Minun suuri, korkea, kunniarikas lapseni,
kuule äitisi ääntä.
Jokaisessa elämässä on jotakin ennen ollutta, jota ei seuraava
kokonaan voi poistaa tahi selittää. Jokaisessa henkilössä on vielä
jotakin toisesta; alkuperäinen side, jonka voi rikki riistää,
kieltää, unohtaa, mutta jota ei voi tyhjäksi tehdä, koska se kuuluu
olennon juureen. Olento lähtee toisesta olennosta, alkaa elämänsä
vallan-alaisessa voimattomuudessa, erottaa itsensä vähitellen
olemassa oloksi, tulee itsenäiseksi olemukseksi, tulee omenaksi, joka
toisinaan putoaa kauas puusta; mutta yhdys-side alku- juuren ja tämän
itsenäisen olemuksen välillä, vaikka se kohta onkin poikkileikattu,
jättää aina arven. Äiti ja lapsi eivät ole, kuten kaksi kynttilää,
joista toiseen sytytetään valkeaa toisesta ja sen jälkeen molemmat
palavat siksi, kuin, toinen ennemmin, toinen myöhemmin, loppuun
on kulunut. Taimessa löytyy aina jotakin siemenestä ja siemenessä
taimesta.
Kristiina kuningattaren äiti, Maria Eleonora Brandenburgilainen,
on historiassa joutunut ensiksi puolisonsa, sitten tyttärensä
varjoon. Hän, joka on jälkeensä jättänyt ainoastaan ihanuutensa,
rakkautensa, heikkoutensa ja horjuvaisuutensa muiston, seisoo
kahden, Ruotsin valta-istuimella olevan jättiläisen varjossa niin
auttamattoman pienenä, että hänelle kuningattaren asemassaan
on omistettu ainoastaan vähän sääliä hänen tunteitansa kohtaan
naisena. Ja kuitenkaan ei hän ole mennyt niin jälkiä jättämättä,
kuin moni on luullut. Hän on jättänyt historiallisen perinnön,
sillä ristiriitaisuudet hänen tyttärensä luonteessa on heijastus
vastakohtaisuuksista Kristiinan isän ja äidin luonteissa. Isä saattoi
uhrata kaikki suuren aatteen tähden, äiti kaikki pienen mielijohteen
tähden. Jotakin huoletonta oli heissä kaikissa kolmessa, isässä
itseään kohtaan, äidissä hänen ympärillään olevia kohtaan, tyttäressä
kaikkia muita paitsi itseänsä kohtaan.
Maria Eleonora oli kaiken elämänsä ajan kaunis, vilkas, oikullinen
lapsi. Syntynyt rakastamaan, ihastuttamaan ja hymyilemään,
viskattiin hän yhdenkolmatta-vuotiaana raudankovan aikakauden
pohjoiseen vakavuuteen, kuten kukkanen lumeen. Sinne hänen vei
sankari, epäjumala, jonka rinnalla hän unhotti kaikki, ja kun
hän ei kuningasta nähnyt kuukauteen tahi vähän pitempään aikaan,
niin häntä Ruotsissa vilutti. Kun kuningas sammui pois, silloin
yö lasta ympäröitsi. Hänellä oli tytär, _tuon jumaloitun_ tytär,
jonka tuli palkita, mitä hän oli kadottanut, mutta joka oli liika
vilkas antaaksensa käyttää itseänsä muistokaluna. Kristiina tuli
itsenäiseksi siitä hetkestä, kuin hänen äitinsä kohteli häntä
persoonattomana muistina hänen isästään. Hän nousi kapinaan, sai
puolustusta ja erotettiin äidistä. Heidän välillään oleva aukko
ilmestyi aikaisin ja leveni sitten yhä suuremmaksi. Heissä oli
molemmissa sama itsekkäisyys ja sama huikentelevaisuus; mutta toisen
lanka oli kehrätty hauraista villoista, toisen sitkeästä silkistä.
