Mitä sanoisi Kristiina kuningatar?
Kaksi päivää tämän jälkeen näkyi satamasillan luona, jossa Levant
oli ankkurissa, 50-miehinen joukko spahia, mukanaan kaksi kalliisti
satuloittua arapialaista hevosta. Agan Mustafa toi Ruben Zevin
molemmille sanansaattajille kutsumuksen, jossa pyydettiin heitä
tulemaan suurvisiiri Kuprilin palatsiin.
Kieltäytyminen ei ollut mahdollinen. Taajaan huntuun verhottuna istui
Hagar toiseen satulaan, jonka vaippa oli kullalla kirjailtu, ja hänen
veljensä toiseen. He kuljetettiin palatsiin eri portaita, Benjamin
suurvisiirin vierashuoneeseen, Hagar autuaitten portaita, jotka
veivät haremiin. Nyt hän oli puettuna naiselliseen eurooppalaiseen
hovipukuunsa ja esitettiin suurvisiirin etevimmille puolisoille.
Hänen sydämmensä tykytti; tulisiko hän salvatuksi tähän komeaan
vankilaan, näitten helmillä koristettuin vanhojen ja nuorten naisten
joukkoon, jotka hypistelivät jokaista hänen hameensa nauhaa, vetivät
neuloja hänen hiuksistaan ja koettelivat vaihetukseksi korujansa
Hagarin päälle? Mimmoinenka elämä, minkälainen löpertely! He eivät
väsyneet vuoroon ihailemasta ja nauramasta tätä kummallisen kankeata,
kapeaan pukuun puettua uutta olentoa, joka oli niin aivan erillainen
muista käytökseltään ja vaatetukseltaan. Miksipä häntä olisi
haremiin tuotu, arvelivat he, ellei jotta hän tulisi sen asukkaaksi?
Tunsivatko he mustasukkaisuutta? Koskapa kilpailla sen nuolista
on vapaaksi päässyt? Näillä taitamattomilla, tahdottomilla sisään
teljetyillä luonnonlapsilla oli kuitenkin vapaus nauraa, itkeä,
puhua, ihmetellä, rakastaa, vihata, panetella -- tehdä kaikkea,
paitsi ajatella. Neljäntoista vuotiaat arvelivat että uusi suosikki
ehkä oli heitä vanhempi. Ja Hagar ymmärsi turkinkieltä.
Orjattaret tarjosivat dadeleita ja hillottuja ruusuja. Nuo helmillä
koristetut ahmivat makeisia, kuten ahnaat lapset. Tanssiattaret
odottivat saavansa käskyä tanssimiseen, mutta he pettyivät. Tänään ei
tanssista huolittu.
Haremin vahvat silkkiverhot vedettiin sivulle päin ja sisään astui
eunukkirivin välissä, ei nuori Ahmed, jota Hagar pelkäsi, vaan
seitsemän vuotias poika, niin ihana kuin kuva. Hänet nähdessään
kaikki haremin asukkaat viskasivat itsensä alas, kasvot lattiaverhoja
vasten. Muukalaiselle tehtiin viittaus, ja hänen täytyi samoin kuin
muittenkin osottaa kunnioitustansa. Toinen viittaus, ja kaikki
nousivat seisaalle. Mutta nyt ei noiden vihattavien huntujen
tarvinnut peittää kaikkea suloutta miesten silmiltä. Tämän pojan
edessä kaikki hunnut maahan pudotettiin. Hänen, joka oli kaikkien
herra, piti näkemän kaikki.
Mikä kummallinen lapsi! Itämaan pojat saattavat leikkiä kuten
muut, riehua koirankuria tekemässä, unhottaa kaikki makeisten
tahi iloisten seikkailujen tähden, mutta tämä poika näytti olevan
ikänsä kevytmielisyyttä ylevämpi. Noin nuorena näytti hän jo
ennaltaan olevan määrätty taisteluja ja suruja koettelemaan.
