Minä sanon sinulle, kuningatar Jesabel,
että jollet erota Baalin pappeja luotasi...
Kummallisia ristiriitaisuuksia liikkui Ruotsin valtakunnassa ja
pääkaupungissa keväällä 1653. Öisiä loistavia huvituksia linnassa
aina Tammikuun 10 päivästä, Ebba Sparren hääjuhlasta asti;
jokapäiväistä epäjärjestystä, hälinää, tappeluita ja verihaavoja
Tukholman kaduilla; kapinaa Nerikessä, aseitten kalsketta ja
mestauksia; ylenpalttisuutta ja silkkiä, helmiä, kalliita kiviä,
uusia muoteja ja uusia huvinäytelmiä; puute rahatoimikammarissa;
kato, hätä ja köyhyys maaseuduilla. Jokaisten hovipitojen perästä
piti hovisaarnaaja Emporagrius ankaran saarnan. Samankaltaisia,
ei milloinkaan ilmoitettuja, mutta helposti huomattavia
vastakohtaisuuksia tuli näkyviin kuningattaren luonteessa ja
elämäntavoissa. Ollen toisinaan ylen iloinen, toisinaan surullinen,
melkeinpä raskasmielinen, toisinaan vallattoman vapaa puheissa,
puvuissa ja tavoissa, melkeinpä niihin rajoihin asti, mitä hänen
aikakautensa sopivana piti, toisinaan taas hienona ja nerokkaana
ja niin kuninkaallisen arvokkaana, ett'ei kukaan uskaltanut
rankaisematta astua häntä liian lähelle, hän näytti olevan
epäsovussa itsensä kanssa, lakkaamatta pakenevan jotakin omassa
itsessään olevaa, taukoamatta etsivän, ja etsivän turhaan jotakin
ulkopuolellansa olevaa, joka tulisi täyttämään, muuttamaan, jälleen
onnelliseksi tekemään kaikkia. Yhden ainoan kerran, myöhään aamulla
erään huvitilaisuuden perästä, tuli hän uskoneeksi tätä nykyä
poismuuttaneelle nuoruuden ystävälleen Ebba Sparrelle tuollaisen
puolinaisen, arvoituksen-tapaisen totuuden, joka joskus ikään kuin
epähuomiosta luiskahti hänen suljetuilta huuliltaan: _"täytyyhän
minun elää!"_... Hänen täytyi elää, hänen, jolle onni oli runsaimmat
lahjansa antanut, hänen, jolle mitä avarimmat vaikutus-alat
avautuivat elämässä toimitettaviksi!
Tyhjyys, levottomuus tuossa elämäntavassa ei jäänyt tarkkanäköisiltä
huomaamattomiin, mutta sitä selitettiin eri tavalla. Eräänä aamuna
oli valtiokansleri luoksensa kutsunut kreivi Maunu De la Gardien,
keskustellaksensa hänen, valtiorahastonhoitajan kanssa valtakunnan
kulunkiarviosta. Hän oli sen nyt toisen kerran laatinut ja tahtoi
esittää sitä kuningattarelle. Tämä oli ollut raskas ja kiittämätön
työ; Danaiidien seula ei saattanut olla pohjattomampi kuin Kristiinan
taloudenhoito. Ja kuitenkin täytyi siitä tehdä jonkunlaista selkoa,
jonkunlaista yleiskatsantoa, sillä muuten kaikki menisi nurin.
"Tässä näette, kreivi", sanoi Oxenstjerna, osottaen loppusummaansa.
"Tammikuun 1 päivänä 1646 nousi valtiovarain puute 980,000:teen
taalariin; nyt on se noussut 3:meen miljoonaan; vuoden päästä on se
nouseva 4:jään miljoonaan. Mitä kreivi tuosta tuumaa?"
"Hänen majesteetillensa täytyy kaikella hänelle tulevalla
kuuliaisuudella ilmoittaa, ett'eivät varat ole loppumattomia",
vastasi kreivi Maunu, ollen nähtävästi hämillään. Hän oli itse saanut
saaliista runsaan osansa ja oli, luonnollisesti kyllä, hyvin vähän
huvitettu kovin tarkoista loppulaskuista.