Vuonna 1640, eräänä kesä-yönä, kun Mälari nukkui Gripsholman
rannoilla, oli Maria Eleonora äänettömällä soudolla paennut
Ruotsista ja vallanholhojista, saadaksensa ensin Tanskassa, sitten
Preusissa itkeä tarpeeksensa. Kun hän oli kyyneleihin kyllästynyt,
-- valitukseen, jota ei kukaan kuuntele, kyllästyy pian, -- palasi
hän Tukholmaan 1647 ja Kristiina oli häntä vastassa Dalarössa,
sekä neuvoskunta kaupungin edustalla, jossa häntä otettiin vastaan
kuninkaallisilla kunnian-osotuksilla. Hän muutti linnaan ja asui
hovipalvelus-seuroineen läntisessä kylkirakennuksessa, mutta
jatkoi yhä elämäänsä muistoineen suljettuna yksinäisyyteen. Alussa
koetettiin saada häntä näyttäytymään juhlallisissa tilaisuuksissa:
hän oli kuningattaren äiti ja suuren kuninkaan leski. Hän kieltäytyi,
eikä sitten enään kehotuksia uudistettu. Olisipa unohdettu, että
häntä oli olemassa, ellei joskus olisi nähty liepukkaa hänen mustasta
leskenhunnustaan kuninkaallisen parvekkeen uudinten takana Tukholman
Isossakirkossa, jossa tätä nykyä aniharvoin nähtiin hänen tyttärensä
kuningatar Kristiina.
Kristiina oli voittojensa korkeimmalla kukkulalla ja lankeemuksensa
alussa. Tyttären päivät lensivät pois perhonsiivillä, äidin kuten
karinkaukalon, hitaasti, yksitoikkoisesti. Maria Eleonora inhosi
noita huvituksia, jotka ivasivat hänen kyyneleitään ja joista
hän ei saattanut olla kuulematta vastakaikua erilleen suljettuun
asuntoonsa. Mutta eihän aina itkeä saata, täytyy silmäraukkojaan
levähyttääkseen toisinaan myöskin ajatella jotakin muuta. Ja Maria
Eleonoralla, kuten hänen tyttärelläänkin, oli tapana huvitella
itseään piikain juoruttelemisilla. Hän oli kaikessa yksinäisyydessään
osallinen päivän hovitapauksista, sen häväistys-jutut tulivat
aina suurennettuina ja monimutkaisempina hänen korvillensa.
Hän tunsi suosikit ja vihasi heitä, ehkä enemmän äidillisestä
mustasukkaisuudesta, kuin valtakunnan parasta tarkoittavasta
rakkaudesta.
Tähän aikaan oli hän Isossakirkossa kuullut Emporagriuksen
iskevän kirkonkirouksen salamoita hovin turhuuksia vastaan ja
tämä oli hänelle otollista. Hän kutsui luoksensa tuon ankaran
katumus-saarnaajan ja uskoi hänelle äidilliset huolensa. "No niin,
teidän majesteettinne", sanoi pappi; "kuka on lähempi varoittamaan
eksyksiin vietyä lasta, kuin oma äiti?"
Maria Eleonora päätti, vaikk'ei ilman pelkoa, tehdä tämän
velvollisuutensa. Hänen tunteensa tytärtänsä kohtaan olivat
sekoitettuna osaksi pelolla, surulla, suuttumuksella ja tuon
entisen jumaloitsevan rakkauden tähteillä _hänen_ lapseensa, pyhään
jäännökseen. Kristiina oli joka päivä antanut erään kammarirouvan
kautta kuulustella hänen majesteettinsa terveyden tilaa, mutta
ei ollut kuukauteenkaan käynyt tervehtimässä häntä. Nyt antoi
leskikuningatar, juhlallisesti kuten ainakin, ilmoittaa itsensä
hallitsevalle kuningattarelle.
Hän puki itsensä huolellisesti ja, kuten aina tätä nykyä, mustaan.
