Kultaisen ajan pitää takaisin palajaman.
Suuren, myrskyisen seitsemännentoista vuosisadan keskipalkoilla
Kristiina kuningattaren nimi kuten säteilevä tähti voitti loistossa
kaikki kilpailiansa. Hän näytti olevan määrätty vuosisatansa
loistavaksi keskipisteeksi. Noin suuren, verisen kiistan täytyi
kuitenkin vihdoin laskea aseensa hänen jalkojensa juureen. Oli paljon
heräävää, unesta selviämätöntä tutkimusta, ja paljon epäselvää uuden
ja paremman aikakauden halajamista, ja monta kummallista merkkiä
siitä, että tämä uusi jo seisoi portin edessä tahtoen sisälle, se
kokoontui kaikki hänen valta-istuimensa ympärille ja nimitti häntä
tulevan maailman-aikakauden kunnialla kruunatuksi Sibyllaksi. Hän
seisoi vallan ja kunnian kukkulalla. Westfalin rauha oli nostanut
hänen ikään kuin meren tyyntyvien aaltojen harjalle, Euroopan
sovinto-tuomarittareksi. Kaikki hänen eteensä polvistui, kaikki häntä
ylisti. Ruotsin kansa kulki voitonriemussa, sen ystävät kerjäsivät
muruja maavoitoista, sen viholliset salasivat mairitteleviin
hymyilyihin katkeruutensa. Kaikki runoiliat lauloivat latinaisia
ylistysrunoja, kaikilla puhujalavoilla julistettiin, että Minerva
jälleen oli ylösnoussut, kaikki hovit ja neuvoskammarit lähettivät
sanansaattajia ilmoittamaan ihailuaan. Ja tämä korkeasti ylistetty
kuningatar, vuosisadan keskipiste, oli nyt neljännelläkolmatta
ikävuodellaan nuoruuden uhkeimmassa kukoistuksessa, hänen edessään
oli kasvamassa pitkä kesä ja kesän tuolla puolen etäällä oleva syksy,
jonka hedelmiä hän korjaisi. Mitäpähän kuolevainen enään enempää
onnelta olisi pyytää saattanut?
Mutta aivan täydellinen ei hänen voitonriemunsa ollut. Vuonna 1649
lokakuussa, oli Kristiina ahkerien keskustelujen perästä onnistunut
saamaan yksin-omaiseen palvelukseensa aikakautensa suurimman
ajattelian Cartesiuksen (René Des Cartes'in) ja kehotuksillaan saanut
hänen muuttamaan Tukholmaan. Ruotsalaiset katselivat ihmetellen tuota
pientä, laihaa ukkoa, jonka lakkaamatta oli vilu ohuessa, mustassa
kamlottiviitassaan, eivätkä ymmärtäneet, mitenkä jättiläissielu
mahtuisi niin pieneen, rappeutuneeseen ruumiinrakennukseen. Kristiina
sen paremmin käsitti; hänen mielestään se päivä oli mennyt hukkaan,
jolloin hän ei saanut imeä viisautta tuosta näennäisesti kuivuneesta
mimerinlähteestä. Kello 4:n ja 5:n aikaan talviaamuisin täytyi tuon
vähäisen ukon täristen kiivetä kuningattaren odottavaan vaunuun ja
ajaa linnalle. Siellä tutkittiin kaikki ihmissielun salaiset komerot,
kaikki ajattelian epäilykset, kaikki hämärät arvoitukset Jumalasta,
jonka kuitenkin täytyi olla olemassa, koska hän katoavaisiin
olentoihin oli luonut katoamattomuuden ajatuksen, mutta oli
käsittämätön ja etäinen kuin itse ajatuskin. Täällä ei enään löytynyt
mitään tilaa uskolle, kaikki oli epäilystä, kaikki, paitsi oma
olemus, jota ei epäillä saattanut. Ja kun nämät kaksi olivat viisi
tuntia mietiskelleet kuningattaren kylmässä huoneessa, jossa tuli
kamiinissa paremmin loisti kuin lämmitti, lähetettiin tuo vilustunut,
melkein puolittain uuvuksissa oleva ranskalainen jälleen asuntoonsa
k:lo 10 aamupäivällä, kun hän ei enään edes ajattelemaan kyennyt,
siellä kääriytyäkseen villavaippoihin ja saavuttaakseen uusia voimia
tulevan aamun istuntoon.
