Ebba, oletko milloinkaan jalopeuralla ratsastanut?
Toukokuun 15 päivänä 1648 illalla istui kuningatar suuressa
vastaan-ottohuoneessaan. Hän istui juhlallisesti odottaen ikään kuin
ulkomaalaista lähetyskuntaa vartoessa. Valtiorouvat olivat olleet
hänen puheillaan ja menneet pois, hovineidot olivat saaneet käskyjä.
Ovet olivat tarkkaan vartioidut. Paitsi kolmea erittäin kutsuttua,
ei kukaan päässyt kuningattaren puheille. Suosikki kreivi Maunu
astui sisään varovaisilla askeleilla ja tiedusteli, tutkiaksensa
mielenlaatua, miten hänen majesteettinsa terveyden laita oli.
Kristiina hätimiten katsoi pois auki olevasta kirjastaan:
"Minä voin aina hyvin, kun olen tehnyt rauhansopimuksen itseni
kanssa. Ei ole tosi, että kaikki paha tulee vatsasta. Kaikki paha
tulee sisällisestä sodasta ruumiissa ja sielussa."
Hänen muotonsa sävyt vaihtelivat usein, ja kreivi oli tutkinut niitä
kaikkia, kuten hyönteistentutkia tarkastelee perhon tuntosarvia
mikroskoopilla, mutta tänään oli siinä jotakin tavallista lujempaa,
melkeinpä uhkaavaa. Kuningatar näytti hänestä vartioitsevalta
jalopeuralta, jota ei uskalla lähestyä eikä koskea, vaikka se
näennäisesti onkin levollinen.
Kreivin uteliaisuus oli suuressa määrässä jännitetty, mutta hän
ei uskaltanut kysyä enempää. Hän tiesi jotakin, mutta ei kaikkia.
Kristiina ei koskaan ilmaissut ajatuksiaan kokonaan, ei edes
tuttavallisimpina hetkinäkään suurimmalle suosikillensa. Jotakin tänä
iltana piti tapahtuman; -- mutta mitäpä? Kreivi Maunu loi kysyvän
silmäyksen palveleviin hovineitosiin; he tiesivät vielä vähemmän kuin
hän ja katosivat pian huoneesta. Kreivi oli ääneti, kuningatar samati.
Hetken perästä astui piispa Johannes Mathiaksenpoika sisälle, hän
otettiin vastaan armollisella huomiolla ja käskettiin istumaan
kuningattaren _oikealle_ puolelle. Hän oli vanhentunut aikojen
taisteluissa; hän ei saanut täydellistä voittoa, mutta ei myöskään
joutunut täydellisesti tappiolle väittelyssä _Idea boni ordinis_
kirjasta. Hän oli valmistanut ja allekirjoittanut Hagar Ryningin
todistuksen, että väärinkäsitys riippui sananselityksistä, ja siihen
oli papisto tyytynyt sillä ehdolla, että _Formula concordiae_
otettaisiin ruotsalaisen kirkon tunnustuskirjojen joukkoon. Se oli
raudankova puhdas-oppisuus, jota tässä tahdottiin tyrkyttää kaikille
vaarallisille vapaa-uskoisille, ja tuon hurskaan piispan mielestä oli
rakkauden laki kuitenkin kaikista ylin.
Kristiina käsitti hänen huolensa, kurkotti hänelle kätensä ja sanoi:
"Vielä ei tämä käsi ole allekirjoittanut _Formula concordiaeta_ eikä
sitä luultavasti teekkään."
"Minä kiitän armollista esivaltaani", vastasi piispa, nähtävästi
tyytyväisenä. "Täytyy kärsiä heikko-uskoisia."
"Ja rakkaudessa heikkoja", virkkoi Kristiina hymyillen.
"Armollinen röökinä, rakkaus on toista luontoa; se on voimallinen
kuin kuolema. Missä se vallitsee, kestää se kaikkea, uskoo kaikkea,
toivoo kaikkea ja kärsii kaikkea."