"Olen koettanut asettaa laskuni numeroihin; millä menestyksellä, on
hyvin tunnettu. En minä uskalla vaivata hänen majesteettiansa, ja jos
minä lähetän poikani, saavat he tuntuvasti nenälleen. Mutta ehkäpä
kreivi tahtoisi puhua sanan tässä asiassa? Minä tahdon olla apuna
rahatoimikammarin laskuilla. Omaisuutta ja korkoja on lahjoitettu
pois 2 miljoonan arvosta..."
Maunu kreivi punastui.
"_Meidän_ ei tule tiukkaan tutkia, miten hänen majesteettinsa
suvaitsee palkita valtakunnalle tehtyjä palveluksia."
"Niin kaiketi, kyllä se on vähän sopimatonta _meille_, jotka olemme
palkituiksi tulleet. Mutta onko parempi antaa aatelittomien säätyjen
tutkia laskuja? Tahdon kuiskata kreivin korvaan yhden asian: Jollemme
nyt pidä vastaan, jollemme nyt ole saaneet kyllämme, niin tulee vielä
sekin päivä, jolloin meiltä otetaan _kaikki_."
"Koettakoot vain! Täällä asetetaan juuri nyt varoitusmerkki
Norrmalmille."
"Tänään kentiesi. Mutta kuka takaa tulevia aikoja, kun täällä istuu
mies Vaasojen valtaistuimella? Minun tahdostani se ei ollut, kuin
hänen ruhtinaallinen armonsa asetettiin siihen, missä olisimme
suuremmalla hyödyllä voineet ensin asettaa _conditiones_. Kuten
asian laita nyt on, saamme vetää ohjat kireemmälle. Mitä se on, kuin
uudesta hovinpidosta puhutaan? Kaksi vuotta sitten lähti sieltä
muutamia laiskoja nurkkavieraita pois, ja nyt tulee parvittain uusia
jälleen. Eräs valtiokammariherra ja yksi varavaltiomarsalkka, mitä
tuollainen tietää?"
"Se on hänen majesteettinsa _bon blaisir_, se ei minuun koske",
vastasi Maunu kreivi.
"Ei, mitäpä se koskisi valtiorahaston hoitajaan, maksaako hovi
yhtä paljon kuin sotajoukko rauhan-aikana? Mutta minä olen kuullut
sanottavan, että rengit ja piiat eivät ole saaneet ulos palkkaansa
kokonaiseen vuoteen, että hovissa lainataan, mistä vain saadaan,
mutta kun ei enään ole tapana maksaa lainoja, niin on luottamus sen
mukaan, niin että hänen majesteettinsa panee takuuksi Tukholman
tullit, voidaksensa maksaa ranskalaisia räätäleitä. Onko tosi,
että kyökkimestarin nykyisin täytyi lainata kuusi taalaria
puunhakkaajalta, ostaaksensa papuja ja sianlihaa torilta, kun
edellisenä päivänä hovissa oli pidetty tanssiaiset, jotka maksoivat
20,000 taalaria?"
Tuo armon auringonloistosta syrjäytetty suosikki kohotti
ylenkatseellisesti olkapäitään.
"Minulla ei ole mitään syytä puolustaa nyt vallitsevaa hallitusta.
Hänen majesteettinsa on nuori, hän tarvitsee huvitusta eikä häneltä
puutu niitä, jotka joka päivä keksivät jotakin uutta. Espanialaisia,
puolalaisia, tanskalaisia, saksalaisia..."
Valtiokanslerin katse synkistyi.
"Kreivi ei muista lisätä ruotsalaisia. Ne ne ovat, jotka alun ovat
tehneet. Älkää pahastuko suorasta sanasta, vaikka se koskisikin
ylhäistä sukulaista. Suuren kuningas Kustaan tytär on kadottanut
tasapainonsa sen vuoksi, että _hän pelkää seuraajaansa_."
