Hän ylenkatsoi suosikkejansa.
Löytyi todellakin niitä, jotka luulivat, että kultainen aika oli
takaisin palaava. Niin monta voittoa, niin paljon kunniaa, niin
loistavaa neroa, niin oppineita kiitospuheita, niin runsaita
lupauksia nuriseville säädyille kuningattaren kruunauksessa!
Valtiopäivillä olleet talonpojat lähtivät kotia jouluksi 1650
pettynein toivein, mutta vahvalla luottamuksella Kristiinaan, että
hän kaikki parantaisi, kun hän vain saisi vallan herrojen melun
yli. Ne ne olivat, jotka panivat sodan alkuun, ne, jotka kansaa
sortivat, ne, jotka tuhlasivat valtakunnan varat. Jumala siunatkoon
Kersti röökinää; eikö hän ole antanut valtakunnalle rauhaa; eikö
hän ole pannut pois viralta torven soittajat ja vaskirummun lyöjät,
kammariherransa ja hovijunkkarinsa? Ja porvari sanoi tuttavilleen
markkinoilla, ja talonpoika rukoili pappinsa kanssa kirkossa siihen
aikaan, kun rahatoimikammari tyhjennettiin voitonriemuisen Parnasson
tähden: Jumala siunatkoon Kersti röökinää ja suokoon hänelle pitkän
hallitusajan!
Kaksi vuotta myöhemmin, kun pitkämatkaiset tuttavat kysyivät
kauppiaalta porvariluukun luona: "Mitä Tukholmasta kuuluu?" eivät he
vastausta saaneet, tahi jos saivat, niin porvari ensin katsoi arasti
ympärilleen ja kuiskasi: "Sanotaan, röökinä on lumottu."
"Kuka sen on tehnyt?"
"Sitäpä ei kukaan tiedä, mutta muutamat arvelevat, että sen on tehnyt
vanha rouva Ebba Brahe, joka nuoruudessaan lumosi kuningas-vainajan,
röökinän isän."
Kirkkoon kokoontui kansa kolmen kuninkaan päivänä, kun teksti antoi
erityistä aihetta rukoilemaan hallitsian puolesta, ja kysyttiin
papilta saarnan jälkeen, mitä Tukholmasta kuului. Rakas isä väänteli
patalakkiansa eikä ollut kärkäs vastaamaan, mutta kun häntä
pakotettiin, niin hän huoaten vastasi, että oli monta sutta, jotka
nyt olivat hiipineet lammashuoneeseen. "Siellä Tukholmassa on nyt
yltäkyllin ulkomaalaisia oppineita", sanoi hän, "ett'ei kukaan enään
uskalla sylkeäkkään kadulla. Kaikki he kieltävät Isän Jumalan ja
uskovat perkelettä, joka heille kirjoja kirjoittelee. Ja jokaisesta
sellaisesta kirjasta, jonka he painettuna jättävät Kristiina
kuningattarelle, saavat he tuhannen taalaria, ellei enemmänkin, ja
vielä lisäksi kultavitjat, jonka lukossa on käärmeen koukeroita."
Vanha ritari, joka oli palannut sodasta runsaine saaliineen ja
rakentanut itselleen maaseudulla linnan, kysyi kotiin tulleelta
pojaltaan: "Mitä Tukholmasta kuuluu?" -- Poika, Ranskan uusimman
muodin mukainen keikari, kohotti olkapäitään ja vastasi sellaisella
huolettomalla äänellä, jota nuoriso tähän aikaan oli oppinut
käyttämään: "Röökinä on hullu." -- "Mitä? Hän, joka on lisännyt
meidän oikeuksiamme, hän, joka on lahjoittanut meille kaksi
kolmatta-osaa valtakunnan maasta!" -- "Niin", vastasi jälleen
nuori jalosukuinen kohottaen uudestaan olkapäitään, "miksikä sitä
nimittäisin, joka leipoo kreiviä, vapaaherroja ja aatelismiehiä,
aivan kuten leipuri leipiä kypsentää, ja lahjoittaa niin runsain
käsin lahjoitusmaita, ett'ei kukaan enään tiedä, onko toinen ennen
häntä saanut saman tilan?" -- "Olet oikeassa", sanoi isä. "Kun ei
enään ole mitään lahjoitettavana, otetaan meiltä kaikki pois."