Kaksikymmentä vuotta oli tuo kuuluisa ajattelia istunut sisällä
lämpimässä hollantilaisessa lukuhuoneessaan eikä kauemmin voinut
kestää ruotsalaista ilman-alaa. Tammikuun lopulla 1650 odottivat
kuningattaren vaunut turhaan portin luona; helmikuun 11 päivänä
lähti Cartesiuksen mahtava henki etsimään sitä Jumalaa, joka hänelle
oli ollut matemaatillinen problemi. Kristiina oli kaksi viikkoa
ihan lohduttamaton. Kukapa olisi voinut ajatella, että noin kurja
ruumis olisi verhonnut noin voimallista sielua? Eipä hän itsekkään
pitänyt vähäistä kylmettymistä hyttysen puremaa pahempana. Uudemman
filosofiian perustaja haudattiin Tukholmassa. Myöhemmin muutettiin
hänen ruumiinsa Parisiin, mutta Sergei koristi Aadolf Fredrikin
kirkon kuvalla, jossa nähtiin Cartesiuksen siivellisen hengen
valaisevan tulisoihdulla maailman avaruutta, jolloin hän huntuun
verhotun maapallon päältä nostaa peitteen.
Tuli sitten kesällä 1650 nuo kummalliset valtiopäivät, jolloin kolme
aatelitonta säätyä nousi kapinaan ylivaltaista aatelia vastaan ja
käytti puhetapaa sellaista, josta olisi ilman kuningattaren välitystä
syntynyt sisällinen sota.
Tuon kuohulaineen maininki ulottui niin pitkälle, että vielä kaksi
sataa vuotta tämän jälkeen Ruotsin etevin historioitsia joutui tuosta
kiivaaseen väittelyyn. Sen vaiheet jääköön historian kerrottavaksi.
Kristiinalle tämä taistelu tuotti käännekohdan. Hän alkoi sen
kuningattarena ja lopetti naisena. Hän alkoi, turvaten aatelittomiin
säätyihin, taistelunsa aatelisten kasvavaa ylivaltaa vastaan, joka
uhkasi kahlehtia kuninkaat ja kansat. "Nyt", sanoi hän, "on aika
poistaa väärinkäytökset." Mutta nuo papit, porvarit ja talonpojat
kävivät hänelle liika rohkeiksi. Kun hänen omassa hallinnossaan
nähtiin väärinkäytöstä, seurasi toisellainen kuninkaansana: "Täytyy
niin taputtaa tuota valkoista lasta, ett'ei musta unohdu!" Hän
taputti molempia ja molemmat tunsivat itsensä pettyneiksi. Se oli
Richelieun ja Mazarinin valtiotaito: ei kansanvalta eikä aatelisvalta
saanut häneltä riistää hänen itsevaltiasta kruunuansa. Hän istui alas
kahden tuolin väliin ja jäi siihen istumaan. Ihailun korkeimmalla
kukkulalla alkoi panettelu. Johannes Rudbeck oli totta uneksinut:
tähti alkoi laskea, mutta sitä ei vielä huomattu, se laski kaareillen.
Näillä valtiopäivillä toimitti kuningatar vallanperiälleen Kaarle
Kustaalle oikeuden antaa lapsilleen, tuleville Kaarleille,
perintö-oikeuden kruunuunsa. Mitä haihtuva maine merkitsi sen
kuninkaallisen perinnön rinnalla, jonka hän vallanperimyksessä jätti
valtakunnallensa!
Nyt Kristiina oli kruunattava, ja noitten neljä kuukautta kestävien
kruunausjuhlien maine täytti maailman. Aina yhä eteen päin
lykättynä, pidettiin vihdoin juhlakulku Jakobsdalista Tukholmaan
tuorstaina lokakuun 17 päivänä 1650 säätyjen läsnä ollessa. Pitkänä
ja loistavana kulki se kunniaporttien läpi sillä välin, kuin 40
sotalaivaa virrassa linnan alipuolella lippujen liehuessa ampumalla
ilmoitti tervehdyksiänsä. Sunnuntaina lokakuun 20 päivänä toimitti
arkkipiispa Lenasus kruunauksen Isossakirkossa. Ei mikään kommellus
ollut pahaa ennustamassa. Kaikki kävi onnellisesti ja loistavasti;
kruunaushevoset hopeakengissä, kruunaushärkä komeili kullattuine
sarvineen, viini vuosi virtana kansan joukoille, ilotulitukset
kestivät puoli-yöhön ja sitte seurasivat tappelut päihtyneiden
kesken. Sitten tulivat pitkissä riveissä ylhäisten pidot. Ja silloin
tapahtui vähäinen sivuseikka, joka kuuluu tähän kertomukseen.
