Kuinka ihmeellistä! Kun voi sopia koko maailman kanssa!
Ruskean hevosen ratsastaja aina yhä ratsasteli. Se oli 1647 nähnyt
taistelevien sotajoukkojen nälkään näännyttävän toisiansa Böhmissä,
oli irvistävällä mielihyvällä lukenut tuhannen ja vielä tuhannen
nälkäkuoleman uhria, oli nähnyt maakansan hiipivän ulos yön tullessa
piilopaikoistaan metsässä ja syöksevän leirien syrjäpaikkoihin
kuolleitten ja puolikuolleitten kimppuun, ei enään ryöstääksensä
heitä, vaan kuten pedot kalvaaksensa kuolleitten riutuneita luita.
Hän hymyili; hän oli nähnyt vielä hirmuisempia tapahtumia, nähnyt
lasten syövän kuolleita vanhempiansa ja puolimädänneitä ruumiita
kaivettavan ylös kirkkopihoista. Sellainen on sota, se ei koskaan
tule yksin; miekka ja kuula on armahtavainen nälän ja ruton rinnalla.
Rutto oli täällä kuten kotonaan, se tuli ja meni ja tuli jälleen
kuin korppi tappotanterelle. Mitäpä tuo ratsastaja ei ollut nähnyt
noissa kurjissa parakeissa, jotka kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana
käytettiin sotasairaaloina!
Mutta hän ratsasti yhä eteenpäin, hän ei saanut kylliksi, hän ei
koskaan saa kylläksi. Hänen piti hädän ja kuoleman rinnalla näkemän
myöskin vihan. Hän seurasi Hessiläistä karkaajaa Melanderia hänen
hävitysmatkallaan Hessenin läpi. Götzillä oli jo julmuudessa
voittajansa: 17 kaupunkia, 30 linnaa ja 300 suurta kylää katosi
muutamassa viikossa tuleen. Viimeinenkin pirstale Hessenin
varallisuudesta oli hävitetty ja Melander palkittiin arvonimellä:
kreivi von Holzapfel.
Ratsastajaa miellytti tämä taitava päällikkö, samati kuin häntä
miellytti Banér, Wallenstein, Altringer, Götz, ja seurasi haluisesti
häntä edelleenkin hänen sotaretkillensä. Siellä oli toivottavissa
enemmän kurjuutta, kuin mitä ihmis-elamässä tavallisesti on.
Kun Melander vuonna 1648 oli yhdistänyt baierilaisen sotajoukon
keisarillisen kanssa, oli hänen komennettavanansa 33,000 sotamiestä,
-- siinä oli vielä jotakuinkin teurastettavaa -- ja sitä paitsi
127,000 irtolaista, naisia ja lapsia. Mikä verraton saalis
murha-enkelille, jos tämä joukko tappiolle joutuisi! Innostuneena
toivosta seurasi ratsastaja joukkoa Baieriin Augsburgin läheisyyteen.
Wrangel ja Turenne kulkivat varovaisesti Melanderin jäljissä ja
ennättivät hänen Zusmarshausenissa, juuri kun hän oli lähettänyt
pois baierilaiset, tehdäksensä palausretken helpommaksi, ja
seisoi jäljellä keisarillisten kanssa. Oli ihana toukokuun yö.