Näin kulki puhe. Mutta Kristiina kuningatar ei ollut hullu, eikä
lumottu; hän oli ainoastaan liika ylhäinen laskemaan. Hän oli
kuningatar joka sormenjäsenessään, niin, että luuli omistavansa
kaikki ja siksi voivansa suoda itselleen huvituksen antaa pois
kaikki. Kultaa, sitä taas jostakin sisään virtaili, mutta kruunu
on avonainen, sillä ei ole kantta eikä pohjaa; siinä ei saata
mitään säästää, siitä täytyy kaiken juosta ulos, muuten se ei olisi
kruunu. Valtakunnan tarpeet? Eikö kuningatar ole valtakunta? Kansan
köyhyys? Puhetapa! Hän kyllä tunsi ne vanhat valitusveisut. Eivätkö
he saattaneet tyytyä leipään ja silliin? Eikö kunniassa ole kyllin
rikkautta, ja koskapa Ruotsin valtakunta oli ollut niin mahtava
kuin nyt? Anna minulle taalain tytön hame, suomalaisen pettuleipä,
lappalaisen kurja hökkeli, niin olen kuitenkin kuningatar, -- niin
kauan, kuin minua miellyttää olla kuningattarena!
Tämä suurenmoinen pääpiirre arvoituksen tapaisessa henkilössä, tuo
halu, olla kaikki, tuntea kaikki, voida kaikki, on Kristiinan avain.
Vuodesta 1650 oli hän valtakunta ja kansa: pian oli hän tuleva vielä
enemmäksi; hän oli tuleva aikansa keskipisteeksi.
Itsenäisenä ja umpimielisenä, oli hän sentään toisinaan saattanut
paljastaa jonkun sopukan sydämmestänsä; hän oli kuitenkin nähnyt
rinnallaan yhden uskotun ystävän, jolle hän saattoi kertoa omasta
itsestään. Nyt hänen kohtalokseen tuli, että myöskin tämä ystävä
oli hänen jättävä. Kesken kruunausjuhlaa ilmaisi Ebba Sparre eräänä
iltana, että Jaakko Kasimir De la Gardie, Maunu kreivin nuorempi
veli, oli pyytänyt häntä omakseen, ja Ebba anoi nyt kuningattaren
suostumusta. Kristiina hymyili; hän oli itse raivannut tämän uuden
kosian tien, hänessä oli se naisellinen heikkous, että hän tahtoi
naittaa pois serkkujansa ja hovineitojansa. Mutta hän muistutti
Ebbaa, että heidän sopimuksestaan toukokuussa 1864 vielä puuttui
muutamia kuukausia.
"Nuo kolme vuotta pitää täyteen tuleman, ennen kuin minä kadotan
kuningattareni jokapäiväisen armon, jota ei mikään palkita voi",
vastasi Ebba.
"Hyvä. Minun mielestäni Jaakko kreivi ei ole hullumpi. Hänellä on
huonompi pää kuin hänen veljellään, mutta enemmän taitoa. Vahinko,
että hän on kolme vuotta sinua nuorempi."
"Minä jään aina nuoreksi, niin kauan kuin olen yhden-ikäinen
naimattoman kuningattaren kanssa."
"Silloin siis olet nuori harmaapäisenäkin vielä, Ebba. Minun
lohikäärmeeni odottaa turhaan nuo kolme vuotta. Jollakin täytyy
syöttää petoa, vaikka se sitten olisi kissanpoikasella. Ellei
lohikäärme saa ahmaista prinsessaa, saa hän ahmia kruunun. Toivonpa
että hän saa kyllänsä. Huomenna vietämme kihlaustasi linnassa."