"Suokaa anteeksi, arvoisa isä, en ole ollut niin onnellinen, että
tässä kurjassa maailmassa olisin löytänyt rakkautta, joka kärsii
kaikkea ja kestää kaikkea; mutta paljon haittaa on minulla ollut
rakkaudesta, joka uskoo kaikkea ja toivoo kaikkea. Ajattelen, että
vähän leikkaisimme sen sokean Jumalan tehottavia siipiä."
"En minä puhu lihallisten ihmisten huikentelevaisista himoista",
sanoi piispa lempeästi.
"Ei, minä ymmärrän. Mutta auttakaa nyt minua tänä iltana, arvoisa
isä, sillä tuossa näen yhden tulevan, joka uskoo kaikkea ja toivoo
kaikkea... millä perusteella, jätän sanomatta. Varma on, ett'ei hän
kärsi kaikkea."
Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa astui sisään hovipuvussa, joka samalla
myöskin oli sotilaan puku. Ei yksikään tummentunut veripilkku, ei
yksikään tomunhiuke taistelukentän sannasta tahrannut nyt hänen
kaunista keltaista nahkavarustansa tahi hienoa pitsikaulustaansa.
Pitkä, huolellisesti jakaukselle pantu musta tukkansa valui hänen
leveille hartioillensa, tuo tukka, josta Kristiina äsken oli kutrin
nähnyt. Ohuet viiksensä kiemurtelivat käärmeen tapaisina hänen
päättävän ylihuulensa ympäri; vartalo oli käynyt täyteläisemmäksi
eikä osottanut mitään toivottoman rakkauden kärsimyksiä. Käytös oli
yhä sujuva, kuten kokeneen sotilaan tulikin olla; mutta katseessa
ja huulien ympärillä oli jonkunlainen etsivä epävarmuuden ilmaus,
ikään kuin olisi hän täällä tuntenut itsensä vähemmän turvalliseksi,
kuin taistelukentällä. Ulkonaisesti myöntyväisen muodon takana piili
uljaan voiman itsetunto tuossa miehessä, joka saattoi taipua kuten
ponnin, mutta joka myöskin saattoi puolensa pitää, kun hänen aikansa
oli tullut. Mikä oli hän nyt? Jalopeura, jonka silmät olivat sidotut.
Hän suuteli juhlallisesti kuningattaren kättä sekä odotti, että
hän alkaisi keskustelun. Maunu kreivi, joka oli valmis tarkkaamaan
pienintäkin kuisketta, huomasi, että kuningatar kutsui pfaltzkreivin
istumaan _vasemmalle_ puolellensa. Oikealla ja vasemmalla puolella
on aina ollut erinomainen merkitys, mutta ei koskaan niin, kuin tänä
aikakautena.
Tehtyään muutamia vähäpätöisiä kysymyksiä matkasta Tukholmaan, rupesi
Kristiina pitkittä mutkitta puhumaan siitä tärkeästä kysymyksestä,
johon tänään vastaus oli annettava.
"Teidän lemmellisyytenne", sanoi hän, "on antanut Maunu kreivin
ja tohtori Johanneksen kautta tietää toivomuksenne olevan, että
vihdoinkin saisitte ehdottoman päätökseni siitä asiasta, joka meitä
molempia läheltä koskee, nimittäin puolison valinnastani. Sen vuoksi
teidän lemmellisyytenne suvainnee anteeksi, että olen kutsuttanut
nämät arvoisat miehet, ilmoittaakseni heidän läsnä ollessaan
mielipiteeni teidän lemmellisyydellenne, kuten minä myöskin Jumalan
edessä sen sanoa tahdon, ilman mitään korupuheita tahi kiitos-sanoja."
[Sen keskustelun, jonka pääpiirteet tässä on lyhennetyssä muodossa
esiin tuotu, on Kaarle Kustaa laveasti omakätisesti kirjoittanut
ja löytyy se Arckenholtzin: "Drottning Kristinas arbeten och
märkvärdigheter, öfvers, af Gjörwell." 2 osa, siv. 40 ja seur.]