Hän ei enään käyttänyt puoli-ympyrään otsalta ylöspäin kammattuja
hiuksia eikä niihin pistettyjä kahdeksaa jalokivi-neulaa, ei
otsaripaa eikä sen yli tuuheasti kiemuroivaa valkoista töyhtösulkaa;
ei tuota avaraa pitsi pystykaulusta, eikä kallista helminauhaa
tahi suurta tähden muotoista juveli rintakoristetta, jotka kaikki
hänellä ovat niissä kuvissa, joita hänestä on tehty hänen nuoremmalla
iällään. Nyt valui alas hänen niskalleen ja seljälleen musta
leskenhuntu, joka oli kiinni pistetty otsan kohdalta, ja hänen
ruskeat, harmahtavat kiharansa olivat ikäänkuin hyvin hoidettuna
kehyksenä ympäri hänen keltaisen kalpeita kasvojansa, kyynelten
uurtamaa tietä. Pitsikaulus oli vaihdettu pieneen, sileään, aivan
yksinkertaiseen palttinakaulukseen, joka oli alaspäin käännetty
hänen mustan pukunsa olkapalteille. Mutta suru ei ollut kokonaan
voinut hävittää hänen tunnettua rakkauttansa ihaniin koruihin. Hän
käytti vieläkin jalokivikorvarenkaita, loistavaa hiusneulaa, kallista
smaragdi agraffia rinnassa sekä sen alla tähtinauhaa kullasta ja
hopeasta. Noissa kauniissa ja hienopiirteisissä kasvoissa oli aina
löytynyt se epäsuhta, että nenä oli jyrkkäpiirteinen romalainen ja
leuka heikosti kehittynyt, melkein kuin lapsen. Mutta vuodet ja surut
olivat paljon jalostuttaneet entistä oikkujen iloista kuningatarta.
Kaikki epätasaisuus, ynseys ja säännöttömyys hänen olennossaan
oli nyt muuttunut levolliseksi arvokkaisuudeksi. Hänen kauniit
sinisilmänsä loistivat nyt kosteudesta, jota ei ennen milloinkaan
nähty noitten hienosti piirrettyjen silmäkulmien alla, ja ne
ikäänkuin anoivat anteeksi kaikesta siitä suosiosta, mitä ne ennen
olivat itselleen vaatineet heille tulevana osana.
Eräänä iltapäivänä maaliskuussa 1653 saattoi kaksi kammarirouvaa
leskikuningatarta kuningattaren vastaanottohuoneeseen, ja hänet
jätettiin sitte kahden kesken Kristiinan kanssa, joka nousi
istualta äitinsä sisään tullessa. Kohtaus oli kunnioittava, mutta
jotenkin määrällinen ollaksensa äidin ja tyttären välinen kohtaus.
He istuivat kumpikin nojatuoliin. Nyt saattoi heidän muodossaan
havaita yhtämuotoisuuden, joka harvoin tuli näkyviin, koska tyttären
jyrkät piirteet enemmän muistuttivat hänen isäänsä. Äidiltä
perityt piirteet olivat ne, jotka silmä- ja suupielissä ilmaisivat
vilkkautta, huikentelevaisuutta, kentiesi koko kasvojen soikeus oli
yhtämuotoinen, mutta varsinkin niskan linnun tapainen viskeleminen.
Vähäinen hienosti siselöitty pöytä oli heidän välillään; se oli
kylliksi suuri heitä erottamaan. Kristiina ilmoitti mielihyvänsä
siitä, että kuningatar oli tullut häntä katsomaan ja toivoi, että
hänen majesteettinsa terveys nyt sallisi tyttärelle sen ilon, että
hän useammin saisi nähdä ylhäisen äitinsä. Molemmat nimittivät
toisiansa majesteetin arvonimillä; ainoastaan äiti saattoi jolloinkin
tunteittensa ylimääräisyydessä unohtaa tuon kankean puhetavan.
Keskustelu kävi saksaksi.
"Olen tullut kuulustelemaan, kuinka teidän majesteettinne kallis
terveys kestää hovin huvituksissa", alkoi leskikuningatar, peläten,
ett'ei hän saisi asiaansa esittää, ellei hän heti ryhtyisi siihen
kiinni.
"Minulla ei ole siitä haittaa", vastasi Kristiina iloisesti. "Minä
en koskaan voi niin hyvin kuin silloin, jolloin olen yön tanssinut.
Mutta kentiesi soitto häiritsee teidän majesteettianne? Kyllä minä
annan muurata kiinni ne tanssisalin akkunat, jotka ovat teidän
majesteettinne asuinrakennukseen päin."