Vuoden kuluttua kihlauksen jälkeen vietettiin nuoren parin häitä
suurella komeudella Tukholman linnassa. Kuningatar antoi morsiamelle
hopeaserviisin, joka oli 6,000 riksin arvoinen ja esiintyi
itse hääpäivän edellisenä iltana pidoissa, missä paimenet ja
paimentajattaret ottivat jumalien vieraissakäyntiä vastaan. Liitto,
joka oli onnen auringonpaisteessa solmittu, kesti ainoastaan viisi
vuotta ja loppui, kun Jaakko Kasimir De la Gardie sai urhoollisen
sotilaskuoleman Köpenhaminan valleilla 1657.
Yli noitten loistavien, tanssivien, tuhlaavien vuosien 1651 ja 1652,
yli ensimmäisen, kiihkeästi vastustetun ja vihdoin takaisin otetun
vallanluopumisen, yli Messeniuksien verisen mestauslavan, yli uusien
kreivikuntien, vapaaherrakuntien, aateliskirjojen, oppineitten
kiitosrunojen, balettien, pitojen, valtiollisten juonten sekavien
vyhtien, sotavarustuksien ja hoviportaissa hiipivien jesuiittajälkien
juoksee kertomuksen lanka yhä eteenpäin vuoteen 1653, joka oli
suosikkien vuosi. Ei yhtään aurinkoa ilman kiertotähtiä. Vaihdettu
prinssi ylenkatsoi hamettansa, mutta ei saattanut irroittaa itseänsä
sen korko-ompeluista ja palteista, naisen mielipiteistä.
Vuodesta 1647 vaihtelivat oppineet Kristiinan hovissa suuresti. Ne
tulivat, näyttivät taidetemppujaan, saivat kiitoksia, käytettiin,
varustettiin kultavitjoilla, erotettiin virasta suosiosta tahi
epäsuosiosta, eläkkeellä tahi ilman eläkettä, ja katosivat.
Kristiinan Doxaa seurasi mainiompia kirjanhoitajia: Vossius,
Freinshemius, Salmasius... Vossius joutui kinaan Salmasiuksen
kanssa, suistui pois armosta, mutta hänen onnistui pelastaa itsensä
suosion sirpaleella. Bocclerus työnnettiin Upsalaan, sai selkäänsä
ylioppilailta ja kirosi Ruotsia. Salmasius lähetti Bourdelotin,
Bourdelot loisti aikansa, mutta hänen kukisti Pimentelli. Maunu De la
Gardie oli kahdeksan vuotta ollut onnen korkeimmalla kukkulalla, kun
eräs Klaus Tott niminen nuori mies esiintyi... toisen ja kolmannen
luokan tähtiä oli monta loistamassa.
"Tungel", sanoi kuningatar suikealle hovikanslerillensa, jonka
onnistui niin hyvin lakaista jälkensä umpeen, että häntä nyt
käytettiin juoksiapoikana sellaisissa asioissa, "kuinka tohtorini
tänään voi?"
"Niin hyvin, kuin hänen uutteruutensa sallii. Hän on lohduttamaton,
kun ei ole neljään päivään saattanut persoonallisesti vakuuttaa
itseänsä teidän majesteettinne terveydestä. Illalla on hänellä armo
tulla katsomaan teidän majesteettianne."
"Onko hän maksanut Tungelille, jotta tämän minulle kertoisitte, tahi
onko Tungel maksanut hänelle, peittääksensä omia syrjähyppyjänsä?"
"Varjele meitä, kuka noin pahoin on panetellut uskollista
palveliaa? Minä, köyhä mies, en ole uskaltanut lahjoilla suorittaa
noin oppinutta herraa, mutta kyllä minä aamulla näin kaksi uutta
hopeakannua tohtori Bourdelotin asunnossa sekä komean, satuloitun,
uuden hevosen hänen tallissaan. Kuusi kareetia oli odottamassa portin
luona. Puhunko alammaisuudessa, mitkä ylhäiset herrat olivat siellä
sisällä tervehdyksillä?"