"Mutta, teidän armonne... Häntä, jonka hän itse on korottanut vasten
neuvoston tahtoa!"
"Hän on korottanut hänen ruhtinaallisen armonsa, koska hän oli
velvollinen antamaan ruhtinaalle vahingonkorvausta siitä, että oli
sanansa syöjä. Nyt hän pelkää Kaarle Kustaata sen vuoksi, että
hänestä on tuleva, mitä Kristiina ei saattanut olla, valta-istuimella
oleva mies. Mies, joka on synkkä, ja turhanpelko. Nainen piilottaa
pelkonsa pitojen ja huvitusten naamarien taakse. Hänen ruhtinaallinen
armonsa tekee hyvin siinä, että on vetäytynyt pois Ölantiin... Mutta
mitä kadulla on tapahtunut? Häijy haukkuu... Kovin paljo kansaa!"
Näitten ylhäisten valtiovirkamiesten keskustelua katkaisi hirveä
melu. Koko katu oli täynnä kahdesta toistansa vastaantulevasta,
meluavasta ihmisjoukosta, toinen tuli Norrmalmista, toinen
Södermalmista päin. Molempien malmien mestauspaikoilla olivat
Neriken talonpoikaiskapinan johtajat tulleet teloitetuiksi ja heidän
valtikkansa lokaan laahatuksi. Tukholman kirkuva roistokansa sekä
katupojat, jotka olivat saaneet kyllänsä verestä, olivat houkutelleet
mukaansa uteliaita joukkoja kaikista kansanluokista ja etsivät nyt
jotakin esinettä solvataksensa ja hävittääksensä, yhdentekevää
mikä se oli, kun sille vain saattoi antaa kansanvihollisen nimen.
He olivat kilvan kirkuneet suostumushuutojansa aatelispalveliain
ja sotilaitten kanssa Neriketalonpoikien verisen teilauslavan
luona; nyt heidän vihansa kääntyi joukkojen tavallisella logiikalla
samaa aatelistoa vastaan, joita talonpojat olivat tahtoneet lyödä
kuoliaaksi. Vuodesta 1650 ei ollut yksikään lause niin mieluinen
kansalle kuin: "lyö aatelisto kuoliaaksi!" -- aatelisto, joka kaiken
omisti, hallitsi kaikkea ja, monen mielestä, sorti kaikkia.
Tämä ei ollut mikään aprikoittu kapina, siinä ei ollut mitään
suunnitelmaa, ei yhtään johtajaa. Kansanjoukot eivät tietäneet mitä
he tahtoivat, mutta huusivat vain. He olivat tulleet vastatuksin
Norrbron luona, valtiokanslerin talo oli lähinnä, mutta ei ollut
myöskään pitkä matka De la Gardien Ritariholmassa olevaan palatsiin.
Ruotsissa ei tähän aikaan ollut ketään niin kadehdittua, niin
vihattua miestä, kuin Maunu De la Gardie. Muutamat tahtoivat nyt,
että hän saisi kärsiä kahdeksanvuotisen ylpeytensä takia; toiset
tuumivat, että vanha valtiokettu, kansleri, oli aatelisliiton
etupäässä; toiset taas tahtoivat ajaa pois espanialaisen, joka nyt
oli imarrellut itsensä kuningattaren suosioon. Kaikki he nyt huusivat
toinen toistansa korkeammalla äänellä, eivätkä saattaneet tulla
mihinkään päätökseen, mutta silloin sattuma tarjosi heille esineen,
johonka saattoivat vihansa purkaa.
Valtiokanslerilla oli suuri, Häijyksi nimitetty, pörrökarvainen,
musta talonkoira, joka koirankopissaan vahvan vaakunalla koristetun,
teljetyn tammiportin ulkopuolella, oli herransa ainoana yövartiana.