"Ennemmin tulisi teidän majesteettinne kiinni muurata korvansa
niin, ett'eivät kuuntelisi imartelioita, ja ovensa, ett'eivät
onnentavoitteliat niistä sisään pääsisi", virkkoi Maria Eleonora,
silmänräpäyksellisesti unhottaen kaiken varovaisuuden. Hän ei
ensinkään ollut valtioviisas, hän ei koskaan saattanut hillitä
tunteitansa.
Kristiina punastui kovin. Äkkinäinen suuttumus oli isän perintöä,
hillitsemätön äkkinäisyys äidin perintöä. "Suvaitseeko teidän
majesteettinne selittää tarkoituksensa selvemmin? En käsitä Salomonin
sananlaskuja ilman selityksiä."
"Teidän majesteettinne... Kristiina... olen sinun äitisi, minun
täytyy surumielin sanoa sinulle totuus, jota ei kukaan muu uskalla
sanoa mahtavalle kuningattarelle. Koko valtakunta on pahoillaan sinun
nykyisen elintapasi johdosta... kelvottomien suosikkien vuoksi,
jotka ovat tunkeneet sinun armoihisi, sillävälin kuin sinä suljet
korvasi uskollisimmille neuvon-antajillesi. Muutamia askeleita
asunnostani, omassa linnassasi, olet antanut asuinsiaa kurjille onnen
potkaisemille, juonittelioille, jumalankieltäjille, jotka joka päivä
sinuun tyrkyttävät paholaisen opetuksia. Isäsi on uhrannut verensä
ja henkensä puhtaan evankelisen opin tähden eikä hänen tyttärensä
häpeä tuhlata suosiotansa hänen uskonsa verivihollisille. Kristiina,
minun nuorimpani, minun ainoa hänen rakkautensa pantti, jos oletkin
lakannut olemasta minun tyttäreni, niin et kuitenkaan koskaan ole
lakannut olemasta hänen tyttärensä. Sinä et saata, sinä et tahdo
kieltää hänen jaloa esimerkkiänsä, sinä et tahdo tahrata hänen suurta
muistoansa, sinä et saata antaa kuninkaallista nimeäsi, perittyjä
avujasi ja valta-istuimesi kunniaa aikakaudeltasi ja jälkimaailmalta
hukkaan mennä. Sinä olet liika jalosukuinen, alentaaksesi itseäsi
sillä tapaa, olet liika suuri, tullaksesi onnentavoitteliain leluksi,
olet siksi tarkkanäköinen, ett'et saata olla huomaamatta, mikä on
väärää tuollaisessa menettelytavassa. Lapseni, sinä, joka olet ollut
minulle kaikki ja olet nyt valtakunnallesi kaikki, minun suuri,
korkea, kunniarikas lapseni, kuule äitisi ääntä! Minä rukoilemalla
rukoilen sinua alkamaan uutta elämää Jumalasi nimessä, elämää
valtakuntasi puolesta, todellisen kunniasi puolesta... en uskalla
sanoa, elämää äitisi puolesta!"...
Hänen täytyi puheensa katkaista; kyyneleet tukehuttivat hänen
äänensä. Hän oli kaunis tällä hetkellä, kauniimpi, kuin nuoruuden
kukoistuksessa. Suuri muisto vainajasta oli kohottanut häntä, tätä
heikkoa, melkeinpä poismenneen suuruuden asteelle, lämmittänyt
hänen sanansa hehkuviksi ja asettanut hänen ylemmäksi voimallista
tytärtänsä, joka kaikessa oli häntä paljoa etevämpi. Kristiina tunsi
hämmästyksensä taistelevan sydämmessä yltyvän suuttumuksensa kanssa.
Hän näki ensi kerran itsensä äidissään, hän hillitsi itsensä ja
vastasi odottamattoman levollisesti:
"Kiitän teidän majesteettianne hyväntahtoisesta neuvosta ja
olen ajatteleva, mitä siinä tuumittavaa olla saattaa. Mutta
uskonnonkysymyksistä ei nyt liene hyvä kinata. Se on pappien asia."