"Ole vaiti; en tahdo mitään kuulla. Vai niin? He lahjoittavat hänelle
hevosia ja hopeakannuja? Ja jos he saisivat näyttää oikeata mieltään,
niin he häntä kestitsisivät mestauspyörällä. Illalla siis? Hän on
silloin näkevä tieteen koossa minun luonani. Sano hänelle, että minä
otan vastaan oppineet ja hovin."
Hovikansleri kumarsi alammaisesti. Hän oli aamulla saanut Bourdelotin
kyökkiin pistetyksi ihmeen kauniin hirvenpaistin, koska tohtoria
ei mikään anatoomillinen tutkistelu niin miellyttänyt, kuin maukas
paisti.
"Kenen saan minä kunnian ensiksi kutsua?" kysyi Tungel.
"Kreivi Tottin."
"Minä kiirehdin..."
"Älkää taittako vanhoja hämähäkin sääriänne kreivin portaissa! Te
tulette kyllä vielä ajoissa tekemään kuperikeikan." [Vielä kahdeksan
vuotta onnistui tuon taitavan juonittelian luikertaa itsensä
Kristiinan ja Kaarle Kustaan suosioon, mutta pantiin pois kaikista
viroistaan 1661 ja kuoli yhtä mahdittomana, kuin unhoitettunakin.]
Kellon lyödessä 4 iltapäivällä tuli tohtori Bourdelot, tuntia
aikaisemmin kuin muut kutsutut. Hän oli hieno, vilkas, jotenkin
tanakka 43-vuotias herra ja häntä olisi saattanut luulla
täydelliseksi hovimieheksi, ellei jotakin halpaa ja röyhkeää,
jota Kristiina nyt alkoi huomata, olisi ollut ilmaisemassa onnen
kohottamaa. Keskustelu kävi ranskaksi.
"Olette ollut sairas, rakas tohtori. Mitenkä lääkäri niin rääkkää
hoidettaviaan, että hän tulee omaksi hoidettavakseen?"
"Niin, sanokaapas sitä, teidän majesteettinne! Sepä seuraus siitä,
ett'ei itse enään ole nuori, kun ihmiselle on suotu semmoinen
kadehtittava onni, että saa parantaa rakastettavia kuningattaria.
Kuinkas voidaan? Ei mitään voimattomuutta? Unettomuutta? Pyörtymisiä?
Olkaa niin armollinen ja pistäkää ulos kielenne!... Kas niin, noin.
Vähän valkoinen. Arvasin, että teidän majesteettinne jälleen on
nauttinut sauhutettua sianlihaa. Olen pakotettu tekemään kiusallisia
kysymyksiä kyökkimestarilta. Jumalattaren tulee elää ambrosiasta. Ei
suinkaan ole ollut mitään suonen-iskua, sitte kuin minulla viimein
oli kunnia?"
"Jättäkää minut rauhaan noitten suonen-iskuinne kanssa. Te olette
vampyyri. Tahdotteko tehdä minusta tylsämielistä?"
"Suokaa anteeksi suoruuteni; teidän majesteettianne vaivaa liiallinen
nerollisuus. Päivällä teidän majesteettinne kirjoittaa lakia
Eurooppaa varten, yöllä tiedettä varten. Ei saata samalla olla
Jupiter ja Apollo, Minerva ja Diana. Myöskin jumalien tulee säästää
itsiänsä elääksensä."
"Kirjoittakaa minulle resepti Hesperiidien omenista!"