Niitten monien lähetyskuntien joukossa, jotka kaikista valloista
ja hoveista toivat onnentoivotuksia kruunausjuhlaan oli myöskin
tatarilais-turkkilainen lähetystö. Siinä oli kymmenen kummallisesti
puettua itämaalaista, jotka Muhamed IV:nen puolesta lahjoittivat
kuningattarelle komean, kullalla kirjaillun satulavaipan. Eräs
sen aikuinen kertoja mainitsee tatarilaisista, että: "sen kansan
sievistelytaito oli hyvin heikko, ja kun joku kuningattaren väestä
meni heitä tervehtimään, hyppäsivät he penkille; sellainen oli heidän
sivistyksensä. Heillä oli myöskin muassaan mainittava henkilö, jota
käyttivät pappina, soittajana ja ruoanlaittajana."
Tatarilaiset pääsivät kuningattaren luo, he viskasivat itsensä
maahan, otsat vasten pehmeää lattiamattoa sekä antoivat sitten
onnentoivotuskirjoituksen.
Kuningatar suvaitsi ottaa vastaan kalliilla kivillä koristettuun
hopearasiaan asetetun pergamentin, jonka kuvakirjaimia ei kukaan
läsnä olevista osannut lukea, ja kuiskasi hymyillen häntä tänään
palvelevalle hovineidelle, Ebba Sparrelle:
"Jospa minulla nyt olisi Doxani täällä, niin hän minulle nuo
harakanvarpaat selittäisi."
Samalla havaitsi hän pienen tuohon viralliseen turkkilaiseen
onnittelukirjoitukseen kiinnitetyn valkoisen silkkikäärön. Hän kiersi
käärön auki ja luki, suureksi hämmästykseksensä seuraavat kuusi
seitsemän, kauniilla latinalaisella käsikirjoituksella präntättyä
ruotsinkielistä riviä.
"Hagar Sulttaani, Osmanien kuningatar, lähettää Ruotsin Kristiina
kuningattarelle tervehdyksensä Jumalan kaikkivaltiaan armosta.
Tulkoon päiväsi lukuisiksi ja onnellisiksi. Kuten sinä olet
suojellut minun tieni, tahdon minäkin suojella sinun alammaistesi
teitä minun valtakunnassani. Minä jätän sinut Allah'in ja hänen
suuren Profeettansa huomaan ja olen sinulle kuninkaallisella
ystävyydellä suosiollinen. Annettu Stambulin Seraljissa
Moharremin 12 päivänä vuonna tuhatkuusikymmentä Hedschran jälkeen.
_Hagar_."
Hehkuva puna nousi kuningattaren poskille. Hän rutisti kädellään
pehmeän silkkivaatteen palloksi, ja olisi kentiesi tallannut sen
jalkojensa alle, ellei se olisi ollut vahvalla silkkinuoralla
kiinnitetty Sulttaanin onnentoivotuskirjoitukseen. Sitä hän ei
saattanut tallata. Hän sanoi jäähyväiset lähetystölle, läksi
huoneisiinsa, antoi kutsua luoksensa itämaisten kielien tutkian
professori Johan Terseruksen, joka valtiopäivillä pappis-säädyssä oli
ollut kuningattaren uskottuja, ja kysyi häneltä, osasiko hän selittää
turkin kieltä.
Terserus luki syrian ja arapian kieltä, vaan ei turkinkieltä.
Kuitenkin näitten kielien välillä oli niin suuri yhtäläisyys, että
tämä oppinut teoloogi luuli saattavansa noudattaa kuningattaren
toivomusta; hän kun halusi tietää, oliko tuo turkkilainen kirjoitus
todellisesti Sulttaanilta. Tarkastuksessa tuli ilmi, että kirjoitus
kaikin puolin oli oikea.
"Oletteko varma siitä, ettei kirjoitus ole jonkun pahajuonisen
juutalaisen _falsariami_?"
