oi, tuota
odotusta, tuota epätietoisuutta, tuota kuolettavaa toimettomuutta!
Eräänä aamuna unettoman yön jälkeen istui Kaarle Kustaa tornin
akkunan ääressä, linnan pohjoisessa kylkirakennuksessa, jonka hän oli
asunnoksensa valinnut, ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena lännessä
päin olevaa salmea, valkoiselta hohtavine Kalmarin linnoineen, joka
näkyi etäällä näkörajassa asti. Väli ei ollut sentään sen pitempi,
kuin että nyky-ajan peilitelegrafin kautta olisi helposti saattanut
keskustella Kalmari-unionin iäkkään kehdon kanssa. Mutta meri oli
välissä, meri, joka yhdistää paljon ja erottaa niin paljon. Ruotsin
mantere oli maailmaan verraten kovin pieni, mutta Ölantiin verraten
oli se maailma, ja Kaarle Kustaa tahtoi Ruotsilla voittaa maailman.
Koska, koska oli tämä unennäkö toteutuva? Hän oli niin kovin väsynyt
odottamaan ja pilkkana olemaan. Ennen oma torppa, kuin ruhtinaskunta,
jossa toinen, jossa nainen valtikkaa käytti. Vangittu titaani,
vuoreen kahlehdittu, koska sinä kahleesi katkaiset?
Hänen edessään oli Cæsarin historia gallilaisten sodasta, mutta hän
ei lukenut, hän tirkisteli merta kohti. Tuuli puhalsi idästä, se
oli kova, puolittain myrsky. Yksinäinen risteiliä teki kiihkeästi
työtä päästäksensä tuulessa eteenpäin ja suuntasi Borgholmaan, sen
täytyi tehdä pitkiä risteilyjä, katosi, nousi taas lainehista ja
tuli tuskin näkyvästi eteenpäin. Tämän purjeen piti saattaman postia
ja sanoja Tukholmasta, mutta oli kohta joutuva saaren suojaan, eikä
ennättäisi Borgholmaan ennenkuin illalla. Taaskin odotusta, aina yhä
odotusta! Mitä uutisia se olisi tuova! Kentiesi taas kertoisi uudesta
suosikista, tanssiaisista, piirijuoksusta, salaliitosta? Kaarle
Kustaa oli saanut kyllänsä Messeniuksien tyhmistä poikamaisuuksista,
jotka olivat vähällä kukistaa hänet itsensä, jollei hän aikoinaan
olisi tullut varoitetuksi ja lähettänyt tuon petollisen kirjeen
kuningattarelle.
Kello oli 8 aamulla. Sinä tuntina linnanvouti asioitaan esitti. Tällä
pienellä luotovaltakunnalla oli myöskin hallitushuolensa.
Vouti toi alammaisesti edellisen viikon rakennuslaskut. Ne nousivat
960 hopeataalariin.
"Me Mickelsonin luo!" sanoi linnan herra hajamielisenä, kirjoittaen
hyväksymisensä paperille.
"Kamreeri Mickelson ei ole vielä maksanut entisenkään viikon
laskuja", rohkeni vouti muistuttaa.
"No odota!"
Rauhankassa Ölannissa oli tyhjempi kuin sotakassa Saksassa.
Saarenkuningas vihelsi kansanlaulua ja tarttui soittokelloonsa. Hänen
kirjurinsa Stefan Gambrotz, aateloittu Hirschenstjerna, tuli sisälle.
"Hanki minulle rahoja, Gambrotz!" Kirjuri tunsi raha-asiat ja hän
lykkäsi oikeaa kämmentänsä vasempata vasten, olkapäitään kohottaen.
"Mitä nyt, sinä leivätön ruokalainen, tahdotko kämmenelläsi tyydyttää
minua? Mitä varten olet oppinut niin kaunista käsialaa kirjoittamaan,
ellet pusertaaksesi kultaa harmaista kivistä."
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei ole Ruotsin kruunua köyhempi.
Hänen majesteettinsa on luottamuksensa menettänyt, paremmin luotetaan
hänen ensimmäiseen alammaiseensa."
"Mutta minä en käytä tanssimestareita, minä, Gambrotz. Olen saanut
kylläni neuvottomista repolaisista. Kirjoita juutalaisille! Pane
panttiin Ölanti!"
"Hänen majesteettinsa on alkanut hieroa sopimuksia Israelilaisten
kanssa. Texeira on osottanut häntä Ruben Zevin luo; Ruben Zevi
viittaa Texeiraan, että hänellä on vara kaikkeen."