"Teenhän minä parastani. Minä rohkenen joka päivä sanoa teidän
majesteetillenne: viskatkaa pois hallitushuolet; löytyy vetojuhtia
kyllin, jotka ovat luodut iestä vetämään! Antakaa oppineitten
selitellä Kabbalaa ja pappien katkismustansa; teidän majesteettinne
poimii ne hedelmät, jotka ovat mieluisat, ja nauraa muita. Jumalani,
miksikä olemme olemassa, ellemme elääksemme ja nauttiaksemme elämää?
Ja se, joka sitä varten on saanut kaikki tarpeelliset lahjat:
nuoruutta, kauneutta, nerollisuutta, valtaa, rikkautta, maailman
ihailua ja omia hyveitä, mitenkä mieletön hän olisi, jos viskaisi
luotaan kaiken tuon etsiäksensä viisaitten kiveä tahi kentiesi
huolehtisi tulevaista elämää! Satuja ja papinviekkautta! Viskatkaa
pois kaikki huolet, eläkää iloista elämää, nauttikaa kohtuullisesti,
jotta voisitte nauttia enemmän, kas siinä, teidän majesteettinne,
Hesperiidien omenat!"
"Tohtori, te ansaitsette olla raakalainen, te ymmärrätte valmistella
esansia, te olette ottaneet Cartesiuksen opista hienoimman mehun:
epäillä kaikkia paitsi itseänsä, ja siksi käytellä kaikkea muuta,
paitsi itseänsä, ikään kuin ei olemassa oloon oikeutettuna.
Tiedättekö, minä saattaisin pitää teitä aikakautemme suurimpana
miehenä, ellen välistä hetken heikkoudessa oli taipuvainen...
ylenkatsomaan teitä!"
"Ennen tahtoisin olla teidän majesteettinne verikoirana, ennenkuin
marakattina, kuten Vossius, tahi kettuna, kuten... suokaa raiteeksi,
olen unhottanut nimen. On sanottu minulle, että teidän majesteettinne
ottaa vastaan iltaseuran... Suokaa minun koetella valtasuontanne!...
Ei ole aivan levollinen. Minä rukoilen teidän majesteettianne, ei
mitään tieteellisiä, syvämielisiä tutkistelemuksia! Ennemmin jotakin
helppoa, jotakin iloista... Uskallanko kysyä, kutka oppineet tänä
iltana saavat armon..."
"Vossius, Ravius, Bochart, Nandé, Meibom..."
"Ah, Bochart, joka huvitti teidän majesteettianne taidokkaalla
huilunpuhaltamisellaan! Nandé on kirjoittanut vanhojen kreikkalaisten
tanssitaidosta, Meibom heidän soitostaan. Teidän majesteettinne
luvalla saavat he näyttää taitoansa."
Pienempi hovipiiri, enintään nuorisoa ja uusia tulokkaita sekä
lähettiläitä, oli koossa, kun kuningatar neljänneksen yli viisi astui
sisään. Juhlallinen muoto oli jätetty pois näistä tuttavallisista
piireistä. Tavallisesti joku oppineista luki esitelmän, jota sitten
seura arvosteli ja myöskin kuningatar itse. Mutta lääkäri oli
kieltänyt tuollaisen työn tänä iltana. Hän oli lähinnä majesteettia
seuran keskipisteenä. Itse tuo äsken omavaltainen Maunu kreivi alensi
itsensä kysymään uuden suosikin terveyden tilaa sekä valittamaan,
että hänen sairautensa oli ryöstänyt monelta tilaisuuden saada hänen
hyödyllisiä neuvojansa. Bourdelot vastasi huolettomasti, että hän
nyt oli jälleen voimistunut ja luuli voivansa parantaa kaikkia muita
tauteja, paitsi korttipeli-himoa ja ylpeydenhimoa. Viimeisiä sanoja
sanoessaan loi hän katseen uusimpaan kreiviin, nuoreen Klaus Tottiin,
jolla juuri oli armo puhutella kuningatarta.
