Puolisokseni hän ei ole tuleva,
vaan kentiesi Ruotsin kuninkaaksi.
Toukokuussa 1648 oli valtiodrotsi Pietari Brahe kuningattaren
kammiossa ja kumarsi hyvästijätöksi.
"Kiitän teitä, herra kreivi. Pitäkää tätä teille uskottua tehtävää
todistuksena erinomaisesta luottamuksestani teihin. Pykälät ovat
minun toivomukseni mukaan kirjoitetut; ainoastaan neljättä pykälää,
hallituksen perimistä, tahdon minä vielä miettiä. Ei minun tarvitse
muistuttaa noin kokenutta valtiomiestä ja uskollista neuvon-antajaa,
että tällaisissa asioissa vasen käsi ei saa tietää, mitä oikea
kirjoittaa. Koska kreivi aikoo lähteä Suomeen?"
"Teidän majesteettinne armollisella luvalla aion vielä jonkun ajan
viipyä Tukholmassa neuvoston rauhankeskusteluja varten."
"Hyvä. Jos teitä tarvitaan siellä, niin tarvitaan teitä myöskin
täällä, ja minä tuskin saatan olla ilman teidän uskollista
palvelustanne. Sanotaan, että kreivi on tervetullut Suomeen. Ei ole
kukaan niin hyvin kuin kreivi ymmärtänyt kesyttää tuota karhumaista
kansaa."
"Tiedän löytyvän kaksi, jotka ovat sen tehneet paremmin kuin minä:
kuningasvainaja, joka, ruotsalaisia mainitsematta suomalaisista,
on tehnyt urhoollisimmat sotilaat, mitä maailmassa on, sekä meidän
nykyään hallitseva kuningattaremme, joka on perustanut akademian
Turkuun. Kuori on ehkä karkea, mutta ydin on mantelia. Minä istutan,
Jumala kasvun antaa. Teidän majesteettinne, joka on nuori, on näkevä,
että tuosta maasta vielä tulee erinomaisia hedelmiä, kun saamme
rauhaa ja järjestystä."
"Sitä ilolla odotan. Rauha ei ole kaukana. Onnellista hallitusta
toivotan teille metsä- ja järvivaltakunnassanne, kreivi Brahe!"
Kreiviä vastaan tuli ovessa kuningattaren orpana, ruhtinatar Maria
Eyfrosyne, nykyään suosikin Maunu De la Gardien puoliso, joka oli
odottanut puheille pääsöä.
"Maria", sanoi kuningatar saksaksi leikillisesti, päällään noikaten,
"oletko tyytyväinen?"
"Olen aina tyytyväinen, kun kuningattareni vain on tyytyväinen
minuun", vastasi ruhtinatar, jotenkin hämmästyneenä tuosta
odottamattomasta kysymyksestä.
"Niin vähänkö onneen tarvitaan? Sano ennen: kun herrasi ja miehesi
on sinuun tyytyväinen. Ah niin, miksikä ei sinusta tullut Nassaun
kreivinna?"
"Kristiina... Sinä tiedät, että Maunu kreivi ja minä elämme
onnellisesti yhdessä."
"Kuten turturikyyhkyset, minä tiedän. On kyllä houkuttelevaa
yksinäisille ihmisille seurata niin miellyttävää esimerkkiä. Siksipä
kysyn sinulta: oletko tyytyväinen _minuun_?"
"Olenko ollut tyytymätön? Olenko osottanut kiittämättömyyttä?"
"Muistaakseni kerran itkit krokotiilin kyyneleitä noin hirveän
halpamaisen liiton takia, kun tahdoin yhdistää De la Gardien ja sinun
kuninkaallista vertasi. Tuliko kreivi Brahe vastaasi ovessa?"
"Tuli. Miksikä sitä kysyt?"
"Hän vei muassaan kirjelaukussa paperin. Osaatko olla vaiti?"
"Aivan kuten Jakobin kirkontorni, koska kuningattareni sitä vaatii."
"En saata vaatia kirkontornia vaiti olemaan. Joka sunnuntai se
kelloillaan kaikki salaisuutensa soittaa, pium, paum, ja sinä teet
joka päivä, mitä Jakobin kirkontorni tekee ainoastaan, pyhinä."
"Minä vakuutan, Kristiina... Jos tahdot minulle uskoa jotakin..."