"Wurst und Wuth! Norkoile meille vapaaherrakuntaa Suomesta jostakin!
Siellä on kyllin maata."
"Älkää siihen luottako, teidän ylhäisyytenne, Kaarle X:nes sen ottaa
takaisin."
"Niinkö luulet? Mahdollista. Hänen ehkä käynee vaikeaksi lakaista
puhtaaksi tanssimestarien jäljet. Hole der Teufel Win und Post.
Tuolla tuo taikinakaukalo vielä koperoitsee ulkona salmessa. Sano,
että tuodaan esille vitjakoirat ja hevoset! Täällä on vankilan ilmaa.
Borgholma kelpaa yhtähyvin kuin Örbyhus myrkyttämään Vaasaverta."
"Ilma on myrskyinen, haukuntaa ei kuulu, koirat kadottavat jäljet."
"Anna satuloita hevonen, minä lähden ratsastamaan. Posti menköön
meren pohjaan. Mitä Tukholma minuun koskee? Hanki minulle rahoja,
Gambrotz; pane toimeen sota!"
Ratsumiehen seuraamana, ratsasti saarenkuningas Kaarle Kustaa pitkin
läntistä selännettä, josta hän saattoi nähdä meren, Neitsykallion
ja Kalmarin. Sinne päin hän halasi, mutta länsirannikko oli nyt
suojassa, hän etsi tuulta. Hän ratsasti vuorten väliin, ajoi täyttä
laukkaa hirvittävien rotkojen ja niljakkaiden lähteitten yli,
tuli selänteen korkeimmalle kukkulalle ja sai ilmaa tarpeeksensa.
Puuska puuskan perästä liehutteli hänen mustia kiharoitansa,
syöksähti rotkoihin ja tuoksahutti ilmaan sorapilviä ja kalkkitomua,
hakkasi kanervia, tukisteli katajapensaita, viskasi lokit heidän
kulkumatkaltaan ja otti vihdoin lakin Ruotsin tulevalta kuninkaalta.
Tuo kaunis keltainen baretti, jota kotkansulka koristi, vieri
saavuttamattomana kalliolta kalliolle, luisui alas vierua pitkin ja
katosi mereen.
Ratsumies sai kunnian antaa oman lakkinsa ja avopäin seurata
herraansa Köpingin pappilaan, jossa molemmat selänteet yhtyivät.
Arvoisan isän luona Köpingissä viipyi prinssi iltaan asti eikä
halveksinut pappilan arkiruokaa. Nämät tuttavalliset vierailut
tekivät Kaarle Kustaan rakkaaksi hänen saari-valtakunnallensa. Hän
ei pitänyt kiirettä, joi halusta koti-olutta, katseli arvoisan isän
peltoja ja tallia, osti velaksi kauniimman varsan, löi kiekkoa
ja ampui pilkkaan poikien kanssa, onnistui nostamaan rusohohteen
toisensa perästä vanhimman tyttären Valborgin poskille ja näkyi
kokonaan unhottaneen Tukholman, Kristiina kuningattaren, kruunut ja
sodan urhotyöt, kun sananlennättäjä Torslundasta tuli ilmoittamaan,
että Kalmariposti oli tullut. Posti oli kuitenkin tuo hienon hieno
lanka, joka yhdisti saarenkuninkaan muuhun maailmaan. Kaksi minuuttia
sen jälkeen istui hän jälleen ratsun selässä ja hänen lainattuun
lakkiinsa oli Valborgin ruusu kiinnitetty. Hän ajoi kallioiden yli
semmoisella vauhdilla, että säkenet sinkoilivat juoksian rautakenkien
alta.
Kaarle Kustaa oli jo nuoruudestaan valtiomies, hän kätki, mitä ei
ollut tarpeellista saattaa muitten korville; mutta hän oli liika
yksinäinen Ölannissa tullaksensa toimeen ilman ystävätä, jonka
huostaan hän olisi saattanut antaa ajatustensa ja tunteittensa
ylimääräisyyden vapaasti virtailla. Aikaisemmin oli hän sydämmensä
purkanut isällensä ja Lauritsa von der Lindenille; nyt oli Ölannissa
Paavo Würtz hänen uskottunsa. Kirjuri Gambrotz kurkotti hänelle
kirjeet ja sai määräyksiä vähemmän tärkeistä asioista. Toisia
sanomia oli jäljellä, joita hän vastaan otti ja luki äänettömällä
tarkkuudella. Hän oli pitänyt huolta siitä, että Tukholmassa oli
tiedustelioita, jotka ilmoittivat hänelle päivän hovitapahtumat ja
kulissien takana piilevät salaisuudet. Kirjuri lähetettiin pois;
lukua jatkettiin, kun oltiin kahden kesken Würtzin kanssa.