Kuuluisan herra Aaken ainoa poika Klaus oli tähän aikaan 23-vuotias
ja oli niin nuorella iällä jo ennättänyt tulla kreiviksi,
ylimmäiseksi kammariherraksi, valtaneuvokseksi ja henkivartiaston
kapteeniksi. Hän ei saattanut tulla Maunu kreivin rinnalle
kauneudessa, notkeudessa ja hienoissa hovitavoissa, mutta hän oli
pitkävartaloinen, kukoistava ja voimakas nuori mies, joka tunsi
suonissaan kuninkaallista verta ja näytti olevan valmis koettelemaan
voimiansa vaikka koko maailmaa vastaan. Paitsi että hän oli tappelia,
joka oli peritty ominaisuus, tiesivät juorut myöskin kertoa, että hän
oli suuri kortinlyöjä sekä muuten hillitön elämässään, mutta eivät
aavistaneet hänessä uutta suosikkia. Yksinkertainen luonnonlaki oli,
ett'ei Bourdelot ja Tott voineet kärsiä toisiansa.
Uusi tulokas, kuten Tottkin, mutta 10 vuotta vanhempi, oli
espanjalainen lähettiläs Don Antonio Pimentelli, eräs kaunis,
notkea hovimies, jolla oli mustimmat hiukset ja vilkkaimmat
maurilaiset silmät, mitä Ruotsissa milloinkaan oli nähty. Hän tasasi
kohteliaisuutensa kuningattaren, jonka armoissa hän näkyi olevan, ja
suojeliansa Bourdelotin välillä, joka piti silmällä hänen jokaista
askelettaan.
Tänä iltana, jolloin ei esitelmää ollut tarjolla, huvitteli seura
itseään oppineilla ja älykkäillä arvoituksilla. Missä on ympyrän
neliöitsemys! Nopassa, joka antoi kultarahan kieriellä. -- Kuka
on keksinyt _perpetum mobilen_? Koski ja lörpötyshimo. -- Kuka
on sitte keksinyt ruudin? Paholaisen rippi-isä. -- Eikö hän ole
tehnyt maailmaa onnelliseksi muilla hyödyllisillä keksinnöillä? On,
pelikorteilla. -- Mikä on viisasten kivi? Kiteytynyt uni. -- Kuka
on keksinyt kreikkalaiset ja romalaiset? Koulumestari, joka oli
saanut kimpun vitsoja nimipäivälahjaksi ja oli epätiedossa, mistä
hän löytäisi sopivia syitä. Ja sillä tapaa sitä jatkettiin. Parhaat
vastaukset palkittiin sormuksilla, korvarenkailla, rintaneuloilla,
kirjoilla ja muilla lahjoilla 100, 200 ja 500 taalarin arvosta.
Pimentelli, joka oli keksinyt sen kummallisen rippi-isän, ja uusi
vapaaherra, ensimmäinen tallimestari Steinberg, joka nopan oli
keksinyt, silloin kuin kuningattaren ivallinen katse oli etsinyt
Tottia, saivat molemmat suuria palkintoja, edellinen kultakannukset,
jälkimmäinen hopeiset hevosenkengät.
Tohtori Bourdelot tahtoi kuulla jotakin kreikkalaisten tanssista --
heidän "soittamostaan", -- jota professori Naudé heti oli valmis
esittämään. Tätä esitystä pitäisi tehdä selvemmäksi liikkeitä
näyttelemällä. Miksikä ei? Tohtori Meibom on valmis soittamaan
sitraa ja sitten Naudé tanssi niin kömpelösti ja Meibom soitti niin
viheliäisestä, että hovi melkein tahtoi hillittyyn nauruun pakahtua
nenäliinojensa piilossa. Kaikeksi onnettomuudeksi eivät voineetkaan
enään vihdoin nauruansa hillitä. Tanssi ja soitto taukosi; molemmat
nuo oppineet herrat jättivät julmistuneena hovin, joka näin oli
rohjennut tehdä pilkkaa arvoa ansaitsevasta klassillisuudesta.