Pfaltzkreivi kumarsi ääneti.
"Minä siis ilmoitan, etten tahdo estää teitä toivomasta saada minua
avioksenne; mutta en myöskään anna teille toivoa, että se tapahtuisi."
Äänettömyys. Kuningatar jatkoi:
"Jos minä naimisiin menen, vakuutan ja lupaan minä, ett'en ketään
muuta maailmassa aviokseni ota, kuin teidän lemmellisyytenne oman
henkilön."
Äänetön kumarrus.
"Siinä tapauksessa ett'en naimisiin menisi, tahdon minä valtakunnan
hyväksi ja turvaksi koettaa julistaa teidän lemmellisyytenne minun
_successor'ikseni_ ja valtakunnan perintöruhtinaaksi."
Taaskin äänettömyys. Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa oli hyvin oppinut
monessa tieteessä, mutta kaunopuhuja hän ei ollut, kuten Kustaa II
Aadolf sekä hänen tyttärensä Kristiina. Hän odotti äänettömänä ja
melkeinpä hämillään noitten lupausten jatkoa, jotka olivat kylläkin
loistavia ja kuitenkin samalla aivan pieniä.
Kristiina kävi malttamattomaksi. Hän oli aikaansa katsoen tavattoman
lyhyessä ja supistetussa muodossa, määrällisesti ja tarkkaan
punnituilla sanoilla puhunut, mitä hän tahtoi sanoa ja odotti nyt
vastausta.
"Enempää en voi luvata", lisäsi hän. "Jollei teidän lemmellisyytenne
siihen tyydy, niin minä en kuitenkaan saata muuta päätöstä tehdä."
"Monta ennen annettua lupausta on antanut minulle aihetta uskomaan
toista teidän majesteettinne minun halpaa henkilöäni koskevista
ajatuksista", virkkoi nyt pfaltzkreivi äänellä, joka ilmaisi, että
toivonsa oli pettynyt.
"Tohtori Johannes saattaa kyllä todistaa, että lapsen lupauksilla
ei ole mitään merkitystä, ellei hän niille aikahisena anna
_consummationia_ ja vahvistusta", virkkoi Kristiina.
Piispa noikkasi, lisäämällä ettei mikään estänyt hänen
majesteettiansa tekemästä päätöstä kaikkien uskollisten alammaisten
sydämmelliseksi iloksi.
"Sanoinhan minä teidän lemmellisyydellenne", jatkoi kuningatar
vilkkaasti, "ett'en vielä mitään ole päättänyt sinne enkä
tänne. Mutta sen tahdon _insisterata_ ett'en päätöstä tee
_considerationista_ teidän lemmellisyyttänne tahi itseänne
kohtaan, vaan _égardista publicum bonum'ia_ kohtaan ja turvatakseni
isänmaatani. Kun nyt aion jättää Saksassa olevan sotajoukkoni
teidän lemmellisyytenne johtoon, pannen teidät generalissimukseksi,
tapahtuu se ainoastaan sen avun tähden, minkä minä toivon teidän
lemmellisyytenne tekevän valtakunnalle ja jotta se olisi turvattuna,
jos minulle jotakin kuolettavaa tapahtuisi."
"Kiitän nöyrimmästi minulle osotetusta armosta", vastasi
pfaltzkreivi, "minun tulee siihen tyytyä. Mutta minun
pyrintömääränäni on ollut yksin-omaan teidän majesteettinne oma
henkilö eikä mikään muu."
"Niin, niin, minä käsitän tuon puhetavan", keskeytti häntä Kristiina,
yhä malttamattomampana. "Minä puhun valtakunnasta ja teidän
lemmellisyytenne puhuu itsestään ja minusta. Mitä minä tähän siis
vielä lisään? Pitääkö minun pyytää miettimisen aikaa, kuten tapana
on, kun neito ei heti tahdo kiihkeälle kosiallensa vastausta antaa?