"Aivan varma, teidän majesteettinne. Siinä on, paitsi tavallista
rukouskaavaa ja Allah'in nimimerkkiä, suurmuftin allekirjoitus ja
visiiri Kuprilin, jonka käsi-alan minä olen nähnyt."
Kristiina näytti hänelle tuon valkoisen, rutistuksesta jotenkin
ryppyiseksi käyneen, silkkikäärön.
"Mitä sanoo tohtori Johannes tästä?"
Terserus luki, hymyili ja vastasi:
"Teidän majesteettinne, jos tämä on sama juutalainen löytölapsi, joka
kymmenen vuotta sitten luki kreikkaa minun johdollani Turussa, niin
saatan uskoa hänen voivan mitä hyvään."
"Samaa minäkin", sanoi kuningatar. "Te näette, hän kirjoittaa
minulle, ikään kuin hän olisi vertaiseni, taikka vähän parempikin.
Eikö tämä ole ihan kummallista? Noin oppinut ja alentaa itsensä niin,
että on barbarilaisen haaremissa!"
"Olen kuullut sanottavan, että nykyään hallitseva sulttaani on
yhdeksänvuotias."
"Mitä? Yhdeksänvuotias? Mutta sepä mainiota valtioviisautta!
Antakaa minulle yhdeksänvuotias puoliso, niin minä heti suostun
säätyjen toivomukseen, minä menen naimiseen vaikka tänä päivänä!...
Odottakaa, te saatte kuulla, mitä minä vastaan ottomanisella
purpura-leposohvallaan olevalle serkulleni."
Kuningatar istui kirjoituspöytänsä ääreen, kirjoitti ja luki
seuraavat sanat, jotka sitten, silkille painettuina, vastauksena
olivat annettavat tatarilaiselle lähetystölle:
"Ruotsin kuningatar Kristiina tervehtii; Osmanien Kalifia
Muhamedia, neljättä sen nimellistä, Jumalan kaikkivaltiaan
armosta. Olen ilolla vastaan ottanut kirjoituksesi ja toivon
sinulle onnellista hallitusta rauhassa kristittyjen kanssa.
Kasvakoon partasi kerran niin pitkäksi, että se ulettuu yli
Bosporin Perästä Galataan"...
"Eikö tosiaan, tohtori Johannes, tämä ole oikein itämaista?"
"On, ja poikamaista, teidän majesteettinne."
"Oikein. Sillä tavallapa yhdeksänvuotiaalle sulttaanille
kirjoitetaan. Mutta kuulkaa vielä:
"Toivon sinulle myöskin monta ihanaa puolisoa, jotka
leuhottelevat kärpäset vuoteesi äärestä, tämähän olkoon heidän
osansa ottomanisen valtakunnan hallinnossa, sekä ett'et sinä
koskaan saisi aihetta lähettää heille silkkinuoraa uhkaukseksi
nenäkkään kielen tähden. Jumalan haltuun. Annettu Tukholman
linnassa 23 päivä lokakuuta armon vuotena tuhannen kuusisataa ja
viisikymmentä.
_Kristiina Regina_."
"Noh, mitä tästä sanotte, tohtori Johannes? Onko armollinen
seraljissa oleva serkkuni saanut sopivan vastauksen?"
"Jos minä saan lausua ajatukseni, niin olisi ehkä viisainta jättää
vastaus valtiokanslerin arvosteltavaksi", vastasi tuo älykäs Terserus
empien.
"Mitä? Te neuvotte minua kysymään valtiokanslerilta? Te, joka
valtiopäivillä... Pitääkö minun kuten koulutytön antaa hänen oikaista
kirjeitäni?"
"Minä vain rohkenen ajatella, että sen henkilön, joka on uskaltanut
kirjoituksensa kiinnittää sulttaanin julkiseen onnentoivotukseen,
täytyy olla mahtava. Teidän majesteettinne on itse myöntänyt,
että puheena olevassa asiassa tästä henkilöstä saattaa uskoa mitä
hyvään..."
"Entä sitten? Tulkoon hän vain vaikka keltaisen viheriäiseksi
harmista; sitäpä minä juuri tarkoitankin."