Kaikki tuoksui kevään ensimmäisessä ihanuudessa, ja kertut,
jotka eivät tunteneet muuta kuin rakkauden ja mustasukkaisuuden
sodan, lauloivat lehmuksien latvaksissa liverryksiään noille
ääneti pimeässä marssiville ruotsalaisille ja ranskalaisille
sotureille. Nuori eversti, Kustaa Kurki, joka oli kasvanut pois
rakkaudenhaaveiluistaan, kannusti 800 ratsumiehen etupäässä
hevostansa ensimmäistä hyökkäystä varten. Hän ryntäsi päälle,
sai kovan vastuksen, survaistiin takaisin, ryntäsi uudelleen ja
onnistui paremmin. Kolme kertaa keisarilliset jaksoivat vastustaa,
kolme kertaa he väistyivät. Haavoitettuna antoi Melander kantaa
itseänsä keihäitten päällä, kuulien tulisimmasti lentäessä, uusi
kuula lävisti hänen ja hän kuoli. Vastustus lakkasi, keisarillisen
joukon täytyi paeta, ja nuo 127,000... Täällä oli jotakin tehtävää
ruskean hevosen ratsastajalle. Hän ratsasti noitten pakenevien,
turvattomien, repaleisten, nälkäisten ihmisjoukkojen sekaan, joita
vilisi lakeuksilla, teillä ja kukkuloilla niin pitkältä kuin silmä
kannatti. Ne ratsastettiin kumoon, tallattiin, viskattiin toinen
toisensa ylitse ja repelivät toisiansa, siinä missä verta vuotaen
maassa makasivat, tempaistaksensa toinen toisiltaan leivänpalaa. Ne,
jotka henkiin jäivät ja saattoivat paeta, hajaantuivat kodittomina ja
saaliinhimoisina maakuntaan, kaikkien kurjuuksien ja himojen valtaan
jätettynä. Ruotsalaiset ryntäsivät Baieriin ja hävittivät siellä niin
perinpohjaisesti, että vielä 200:n vuoden kuluttua heidän nimensä oli
kaikkien vallattomien lasten pöpönä.
Ratsastaja jätti Wrangelin ja seurasi Köningsmarkia, kun tämä
eräänä lämpimänä kesä-yönä äkkiä anasti Lillan puolen Pragia.
Täällä ei ollut erin paljoa verta saatavana, mutta olipa runsaasti
saalista. Kaikki, mitä laveiden lähiseutujen oli onnistunut pelastaa
saaliinhimoisten vihollisten ja ystävien kynsistä, tuotiin tänne
vahvojen muurien turviin ja ryöstettiin täällä, kun oli muurien yli
päästy. Jokainen ruotsalainen, jokainen suomalainen päällikkö tuli
joksikin aikaa rikkaaksi. Köningsmark jätti miljoonia jälkeensä,
Kristiina kuningatar sai kalliita käsikirjoituksia tarpeeksensa, ja
Upsalan yliopistolle tuli _Codex argenteur_. Pfaltzkreivi Kaarle
Kustaa tuli syksyn sumujen muassa liika myöhään, tasataksensa
ruotsalaisten aseitten voittoja ja saaliita.
Ruskean hevosen ratsastaja oli väsynyt kolmenkymmenen vuoden
ratsastuksen perästä ja piti muutaman hetken lepoa voittavan
sotajoukon leirissä. Täällä voittoa vietettiin juomingeilla ja
kierivillä nopilla. Unkarilainen viini tukehutti kaikki omantunnon
äänet samalla kuin muistotkin kaikista vaivoista ja puutteista.
Miksikä ei sotilas olisi varastanut ilon ja unhotuksen varalle tunnin
tahi yön, tuosta lyhyestä ajasta, mikä hänellä vielä oli elettävänä?
Noppapelin ritinää hämmensivät hurjat juomalaulut, nauru, ja
vaihdoksi toisinaan herjaus, jota seurasi miekan-isku. Pelivoittona
oli se saalis, joka tänään oli otettu ja huomenna kadotettiin.
Ahkeruuden säästöraha ja koronkiskurin inha kulta menivät kädestä
toiseen. Hopeinen ristiinnaulitun kuva punnittiin kädessä ja
pidettiin vaihtovarana, ihanaa vankia vastaan, joka oli saatava
noista 127,000:nesta. Ratsastaja ivallisesti hymyili: ei kylliksi
saatu verestä, kyyneleistä, kurjuudesta, vihasta ja hävityksestä:
sota hävitti vielä uskon-opin ja hyvien tapojen viimeisetkin
jäännökset.