"Niin miehesi sen tietää illalla, Tukholma huomenna ja maailma
ylihuomenna. Mutta älä nyt tällä kertaa tee, kuten Jakobin torni, tee
ennemmin kuten torni Kolme kruunua. Se ei kelloilla kilistele, se
katselee ja on vaiti."
"Kristiina, minä olen kivi, olen piitä! Mitä kreivi Brahella on
kirjelaukussaan?"
"Naimasovinto."
"Oi, Kristiina, mikä jalomielisyys, mikä onni, mikä ilo koko Ruotsin
valtakunnalle! Sinä siis vihdoinkin olet antanut vakuuttaa itseäsi
siitä, että hänen tunteensa ovat todelliset! Sinun hellä sydämmesi ei
kauemmin ole saattanut vastustaa noin kestävää, jaloa ja uskollista
rakkautta!"
Hän lankesi kuningattaren jalkojen juureen ja suuteli hänen kättänsä.
Kristiina nosti hänen ylös, kuten lellitellyn lapsen kanssa leikitään.
"Niin, mitäpä olisin tehnyt?" sanoi hän, kun jälleen istuivat
ystävällisesti kahden kesken toistensa rinnalla. "Täytyihän minun
naittaa hänet. Säädyt eivät antaneet minulle pahaakaan rauhaa,
neuvoskunta minua hätyytti, papit peruuttivat sanansa ja vakuuttivat
minulle, että kaikki muu oli luvallista paitsi yksin, naimattomana
kuihtuminen. Täytyipä minun siis hankkia valtakunnalle lepoa. Siksipä
olen valinnut veljellesi sopivan puolison sekä antanut kirjoittaa
hänen naimasovintonsa, jossa hänelle määrään Räfsnäsin ja Ulfsundan
leiväksi sekä Thorshällan ja Eskilstunan voiksi leivälle."
"Oi, kun oletkin hyvä, Kristiina! Mutta kaikki kuninkaalliset lahjat
ovat tyhjää tyhjempiä sen onnen rinnalla, mikä hänellä olisi, jos hän
saisi itse sinun, jota hän niin hartaasti halunnut on."
"Minun? Ymmärrän, sinä puhut tuosta vanhasta romanista, kuten
säädytkin. Mutta eihän tässä ole minusta puhetta. Minä hankin
veljellesi paljoa ihanamman puolison, Hessen, Kasselin prinsessan,
Emilian, tiedäthän. Veljesipä häntä rakastaa ja hän veljeäsi. Eihän
mikään ole luonnollisempaa, kuin että minä, joka suuresti toivon,
että veljesi onnelliseksi tulisi, koetan hankkia hänelle tilaisuuden
tekemään, mitä hänen sydämmensä haluaa."
Maria Eufrosyne tuijotti hämmästyneenä tuota kuninkaallista sfinxiä.
Hän kyllä tiesi, että Kristiina saattoi laskea leikkiä, välistä
oikein armottomasti, uhreistaan, mutta tämä leikin teko kävi liika
pitkälle. Tuo pettynyt ystävä koetti nauraa.
"Ei, sinä et minua pelota. Teet vain kuten joululahjoillasikin.
Atrappi oli olevinaan koston jumalatar, vaan kun sen aukasi, tulikin
sieltä enkeli esiin."
"Mitä, Maria?" jatkoi Kristiina ollen vakaana olevinaan. "Sinä siis
luulet, että... ei, ystäväni, tunnethan minun niin hyvin, ett'et
voi uskoa tuollaisia hullutuksia. Minä menisin naimisiin? Tuohan on
menneenvuotista lunta. Tiedäthän, ett'en minä milloinkaan miehen
tahdon alle alistu. Mutta Kaarle Kustaa tarvitsee monesta syystä
arvoisensa puolison. Se on valtakunnalle tarpeellista, täytyy
ajatella hallituksen perimystä."
Ruhtinatar Maria Eufrosyne oli heikko, helposti johdettu ja tottunut
olemaan suvun lellilapsena. Mutta hän oli tarpeeksi nainen ja sisar
tunteaksensa itsensä loukatuksi.