Hänen syvämielisissä silmissään kuvastui ihmeellinen vakavuus.
Hän oli kuitenkin nähtävästi ujoillaan. Hän oli alistunut
olemaan päähenkilönä juhlallisessa toimituksessa ja oli opetettu
käyttäytymään, arvokkaasti. Hagar ymmärsi, että tämä ihana,
kukoistava, surullinen lapsi, joka oli puettu vaaleankeltaiseen
silkkiin ja kullalla kirjailtuun, kimaltelevilla jalokivillä
koristeltuun päähineeseen, ei saattanut olla kukaan muu, kuin
kalifien jälkeläinen, padischa, nuori sulttaani Muhamed IV. Kuprili
seurasi häntä; seurue ja saattojoukko oli seisahtunut ulkopuolelle
tätä pyhää paikkaa, johon ei kukaan muu saanut tulla, kuin haremin
herra.
Tämä ylhäinen vieras kulki hämillään ollen hitaasti ja tervehtimättä
salin läpi. Ainoastaan kun hän seisahtui Fatmen eteen, joka Kuprilin
monista vaimoista oli vanhin, olisipa saattanut olla nuorimman
iso-äitikin, kuultiin hänen lausuvan ulkoa opittuja kohteliaisuuden
sanoja. Fatme kuunteli häntä polvillaan ja kädet ristissä rinnan
päällä. Suurvisiiri viittasi Hagarille ja hänen täytyi laskeutua
samallaiseen nöyrään asentoon. Hänen verensä kiehui, mutta tässä ei
muu auttanut, täytyi totella. Kadehdittava onni! Padischa oli jälleen
seisahtunut ja nyt aivan hänen eteensä.
Seitsemän vuotinen sulttaani, kaikkien ihailun ja kaikkien pelon
esine, soi länsimaasta tulleelle vieraalle lyhyen, välinpitämättömän
silmäyksen, kääntyi suurivisiirinsä puoleen ja loi häneen kysyvän
katseen, sai vastaukseksi narsissakukan ja kurotti sen Hagarille.
Se oli _selam_, kukkaiskieltä. Sitte käänsi hän selkänsä Hagarille,
kiirehti askeleitaan, tyytyväisenä, kun pääsi pois, ja katosi saman
tien kuin tullutkin oli, suurvisiirin seuraamana.
Kun meidän aikaan eläimillä lastattu tavarajuna seisahtuu, saa
siinä kuulla monenmoista ääntä, ikään kuin kaikkien suut siteistä
hellitettäisiin. Kuprilin haremi tarjosi samallaiset laulajaiset. Kun
esiripun viimeinen liepukka oli laskeutunut alas ja tuo pelätty lapsi
oli poissa, hän, jonka ainoastaan tarvitsi kulmakarvojaan rypistää,
antaaksensa säkkiin pistää kaikki nuo nauravat raukat ja upottaa ne
Bosporiin. Vuoren paino oli vierinyt kaikkien rinnoilta; siinä syntyi
kirkuna ja nauru, sellainen melu, sellaisia huutoja ja kysymyksiä,
että korvatkin saattoivat mennä lukkoon. Mitä hän sanoi? Mitä hän
tahtoi? Olemmeko miellyttäneet profeetan varjoa? Mitä merkitsi hänen
selaminsa?
Mitäkö selam merkitsi? Sen piankin ensimmäinen puoliso selitti,
hän, joka oli saanut niin verrattoman suuren armon, että oli
saanut kuulla tuon opetetun lapsen läksyn. Hän tuli hämmästyneen
Hagarin luo, viskasi itsensä hänen jalkojensa juureen ja laski
hänen jalkansa päänsä päälle. Nyt kaikki käsittivät hallitsian
tarkoituksen. Uudemmassa ajassa antaa kalifi nenäliinansa pudota.
Vähemmän sivistyneenä aikana, jolloin osmanit eivät ymmärtäneet
nenäliinan käyttämistä, merkitsi tuo runollisempi kuvaus, narsissan
lahjoittaminen, että uskollisten hallitsia oli valinnut ensimmäisen
puolisonsa.