"Minä pyydän anteeksi; teidän majesteettinne ymmärtää paremmin tämän
asian kuin minä. Alammainen ajatukseni on, että, jos turkki meille
suuttuu, saattaa hänen merirosvonsa tehdä meille paljon haittaa
Välimeressä. Sen lisäksi on hän meille hyvin hyödyllinen pitämässä
puolalaista ja venäläistä niskoiltamme, puhumattakaan keisarista, jos
joku uusi rauhattomuus tulisi. Meidän ei pitäisi ennen aikojaan häntä
suututtaa."
Kristiinan veri kuohahti.
"Ja tuota sanoo minulle pappismies, kristitty teoloogi! Meidän
pitää pysymän ystävyydessä Turkin kanssa; ottakoon hän kuinka monta
kastettua ruotsalaista neitoa hyvänsä ja tehköön heitä väärän
profeetan orjiksi; me emme saa häntä suututtaa! Ohoh, tohtori
Johannes, missä katkismuksessa tuo löytyy kirjoitettuna? Ja minä
kun teistä luulin... Mutta yhtäkaikki. Minä kiitän teitä siitä,
että olette oikeiksi todistanut harakanvarpaat. Kyllä sietää
ajatella, mikä hyödyllisintä olisi, mutta älkää minua kiusatko
valtiokanslerillanne. Hyvästi!"
Kristiina harkitsi ja antoi, nyt kuten aina, jolloin Vaasaveri
tyynempänä juoksi, viisautensa hallita. Tuo ivallinen kirjoitus
hävitettiin ja uusi laadittiin, joka oli soveliaammin kokoon pantu.
Vaitiolo jäi ainoaksi vastaukseksi Hagar Sulttaanin nenäkkäisyyteen.
Mitä ei saatu silkille panna, se uskottiin ystävälle.
"Ebba, mitä sanot tästä kirjeestä ja lempisulttaanittaresta?"
"Mitä minä sanon? Hän oli aina hullu ylpeydestä. Haremi on kanapiha;
ne kalkkunat, jotka parahiten kaakottavat, kadottavat päänsä ensiksi."
"Mutta sulttaani on yhdeksänvuotias lapsi! Saatatko ajatella
onnellisempaa yhteensovitusta... kaikki oikeudet eikä mitään
velvollisuuksia! Olla naimisissa ja kuitenkin olla neitsy; olla
itsevaltiaan puoliso ja kuitenkin hänen hallitsiansa. Kaikesta,
mitä Hagarissa olen ihaillut, on tämä schakkipeli kaikkein
eriskummallisin. Se on niin ihmeellistä, että minä melkeinpä olisin
valmis antamaan hänelle kaikki anteeksi tuon nerollisuuden vuoksi..."
"Tänään, Kristiina. Nero tänään ja kuristettu huomenna."
"Mahdollista. Tiedänkö minä, tahi tiedätkö sinä, elämmekö huomenna?
Hänen ei tarvitse kuten minun, pelätä kruunua samalla, kun se hänen
päähänsä lasketaan."
"Orjatar!... Elinaikuisessa vankeudessa!"
"Oohoh, hän kyllä itsensä hoitaa, kyllä hän tulee ulos."
Kruunausjuhlat voittivat kaikki, mitä siihen asti oli Ruotsissa
nähty ja jatkuivat muutamien päivien tarpeellisen levon perästä,
aina seuraavan vuoden helmikuun loppupuoleen. Kunniaportteja,
eläintaisteluja, piirijuoksuja, vaeltavia vuoria, amatsooneja,
metsänhaltioita ja merenhaltioita, muriaaneja, norsuja, esille
kieriviä laivoja, teaatteritansseja ja kaikellaisia valepukimia
vaihteli tanssien, ilotulitusten, aamuun saakka kestävien
aterioitsemisien sekä kokonaan paistettujen härkien, viinistä
tehtyjen suihkulähteitten ja vielä monen muun kanssa, jota ylhäisille
ja alhaisille oli valmistettu. Kalliimpien ja kummallisimpien
joukossa oli Stjernhjelmin teaatteritanssit tahi oikeammin huvitus:
"Voitonriemuinen Parnassos", jonka valmistukset olivat vieneet
enemmän kuin puoli vuotta ja joka ensi kerran näytettiin tammikuun
9 päivänä 1651. Ei ollut helppo löytää mitään järjestystä tämän
kappaleen 30:nessä "esityksessä", jota uudempi aika nimittäisi
kuvaelmaksi, ja jossa, paitsi laulajia ja tanssioita esiintyi 80
haaveellista olentoa, jokainen kertoen kuka hän oli, ja mitä hänen
tuli tehdä Kristiinan kunniaksi. Olympian jumalat ja jumalattaret,
Troijan, Kreikan, Roman sankarit, runottaret, sulottaret, hyveet ja
paheet esiintyivät vuorotellen intialaisten, persialaisten, sotaväen,
runoiliain, filosoofien, kelloseppien ja kirjanpainajain kanssa.