Pitääkö minun luvata, mitä ei mikään muu neito lupaa, että teidän
lemmellisyytenne saa loppupäätökseni, kun olen 25 vuoden vanha?
Niin, minä sen lupaan; onko siinä kyllin hyvitystä? Onko teidän
lemmellisyytenne nyt tyytyväinen?"
"Kiitän alammaisesti ja olen tyytyväinen kaikkiin, mikä teidän
majesteettianne miellyttää. Minun _facit'ini_ ei ole ollut mikään
muu, kuin saada onnekseni teidän majesteettinne henkilön omakseni,
ja saatanko minä tyytyä leivän palaan, kun se minulta otetaan, jota
hartahimmasti halajan? Mutta ellen tätä toivoani täytetyksi saa, en
enään milloinkaan tahdo Ruotsia nähdä."
Nyt Kristiina syttyi kuin tuleen.
"Ja tuota sanoo minulle hän, joka siellä täällä on tyytynyt
muihin kuin minuun! Mitä loruja nuo tuollaiset ovat? Olenko minä
mikään Chloë, joka talutan lampaita ruusu-nauhasta ja teidän
lemmellisyytenne huokaava Damon, joka hoitaa laumoja isänsä
kartanossa? Minä tunnen Damonini: sillä hänen ei milloinkaan pidä
olla _contenti_. Jonka Jumala on asettanut johonkin korkeampaan tässä
maailmassa, hänen ei pidä tyytyä lampaankeritsemiseen."
"Tiedän sen aivan hyvin, teidän majesteettinne on sen sanonut
minulle itselle rakkaan sisareni häissä menneenä vuonna, ett'ei
teidän majesteetillanne ole mitään _affectionia_ minun henkilöäni
kohtaan, niin että minun on tuosta täytynyt _despererata_. Olen sen
vuoksi myöskin Jumalaa rukoillut, että hän minun mieleni kääntäisi
pois tästä aikomuksestani, jotta sillä en teidän majesteettinne
epäsuosioon joutuisi ja omaa vahinkoani saavuttaisi; mutta katsokaa,
siihen en ole ollut _capable_. Ennemmin olen tuosta joka päivä
kärsinyt ja rakkauteni teidän majesteettinne henkilöön päivä päivältä
enentynyt niin, ett'en itse enään voi hallita itseäni, vaan täytyy
minun joutua sen epäsuosioon, jota halukkaimmin tahtoisin miellyttää."
Hieno, ivallinen hymy, jota Kristiina tuskin huoli salatakkaan,
ilmaisi, että hän epäili tuon selityksen todenperäisyyttä. Hän
hillitsi itsensä, kiitti noin suuresta hellyyden osotuksesta ja
vakuutti, että hän tunsi hänen uskollisuutensa, mutta hänellä oli
syynsä, miksi hän ei vielä tahtonut päätöstä tehdä.
"Teidän lemmellisyytennehän saa tehdä valintansa sormuksen ja kruunun
välillä ja on ansaitseva molemmat _comportementinsa_ kautta sodassa."
"Jos teidän majesteettinne katsoo minua sen arvoiseksi että sormuksen
ansaitsen, niin minä en kruunusta muuta tahdo ajatella, kuin ett'ei
ketään saata verrata häneen, joka sitä nyt kantaa. Olen tullut
Ruotsiin niitten lupausten johdosta, joita teidän majesteettinne
ensimmäisessä nuoruudessaan minulle antoi, ja jollei se tapahtua
saata, mitä silloin luvattiin, suvaitsee teidän majesteettinne
käyttää minua niin kauan kuin haluatte, mutta sen jälkeen
_dimitterata_ minut virastani, olla koskematta minun kunniaani sekä
vaatimatta minua Ruotsiin, jonnekka minä en koskaan palaja. Ainoa
toivoni on silloin saada olla rauhassa."
Taaskin keskeytti häntä tuo synkistyvä katse, joka kovin pian saattoi
vaihdella.