Ennenkuin Hagar oli ennättänyt tointua ensimmäisestä
hämmästyksestään, astui esiin kaksi mustaa orjatarta, jotka vaiti
ollen saattoivat häntä haremin sisällä olevaan loistavaan saliin.
Orjattaret menivät pois; Hagar jäi yksin.
Oliko tämä unelma? Oli hetkiä, jolloin Hagar uneksi valveilla. Hän
katseli huonetta; siinä tuoksui nardus kaikkialla ja se olisi ollut
viehättävä, ell'ei olisi kovin näyttänyt vankilalta. Lattioita
peittivät persialaiset matot, leposohvat olivat Indiasta, tapetit
Samarkandista. Hän nosti oikeanpuolista verhoa: siinä oli pukuhuone,
ja vasemmanpuolisen verhon takana oli kylpyhuone. Hän katsoi ulos
matalan, puoli-ympyrän muotoisen ikkunan läpi, siinä oli lumoavan
kaunis näkö-ala, josta näki kaupungin, rauniot, puutarhat, meren,
lukemattomia purjeita ja siintävässä etäisyydessä aasialaisen
rannikon. Mutta ikkuna oli korkealla, syvällä sen alapuolella
kimalteli vesi ja ikään kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi
luotettava, oli varmuuden vuoksi vielä pantu kullattu rauta-ristikko
ikkunan eteen.
Tunti kului. Se sisälsi odotusta, kysymyksiä ilman vastausta,
huokauksia, vapauden kaipausta. Kirjailtu kellon-nuora näytti
tarjoavan apuansa. Hagar soitti. Yksi noista mustista orjattarista
astui sisälle.
"Mihinkä minua on viety? Miksikä olen täällä?"
Orjatar aukaisi suunsa ja osoitti poikkileikattua kieltänsä. Tätä
vastausta oli aivan helppo käsittää.
"Mutta minä en tahdo kauemmin odottaa. Saata minua ulos! Minä tahdon
ratsastaa takaisin kaleerini luo satamarantaan."
Orjatar aukasi oven, osottaen kahta aseellista mustaa eunukkia, jotka
seisoivat käytävässä. Mahdotonta oli paeta. Hagar jäi jälleen yksin.
Mitä varten kaikki tämä oli tehty? Eräs asia johtui hänen mieleensä,
joka samalla häntä viehätti ja hirvitti, valloitti hänen mielensä,
syrjäyttäen kaikki muut vaikutukset: Narsissa kukka!
Vaivoin saattoi hän hillitä kuohuvia tunteitaan. Ovi avattiin.
Sisään astui suurvisiiri Kuprili, puolustellen itseään sillä, että
hänen täytyi saattaa sulttaani takaisin palatsiinsa. Tämän mahtavan
visiirin käytös ja puhetapa oli nähtävästi muuttunut. Hän jäi
seisomaan istuvan vankinsa eteen ja osotti hänelle sellaista ihailua
kuin kuvanveistäjä jumalankuvalle, jonka hän itse on veistänyt ja
asettanut siihen paikkaan, jossa hän sen luulee parahiten vaikuttavan.
"Uskottoman tytär", sanoi suurvisiiri juhlallisesti turkinkielellä,
"kiitä profeetaa, että olet päässyt minun herrani armoihin!
Suvaitse suoda orjallesi anteeksi, että hän ensin sinua nähdessänsä
tyhmyydessään, ajatteli vähemmän ylhäistä liittoa. Profeeta on
paremmin selittänyt minulle sinun etevät ominaisuutesi. Maailman
viisain tähtien tutkia, pyhä dervishi Hussein Ben Ali, on tänä yönä
valvonut Suleiman kioskin luona ja tähdet ovat hänelle ilmoittaneet
taivaan ennusmerkit. Läntisen taivaanrannan yli oli noussut merkki,
joka ennusti voittoa ja kunniaa uskollisten kalifille. Olen siitä
käsittänyt, että sinä olet se valittu, sekä ett'ei sinun arvoistasi
asemaa ole muualla kuin meidän suuren profeetamme varjon rinnalla.