Ratsastajan yhä jatkaessa matkaansa ruohottuneitten vainioitten yli,
läpi poltettujen kaupunkien, loi hän hätimiten katseensa suureen
rappeutuneeseen rakennukseen, joka sattumuksesta oli jäljellä ja
jota oli tallina käytetty. Hänen katseensa kirkastui; hän havaitsi
jälleen jäljen entisistä ratsastuksistaan. Tuossa rakennuksessa
oli ennen ollut kukoistava koulu, jonka Lutherin aikalaiset olivat
toimeenpanneet. Opettajat olivat kuolleet nälkään, oppilaat hajonneet
ja tulleet sotilaiksi tahi ryöväreiksi, kentiesi molemmiksikin.
Protestanttinen Saksanmaa oli ennen sotaa järjestänyt oivallisen
koululaitoksen. Se oli hävitetty; se sukukunta, jonka nyt piti
isiänsä perimän, oli saanut kasvatuksensa noitten 127,000, tahi
heidän vertaistensa joukossa.
Vihdoinkin tuli ratsastaja kahteen Westfalin kaupunkiin,
Münsteriin ja Osnabrückiin, joilla vielä oli tarjottavana suojaa
rauhanvälittäjille, edellisellä ranskalaisille, jälkimäisellä
ruotsalaisille sekä molemmilla heidän vastustajillensa. Hän kurkisti
satulastaan akkunoista sisään? nähdäksensä miten neuvottelut
kävivät; hän melkein toivoi, että niistä joku seuraus syntyisi,
sillä hän tarvitsi aikaa kootaksensa uutta poltin-ainetta, jota
paitsi ihaninkin tuli vähitellen sammuu. Tämä odottamaton hurskas
toivo oli kauan toteutumatta. Seitsemän vuotta oli rauhansopimuksia
hierottu. Sodan alussa olivat hätähuudot hävitetyistä maista vuosi
vuodelta käyneet äänekkäämmiksi, sitte aina uupuneemmiksi siksi,
että vihdoin olivat ikään kuin kuolemallaan olevan huokaukset.
Ne ponnahtelivat takaisin kivimuureista. Miksikä ruhtinaat
luopuisivat vaatimuksistaan, valtioviisaat kunnianhimostaan,
sotilaat saaliistaan. Valta vastusti valtaa, usko uskoa, vaatimukset
vaatimuksia; ei kukaan tahtonut edes ulkonaisesti osottaa rauhaa
tarvitsevansa. Usko oli ykspäisin. Ei mitään sopimusta neitsy
Marian ja väärä-uskoisten välillä! Ei mitään suvaitsevaisuutta
lutherilaisten ja kalvinilaisten välillä. Ei mikään hinta ollut
liiaksi korkea iankaikkisesta autuudesta. Baierin vaaliruhtinaan
Maksimilianin mielestä, joka antoi ruoskia itseänsä joka päivä,
lahjaksi saatu pyhimyksen pääkallo täydellisesti korvasi hänen maansa
hävityksen ja sadan tuhannen ihmisen surman.
Lähettiläät viivyttivät matkustuksiaan, ministerineuvostot
vastauksiansa. Kun vastaukset kuukausien perästä olivat
tulleet, oli uusia kysymyksiä ilmaantunut, joittenka taas tuli
odottaa sanansaattajain tuomaa vastausta. Siinäkös taisteltiin
valtakirjoista, arvonimistä sekä etevimmistä arvoluokista!
Kunnioitettaisiinko Venedigin lähettilästä arvonimellä: "ylhäisyys"
vai ei? Kävisikö lähettiläs vieraissa toisen lähettilään luona, vai
odottaisiko, että tuo toinen ensin tulisi hänen luoksensa? Mitenkä he
pukisivat itseänsä vieraissa käydessään, ett'eivät arvoaan alentaisi?
Kuka saisi istua vasemmalla, kuka oikealla puolen neuvospöydän
ääressä, kuka juhlaseurueessa ajaisi kilpailiansa edellä, kuka
perässä? Tulisiko keisari edustamaan pyhää Roman valtakuntaa tahi
olisiko kullakin pienellä maakreivillä äänivalta päätöksissä?