Kuningatar oli nauranut, kuten kaikki muut, mutta näki nyt parhaaksi
näyttäytyä suuttuneelta.
"Bourdelot pyytää Naudélta ja Meibomilta anteeksi, se on
välttämätöntä", sanoi hän Bochartille.
Bourdelot totteli, sehän täytymys. Hän meni seuraavana päivänä
noitten loukattujen oppineitten luo, kiitti heitä, suu tunnetussa
irvinaurussa, siitä tavattomasta huvista, jonka he olivat
valmistaneet hänelle ja koko hoville. Naudé käänsi selkänsä hänelle
ja Meibomin vastaukseksi tuli vahva korvapuusti. Kun tämä tuli
tiedoksi, kääntyi kuningattaren viha Meibomiin.
"Miksikä ette viskannut häntä ulos akkunasta?" ärjähti kuningatar
tohtorilleen.
Tämä tapaus lisäsi, eikä vähentänyt suosikin valtaa hovissa. Häntä
pyydettiin nyt linnaan asumaan vasemmalla puolen olevien salien
alakertaan. Maunu kreivi kadotti malttinsa ja valitti kuningattarelle.
"Mitä? Onko minun mainio kreivini mustasukkainen?"
"Minulla on todistajia siihen, että tohtori on koettanut poistaa
teidän majestettinne suosiota minua ja muita ruotsalaisia herroja
kohtaan." Kristiina nauroi.
"Paras neuvo jonka antaa saatan, on, että kreivi tilaa itsellensä
niin pian kuin mahdollista cremor tartari lääkettä, jotta tulisitte
sovintoon niin etevän tiedemiehen kanssa kuin tohtori Bourdelot on."
Maunu kreivi lahjoitti kilpailialleen kallisarvoisen
jalokivikoristeen sillä sydämmellisellä toivomuksella, että jalokivet
lentäisivät tohtorin kurkkuun ja tappaisivat hänen.
Kohta ei koko Ruotsin valtakunnassa löytynyt niin vihattua miestä
kuin tämä ranskalainen tohtori. Lääkärit sanoivat hänen olevan
puoskarin. Aatelisto syytti häntä valtion turvallisuudelle
vaaralliseksi henkilöksi, papit sanoivat häntä jumalan kieltäjäksi,
yhteinen kansa piti häntä myrkynsekoittajana. Bourdelotin täytyi
pitää vahtia asuntonsa ympärillä eikä hän uskaltanut yksin
liikkua kaduilla. Mutta mitenkä vähän hänen vihamiehensä tunsivat
itsevaltiaan kuningattarensa! Bourdelot oli _hänen_ vieraansa,
_hänen_ lääkärinsä; jollei hän jo senkin tähden olisi ollut
velvollinen puolustamaan miestä, jota katsottiin hänen henkensä
pelastajaksi, täytyi hänen se tehdä oman arvonsa vuoksi. Häneen
koskivat ne moitteet, jotka tohtoria vastaan tehtiin. Senpä vuoksi
hänen suosiossa olemisensa piti oikeutettaman. Bourdelot yksin
osasi hänen terveyttään hoitaa, hän, joka oli aikakautensa suurin
tiedemies, olipa kunnia kiinnittää sellaista miestä Ruotsiin.
Ja kuitenkin ylenkatsoi hän tuota miestä. Mitenkä _hän_ ei olisi
käsittänyt tuota halpaa, ahnasta, pintapuolista onnentavoitteliaa!
Historia ei ole kyllin tarkannut sitä, että Kristiina ylenkatsoi
suosikkejansa, lukuun ottamatta Cartesiusta ja kentiesi Chanutia.