Häijy oli aikoinaan yhtä yleisesti tunnettu, kuin uudempaan aikaan
Bismarckin valtiokoira, ja hoiti vahtipalvelustansa enemmän
herransa hyödyksi, kuin ohikulkevien iloksi. Nyt tuo uskollinen
vahti tunsi itsensä loukatuksi kadulta kuuluvan melun takia ja
ilmaisi epäsuosiotansa vahvalla haukunnalla. Muuta ei tarvittu.
Häijy oli aatelisto, joka haukkui kansaa; Häijyn tuli kärsiä
herrojen ylpeydestä. Joukko kiviä, kapuloita, jäänpalasia ja mitä
ikänä kiireessä käsiin saatiin, viskattiin nyt tuon onnettoman ja
uskollisen palvelian päälle, joka ei voinut päästä teljetyn portin
kautta pakoon, vaan sen täytyi ulvoen ja hampaitaan näyttäen lähteä
karkaamaan, kun ei muuta neuvoa ollut. Muutamia katupoikia lähti
sitä takaa ajamaan äänekkäästi huutaen, toiset rupesivat kiviään
tähtäilemään vasten talon akkunoita; mutta niin suuresti pelkäsivät
yleensä "nimetöntä kuningasta", ett'ei vielä yksikään akkuna
kilahtanut, ennenkuin uusi tapahtuma veti kansan huomioa puoleensa.
Kristiinan aikakausi oli Oliver Cromwellin aikakausi. Saarnaaminen
oli uskon-innon, uskontaistelujen muassa levinnyt brittiläisten
saarista kaikkiin protestanttisiin maihin. Kummallisia ajan-aaltoja
oli kuohumassa; monta herjaajaa, monta katumus-saarnaajaa. Kaikki
puolustivat jotakin: tätä tahi tuota. Ruotsissa ja Suomessa oli
ihan tavallista, että sotilas rivistään, nainen kansan joukosta ja
lapsi koulupenkiltä astui saarnaamaan. Niin tapahtui myöskin nyt,
keskellä katumelskettä. Eräs nuorenlainen nainen esiintyi, hurjan
näköisenä, pitkät, tummat hiukset -- kampaamattomina; kasvonsa
pääpiirteet olivat jalot ja herättivät sääliä, niissä oli hienomman
seuraelämän ja menneen kauneuden jälkiä. Kentiesi oli hän ollut hovin
kammaripiikana, ei kukaan häntä tuntenut; hän oli noita onnettomia,
jotka, vaikka vielä elävät, ovat kadonneet maailman näkyvistä, ja nyt
hän hetkeksi tuli näkyviin kadotaksensa jälleen tuohon toivottomaan
vankilaan, jota siihen aikaan nimitettiin Danviikin hulluinhuoneeksi.
Hän kiipesi valtiokanslerin portin luona olevalle töykkärille ja
ilmoitti viittauksella, että hän tahtoi puhua. Melu taukosi, muutamat
katselivat ihmetellen, toiset hämmästyksellä tuota naisprofeettaa,
joka oli noussut elävitten haudasta. Henki vaati häntä puhumaan;
hänen kuoppiinsa vaipuneet silmänsä saivat kummallisen loisteen,
hänen laihat kätensä tavoittelivat ilmaa, ikään kuin olisivat
tahtoneet torjua tahi saada kiinni jotakin näkymätöntä pahaa. Hän
alkoi puhua, ensin hitaasti ja hiljaa, vaan pian äänekkäästi ja
voimakkaasti, vihdoin sellaisella innolla, että hän sai joukot
puolellensa.
"Menkää pois!" sanoi hän. "Menkää pois! Täällä ei ole kirouksen
asunto. Ei Jumalan viha tässä rankaise Ruotsin valtakuntaa. Menkää
pois... vähän matkaa vielä... tuonne päin, tuonne päin! Linnalle!"