Loistavat koristemaalaukset ja puvut, jotka silmiä ihastuttivat,
palkitsivat tuon kehnonpuolisen kokoonpanon ja pitivät jossakin
määrin katselioita lämpiminä lämmittämättömällä kilparadalla, jota
välistä käytettiin sirkuksena, toisinaan teaatterina, pakkasessa
sellaisessa, jossa lämpömittari olisi näyttänyt 20 astetta, jos se
siihen aikaan jo olisi ollut keksittynä.
Katseliapaikat olivat amfiteaatterin muotoon asetetut pitkät
penkkirivit toinen toisensa takana ja toistansa ylempänä. Alimpana,
lähimpänä rataa, nähtiin ylhäisempi sotapäällikkyys ja muita
ylhäisiä mieskatselioita. Kalliilla matoilla peitetyn toisen rivin
keskustassa nähtiin kuningatar hovikuntineen, valtakunnan neuvosto,
ulkomaalaiset lähetystöt ja aateliston jäseniä rouvineen niin monta,
kuin siinä tilaa sai; niitten takana kolmannella ja neljännellä
rivillä aatelistoa ja aatelittomat säädyt, muutamat vaimoineen;
takana olevissa riveissä oli katselioita taajaan ahdattuina alemmista
säätyluokista. Valaistus oli sellainen, kun se öljylampuista olla
saattoi; ja mukavuudet sen mukaan. Airuet ja palveliat tekivät
parastaan hillitäksensä sitä sohinaa, jota ei kuningattaren
läsnä olokaan saattanut estää ja joka toisinaan teki puheen
näytelmäpaikalla kuulumattomaksi osotteluksi.
Kuningattaren seurassa kaivattiin suosikki Maunu De la Gardie.
Hän oli näkymättömänä kulissien takana, kuningattaren toisena
persoonana, joka toimitti hänen määräyksensä mukaan kaikki, missä ei
kuningattaren arvo suvainnut hänen ylhäistä persoonaansa näkyvissä
olemaan. Kristiinan takana istui pfaltzkreivi, vallanperiä, synkkänä
ja hajamielisenä, tuskin häntä sanallakaan kunnioitettiin. Vuoroon
armollisena ja tyytymättömänä ivaili Kristiina ranskalaisten
lähettilään kanssa jokaista kohtausta. Mercurius oli liiaksi laiha,
Minerva liika lihava, muusat olivat kuten karjapiiat, filosoofi kuten
paistinkääntäjä.
"Miten tämä teidän korkea-arvoisuuttanne miellyttää?" virkkoi
Kristiina, kääntyen arkkipiispan Lenaeuksen puoleen, jonka hän oli
kutsuttanut rinnalleen, luultavasti sen vuoksi, että hän kirkon
puhdas-oppisena ylipäällikkönä kovin inhoi näitä pakanallisia
temppuja. "Kuuleeko teidän korkea-arvoisuutenne, mitä mies tuolla
uskaltaa sanoa?
"Ken hurskahin
Saa pilkatkin.
Saa maksaa huvitukset,
Ja kaikki kustannukset..."
[Voitonriemuinen Parnassos, toinen näytös, 9:säs kohtaus.]
"Hän kertoo meille maailman tapoja, eikä hän kentiesi olekkaan
väärässä", vastasi arkipiispa.
Valtioneuvoston läsnä olevista jäsenistä oli valtiokansleri poissa,
joka esteeksensä oli sanonut voivansa pahoin. Presidentti Kurki ja
amiraali Ryning tasasivat huomionsa teaatteritanssin ja politiikan
välillä. Siinä se nyt juuri vähällä oli, taisiko Mazarini kestää
frondea vastaan Ranskassa. Ryning sanoi ankaria sanoja kuningattaren
itsevaltaisesta menettelystä, hän kun oli koettanut asettaa
ruotsalaisia sotajoukkoja ja laivoja kardinaalin käytettäväksi. Kurki
hymyili valtioviisaalla tavallaan.