Suo anteeksi palveliallesi, ett'ei hän ole tahtonut antaa päivääkään
hukkaan mennä, saadaksensa varmuutta tähtien ennustuksesta,
esittämällä sinua ylhäiselle herrallensa, jonka silmille Allah
suokoon maata hedelmälliseksi tekevän auringon loiston. Sinä
olet löytänyt armon hänen ylhäisissä silmissään, jotka maailmoja
vapistuttavat ja minä olen ensimmäinen, joka alammaisuudessa
jalkojesi juuressa kunnioitustani osotan."
Näin sanoen viskasi tuo kaikkivaltias suurvisiiri itsensä leposohvan
eteen ja suuteli Hagarin jalkoja. Hagar ei niitä vetänyt pois. Hän
oli ehtinyt käsittämään, vaikk'ei miettimään kohtalonsa vaihtelua.
Nähdessään Kuprilin jalkainsa juuressa, tunsi hän millainen valta
hänellä oli, ja tämä tunne ensin oli vastustamattoman valtava.
Osmanin vaipuva tähti hallitsi vielä itäistä Eurooppaa ja läntistä
Aasiaa. Nämät maailman-osat, nämät summattomat kansanjoukot
viskasivat nyt Kuprilin henkilössä itsensä Hagarin jalkojen juureen.
Näihin asti ei nainen noitten raakalaisten silmissä merkinnyt muuta
kuin himoa: heidän tuli nyt oppia tuntemaan häntä ajattelevana
olentona. Hagar ymmärsi, että hän oli tullut palatsijuonen aseeksi
ja oli kyllin viisas havaitsemaan ylhäisen aseman vaarat. Kuprili
suuteli hänen jalkojaan siinä salaisessa tarkoituksessa, että hän
käyttäisi Hagaria valtansa aseena. Hänen kauttaan tahtoi hän hallita
nuorta sulttaania, ja jos Hagar tähän havaittiin kelvottomaksi,
tulisi hän katoamaan, kuten moni ennen häntä, jonakin yönä Bosporin
vilpoisiin aaltoihin. Mitä muuta? Varovaisuutta, viisautta, viekkaus
viekkautta vastaan!
"Nouse!" sanoi valittu arvokkaisuudella, joka oli sekä synnynnäinen,
että myöskin opittu Kristiinan koulussa. "Jos niin on, kuten sanot,
ei valtakunnan ensimmäisen palvelian tule maata jalkojeni juuressa;
hänen tulee olla ensimmäinen neuvon-antajani. Noin viisas mies
ei varmaankaan kummeksi, että näin odottamatoin kunnia tuottaa
jonkunlaisia epäilyksiä. Uskollisten hallitsia, jolle Jumala suokoon
Suleiman voittoja ja Davidin elämän pituuden, on vielä lapsi."
"Ylhäinen hallitsiatar, tuollainen epäilys osottaa, kuten kaikki,
sinun etevää ymmärrystäsi. Ei muhamettilaisen ole oikeus ottaa
puolisoa itselleen, ennenkuin hän on tullut kuudentoista-vuotiaaksi,
mutta meidän pyhässä koranissa ei missään kielletä valitsemasta
puolisoa ennen sitä aikaa. Minä olen edeltäkäsin ajatellut, että
tämä arveluttavalta tuntuisi. Meidän ylhäisellä herrallamme ei
tule haremia olemaan, ennenkuin hän on kuudentoista-vuotias, mutta
sinulla pitää olla asuinkertasi hänen palatsissansa, kuten hänen
iso-äidillään Kösemillä oli ennen, kuin meidän täytyi hänet poistaa,
ja jossa sulttaanin äiti Tarchan vielä asuu, hän kun nykyään on
validé. Hän on hyvä ja myöden antava; hänen korvansa on sinun
huuliesi ääntä kuuleva. Sinun pitää joka päivä pääsemän padischan
luo, ensi aluksi hänen neuvon-antajanaan, sittemmin, kun aika on
tullut, hänen ensimmäisenä puolisonaan."