"Rauhassa? Sitä minä olen estävä. Pois niskastani tuommoisilla
lastenloruilla! Kuulettehan, teidän korkea-arvoisuutenne, hän vaatii
minua vielä vastaamaan semmoisesta ajasta, jolloin minulla ei ollut
valtaa luvata pois talonpoikaistaloa ja vieläpä paljoa vähemmän
itseäni! Mitä pitää minun vastaaman niin yksipintaiselle herralle,
joka ei edes ymmärrä erotusta minun ja hänen säätynsä välillä? Minä
en ole sidottu lapsen lupauksista; minä ne rikon. Minä tarjoan
ruhtinaalliselle armolle ylipäällikkyyden ja vallanperimyksen,
minä käsken häntä odottamaan ja hän _refuseraa_! Mitä hävyttömiä
_discourseja_ nuo tuollaiset ovat? Vaikka hän kuolisikin semmoisessa
_esperancissa_, että olisi määrätty minun puolisokseni, eikä
milloinkaan siksi tulisi, eikö siinä olisi kunniaa kylliksi koko
maailman nähden?"
Myöskin Kaarle Kustaa tunsi Vaasa-verensä kuohahtavan suonissaan.
"Eerik Oxenstjernalla ei ollut suurta kunniaa siitä, että hän
kerran rohkeni katsahtaa ylös valittuun kuningattareen", vastasi
pfaltzkreivi uhkeamielisenä.
"Onko tämä vertailua? Olenko minä kohdellut teidän lemmellisyyttänne
kuten minä _trakterasin_ Eerik Oxenstjernaa?" virkkoi Kristiina kovin
suuttuneena, nousi seisomaan, vaan istui jälleen. "Joka ei paremmin
tiedä erottaa henkilöitä ja vaatimuksia, ei ansaitse sitä kunniaa,
jota hänelle tarjoan eikä myöskään niitä lahjoja, joita hän on saanut
Jumalalta niiden käyttämistä varten."
Kaarle Kustaa näki parhaaksi siirtää kuningattaren huomion toisaalle.
"Teidän majesteettinne", sanoi hän, "puhuu kuolemastansa ja minun
vallanperimyksestäni, ikään kuin minä tahtoisin elää teidän
majestettinne jälkeen! Ei, herrojen kanssa en milloinkaan tulisi
toimeen ja Jumala varjelkoon minua tahraamasta käsiäni heidän
veressään."
"Veressään? Kuka verestä puhuu? Sellaisia te olette! Mutta,
nähkääs, sen minä olen estävä! Huomatkaa, että minä sanoin teidän
ruhtinaalliselle armollenne: ei mitään epäjärjestystä pidä tuleman,
siis ei saa mitään verta vuotaa, jos minua kuolema kohtaisi."
"Minä en sitä käsitä. Jos teidän majesteettinne on _indifferenti_
minun henkilöstäni, on myöskin vallanperimys minulle vähäpätöisestä
arvosta. Teidän majesteettiannehan saattaa _particularinen
affectioni_ jotakuta muuta kohtaan vastedes _moverata_ tuosta minulle
nyt annetusta lohdutuksesta."
Äänettömyys. Kristiinan onnistui saada jälleen ylevä, melkein uhkaava
tyvenyytensä.
"Tuon teidän lemmellisyytenne sanoo vain saadaksensa selkoa minusta.
Sotapäällikkö tahtoo vakoilla vihollisen asemaa; mutta huomatkaa
nyt ja ensiksi, ett'en minä ole mikään vihollinen, vaan ennemmin
rehellinen ystävä ja toiseksi, että _positionini_ on päivän selvä.