Äkkiarvaamatta rupesi prinssi niin sydämmestään nauramaan, että Würtz
havaitsi olevan syytä kysyä, mitä se oli, joka noin huvitti hänen
kuninkaallista korkeuttansa.
"Bourdelot, aina vieläkin Bourdelot!" huudahti Kaarle Kustaa.
"Kirje on neljän viikon vanha. Minun rakkaalla Muntheliuksellani
[tohtori Juhana Munthelius, aateloittu: Lagercrona] on ollut
muuta ajateltavaa, hänen vaimonsa on saanut kaksoiset. Huomaa
mitä hän kirjoittaa! Minun täytyy kaikella muotoa mielitellä
Bourdelotia, jotta Munthelius aateloittaisiin ja koska kaksoiset
ovat ruoanhaluisia, tulee hänen saada kaksi tahi kolme maataloa
lahjapalkkioksi. Minua pyydetään Bourdelotia puoltamaan veljelleni
herttualle, jonka valtasuonia pitää koeteltaman. Minun tulee
kirjoittaa Bourdelotille, millä tavalla minä nyt itseäni käytän koska
hän kaikin mokomin tahtoo minua kipeäksi ja sitten parantaa minua; en
vähemmällä pääse. Jos minä onnettomuudeksi olisin terve kuin Ölannin
pähkinä, täytyy minun kuitenkin pyytää reseptiä Bourdelotilta,
jotta hän saattaisi näyttää pyyntöni hänen majesteetillensa. Tähän
Munthelius lisää, ett'ei minun tarvitse reseptiä käyttää, kun
vain asetun ikään kuin henki siitä riippuisi. Ja kaiken tämän hän
kirjoittaa sitte kuin meidän ylistetty ranskalainen tohtorimme on
kuin hännätön koira pakomatkalla Ruotsista! Mitä ajattelette noin
kiireisestä postikuljetuksesta ja noin pätevistä uutisista! Näkyy
Tukholmalaisista, että he luulevat Ölannin olevan kuussa; sitä
vartenpa minä olen täällä."
"Yksi menee, toinen tulee", vastasi Würtz. "Teidän ylhäisyytenne saa
samat vaivat tohtori Bourdelotin jälkeläisestä."
"Niin, miksikä ei Chanutista, Ulfeldista ja lisäksi vielä
Radjeovskista? Mutta sellaisia ihmisiä vastaan saa miekkaa käyttää;
se minua paremmin miellyttää kuin pillerien kanssa taisteleminen.
Pane puku ketun taikka marakatin ylle ja ulkomaalainen leima päälle,
kyllä äyri kullasta menee. Kuuleppas kummaksesi, mitä Gilius
[registraatori Gilius Giliuksen poika, aateloittu: Ehrenberg]
kirjoittaa! Jakobsdalissa pidot ja linnassa teaatteritanssit Don
Pimentellin kunniaksi. Hän asuu kuten Bourdelot, Tukholman linnassa
ja pitää erityistä neuvostoa valtakunnan tärkeitä asioita varten.
Onnellinen Ruotsi, jolle espanialainen kolmannen luokan grandi
toisinaan omistaa koko kalliin aamupäivänsä ja toisinaan puolen
yötäkin! Mazarin on kukistettu, Chanutia ei mitkään korupuheet voi
lohduttaa, Würtz, meidän täytyy _à tout prix_ laittaa itsemme tuon
Pimentellin suosioon; hänen käytettävissään on kaikki Perun kulta."
"Rahaton, teidän ylhäisyytenne, rahaton! Sanotaan että kaikki Filip
III:nen valtatilukset ovat pantattuna Ruben Zeville Regensburgissa."
"Taaskin tuo Zevi! Ovatko nuo juutalaiset paholaisen kanssa liitossa?"
"Kaikissa tapauksissa kuitenkin kuninkaitten kanssa. Minkä vuoksi,
teidän ylhäisyytenne, luulette että Ruotsi nyt äänestää Ferdinand
III:nen poikaa perintöruhtinasvaalissa Regensburgissa?"