"Kun se aika tulee", muistutti uusi sulttaanitar, "ei padischa enää
hoitajaa pyydä; hän on haluava yhdenikäistä eli nuorempaa puolisoa."
Kuprili iski silmää viekkaasti.
"Ylhäinen hallitsiatar, suo minun sanoa, että sinä et ymmärrä
antaa tarpeellista arvoa ihanuutesi viehätysvoimalle ja nerosi
etevyydelle. Sinä saat yhdeksän vuotta käyttää vaikutusvoimaasi
yksin-omaisesti. Ja ensimmäisenä saat sen myöskin pitää haremissa. Ja
sinun viisaudestasi riippuu, koska tahdot valita herrallesi nuorempia
puolisoja."
"Sinä rauhoitat pelkoani, mahtava visiiri! Valtakunnan hallituksesta
en ensinkään huolehdi; sitä ei saata kykenevämpiin käsiin jättää
kuin sinun. Suurin kunnia, jota halajan, on, että voisin herraani
miellyttää, ja joka päivä selittää hänelle, miten suuret ansiot
sinulla on. Vaaditko minua tunnustamaan profeetan oppia?"
"Kalifin ensimmäinen puoliso ei saata olla muftin ja uleman
apua vailla. Muuten pakotamme miekalla ainoastaan miehiä meidän
pyhään uskoomme. Me emme tunne kristittyjen suvaitsemattomuutta
naisia kohtaan. Meidän haremissamme viihtyvät kaikkinaiset
uskontunnustukset."
Taaskin Hagarin rinnassa jotakin kuohahti, -- ei hänen uskontonsa
vuoksi, mutta naisen itsetuntoa oli loukattu. Nuo raakalaiset
ylenkatsoivat naisen uskoa siksi, ett'eivät myöntäneet hänellä olevan
sielua.
"Hyvä", sanoi hän kylmästi. "Muftit ja ulemat tulevat minuun
tyytymään. Sinä tiedät nyt, mahtava visiiri, että pelkäämättä
uskallat jättää herrasi kalliin henkilön minun haltuuni. Vaaditko
vielä jotakin lisäksi?"
Jos Kuprili olisi ollut yhtä suora kuin älykäs, olisi hän vastannut:
minä vaadin, että korvasi on minun luonani ja suusi sulttaanin luona.
Mutta hän vastasi:
"Orjasi ei saata mitään vaatia, hän saattaa ainoastaan rukoilla, että
hän saisi olla sinun ylhäisessä suosiossasi, kuten teräksinen tikari
kulta-lippaassa. Minä esitän sinulle ylhäisen herrani tädit: Aischen,
Fatimen ja Chanfaden. He antavat sinulle pesu-astian, jossa kätesi
peset. Suvaitsetko jo tänään muuttaa padischan palatsiin?"
"Tahdon kuusi päivää olla vieraanasi. Minä tahdon lähettää sanan
iso-isälleni, Ruben Zeville. Hänellä on kyyhkysiä Konstantinopolista;
minulla on kyyhkysiä Regensburgista."
Kuprilin otsa hänen päähineensä alla vetäytyi ryppyihin.
"Kalifi ei _pyydä_ puolisoitaan; hän _valitsee_ niitä."
"Sanasi ovat viisaat", vastasi Hagar levollisesti. "Minä en pyydä
iso-isäni suostumusta, minä ilmoitan hänelle, miten padischa on
osottanut minulle armoansa. Sinun pitää lukeman viestini ja hänen
viestinsä myöskin."
"Käske!" vastasi suurvisiiri.
"Sen lisäksi toivon saada kohdata veljeäni Benjaminia."
"Käske!"