Viimeksimainittu koski kuitenkin ylhäisimpiä ylhäisyyksiä;
arveluttavampia olivat ne tiedot, jotka sananlennättäjät toivat
sodasta. Jokainen menestys lisäsi vaatimuksia toisella puolen ja sai
toisen puolen epäilykseen. Ei, vielä täytyisi odottaa, saattaisihan
siinä tapahtua onnellinen muutos. Ja kaiken tämän aikana, mikä
kateus, mitkä juonet, mitkä salaiset ohjesäännöt ja kavalat
kiertotiet tässä keskustelujen muurahaispesässä!
Historia, joka on kirjoitettu Münsterissä ja Osnabrückissä
tapahtuneista, kaikkia Euroopan valtoja, paitsi Turkkia ja Venäjää
koskevista rauhansopimuksista, täyttää kuusi vahvaa nidosta.
Ratsastajan pelkäämä hetki oli kuitenkin vihdoin tullut, jolloin
sodan liekki oli sammuva poltin-aineen puutteesta. Keisari Ferdinand
III oli uhrannut viimeiset sotajoukkonsa ja viimeiset aarteensa,
hänen perintömaitansa uhattiin, hänen liittolaisensa luopuivat.
Pyhimyksen pääkallo ei voinut pelastaa suurinta osaa Baierista.
Tämä tapahtui silloin, kun Ruotsi lähetti sotaan 70,000 miestä,
Ranska 40,000. Westfalin rauha allekirjoitettiin lokakuun 10
päivänä vanhaa lukua 1648 Osnabrückissä sekä pian sen jälkeen taas
Münsterissä. Ehdot ovat tunnetut: taattu omantunnon vapaus, pyhä
romalainen valtakunta hajotettu liiton kautta 361:een itsevaltiaaseen
pikkuvaltaan, 8:aan vaaliruhtinaskuntaan, nimikeisarikuntaan,
jonka hallitsia kantoi keisarin arvonimeä; maavoittoja Ranskalle,
Ruotsille, Hessen-Kasselille ja Brandenburgille; sekä 5 miljonaan
riksiin Ruotsin palkatuille sotajoukoille. Espania jatkoi vielä neljä
vuotta sotaansa Ranskaa vastaan.
Näin lavealle ulottuvaa rauhansopimusta ei maailma ollut sitte Roman
loistavien päivien nähnyt. Kolmenkymmen-vuotinen sota alkoi uskon
puolesta, mutta oli lopulta sota vallan puolesta. Kirkko, joka
tahtoi olla kaikki, oli tämän jälkeen tuskin muuta kuin valtion
palvelia. Paavi Innocentius X, joka vastusti Westfalin rauhaa, ei
itse käsittänyt, kuinka oikeutettu hänen vastustuksensa oli, jos
sitä katsoi korkeammalta, kuin hänen paavillisen vallanhimonsa
kannalta. Sillä taistelussa uskon puolesta katosivat maailmasta
korkeimmat elämänkysymykset, mitkä ristiretkien ajoista siihen asti
olivat voineet innostuttaa ja koota Euroopan kansaa. Sen tyhjyyden
sijaan, jonka ne jälkeensä jättivät, syöksähtivät kaikellaiset
huonot himot, jotka rupesivat vallasta taistelemaan. Ruhtinaat
pakottivat holhouksen alaisia kansoja kuten lammaslaumoja edellään
kulkemaan taistelussa valtiollisen asemansa puolesta. Missä ruhtinaat
eivät hallinneet, nousi kansojen kateus taistelemaan kaupanteon
ja yksityisen edun etuisuuksista. Siinä taisteltiin, mutta eipä
enään sen edestä, mikä elämässä oli pyhintä, eli iankaikkisesta
autuudesta; puolitoista vuosi-sataa eteen päin taisteltiin vallan,
kullan ja kunnian puolesta, siksi että omantunnonrauha oli siittänyt
ajatuksen vapauden ja se taas oli synnyttänyt kansanvapauden, joka
haparoitsi etsien maaliansa valtiosäännöllisen hallitusmuodon ja
kansallisuuksien aikakaudessa.