"Minä pyydän sinua, Kristiina", sanoi hän, nousten istualta,
posket hehkuen tumman punaisina, "älä tuolla tapaa laske leikkiä
hellimmistä tunteista! Minä tunnen liiaksi hyvin jalon sydämmesi,
uskoakseni tuollaista julmuutta." Kaarle Kustaa saattaa uhrata
kaikki sinun tähtesi, mutta hänen suonissaan on liiaksi paljon sinun
kuninkaallista vertasi antaaksensa lahjoittaa itsensä toiselle.
Lebewohl... grausames Herz!
Kristiina salasi tuossa puolittain hämmästyneessä, puolittain
lepyttävässä hyvästijätössään sisällistä hymyilyä. Kreivi Brahe oli
todellakin kirjelaukussaan kantanut avioliittosopimuksen, mutta se
ei koskenut Hessen-Kasselin prinsessaa, joka jo oli naimisissa ja
jonka vaikutus nuoren pfaltzkreivin liehuviin tunteisiin tuskin enään
oli mikään salaisuus, vaan se oli sopimus, jonka piti vahvistaman
tuota kauan huhuttua pfaltzilaisen suvun ja heidän suosiainsa kovin
toivottua liittoa itse Kristiinan kanssa. Kovinpa usein häntä olikin
kaikilta tahoin alituisesti kehotettu päätöstä tekemään! Mutta
yhtä kestävänä hän vain yhä kielsi, aina siksi, että neuvoskunta
kieltäytyi määräämästä pfaltzkreiviä ylipäälliköksi Saksaan, ellei
hän ennen ollut varma kuningattaren omaksi saamisesta. Nyt hän
tahtoi nähdä, miltä tämä tärkeä askel näyttäisi tuossa naimasovinnon
vakavassa muodossa, mutta hän teki sen sillä ehdolla, että hän tuon
sitovan sopimuksen saisi repiä palasiksi, milloin hän sen hyväksi
näki. Brahelle oli uskottu näin tärkeä asia, sen varalle, että sitä
kentiesi tarvittaisiin, mutta hänenkään vaiti-olostansa ei Kristiina
ollut täydellisesti vakuutettu. Kuunteliain juorupuhe oli harhatielle
johdettava. Suosikin, kreivi Maunun, piti saaman _avisi_. Suosiko hän
kuningattaren naimista pfaltzkreivin kanssa vai oliko sitä vastaan?
Huhu sanoi: _vastaan_, ja sen on Kristiina itse myöhemmin todistanut.
Fryxell laskee edut ja havaitsee, että Maunu kreivillä olisi
ollut kylliksi syytä _suosia_ tuota liittoa. Mutta tuo puolueeton
historioitsia on unohtanut ottaa lukuun noita tottelemattomia
tunteita, jotka niin usein äänestävät järkeä vastaan. Kreivi Maunu De
la Gardie tahtoi yksin omata kuningattarensa suosion.
Kristiina ei olisi ollut nainen ja 22 vuotias, jos hän ainoaksikaan
päiväksi olisi saattanut unhottaa tuota tärkeintä kysymystä, mikä
siinä iässä nuoren naisen tulevaisuudentuumia hallitsee. Oi, tuo
viekas, tuo oikullinen sydän, joka julkeudessaan luulee olevansa
raudankova ja sulaa toki aivan helposti yhdestä ainoasta lämpimien
tunteitten lehahduksesta! Vielä kaksi vuotta taakse päin ei Kristiina
kuningatar saattanut antaa uskottomalle rakastajalleen anteeksi, että
hän oli suudellut saksalaista kammaripiikaa, ja nyt hän jo saattoi
laskea leikkiä kreivin liehakoivista tunteista Hessen-Kasselin
prinsessaa kohtaan. Kentiesi hän ei itselleenkään tunnustanut,
että tämä oli tikarin kärkien kanssa leikkimistä. Silmänkääntäjä
tavottelee ilmaan viskattuja teräviä veitsiä ja saatuaan ne kiinni
kumartelee hän yleisön käsien taputuksista. Pyysikö Kristiina
samankaltaista kiitosta? Pieni pfaltzkreivi, vähäinen maakreivinna,
kuinka alhaista hänen ylhäisyyteensä verraten! Ja kuitenkin tahtoi
hän sitoa naimasopimuksella valtaistuimeensa ja itseensä tuon
uskottoman rakastajan. Kekseliäinkään, mikä ihmisheikkouksien kanssa
keinottelee, ei olisi saattanut parempaa vaikutusvoimaa löytää. Hän,
joka luuli olevansa niin korkealla kannalla, etteivät intohimot
häneen koskeneet, niistä hän muka oli vapaa, hän ei huomannut,
että hän oli kaikkein enimmän hurmaavan lumouksen alaisena; hän ei
ymmärtänyt olevansa _mustasukkainen_.