"Vihdoin tahdon pitää uskollisen palveliattareni Sabinan sekä
Regensburgilaiset kyyhkyseni."
Vähäisen miettimisen perästä sekin toivomus myönnettiin. Jos
kyyhkyset kävisivät vaarallisiksi, niin oli muitakin hävityskeinoja
niitä varten kuin haukkoja. Välipuhe oli loppunut; vanki ei saattanut
enempää pyytää vanginvartialtaan. Sulttaanin kaikkivaltias ministeri
ajatteli itsekseen, kun hän haremin oli jättänyt:
"Valkeanliekki on meille hyödyllinen, kun vain suljemme sen vahvojen
muurien sisään. Tämä nainen saattaa tulla verrattoman arvokkaaksi
liittolaiseksi tahi vaaralliseksi viholliseksi. Minä pidän huolta
siitä, että hän valitsee edellisen osan. Pahimmassa tilassa löytyy
silkkinuoria... ja säkkejä."
Hagar jäi yksin. Tuo suljettu ovi kohosi ikään kuin muurina koko
hänen entisyytensä ja tulevaisuutensa välille. Hän oli vastaan
ottanut tähtien kutsumuksen, niin, kuten välttämätöntä otetaan
vastaan, ei pelotta, mutta empimättä. Nyt alkoi hänen sisällinen
taistelunsa. Menneisyys kohosi hänen eteensä, hän pudisti pois
kaikki muistot, kuten kuluneen vaatetuksen. Tuo mennyt elämä, olemus
ilman pohjaa, etsintä ilman maalia, minkäpä arvoinen se olikaan? Ei
löytynyt mitään eikä ketään, jossa hän eroamattomasti olisi kiinni
riippunut. Mutta tuo ajatusten maailma, jossa hän oli elänyt, tuo
masentamaton vapaudenhalu, jonka kaikki nöyryytykset olivat tehneet
vain hillitsemättömämmäksi, mitä niistä tulisi? Hän vajoisi haremin
alentavaiseen, hengettömään, ajattelemattomaan, eläimelliseen
elämään, ruokittavaksi makeisilla, huvitettavaksi leluilla, ja
koruilla koristeltavaksi. Hän teljettäisiin häkkiin, pantaisiin
kultakahleisiin, ei yksikään liike olisi vapaa eikä yksikään toiminta
itsenäinen, ja sitä elinajakseen! Hän palvelisi kahta despoottia
tahdottomassa orjuudessa, kasvattaisi toista ja tottelisi toista
sekä joutuisi ehkä molempien upotettavaksi. Mikä teeskentelemisen
verkko, mikä elämä täynnä viekkautta! Hän, sukupuolensa vapain,
uhkeamielisin, tiedoista rikkahin ja lahjakkain, alentaisi itsensä
näin vertaisiansa alemmaksi ja vieläpä entistä köyhää Hagar Ringiäkin
halvemmaksi...
Hän viskasi itsensä toivotonna leposohvaan. Mitäpä hän ei olisi
tahtonut antaa lieventävästä kyyneleestä, ainoasta lohduttavasta
rukouksesta! Mutta hän ei saattanut itkeä, hän ei osannut rukoilla.
Hän saattoi ainoastaan tuntea itsensä toivottoman yksinäiseksi, niin
auttamattomasti kadotetuksi, kuten se tuntee olevansa, joka kaikki on
rakentanut omaan itseensä ja on kadottanut itsensä.
Äkkiä hypähti hän ylös.
"Mitä Kristiina kuningatar sanoisi, jos hän Doxansa näkisi tässä
alennustilassa? Eikö vain hän nauraisi niin sydämmettömästi, kuin
_hän_ ainoastaan nauraa saattaa? Eikö hän voitonriemulla huudahtaisi:
sanoinhan sen sinulle; ilman minua et ole mitään!"
Suuttumuksen puna nousi Hagarin poskille.