Ruskean hevosen ratsastaja riisui hevosensa ja antoi uskolliselle
seuraajalleen muutaman hetken levon.
"Mitä?" sanoi hän. "Nyt jo väsynyt ja vielä on paljo, paljo
tekemättä maailmassa! Kaviosi ovat kuluneet, lautasesi hyytyneen
veren peittämiä. Etkö tiedä, että paljo vielä on tehtävänä sekä että
on pitkä aika maailman loppuun? No siis, levähdä täällä hetkinen
hävitetyn kaupungin tuhassa ja pureskele haudoilla kasvavaa ruohoa,
sillä välin, kuin minä nousen vuorenhuipulle katselemaan työtäni!"
Hänen tarvitsi oikaista pitkää vartaloansa, joka oli käynyt
puutuksiin satulapuussa. Muutamilla askeleilla hän astui
Finsteraarhornin kukkulalle ja katseli ympäri Eurooppaa. Keskustan
valtakunnat, ne, jotka eivät ole pohjoiset eivätkä eteläiset, eivät
itäiset eivätkä läntiset, olivat julman autioiksi saatettuja. Heidän
asujamistaan oli kaksi kolmatta osaa kaatunut miekan, nälän tahi
ruton hävityksistä; jälkeen jääneet katsoivat joka askeleelta arasti
taaksensa, peläten, että turmion tuoja kentiesi jälleen seisoi heidän
selkänsä takana. Paremman, vaikk'ei onnellisen kohtalon alaisia,
olivat maan-osan muut valtakunnat. Idässä nousi mustia, uhkaavia
pilviä, joittenka läpi pajarin nähtiin ponnistelevan Romanovien
hallitsiasukua vastaan, puolalaisten pikkuruhtinaiden kalskuttelevan
miekkojansa voimatonta kuningasta vastaan ja uhkaavan sarven
nähtiin puolikuusta himmeästi pilkistävän pilvien välistä. Etelässä
auringon valaisema Neapeli tutisi vihasta Espaniaa vastaan, joka,
itse Ranskan hätöittämänä, ei tahtonut saalistansa jättää. Lännessä
vartioitsi brittiläisten kapinallinen saari vangittua kuningastaan,
sillä välin kuin Alankomaat ylpeinä levittivät merellä vapaata
lippuansa. Pohjoisessa takoivat asepajat lepäämättä, joka toinen
mies vietiin auran kärjestä, mutta kauppa kukoisti, voitot pyyhkivät
monta kyynelettä. Ruotsi ja Suomi eivät itse tunteneet, kuinka
arveluttavasti he verta vuosivat, voitettu Tanska tunsi haavansa sitä
paremmin.
Rauha tuli. Rauha, tuo vanhan Kustaa kuninkaan aika, joka oli
loppunut, kun hänen hautakellonsa lakkasivat soimasta. Ruotsissa ja
Suomessa tuskin enään löytyi miestä tahi naista, joka saattoi muistaa
rauhan aikaa. Suku suvun perästä oli syntynyt, kasvanut, elänyt ja
kuollut rauhattomuuden aikana. Kuinka monta vihollista? Se vain
kysymyksenä. Yksi, -- siitä ei puhumistakaan, se koski enimmäkseen
rajaseutua. Kaksi, -- siinä täytyi pitää selkänsä vapaana. Kolme tahi
useampia, -- niitä vastaan oli ainoastaan yksi ainoa parannuskeino:
voitto. Ja nyt, nyt ei tarvinnut odottaakkaan vihollista enään.