Jos Maria Eleonora olisi tyytynyt tähän puolinaiseen voittoon,
olisivat hänen sanansa kentiesi jättäneet jonkun jäljen, ja hän
olisi voittanut enemmän, kuin hän olisi toivoa saattanut. Mutta
valitettavasti ei hän ollut kyllin tarkkanäköinen havaitsemaan, koska
sopiva aika oli, vaan antoi palavan intonsa evankelisen opin puolesta
saattaa itseänsä uuteen innonpuuskaan, jonka seuraukset tulivat
vaiherikkaiksi.
Hän nousi seisoalle ja sanoi, tarttuen kuningattaren käteen:
"Miksikä ei puhua uskosta? Eikö sielujen autuus ole ainoa, mikä
on tarpeellinen? Teidän majesteettinne, minun tyttäreni, sitä
vartenhan olen tullut luoksesi, että huolet sielustasi eivät anna
minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Sanotaan, että sinä otat vastaan
paavilaisen opin salaisia liittolaisia. Hoh, tuo tohtori Bourdelot,
joka Jumalaa kieltää, mitä hän vielä on paavin rinnalla! Etkö tiedä,
että paavi on Antikristus, että hän on murhannut isäsi ja nyt pyrkii
murhaamaan sinun sielusi? Sinä, sinä, saatat ottaa vastaan hänen
lähettämiänsä, eikä maa kuitenkaan aukene jalkojesi alla eikä isäsi
tytär häpeästä menehdy, kun hän hymyilee isänsä murhaajille!"
Tämä oli liikaa. Kristiina veti kiivaasti kätensä pois. "Siinä
on kylliksi!" huudahti hän. "Teidän majesteettinne saattaa sanoa
paljon, jota minä velvollisesta kunnioituksesta äitiäni kohtaan
saatan kuunnella; mutta teidän majesteettinne ei voi vaatia samaa
kunnioitusta muitten asioille, kun niitä toimittamassa olette.
Tiedän aivan hyvin, kutka ne ovat, jotka teidän majesteettianne ovat
houkutelleet näitä asioita ajamaan; mutta minä tahdon opettaa heitä
myöskin tietämään, kuka minä olen. Sanokaa heille, että minua ei
mikään pappi tule hallitsemaan, eikä heidän tule minua soimata siitä,
jos minä kuninkaallisen suosioni annan toisille paremmin kuin heille.
Minä arvelen, että teidän majesteettinne nyt oli toimittanut heidän
asiansa, eikä ole minulla siihen enään mitään lisättävää, paitsi että
toivon teidän majesteetillenne mitä parahinta vointia, ja sanon täten
hyvästi."
Näin sanoen jätti Kristiina kylmästi kumartaen äitinsä yksin.
Kammarirouvat löysivät Maria Eleonoran kyyneleissä viruvana ja
niin suonenvedon-tapaisesti nyyhkyttäen, että melkein näytti, kuin
hän olisi saanut vetotaudin. Häntä ei edes saatettu, ennen kuin
myöhempään illalla, viedä omiin huoneisiinsa. Kun tuosta Kristiinalle
kerrottiin, vastasi hän: "Hän saa itseänsä kaikesta kiittää!"
Myöhemmin yöllä, kun leskikuningatar vielä oli samassa toivottomassa
tilassa, meni Kristiina häntä katsomaan ja koetti rauhoittaa häntä
lohduttavilla sanoilla. Se hänelle hetkellisesti onnistuikin; Maria
Eleonora oli aina kuten lapsi, joka riippui hetken tunteista. Mutta
tästä päivästä oli äidin ja tyttären välillä ylitsepääsemätön juopa.
Leskikuningatar oli saanut tarpeensa Tukholman hovista ja muutti
pian tämän jälkeen vähäisen hovipiirinsä kanssa Nyköpingiin. Sinne
hänen tyttärensä kaksi kertaa tuli häntä katsomaan, viimeisen kerran,
kun hän tuli sanomaan jäähyväiset lähtiessään Tukholmasta. Tyttären
valta-istuimesta luopuminen, poislähtö ja kääntyminen katolilaiseen
uskoon saattoivat heikon, rakastavan äidinsydämmen ainaiseksi
murtumaan.