"Silloin minä kysyn häneltä samati kuin hänen oli tapana kysyä
minulta: tiedätkö kuka _minä_ olen ja kuka _sinä_ olet? Tiedätkö että
minä olen käskiänä valtakunnassa, jonka rinnalla sinun valtakuntasi
on kuten pähkinänkuori? Oi, minä olen huoannut, olen sanomattomasti
halannut kerran päästä vertaiseksesi ja nyt olen sinua ylhäisempi,
nyt on sinun paikkasi minun jalkojeni juuressa! Älä sano, että olet
yksinvaltias valtakunnassasi, sekä että minä ostan valtani olemalla
suurvisiirin tottelevainen orjatar! Minä olen syntynyt valtaan, kuten
sinä, ja mitä sinä ansaitsematta olet perintö-oikeudella saanut,
sen minä olen viisaudella ja voimalla voittava. Yhdeksän vuotta,
ja koetetaan sitte vertailla, mitä sinä olet minun rinnallani!
Sinä ylenkatsot puolison velvollisuuksia, sinä et tahdo taipua
miehen vallan alle. Hyvä, minä olen lapsen puoliso, minä olen yhtä
itsenäinen kuin sinä; mutta minä olen, mitä sinä et _saata_ olla,
vaikka halusta tahtoisit: herrani hallitsiatar."
Uusi sulttaanitar käveli kiivain askelin edestakaisin pehmeitten
lattiamattojen päällä. Hän oli päätöksensä tehnyt; hän oli jälleen
entisellään.
"Miksikä vapista? Arpa on langennut ja sitä ei muuttaa saata. Kyllä
tulen Kuprilin orjattareksi sillä ehdolla, että hän tulee minun
orjakseni. Tähteni, minä kiitän sinua! Sinä olet vienyt minut
vallan portaille; sinä olet kerran vievä minua sen kultaiselle
valta-istuimelle. En ole ollut mitään, tahdon kerran olla kaikki."
Hiljainen huokaus salin kynnykseltä oli vastauksena näihin sanoihin.
Sabina oli tuotu tänne suurvisiirin käskystä ja seisoi nyt ovella
hämmästyneessä odotuksessa. Tuo rehellinen Nerikentyttö oli
toivottomana pelästyksestä.
"Ne sanovat... ne sanovat, että koiraturkki on ottanut minun rakkaan
neitini!"
"Niin, kuningattareksensa, Sabina. Ja sinun pitää oleman ensimmäisenä
hovineitonani. Etkö ole iloinen noin suuresta kunniasta?"
"Iloinen? Jumal' armahtakoon. Olisinko minä iloinen, kun haukka vie
hienon kultakyyhkyseni?"
"Lue minulle jotakin, minä tarvitsen sanan rauhattomuutta vastaan.
Lue 45 psalmi, Herran voidellun vihkimisvirsi!"
Sabina otti huoaten psalttariraamatun, jonka Risebergasta olivat
mukaansa saaneet, selaili sitä, mutta ei saattanut kyynelten takia
löytää vihkimisvirttä. Sen sijasta hänen silmiinsä sattui 57 psalmi:
-- "Minun sieluni makaa jalopeurain keskellä, jotka ovat niinkuin
tulen liekit; ihmisten lapset, joiden hampaat ovat kuten keihäs ja
nuolet, ja heidän kielensä kuten terävä miekka. Verkon he virittävät
minun käymiseni eteen ja painavat alas minun sieluni. Korota itsesi,
Jumala, taivasten ylitse ja sinun kunniasi ylitse kaiken maailman!"...
"Se ei ollut se psalmi, Sabina, jota tarkoitin."
"Eikö ollut?" Suokaa anteeksi... "Minun jalkani on kompastunut"...
"Älkää panko luottamustanne ruhtinoihin!"... "Sinä, Herra, älä tee
liittoa hävityksen valta-istuimen kanssa."...
"Ei, nyt et sinä osaa lukea. Valmista minun vuoteeni! Sinä olet nyt
kaikki mitä minulla on jäljellä entisestä elämästäni..."