Kuinka kummallista! Kun voi sopia koko maailman kanssa eikä enään
tarvinnut lähettää poikiansa sotaan kuolemaan, ei enään kahdesta
leivänkannikasta antaa toista sotajoukon elatukseksi, ainoaa
hevostansa kuormaston tarpeeksi, ainoaa taalariansa kaikkia nielevään
sotaan! Tämä tuntui oudolta. Vanhat sitä eivät uskoneet, he olivat
niin usein ennenkin tulleet petetyiksi; nuoret eivät sitä myöskään
uskoneet ja kiirehtivät kuulutusta ottamaan saadaksensa häitä pitää,
ennenkuin uusi sotaväen otto tulisi tempaamaan sulhasen morsiamensa
sylistä. Kiitokset pidettiin kirkoissa; muutamat kaupungit, joilla
vielä oli talikynttilöitä, asettivat juhlavalkeita palamaan,
toiset, joilla ei ollut, jäivät pimeiksi myöhäisenä syys-iltana.
Maaseutulaiset eivät sellaista koreutta käsittäneet. Monta kyllä oli,
jotka Jumalaa kiittivät, mutta myöskin ne lukivat kuitenkin litanian
ja rauhanrukouksen kiitoksen jälkeen.
Tukholman kaupunki eli juhlariemussa: siellä oli pidetty huolta
siitä, että yhteinen kansa sai oikein selvän käsityksen rauhan
merkityksestä. Jumalanpalveluksia kaikissa kirkoissa, muistorahoja,
ilotulituksia linnan ja virran luona, kaikellaisia kansanhuvituksia
toreilla ja puutarhoissa. Nyt oli Kristiina kuningattarella
tuhlaamisen syytä. Nyt oli hänen ja valtakunnan mahtavin aika,
mutta nyt oli myöskin hänen kunniansa korkeimmalla asteellaan,
sillä kaikki tiesivät, että hän se oli, joka oli jouduttanut tuota
kunniarikasta rauhaa ja ilman hänen mahtisanaansa se todenmukaisesti
vielä olisi riippunut sotapäällikköjen miekankärjessä. Ensimmäinen
sananlennättäjä sai 600 tukaatin kultavitjat ja sanansaattaja
aateloittiin, palkintoja jaettiin runsain käsin, ja rauhansovinto
pantiin kultakupukkaan.
Jos ilo ei ollutkaan yhtä yleinen keisari Ferdinand III:nen hovissa,
niin koetettiin siellä kuitenkin näennäisesti iloa osottaa. Myöskin
siellä _Te deumia_ veisattiin, kansa huvitteli itseään, kellot soivat
ja messut kaikuivat yöt päivät, munkit kulkivat juhlakuluissa pitkin
Wienin katuja liehuvine lippuineen ja pyhimysten luut koreissa
pyhäinjäännös-arkuissa. Neitsy Mariaa ei tunnustettu voitetuksi:
taivaan kuningatar oli, voimallisempana kuin maallinen tuolla
ylhäällä lumimaassa, rauhaa rukoillut.
Eräs keisarin alammaisista, vanha juutalainen Regensburgissa,
sai eräänä syksypäivänä rauhansanoman konttooriinsa. Pieni
liike valkoisen parran alla olevassa ylähuulessa melkein näytti
surunvoittoiselta hymyilyltä. Hän tiesi sen jo edeltä päin;
sepä oli hän, joka oli rauhan tehnyt; siinä puuttui näihin asti
allekirjoitukset vain.
"Porvari-oikeus Israelille on vielä lykätty toistaiseksi!" mutisi hän
hiljaa itsekseen. "Kärsivällisyyttä! Levätkööt nyt hetkisen Itämeren
ja Tonavan välillä. On huolta pidetty siitä, että yhtiöt Habsburg ja
Bourbon tarjoavat toinen toistansa enemmän. Minun tilini... hm...
Jerobeam!"
Ensimmäinen konttooripalvelia astui sisään.
"Keisari saa ne kolme miljoonaa, joita hän on pyytänyt, ja minä
vaadin Ranskan, arkkiherttua Ferdinand Kaarlelle annettavat
vahingonkorvaukset takuudeksi. Baierin vaaliruhtinas saa miljoonan
ylisen Pfaltzin takuutta vastaan. Nyt se ei ole 100,000:nen arvoinen,
mutta kymmenen vuoden perästä on se meille antava pää-oman korkoina.