Ja hän osotti sormellaan kuninkaanlinnaan päin, malttamattomana, kun
ei häntä heti käsitetty. Ei kukaan paikaltaan liikahtanut. Moni oli
nureksinut kuningattaren hallitusta, moite oli yleinen. Mutta vielä
Kristiinan äsken kunnian kukkuloille kohotettua henkilöä verhosi
ihailemisen jäännös, iltahohde tuosta viehättävästä rusotuksesta,
jonka nuoruuden kukoistus, neron lumousvoima ja voittojen heijastus
oli levittänyt tämän Ruotsin valta-istuimella olevan loistavan ilmiön
ylitse. Vielä oltiin taipuvaisia syytämään kaikki syyt herrojen
niskoille, noitten ulkomaalaisten onnentavoitteliain. Tuo osottava
sormi herätti hämmästystä vain.
"Tuolla se on!" huusi nainen kättään kurkottaen. "Tuolla on turmio!
Ei kullassa, ei helmissä, ei imartelioissa eikä silmänkääntäjissä,
ei köyhien nälässä, ei rikkaitten ylenpalttisuudessa, eikä missään
tuolla ulkona näkyvissä maallisissa kappaleissa; -- sisäpuolella
se on, syvällä, syvällä ihmis-sielun syvimmässä sopukassa, johon
ei kukaan näe, mutta joka virtaa kaikkialle. Siellä se on, siellä,
käärmeen myrkyssä, ylpeydessä, himossa, tuossa itserakkaassa,
omavaltaisessa, Jumalasta luopuneessa sydämmessä. Menkää sinne!
Menkää sinne! Kysykää häneltä, kuka siellä hiipii yön pimeydessä,
kuka yöt ja päivät kuiskaa hänen korviinsa: ei löydy yhtään Jumalaa,
ei yhtään Vapahtajaa, löytyy ainoastaan ihmisiä, jotka syntyivät
eilen ja kuolevat huomenna! Hän valehtelee, tuo kuuntelee; hän
pettää, tuo uskoo. Tulevalla kertaa sanoo hän tuolle: täällä
Ruotsin valtakunnassa on ainoastaan yksi ihminen, jonka on oikeus
elää, ja sinä olet se ihminen. Älä ajattele kaikkia noita muita,
he ovat syntyneet sinun tähtesi, miksikä et imisi heitä tyhjiin?
He ovat sinun astinlautasi, miksikä et heitä tallaisi? Niin,
sillä tapaa hän sanoo. Tiedättekö, ken hän on? Se oli hän, joka
yrttitarhassa puhui ensimmäisille ihmisille ja sanoi heille: tässä
on hyvän- ja pahantiedon puu; te tulette olemaan kuin Jumala! Mutta
hänellä on halkaistu kieli, hän ei sano nyt, kuten hän kerran
sanoi vuorella: lankee maahan ja kumarra minua, niin minä sinulle
annan koko maailman! Katso, nyt hän sanoo: jos sinä palvelet minun
valtakuntaani, niin _minä_ palvelen _sinua_! Mitä sinä tahdot, että
minä annan sinulle? Täällä ovat himot: valitse! Täällä on maailman
jumaloitseminen: kuuntele! Tahdotko enemmän? Tahdotko kunniaa?
Ota se! Valtaa? Olethan yksinvaltias. Vapautta? Eivätkö kaikki
muut ole vapautta vailla, paitsi sinä? Kultaako? Ammenna, ammenna,
miksikä säästää? Onko vielä jotakin, jota tahtoisit? Pyydätkö kostoa
niille, jotka sinua moittivat ja häiritsevät? Pane vain toimeen
kidutuslavitsa ja telauspyörä! Onko muuta vielä? Tahdotko olla
mies? En saata luomista muuttaa, mutta minä saatan sen turmella.
Kieltäydy rakkaudesta, anna vihan imeä neitsyen rintoja! Kiitä
kaksintaistelua, syötä sortoa; minä muutan naissydämmesi. Pyydätkö
vielä jotakin? Tahdotko ylenkatsoa maatasi? Tee se, käännä selkäsi
kaikille velvollisuuksillesi! Sinä tyhmä, sinulla on vielä yksi
perintö tallella isältäsi, minun viholliseltani. Viskaa se luotasi,
kiellä hänetkin, kiellä kaikki, mikä näihin asti on ollut naisen
kaunistuksena: tyttären kuuliaisuus, kuningattaren kunnia, ja minä
tahdon pukea sinut hyveitten jumalattareksi; sinua ei kukaan, et sinä
itsekään, enään ole tunteva..."