Löytyi kuitenkin tuntematon, hiipivä henki hänen läheisyydessään
-- epäilemättä Kaarle Kustaan salainen vihollinen -- joka näytti
tietävän kaikki ja käsittävän Kristiinan paremmin, kuin hän itse
käsitti itseään. Seuraavana aamuna, pukeutuessaan Kristiina havaitsi
pöydällään nimettömän kirjeen, joka sisälsi ainoastaan seuraavat,
väärennetyllä käsi-alalla saksaksi lyijykynällä kirjoitetut sanat:
"Kysykää neiti Ryningiltä, mitä hän kantaa mustassa silkkinauhassaan
kaulustimensa alla!"
"Fiken", sanoi kuningatar suuttuneena kammarineidolle, "kuka on
rohjennut laskea kirjeen pöydälleni?"
Fiken vakuutti henkensä ja autuutensa kautta, ett'ei hän vähintäkään
saattanut aavistaa, mitenkä tuo paperi oli tullut kuningattaren
makuuhuoneeseen. Tällainen havainto ei ollut hauska. Tuntemattomat
kädet, tuntemattomat askeleet linnan sisustassa olivat aina
vaaralliset, olivat kuitenkin epäluulon alaisia, ja Kristiina
kuningatar oli epäluuloinen. Ebba Sparre sai osaa salaisuudesta
ja hänen mielestään oli paras välttää kaikkea melun nostamista
asiasta, mutta hiljaisuudessa pitää palvelusväkeä silmällä. Fiken
Långia, jonka uskollisuus näihin asti oli kaikki koetukset kestänyt,
varoitettiin pitämään asiaa salassa; mutta jos jotakin sellaista
vielä tapahtuisi, menettäisi hän virkansa, ja kentiesi mitä hän siitä
vielä saisi. "Mitä neiti Ryning saattaa kantaa nauhassaan?" kysyi
Ebba, joka ei milloinkaan oikein saattanut kärsiä tätä hänen ylhäisen
ystävänsä suosiosta kilpailevaa naista.
"Luultavasti Luciferin hiuskarvaa; en aio häneltä kysyä", vastasi
kuningatar välinpitämättömästi ja repi kirjeliuskan rikki.
Amiraali, valtaneuvos Eerik Ryning asui tähän aikaan perheineen
Tukholmassa. Hagar oli jälleen tyttärenä talossa ja oli tunnetulla
taidollaan voittanut niitten henkilöin sydämmet, joittenka suosiota
hän tahtoi saavuttaa. Tuo rehellinen vanha merimies ja hänen kelpo
vaimonsa antoivat kreivinna Tortensonin pyynnöstä ottotyttärensä
lähteä noille seikkailuista rikkaille sotamatkoille, ja olivat taas
mielihyvissään kuningattaren armon osotuksista, kun hän kaksi tahi
kolme kertaa viikossa kutsutti luokseen Hagarin ääneensä lukemaan
tahi -- oikeimmin auttamaan kuningatarta klassillisten kirjojen
tutkimisessa, uskon-opissa, filosofiassa ja matematiikissa. Samana
aamuna, kun tuo salaperäinen kirje oli löytynyt yöpöydältä, oli
Hagar kello kuudeksi kutsuttu linnaan lukemaan Cartesiusta, mutta
ei tällä kertaa hänen filosofiaansa, vaan hänen vähemmän tuttua
valontaittumis-oppiansa. Kristiina oli yhä enemmän mielistynyt tuohon
kirjaillaan, joka niin nerokkaasti johti tutkivaa ajatusta epäilemään
kaikkea paitsi omaa olemustansa.