"Tyhmää puhetta! Oletko kuullut tuon Niilo Tungelilta, tuolta
kaksikieliseltä käärmeeltä! Kristiina ei ääntänsä myy. Ei, Würtz;
puhu kunnioituksella kuningattarestasi! Niin syvälle ei Kustaa
Aadolfin tytär itseään alenna."
Würtz oli ääneti, Kaarle Kustaa yhä silmäili sanomia. Eräs
huolellisesti sinetillä kiinni pantu kirje, jonka päällekirjoitus oli
väärennetyllä käsialalla kirjoitettu, herätti hänen huomiotansa. Hän
avasi sen ja luki:
"Ellei teidän ylhäisyytenne pane arvoa omaan henkeensä, niin
ajatelkaa kuitenkin valtakunnan parasta! Älkää tulko Tukholmaan
tähän aikaan, sillä ne ovat tilatut, jotka teidän henkenne matkalla
sammuttavat. Älkää lähtekö merelle; se rauta on terotettu, joka
teidän kaljaasinne upoksiin puraa. Ne, jotka teidän ruokanne
valmistavat ja teidän juomanne teille tarjoavat, eivät ole
luotettavia; olkaa varuillanne! Herrat juoksevat mieltänsä
ilmoittamassa eräälle ylhäiselle henkilölle, jonka nimeä en mainita
uskalla ja pänttäävät hänen päähänsä, että te haluatte valtakuntaa
sen omaksi vahingoksi. Ja siinä missä noin valitettava mielten
huikentelevaisuus on vallalla, he tuskin jättävät tekemättä mitä
suinkin voivat, turmioon saattaaksensa häntä, jota pelkäävät
enemmän kuin ruttoa. Olkaa varuillanne, armollinen herra; toivoo
nimittämätön, joka tämän ajan vaaroissa on teille ja Ruotsin
valtakunnalle uskollinen..."
Kaarle Kustaa kurkotti kirjeen Würtzille. Tämä salainen varoitus oli
seitsemäs tahi kahdeksas, jonka hän sitte vuoden alun oli saanut.
"Herman Fleming tahi Pentti Skytte?" arveli Würtz.
Prinssi nauroi.
"Miehekäs miekan lyönnissä, mutta lapsi arveluissa! Tuo hiljainen
haukanpoikanen Fleming? Ja Skytte, tuo viiri, joka kumartelee
saadaksensa kreivin arvonimen? Kirje on aatelittomalta
kirjoittajalta, jonka ei vielä ole onnistunut kiivetä
ritarihuoneeseen. Upottaa minut? Mikä ilkiö!"
"Suokaa anteeksi! Hän viittaa, että löytyy muitakin keinoja... Siellä
on oas jäljellä Messeniuksen hälinästä. Teidän ylhäisyytenne ei ole
oikein lumivalkoinen muutamien silmissä."
"Rakas Würtz, sano minulle, mitä tahdot, herroista; minä tunnen
porsaani, sanoi muori pojistaan. Sano myöskin, mitä tahdot, erään
ylhäisen henkilön houkkiomaisista vehkeistä, kun vain puhut
ajatuksesi tarpeellisella kunnioituksella. Mutta älä luulottele
itseäsi äläkä minua, että hän rakentamaansa rakennusta repii alas,
niin kauan kuin se mestariansa kiittää. Älä sano vastaväitteeksi,
että hän on repinyt alas Maunu kreivin, että hän on antanut
Bourdelotin mennä! He olivat kissanpoikia. Mitä varten he olivat
aina hänen kintereillään? Tahdotko tietää, miksikä hän ei minua
tahdo repiä alas? Sen vuoksi, että hän tarvitsee minua, sen vuoksi,
että Ruotsi ei ole tyhjentämätön; siksi, ett'ei hän osaa eikä tahdo
hallita, kun ei mitään pois lahjoitettavaa enään ole. Sen vuoksi,
että minä kiitän mestaria ja sen vuoksi, että minä saatan _odottaa_."
"Ainoastaan schakaalit, ainoastaan aasit voivat odottaa. Sotahevonen
kuoppii maata kaviollaan, kotka etsii lakkaamatta saalista. Borgholma
on kotkanhäkki, ristikko rampauttaa, valtakunta häviää, teidän
ylhäisyytenne ei _saata_ odottaa..."
"Kyllä, minä saatan. Mutta minun täytyy risteillä..."