Lapsena ei hän milloinkaan leikkinyt nukeilla; nyt tunsi hän itsensä
yksinäiseksi, nyt tarvitsi hän niitä. Hänen, jolla ei yhtään ystävätä
ollut, tarvitsi luoda itsellensä ystäviä; mutta niitten ystävien
tuli kiittää häntä kaikesta. Hän tahtoi luoda ympärilleen jotakin,
joka oli hänen työtänsä, sekä ilman häntä mitätöntä. Niin kauan kuin
nukke tyytyi olemaan nollana miljoonan rinnalla, hyväiltiin häntä
ja lelliteltiin; mutta jos hän tahtoi itse olla jotakin, viskattiin
hän pois mitättömänä leluna. Saattaahan kyllästyä leikkikaluihin.
Jota tahdottomampina ne liikuttavat käsiään ja jalkojaan,
sitä pikemmin kyllästyy jalosyntyinen henki vastaanottamaan
orjanpalvelusta. Kaikki Kristiinan kuuluisat suosikit olivat
epä-onnistuneita ystävän-luomisen koetuksia, epä-onnistuneita siitä
syystä, että ystävyys, samati kuin rakkaus, vaatii molemminpuolista
itsensäkieltämistä. Ja Kristiina pyysi itsensäkieltämistä, jota hän
ei itse tahtonut antaa.
Kaikki katkerat vihat, kaikki syytökset olivat voimattomia niin
kauan, kuin kuningatar katsoi arvonsa vaativan häntä puolustamaan
vierasta ja muukalaista. Tuo loukattu ylhäinen aatelisto tarttui
viimeiseen keinoon. Kreivi Maunu esiintyi omasta sekä virkakumppanien
puolesta selittämään, että jollei tuota vihattua suosikkia
erotettaisi, katsoisivat ylhäiset valtakunnan virkamiehet itsensä
pakoitetuiksi pyytämän eronsa.
Mahdollisesti olisi myöskin tämä viimeinen keino ollut ilman
vaikutusta, ellei Klaus Tott olisi antanut Bourdelotille kepin
lyönnin. Sepä miellytti; sehän juuri, mitä Kristiinaa itseä olisi
haluttanut tehdä, jos hän olisi ollut mies. Ja se lyönti langetti
suosikin.
"Herrat pyytävät eronsa", sanoi kuningatar välinpitämättömästi
Pimentellille.
Jos Pimentelli olisi vastannut: "_Meillä muukalaisilla_ ei ole muuta
tukea ruotsalaista kateutta vastaan, kuin teidän majesteettinne", --
olisi kuningatar vastannut: "Ja minä tahdon myöskin puolustaa teitä
kaikkia vastaan." Mutta Pimentelli, joka oli ylentynyt Bourdelotin
olkapäillä, piti tikapuita tarpeettomina ja vastasi: "Jos teidän
majesteettinne suvaitsee, tahdon neuvotella tohtori Bourdelotin
kanssa."
Heidän neuvottelunsa ei ole tunnettu, mutta sitä paremmin sen
seuraukset. Yhtä pelästyneenä, kuin hän äsken oli ollut ylpeänä,
päätti tohtori väistyä, mutta myydä asemansa niin kalliista hinnasta
kuin mahdollista. Kaikki, mitä rahatoimikammari saattoi kokoon koota,
oli huonot 10,000 riksiä, mutta hän sai 20,000 riksin velkakirjan,
sen lisäksi vielä pakollisesti annettuja kalliita lahjoja hovipiirin
läheisiltä henkilöiltä ja lähti Ruotsista "yhtä raskaasti kullalla
lastattuna kuin kirouksilla." Kun hän oli kuningattaren silmistä
poissa, saattoi Kristiina perästä päin jälleen nähdä hänen oikeassa
muodossaan: veijarina, jonka vierailuja hän ei ottanut vastaan ja
jonka kirjeet hän viskasi pois lukematta. Mutta Bourdelotin kanssa
sammui pitkällisempi ja loistavampi meteori hovin auringonloisteesta.
Maunu kreivin oli onnistunut väsyttää hyväntekiänsä ja ainaisella
Bourdelotin vainoomisella allekirjoittaa oma eronsaamisensa.