Sama lukukammari, joka usein ennen oli nähnyt nämät kaksi
oppinutta kilpailiaa tuttavallisessa tutkimustyössä, näki heidät
myöskin nyt tutkimassa uutta, Snelliuksen vuonna 1620 keksimää
oppia valon taittumisesta, jonka Cartesius 1639 koetti paremmin
selvittää, enemmän tutkimuksien kautta kuin havainnollisilla
kokeilla. Kuningatar oli armollinen, melkeinpä kohtelias, mutta
huomattavan hajamielinen. Se loistava kyky, jolla hän tavallisesti
silmänräpäyksessä siirsi ajatusjuoksunsa yhdestä asiasta toiseen
ja samalla hämmästyttävällä selvyydellä oli kuten kotona kaikessa,
ei tänään oikein paikkaansa pitänyt. Hän havaitsi nauravansa
hajamielisenä, käsitti väärin kirjan, ääneensä lukian, ja vieläpä
moitti tuota kiitettyä kirjailiaa, ett'ei hän aina tietänyt itse,
mitä hän puhui.
"Hän on selvä omalta katsanto-kannaltaan", uskalsi Hagar väittää;
"mutta sen sijasta, että hän määrää valonsäteelle tien, jota sen
tulee kulkea, olisi teidän pitänyt viskata sormuksensa mereen sylen
syvään veteen ja koettaa havaita se siitä paikasta, jossa kulta
pohjassa kiiltää. Ajatus antaa takoa ja venyttää itseänsä kuten
kultalanka, mutta luonnonlait ovat taipumattomat: niitä ei voi
vangita seuraamatta ja vakoilematta niitä."
"Oletko kuullut", virkkoi Kristiina, äkkiä vaihtaen
keskustelu-ainetta, "että eräs italialainen Toricelli on keksinyt
_vacuum'in_. En tiedä mitään niin ihailtavaa kuin se taito, joka
löytää _tyhjän_, se on paras, lähinnä sitä taitoa, joka löytää
_kaikki_."
"Näin jesuiittakollegiumissa Wienissä erään kapineen, joka oli
kokoonpantu tuon uuden keksinnön mukaan ja sitä nimitettiin
_barometeriksi_. Sen avulla mitattiin ilman painetta."
"Se on hauskaa; minä tahdon tuottaa sen kapineen Parisista. Ilman
paine? Siis saattaa purjeessa mitata ilman painetta ja tuulen voimaa.
Meidän aikamme on utelias: se tunkee luonnon sisustaan. Mitäpä vielä
nähdään vuosisadan kuluttua? Barometeri, sanoit sinä? Tahdon muistaa
tuon nimen."
"Ilman paineen mittaamista varten tarvitaan vielä tyhjä tila
purjeisiin", muistutti Hagar.
Hän olisi saattanut säästää tuon oikaisun. Kuningatar ei ollut sitä
kuulevinaan, vaan jatkoi vilkkaalla tavallaan:
"Cartesius hallitsee valoa, Toricelli ilmaa, De Geer on
jo kaksikymmentä vuotta hallinnut maan sisustaa. Meidän
muurarimme, nuohojamme ja paloruiskumme ovat kauan hallinneet
valkeata: anna minulle vielä titaani, jättiläinen, joka vettä
hallitsee, niin uudestaan luomme maailman... Kuinka sinä jouduit
jesuiittakollegiumiin?"
"Vein puoltokirjettä kenraalin-viransijaiselle pater Malines'ille,
joka lupasi toimittaa asiani kreivi Trautmansdorffin suosioon.
Malines vei minut oppineisiin seuroihin ja jesuiittakollegiumiin."
"Tunnusta, että loistit oppinesi noitten hurskaitten isien joukossa!"
"Hoh, armollinen röökinä; noitten Euroopan oppineimpien miesten
rinnalla olin minä kuten raakalainen!"
"Korupuheita! Sinä löit niitä sormille, kuten olet lyönyt Lutheria ja
Kalvinia. Otaksun, että he olivat ihastuneet sinuun sekä että sinä
salavihkaa olet jesuiitta. Tuossa mustassa nauhassa sinä kannat pyhää
jäännöstä tuolta kaikkein kristillisimmältä virkakunnalta muistoksi
onnellisesta kääntymisestäsi. Mikä se on? Ehkäpä pyhän Loyolan luita
tahi kuusi hiuskarvaa paavin parrasta?"
"Ei, niin hurskas minä en ole", vastasi Hagar hymyillen, mutta
kuningattaren tarkka katse havaitsi heti, että tuossa hymyilyssä
piili jonkunlainen hämmästys.