Ajatuksistani en ole velvollinen tekemään kenellekkään selkoa;
eikä kukaan myöskään vaadi minua niistä tilille. Tahtooko teidän
lemmellisyytenne vai eikö, tyytyä noihin kolmeen pykälään, jotka
minä heti alusta olen tuonut esiin. Huomatkaa: _primo_: ei mitään
myöntymistä eikä kieltoa, mitä minun henkilööni tulee, ennen kuin
olen 25 vuoden vanha; _secundo_: ett'en ota ketään muuta kuin teidän
lemmellisyytenne, _jos_ naimisiin menen; _tertio_: jollen naimisiin
mene, julistetaan teidän lemmellisyytenne minun seuraajakseni... Onko
siinä kylliksi? Pankaa muistiinne, etten minä tuota tarjoa kahta
kertaa. Kyllä kovalla pitää jo muutenkin. Minä pyydän vastausta."
Tämä vastaus kesti myöhäiseen iltaan. Ei kumpainenkaan noista
kahdesta päähenkilöstä tahtonut poistua paikaltaan. Harmistuneita
sanoja vuorotellen hymyilyjen ja uhkauksien kanssa toisaalta, ja
ulkonaista alammaisuutta sekä salaista harmia toisaalta. Siinä
oli taistelu sormuksen ja kruunun välillä sellainen, ett'ei
semmoista vielä koskaan oltu Tukholman linnassa taisteltu ja tuskin
yhdessäkään muussa kuninkaan linnassa. Piispa Johannes ja Maunu
kreivi esiintyivät välittäjinä, vaikka erittäin varovaisesti, kuten
taistelevia jalopeuroja tuli kohdella, mutta kentiesi ei aina yhtä
suorasti. Loppupäätökseksi tästä tuli, että ruhtinas-jalopeura ei
tunnustanut itsensä voitetuksi eikä tyytyväiseksi, mutta malttoi
mielensä siten, että lupasi totella ja odottaa. Suostuttiin, että
kuninkaallinen liitto kaikille, myöskin kuningattaren äidille,
valtiokanslerille, neuvostolle ja säädyille ilmoitettaisiin
päätetyksi ja ainoastaan tuonnemmaksi lykätyksi sodan vuoksi,
jonne pfaltzkreivin tuli ylipäällikkönä lähteä. Yhteydessä tämän
kanssa piti Kaarle Kustaan vallanperimys saatettaman voimaansa
neuvoskunnassa ja säädyissä. Tämä erinomainen kohtaus lopetettiin
keskinäisillä vakuutuksilla kiitollisuudesta ja uskollisuudesta.
Palveleva hovineito Ebba Sparre odotteli makuuhuoneessa.
Kammaripalveliatar lähetettiin pois, kuningatar viskasi itsensä
riisumatta vuoteellensa. Hän oli väsynyt, mutta ei saattanut nukkua.
Hänen ajatuksensa olivat kuin sateesta paisunut kevättulva, jonka
täytyy virrata partaittensa yli.
"Ebba", sanoi kuningatar, "oletko koskaan jalopeuralla ratsastanut?"
"En, siitä minä kyllä itseäni varjelen", vastasi ystävä, salaten
haukotukseen uteliaisuutensa.
"Tuossa teet oikein. Siinä ei voi käyttää kannuksia; siinä ei auta
mikään muu, kuin tulikuuma rauta. Jokin, joka polttaa ja jokin, joka
loistaa. Minä olen sitä koettanut, minä."
"Ja sinä olet kesyttänyt pedon?"
"Kesyttää sitä ei taida, mutta teljetä häkkiin. Saa nähdä kuinka
kauvaksi aikaa. Siinä täytyy olla tukeva ristikko."
"Sinä ymmärrät ratsastaa, sinä."
"Kerran olen tullut satulasta viskatuksi. Norrköpingissä se oli.
Björnsnäsin luona. Tuo suomalainen velho, sinä tiedät. Hän, jolla oli
hiuskutri. Kolme kertaa on hän lumonnut minun, kolme kertaa on hän
saanut vitsoja. Kreivinna Götz! Hän kai on lähtenyt kaupungista?"
"Hän lähti toissapäivänä. Oli ollut hirveä melu ja häiriö Ryningin
perheessä ja vielä suurempi Kurjella. He pitivät ilkiöstä."