"Ruotsalainen isänmaan-ystävä saattaa olla levollinen, hänellä on
etevä kuningatar, mutta tämä kuningatar on nainen."
"Valitettavasti!" mötisi Ryning merimiehen rehellisellä suun
mutkistelemisella.
"Sanokaa onneksi. Paitsi Aleksanderia ja Cæsaria ei meidän armollinen
kuningattaremme ketään niin ihaile, kuin Condén suurta prinssiä, ja
Condé on nyt kardinaalin vihollisten puolella. Olkaa huoleti meidän
laivastostamme!"
Kurjen ensimmäinen, tämän kertomuksen alussa mainittu puoliso, tuo
rakastettava Sofia De la Gardie, oli kuollut ja Kurki oli puoli
toista vuotta sitten mennyt uusiin naimisiin Kristiina Hornin kanssa.
Tämä uusi haltiatar Kurjen ruhtinaallisessa kodissa oli katseliain
joukossa saanut paikkansa valtioneuvos Ryningin rouvan rinnalla ja
kestitsi naapuriansa, joka maalta oli tullut, päivän kiertävillä
hovijuoruilla.
"Teidän armonne saattaa ajatella mille mielelle olisimme tulleet, jos
me täällä Tukholmassa olisimme äkkiarvaamatta saaneet, verilöylyn
kesken kruunauksen juhlamenoja."
"Jumala varjelkoon!" virkkoi luottavasti tämä Risebergan hurskas
vanha rouva. "Tuollaisia pakanallisia näytelmiä ja sen lisäksi vielä
verilöyly! Onko tehty kapina hänen majesteettinsa pyhitettyä henkilöä
vastaan?"
"Ei, mutta teidän armonnehan saattaa ajatella, minkälainen outo,
tavaton tapahtuma. Tänne tuli turkkilaisia ihmis-syöjiä leveissä
housuissa ja turbaanit päässä ja lahjoittivat hänen majesteetillensa
mesopotamilaisen onnentoivotuksen eräältä entiseltä kammaripiialta,
jonka nimi oli Hagar, ja joka nyt lienee suurmogulin sulttaanitar
ja uskaltaa nimittää kuningatarta sinuksi. Hänen majesteettinsa oli
ollut niin vihaan syttynyt, että hän heti paikalla oli käskenyt
hakata turkkilaisten päät poikki. Mutta arkkipiispa rukoili armoa
heidän puolestaan, joten he saivat pitää henkensä sillä ehdolla, että
heti tulisivat kristityiksi."
"Hagar?" vastasi Risebergan rouva, joka tätä hovijuorua
kuunnellessaan tarttui tuohon rakkaaseen nimeen. "Kukapa se Hagar
lienee, joka ennen on ollut kammaripiika?"
"Hän on ollut täällä Tukholmassa ennen ja hänen nimensä sanottiin
olleen Rydin tahi Rönning, en sitä niin tarkoin muista. Hän on ollut
Kersti röökinän kirjansiivooja. Ja nyt on hän itsensä antanut Turkin
haltuun ivataksensa kuningatarta ja kaikkea, mikä kristillistä on."
"Suokaa anteeksi, teidän armonne... en voi hyvin... minun täytyy
puhua kuningattaren kanssa!" huudahti tuo onneton hurskas rouva
ja nousi, vavisten joka jäsenessään. Samassa nousi esirippu ja
nähtiin Kreikan seitsemän viisasta. Kaikkien silmät katsoivat sinne
päin, ei kukaan uskaltanut liikahtaa, kun pelkäsivät häiritsevänsä
kuningatarta huvissaan. Vielä neljänneksen tuntia täytyi tämän
kasvatti-äideistä parhaimman kärsiä kaikkia epätietoisuuden tuskia.
Oi, tuo komeus, nuo koreillut naamiot, jotka saattavat viehättää
iloisia, onnellisia, kevytmielisiä, kuinka äärettömästi ne runtelevat
tuskallista äidin sydäntä, oikeinpa ne muodostuvat paholaisen
pilkaksi joka ivailee ja rikki riistää hänen sydämmensä!