"Sanoinhan sinulle, ett'ei sinusta ole arkkipiispaksi Upsalaan.
Ajatteleppas, että epäillään sinun harjoittaneen salakuiskeita
kirkkomme vihollisten kanssa, sekä että ainoastaan suora tunnustus
voi pelastaa sinua lutherilaisesta inkvisitsionista! Muista,
mitä piispa Johanneksen on täytynyt kärsiä hyvää tarkoittavista
tuumistaan! Totuus esiin nyt vain: mitä nauhassasi kannat?"
"Viatonta muistoa, joka ei kenenkään omaatuntoa loukkaa, ei
lutherilaista eikä katolilaista."
"Sen täytyy olla jonkinlainen sydäntä koskeva asia, koska sitä niin
lähellä sydäntä säilytetään. Saanko nähdä tuon kapineen? En minä
salaisuuttasi ilmaise, vaikka se olisikin pyhän Britan syömähammas."
"Armollinen röökinä... En ole jesuiitta enkä lutherilainen. Minun on
kunnia tunnustaa kuningattareni uskoa: olen cartesilainen."
"Jumalani, mitkä mutkat tuollaisen vähäpätöisyyden takia!" huudahti
Kristiina nauraen, tarttui silkkinauhaan ja veti esiin pienen
kultakotelon, jonka hän heti aukaisi. Kotelossa oli musta hiuskutri.
Hän piti sitä valoa kohden. Hymyily kävi epävarmaksi, katse muuttui,
hehkuva puna nousi hänen poskilleen. Myöskin Hagarin posket
punastuivat.
"Ovatko nämä Kustaa Kurjen hiuksia?" kysyi kuningatar, ollen itse
kärkäs saamaan selityksen, joka näytti yksinkertaisimmalta ja
luonnollisimmalta.
"Ei", vastasi Hagar, joka oli liika ylpeä käyttääksensä tätä
helppoa keinoa päästäksensä vaarasta. "Ne ovat hänen ruhtinaallisen
armonsa pfaltzkreivin hiuksia, Jankovitzissa otettuja. Kuula oli
pannut korvalta hänen kiharansa epäjärjestykseen; hän pyysi minua
tasaamaan hiuksiansa, ja minä pidin omanani hänen luvallaan tämän
kutrin muistona urhoollisesta miehestä ja kunniarikkaasta tappelusta
kuningattaren puolesta."
Kristiinan vihastuminen oli aina pikainen ja suunnaton. Hän viskasi
hiuskutrin lattialle, tallasi sitä jaloillaan, tarttui lujasti
Hagarin molempiin käsiin ja katseli häntä niin läpitunkevalla
katseella, ett'ei moni muu sitä olisi kestänyt. Tämä oli nyt kolmas
kerta, jolloin nämät kaksi seisoivat kuin taistelevat kotkat toinen
toistansa vastassa, ja tällä kerralla näytti loukkaus olevan
kuolettava.
"Sinä... sinä... hänen porttonsa, sinä!" huudahti kuningatar
lyhyillä, katkonaisilla sanoilla, joittenka jokainen tavu oli
tikarinpistos. "Minä en sinua tapa, kurja... minä ylenkatson sinua!"
Hän työnsi kiivaasti Hagarin luotaan.
Hagarin äsken punasta hehkuvat posket olivat käyneet ihan kalpeiksi.
Hänen silmänsä kohtasivat räpöttämättä Kristiinan tulta iskevää
katsetta, ja astuen pari askelta taakse päin vastasi hän:
"Ottakaa takaisin nuo sanat! Ne ovat kuningattaren arvoa alentavat."
"Mene, mene!" huudahti Kristiina, hirveästi suuttuneena, ja etsi
soitinkelloa. Hagar näki liikkeen, tarttui soittokelloon ja piti sitä
suljetussa kourassaan, niin ett'ei se helähtänyt.
"Armosta, kuulkaa minua! Tyyntykää hetkeksi, niin minä kaikki
selitän, kuten toukokuun 12 päivänä petoksen selitin."