"Pitivätkö? Se on mahdollista. Minä en koskaan ole nähnyt
hävyttömämpää hameessa kulkevan, mutta en myöskään koskaan
ihmeteltävämpää. Oli hetkiä sellaisia, jolloin minä olisin tahtonut
olla hän."
"Mutta jalopeurasi on nyt kiltisti häkissä?"
"Niin, se maksoi paljon vaivaa. Neljä tuntia ratsastimme radan
ympäri. Mitä koukkuja ja sivuhyppäyksiä! Välistä hiljaista mörinää.
Ja aina jälleen samaan paikkaan, josta lähdimme ratsastamaan...
minun henkilöni, joka piti nieltämän; ei mitään muuta, kuin minun
henkilöni! Jumala varjelkoon kruunusta. Mitäpä jalopeura huolisi
kullatusta hinkalosta? Meidän kahden tulisi ratsastaa läpi maailman.
Minun piti levollisena hoitaa ohjia, kyllä minun paukkuheponi
kiitäisi minun mielikseni. Jumalani, semmoinen ulkokullattu! Hänestä
tulisi mainio valtiokansleri. Hän on ollut minulle niin uskollinen,
että hän yöt ja päivät vain on ajatellut minua. Ja jäädä eloon minun
jälkeeni, sepä hänestä mahdotonta! Mutta nyt on kuitenkin välimme
selvä... vastaiseksi, kolmeksi vuodeksi. Älä pyydä tietää enempää,
ole tyytyväinen sillä, että minä olen ohjissa! Äläkä mene naimisiin
ennen, kuin nuo kolme vuotta ovat kuluneet, Ebba; minä tarvitsen
jonkun, jonka kanssa saatan hiljaisuudessa nauraa."
"Olen seuraava armollisen kuningattareni esimerkkiä, minä odotan."
"Ei, älä sitä tee, saisit kentiesi kauan odottaa. Mene vain naimiseen
sinä, joka saatat ja uskallat sitä tehdä, mutta älä ennen, kuin nuo
kolme vuotta ovat kuluneet. Kentiesi ei ole onnellista ainaiseksi
jäädä yksin. Meissä on liika lämmintä verta, ja sitten tuntuu tuo
yksinäinen suuruus kovin kylmältä välistä. Pygmalion veisti itselleen
Galathean... Minä tahtoisin veistää itselleni vertaisen... En, en
vertaista, mutta jotakin vähän parempaa kuin leikkikalun. Toisinaan
luulen löytäneeni sellaisen, mutta kun lankaan kosken, liikuttaa
tanssimestari sekä käsiään että jalkojaan. Minä viskaan sen tuleen."
"Viimein tulee jalopeura häkistään ja kiitää pois vieden
kuningattareni muassaan."
"Luuletko? En... minä en enään pelkää joutuvani sen saaliiksi.
_Löytyy_ liika monta hiuskutria. Ebba... mihinkä ikänä tahtoisitkin
alentaa itseäsi, niin älä koskaan tasaa suosiotasi toisen naisen
kanssa!... Soita Fikeniä sisään! Minä koetan nukkua."
Kristiina kuningatar pani maata, mutta unensiivet eivät hänen
silmiään sivelleet, ajatusten seppämestarit yhä takoivat alasinta.
"Hän odottaa nyt... minä sidon hänen vielä... mutta kauan hänellä
ei malttamusta kestä... häntäpä ei ainiaaksi saata sitoa. Hänen
keltaisen nahkavaruksensa alla kuningas kuitenkin piilee... Entä jos
vapauttaisin itseni hänen siteistään ja kaikista siteistä?... Jos
minä... Hagaria on Wienissä ihailtu... hän on ollut yhdessä Euroopan
oppineimpien miesten kanssa... Miksikä minun pitää olla sidottuna
tähän raakaan maahan? Jos minä... _luopuisin kruunustani_?"