Hän vaikeni, nojasi itseänsä muuria vastaan ja hengähti syvissä
hengähdyksissä virkistyttävää kevät-ilmaa. Hänen sanansa rupesivat
saamaan vastakaikua. Moni seisoi tahdottomana, pelästyksestä
hervotonna. Toiset huusivat aina äänekkäämmin: linnalle, linnalle!
Heidän huutojansa katkaisivat tuon mielettömän uudet vielä
uhkaavammat, vielä hurjemmat huudot.
"Kuningatar Jesabel, kuningatar Jesabel, missä sinä piiloudut?
Piilota itseäsi muuriesi taakse; minä näen muurienkin lävitse! Tuki
korvasi; sinä et minusta pääse, sinun pitää kuuleman minua! Minä olen
ääni kätkössä olevasta, minä olen omatuntosi; minusta sinä et pääse.
Ja minä sanon sinulle, kuningatar Jesabel: ellet sinä aja luotasi
kiusaajaa, ellet sinä erota luotasi Baalin pappeja ja käänny Herran,
sinun Jumalasi luo, jonka sinä kiellät ja hylkäät, on sinun tuomiosi
langennut, ennenkuin viisitoista kuukautta on loppuun kulunut. Herra
on sinut maastasi karkoittava, etkä sinä ole missään, et taivaassa
etkä maassa, löytävä pohjaa. Sinä olet tähti, joka nousi aikojen
iltana ja loisti puolen yötä, mutta sammui mustaan pimeyteen, ennen
aamun tuloa. Sinä olet kultainen lehti vuoren korkeimmassa koivussa,
ja taivaan linnut laulavat sinulle; mutta missä olet, lehti,
tulevana syksynä, kun tuuli sinut puhaltaa pois jäätyvään lumeen?
Katso, se tulee, se tulee, se päivä, jolloin kaikki tyhjä loisto
katoaa ja kaikki kiitoslauseet ovat hiipuvaa tuhkaa. Silloin tulee
ääni luoksesi ja sanoo: missä on ensimmäinen rakkautesi? Laodicean
kuningatar, huomaa, minä ilmoitan sinulle tämän edeltäkäsin, jotta
sinä uskoisit, kun se tapahtunut on. Koska sinä sanot: olen rikas,
minulla on kyllin, enkä tarvitse mitään, etkä tiedä, että olet kurja
ja viheliäinen, köyhä, alaston ja sokea, niin neuvon sinua ostamaan
kultaa, tulessa puhdistettua, jotta tulisit rikkaaksi, ja valkoiset
vaatteet..."
Hän keskeytettiin puoli lauseessaan. Valtiokanslerin talo oli
varovaisuuden vuoksi varustettu takaportilla toisella puolella
kulkevalle kadulle päin ja sitä tietä oli pikainen sana lähetetty
päävahtiin. Vahva osasto henkivartiastoa ratsasti Tottin johdolla
rynnäten esiin ja hajottaen ilman muuta vastusta, kuin muutamia
haukkumasanoja, tuon meluavan kansan joukon, se anasti puhujattaren
ja vei hänen takaisin Danviikiin. Pelästyksissään hajosivat
joukot lähimmille kaduille. Vielä kauan kaikui monen korvissa nuo
hirvittävät uhkaavat sanat: kuningatar Jesabel, kuningatar Jesabel!
Tuon naisen nimi ei ole tullut tunnetuksi, hänen sanojansa ei ole
kirjoihin pantu, mutta aikatiedoissa on hän mainittu ennustajana,
joka Kristiina kuningattarelle julisti perikatoa.
Samana iltana viskattiin Pimentellin akkunat rikki, eikä kukaan
noista vihatuista ulkomaalaisista uskaltanut näyttäytyä kaduilla
ilman vartiaväkeä.