Kristiina seisoi oven luona, käsi oli tarttunut ovenvääntiöön,
hän aikoi huutaa vahtia, mutta hillitsi itsensä. Oliko se entisen
liikanaisen maltittomuuden muisto, joka vaikutti, vai häpesikö
hän sitä, että alammainen hänen sai noin pois suunniltaan? Hän
istahti synkkänä ja ankarana lukupöytänsä ääreen, joka tällä kertaa
oli tuomiopöytä, ja osotti kädellään, että hän tahtoi rikollista
kuunnella. Soitinkello annettiin takaisin hänen käytettäväkseen.
Hagar kertoi tuttavuudestaan pfaltzkreivin kanssa, hänen
kysymyksistään kuningattaresta sekä omista varovaisista
vastauksistaan. Nuoren everstin pyrkimisestä hänen tuttavuuteensa,
luuli hän voivansa olla puhumatta. Heidän välinen suhteensa oli ollut
moitteeton ja rouva Beata De la Gardie valpas. Hagar ei salannut,
mitä oli leikillään puhunut, ottaessaan hiuskutrin lattialta,
eikä myöskään pfaltzkreivin vastausta, joka ilmaisi tarpeellista
kunnioitusta kuningattaren henkilöä kohtaan. Tämä vähäpätöinen
kohtaus Jankovitzissa oli tapahtunut ihmisiä täynnä olevan tuvan
puoleksi aukiomen oven edessä. Sen, joka on katsonut tarpeelliseksi
juonitella tästä asiasta, pitäisi myöskin saattaman todistaa, että
kertoja nyt oli puhunut totta.
"Onko siinä kaikki?" kysyi kuningatar kylmästi.
Hänellä oli ollut aikaa jäähtymiseen.
"Kaikki, armollinen röökinä."
"Mitä sillä tarkoitit, kun ennustit hänen ruhtinaalliselle armollensa
Ruotsin kruunun?"
"Armollinen röökinä tuskin löytänee ainoatakaan alammaisistaan, joka
ei olisi kuullut puhuttavan odotetusta ylhäisestä liitosta, eikä
siitä sydämmestään iloitsisi."
"Se ei sinuun koske. Minua ei koskaan mies tule hallitsemaan, vielä
vähemmin kuningas. Mutta ei kukaan tiedä, mitä täällä tapahtuu, jos
minä kuolen. Pidä kehno hiuskutrisi! Se saattaa mahdollisesti tuottaa
sinulle aateliskartanon."
"Ei mikään saata olla minulle niin kallis, kuin kuningattareni
luottamus kunniaani. Suvaitkaa vakuuttaa minua luottamuksestanne,
niin minä en pyydä mitään ruhtinas-suosiota."
Oli kylmä lukuhuoneessa. Kristiina oli vaiti muutaman
silmänräpäyksen, nousi istualta ja lämmitteli itseään tulen edessä
suuren avonaisen kamiinin ääressä. "Pyydä minulta anteeksi." sanoi
hän vihdoin. "Mistä, armollinen röökinä?"
"Sanasta, joka olisi saattanut toiselta viedä pään. Ei sanota
kuningattarelle, että hänen sanansa alentavat hänen arvoansa."
"Kuka siis on kunnialliselle neidolle antava hyvitystä siitä, että
häntä on portoksi nimitetty?"
Taaskin rupesi tuo tuskin hiiltynyt viha liekitsemään ilmi tulena,
tuossa helposti syttyvässä hallitsialuonteessa. Ei löytyne mitään
esimerkkiä siitä, että Ruotsin Kristiina koskaan olisi tunnustanut
katuneensa sanaa tahi tekoa, mutta löytyy monta todistusta siitä,
että hänen jalommat tunteensa olivat voittaneet hänen vihansa.
"Kirjarotta, sinä tuossa maatuneessa opissasi", huudahti Kristiina,
uudestaan kuohahtaen, samalla kun hän kiivaasti kohensi kamiinissa
palavia kekäleitä: "sinä kurja pieni hehkuhiili, joka luulet voivasi
valaista maailmaa ja josta ei huomenna ole mitään muuta jäljellä,
kuin hyppysellinen tuhkaa, tahdotko sinä käydä oikeutta _minun_
kanssani? Eikö siinä ole kyllin armoa, että minä vielä tuhlaan
sanaakaan sinun tähtesi? Pitääkö minun vielä lisäksi antaman
sylirakille sokeria sen vuoksi, että olen sallinut hänen nalkuttaa?