Muut saksalaiset ruhtinaat saavat maksaa 80 prosenttia edeltäkäsin
taikka tulla minutta toimeen."
"Prinssi Kaarle Stuart pyytää yhä uudestaan rahoja, astuaksensa
maalle Englannissa. Se on ainoa ja viimeinen keino, millä hän voisi
pelastaa kuninkaan, hänen isänsä hengen", ilmoitti konttoorikirjuri.
"Kaarle I kukistukoon. Hän on minun pettänyt kuten kansansakin. Mene!
Minä asetan Oliver Cromwellin Englannin valta-istuimelle."
Kymmenen minuuttia tämän jälkeen palasi Jerobeam, tuoden mukanaan
vähäisen ohuen erittäin taajaan kirjoitetun paperiliuskan, joka
äsken oli tullut kyyhkypostissa Konstantinopolista. Ruben Zevi pani
lasisilmät nenälleen ja luki järkähtämättömän tyvenenä paperilla
olevaa hienoa kirjoitusta.
"Tiedän, tiedän", sanoi hän itsekseen. "Venedigin on tällä kertaa
onnistunut puolustaa Kandiaa. Ei tee mitään, sen tulolähteet ovat
loppuneet, kilpailu häädetty, Janitscharit voitettu... Muhamed IV on
pantu valtaistuimelle... uudet sopimukseni onnellisesti päättyneet,
turkkilainen valta on viittauksestani valmis hyökkäämään keisarin
niskaan... Vielä tahdon hillitä puolikuuta... Oi minun viisasta
Hagariani, minä tunnen sinun käsialasi! Sinä kaikkiin kykenet...
Israelin Jumala, sinä tiedät, miten Abraham sai taistella uhratessaan
Isakkinsa! Mutta täytyihän minun uhrata Hagar sinun suuren työsi
tähden; hän on sen valmistava!... Vakoojat häntä ympäröitsevät
sulttaanin palatsissa; jokainen orjatar kuuntelee, jokainen eunukki
on valmis häntä pettämään. Mutta hän on voittanut sulttaanin äidin,
Tarchanin, venakon; henkivartiaston päällikkö on häneen täydellisesti
kiintynyt... Lapsi raukka, sulttaani, näkee hänessä ainoan
suojeliansa ja uskoo hänelle kaikki. Kuprili itse on taipunut hänen
vaikutuksensa voimasta... hänellä on näennäinen valta, mutta Hagar
se on, joka hallitsee ja kaikkia päättää. Molemmat käsittävät, että
he yhdessä kykenevät kaikkeen, ja sepä heidän välillään ystävyyden
säilyttää. Oi, minun tyttäreni, minun tyttäreni, sinä pidät nyt
osmaanien koko valtaa käsissäsi!... Benjamin palaa Smyrnan ja
Välimeren kautta... Jerobeam!"
"Mestari!"
"Benjaminia odotetaan palaavaksi Smyrnasta näinä päivinä. Ei mitään
hälinää! Kuusikymmentä meidän miehistämme asetetaan hajalle pitkin
virran rantaa, jotta ovat valmiit häntä suojelemaan, jos kansanjoukot
uhkaisivat. Linnaan levitetään kultakankaasta tehty matto, jonka
tulee ulottua portista ylikerran portaille asti. _Täällä_ häntä pitää
otettaman vastaan kuninkaallisilla kunnianosotuksilla."
Ratsastaja palasi ruskean hevosensa luo. Hän oli nähnyt kaikki ja
kuullut kaikki Finsteraarhornin kukkulalta. Kun näkymätön väräjävä
ääni-aalto toi hänen korviinsa tuon vanhan juutalaisen sanat Tonavan
rannalta, vääntyivät hänen kasvonsa ivalliseen hymyyn.
Sulttaanittaria ja kuninkaita! Ja minä säästäisin päivänkorennoisia!