Vihdoinkin esirippu jälleen laskeutui. Valtioneuvos Ryningin rouva
nousi istualta ja kuiskasi miehensä korvaan jotakin. Valtioneuvos vei
hänet presidentti Kurjen luo, joka paremmin tunsi Hagarin kohtalot,
kuin mitä hän oli nähnyt hyväksi uskoa uudelle puolisolleen. Kurki ei
salannut sitä vaihdosta näissä kohtaloissa, joka häntä itseään kovin
läheltä ja kipeästi koski.
"Teidän armonne", sanoi hän, "me olemme löytäneet kotkanmunan ja
nähneet siitä lähtevän pienen poikasen, jonka luulimme saattavamme
kasvattaa kyyhkyseksi. Me näimme siipien kasvavan ja terävien silmien
katselevan ulos maailmaan, mutta me luulimme voivamme pitää tuota
tavatonta lintua häkissä ja leikata sen siipiä. Me olemme pettyneet,
teidän armonne. Kotkanpoikanen kyyhkysenhaamussa on riistänyt
itsellensä tien häkistä pois ja lentänyt aurinkoa kohti. Sinne hän
ei pääse, lapsi raukka; ennen tai myöhemmin on häneen metsästäjän
nuoli sattuva. Mutta sellainen on hänen synnynnäinen luontonsa; me
emme saata muuttaa, vaan ainoastaan surkutella hänen kohtaloansa.
Suokoon Jumala, ett'ei tämä kuvastele toisen kohtaloa, joka on häntä
ylempänä!"
Jälleen esirippu nousi ja nyt näkyi muusat kaikki 9:än ja kolme
graatiaa istuen hopeoituissa vaunuissa, joita jalopeurat vetivät, ja
amor oli ajajana. Vielä neljänneksen tunnin täytyi Risebergan rouvan
sydämmeensä sulkea huokauksensa ja sydämmensurunsa. Sitten kysyi
hän, oliko tataarilainen lähetystö vielä kaupungissa, ja sai tietää,
että raakalaiset vihdoin huomenna lähtisivät. Peläten joutuvansa
huomion-alaiseksi hiipi hän pois, viettääksensä koko seuraavan yön
rukouksissa ja aamupuoleen kirjoittaaksensa kirjeen, niin täynnä
kyyneleitä ja rakkautta, että ainoastaan enkeli saattaa lankeevalle
turvatillensa niin kuiskaella, tahi äiti kirjoittaa kadotetulle
lapselleen. Mutta voitonriemuinen Parnassos yhä ylisteli Kristiinaa
katseliain riemuitessa. Maailman neljä kulmaa avautui, neljästä
päästä tuli esiin neljä kuningasta, jotka kruunasivat Hyvettä, ja
tämä päivän kunniaksi nimitettiin Kristiinaksi.
"Kaikki säädyt kiittäkööt nyt hyvettä,
Kuninkaat ja kansat mailman äärissä."
Ja sitten seurasi "suuret teaatteritanssit", jossa nuo neljä
kuningasta ja heidän suurijoukkoinen seuransa tanssi kruunatim Hyveen
ympärillä. Mutta maailma oli liian ahdas tälle komealle Hyveelle;
siellä tuli viimeiseksi "eräs ihana ja harvinainen, tähän yksinomaan
keksitty taideteos." Aurora ja muusat nähtiin äkkiarvaamatta astuvan
alas taivaasta ja ottavan luoksensa Hyveen sen joukon keskeltä, joka
häntä oli kruunannut ja ylistänyt. "Sen kautta koko Parnassos tuli
loistavaksi ja valaistuksi kirkkaudessa ja ihanuudessa."
"Jo rusohohteinen Aurora
Käy sulle, Svea, nousemaan,
Autuudensarvi seurassaan,
Ja kaunis, kukoistava Flora."
Nyt maailman ensimmäinen kultainen aika on takaisin tuleva ja kaikki
kukoistukseen joutuva Kristiinan, Kustaavien periättären kautta.
Jokainen sääty saa tarpeensa kaikesta, mitä hän toivoa voi.
"Ken pimeän ja päivän luopi,
Ken Jupiterin voittavi,
Hän, Phoebon loiston mestari,
Hän onnen myöskin meille suopi.
Jumala suokoon Svean maalle,
Myös valtaistuimelle sen
Runsahan armopaistehen,
Ja pitkää ikää _Kristiinalle_."