Etkö käsitä, sinä, joka kaikki ymmärrät, etteivät minun sanani
ole mikään koulu-ainekirjoitus, jota sinun tulee suosiollisesti
parannella ja oikaista? Jos tahdot piirtää riipaleen reunustaan,
niin vedän minä ristin koko sivun ylitse ja lähetän sinun kaikkine
hanhenkyninesi takaisin siihen sudenpesään Suomeen, jota sinun ei
milloinkaan olisi pitänyt jättämän. Pyydä minulta anteeksi tahi mene
tiehesi!"
"Saanko vastata armolliselle röökinälle?"
"Et, se on tarpeetonta. Jos vielä sanankin vastaat, niin et ole enään
huomenna Tukholmassa."
"Teidän majesteettinne", vastasi Hagar kylmästi kumartaen, "minä
en huomenna enään ole Tukholmassa enkä myöskään enään ole oleva
teidän majesteettinne alammainen. Wienin keisari on tunnustanut,
että olen oikeutettu olemaan Götzin perheen jäsenenä. Toivon
löytäväni maan, jossa ei kukaan turhaan pyydä hyvitystä väärästä
häväistys-sanasta. Niin halpa kuin lienenkin, on kunniani minulle
kuitenkin yhtä suuresta arvosta, kuin teidän majesteettinne kunnia
on teille, ja panen vastalauseen ansaitsematonta syytöstä vastaan,
joka hyvää mainettani loukkaa. Nimitettäköön minua kirjarotaksi,
mutta sylirakkina en anna tallata itseäni. Jotakin olen oppinut
teidän majesteettinne koulussa, ja siitä tahdon olla kiitollinen,
niin kauan kuin elän: 'Ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa
alentaa itseänsä.' Mitä tuohon vähäpätöiseen muistoon tulee, joka
noin arvaamatta on teidän majesteettinne mieltä pahoittanut, pidän
sitä tyhjää vähemmässä arvossa, sitte kuin onnettomuudekseni olen
kadottanut sen, mikä paljon kalliimpaa on: armollisen kuningattareni
suosion ja luottamuksen."
Näitä sanoja lausuessaan viskasi Hagar hiuskutrin sammuvaan
hiillokseen. Kutri kiemuroitsi kuten käärme, kuohahti hentoon,
ruskeaan vaahtoon, hiiltyi, kimalteli vielä puolen sekunnin ja katosi.
Tuolla tavoin ei vielä yksikään alammainen ollut tälle aikansa
mahtavimmalle kuningattarelle puhunut, ja vielä sellaiselle, joka
niin ankarasti muisti kuninkaallista arvoansa yllä pitää. Mutta jos
Hagar odotti uutta vihan purkausta tahi mahdollisesti äkkinäistä
mielen muutosta suopeampaan suuntaan, kuten toukokuun 12 päivänä,
niin hän tuossa odotuksessaan pettyi. Kristiina oli ääneti,
liikkumaton ja umpimielinen, kuningatar kokonaan, ja viittoi vain
kädellään, että tuo rohkea kapinoitsia sai esteettömästi lähteä.
Pois menevä teki lyhyen syvän kunnian-osotuksen, ja ovi sulkeutui
vielä kerran noitten molempien suurilahjaisten, luomakunnan
suosikkien välillä, jotka sielunsa perusjohteessa olivat niin
läheisiä heimolaisia, mutta myöskin niin yhtäläisiä, että lakkaamatta
törmäsivät yhteen, lakkaamatta kaipasivat toisiansa, mutta eivät
kuitenkaan koskaan sietäneet toinen toistansa.
Kristiina kuningatar oli selväjärkinen ja kylliksi jaloaatteinen
havaitaksensa kapinoitsian pistävissä sanoissa jotakin omasta
itsestään, jota hän saattoi anteeksi antaa, vaikk'ei suvaita. Mutta
hänen ajatuksensa olivat jo ehtineet siirtyä toiselle suunnalle,
jonka rinnalla pienen ääneensä-lukian kapinoiminen haihtui
vähäpätöisyydeksi. Hän istui hetken vaipuneena sydäntänsä koskeviin
ajatuksiin.
"Hyvitystä! Kukapa siis minulle hyvitystä antaa!... Ei...
puolisokseni hänen ei pidä tuleman, mutta kentiesi... Ruotsin
kuninkaaksi."