Sinä olet minun kehittämäni:
tahdotko olla minulle uskollinen?
Sotamarsalkka Lennart Torstenson oli luuvalon ja sotapalveluksen
runtelemana palannut Ruotsiin lokakuussa 1646, etsiäksensä lepoa ja
rauhaa. Olematta puoluemies, häntä kuitenkin pidettiin kuningattaren
itsehallituksen suosiana, joka ei suinkaan Kristiinan silmissä
vähentänyt hänen loistavaa sotilaskunniaansa. Hän oli suuressa
suosiossa ja sai Kristiinan tavan mukaan runsaita armon osotuksia;
samana päivänä hän korotettiin vapaaherraksi ja kreiviksi, sai
maatiloja ja kunniavirkoja enemmän, kuin mitä hänelle levon
tarpeellisuuden takia olisi sopinut. Hovissa oli häntä sekä hänen
kreivinnaansa otettu vastaan mitä loistavimmalla tavalla, ja
koska hän jäi Tukholmaan ollaksensa neuvoskunnassa vastapainona
valtiokanslerin ylivallalle, kutsuttiin hän usein linnaan yksityisiä
valtion asioita koskevia kahdenkeskeisiä keskusteluja varten.
Rauhankeskustelut Osnabrückissä keisarin, Ruotsin ja Ranskan välillä
olivat edistyneet niin pitkälle, että ainoana rauhan esteenä nyt oli
Ruotsin vaatimukset saada maata Saksasta vahingon korvaukseksi. Tämä
este ei ollut helposti voitettavissa; ruotsalaiset rauhanvälittäjät,
Juhana Oxenstjerna, joka piti kiinni valtiokanslerin vaatimuksista,
ja Adler Salvius, joka oli kirjevaihdossa kuningattaren kanssa,
olivat salaisessa riidassa keskenään. Ranskalainen lähettiläs
Chanut, Mazarinin valtiotaidon liukas ase, oli voittanut
kuningattaren suosion ja koetti kaikin tavoin tinkiä Ruotsin
vaatimuksia. Näistä hauraista langoista, jotka olivat kaikellaisten
juonten sekoittamia, riippui Euroopan rauha ja kansojen kohtalo.
Eräänä päivänä 1647 vuoden alussa oli kuningatar jälleen kutsunut
luokseen kreivi Torstensonin etsiäksensä hänestä uutta tukea
tuota liika itsevaltaista valtiokansleria vastaan. Kuningatar oli
antanut hänen asettaa eteensä kartan, nähdäksensä Wrangelin ja
Köningsmarkin komennon alla Saksassa olevat sotajoukot, kysynyt
vuoden sotaretkistä, mitä niistä oli odotettavaa, sekä valittanut
Oxenstjernojen äärettömiä vaatimuksia, jotka viivyttivät rauhaa.
"Ruotsi", sanoi hän, "keskusteli Baierin kanssa välirauhasta;
keisari tarjosi yksityistä rauhaa. Hän tiesi kyllä kuinka paljo
keisari Ferdinandin tarjoumukseen oli luottamista; mutta sellaisia
tarjoumuksia ei olisi pitänyt päästää käsistään. Mitä varten tarvitsi
yksipäisesti vaatia Hinter-Pommeria, joka tekisi Brandenburgin
Ruotsin viholliseksi? Mitä varten vaatia sodan vahingon korvaukseksi
noita 20 miljonaa, joita Ruotsi on pyytänyt, mutta joita Saksa ei
saattanut maksaa nykyisessä paljastetussa tilassaan? Hän, Kristiina,
ei ollut mikään kauppias, joka rauhaa myi rahasta. Ruotsi oli saanut
saalista kyllin ja saisi vielä maanlisäystäkin. Vaatisiko se vielä
maksua kunniastansakin?"
Kristiina lämpeni näitä sanoja sanoessaan. Kansojen menestys, joka
rauhasta riippui, näytti hänestä olevan korkeampi päämaali, kuin
satunnainen voitto. Samati, kuin hän ei tahtonut hävittää Tanskaa,
koska hän sen kukistumisesta näki korvaamattoman onttopaikan syntyvän
pohjoisten kansojen tulevaisessa solidaritetissa, niin hän ei
myöskään tahtonut pakottaa keisaria viimeisiin asti, koska se olisi
tulevaisuudessa tehnyt kaiken liiton mahdottomaksi. Tätä Kristiinan
pitkänäköisyyttä ei ole täydelleen voitu arvostella, mutta se
tulee selvemmin esiin, jos hänen valtiotaitoansa vertaillaan hänen
seuraajiensa, kymmenennen ja yhdennentoista Kaarlen valtiotaitoon.
Historia on kiinnittänyt itsensä Kristiinan persoonallisiin
johtosyihin; eikä ilman syytä, mutta ei saa unhottaa, että myöskin
hänen itsekkäisyydessään oli jotakin suuremmoista -- siinä, -- että
hän itse tahtoi olla kaikki, ajatella kaikkea, osata kaikkea ja --
tuhlata kaikkea.
Torstenson oli tavallisella varovaisuudellaan varoittanut liika
äkkiä vähentämästä Ruotsin vaatimuksia, kun kuningatar alkoi
puhua kummankin Osnabrückissä olevan valtakunnan rauhanvälittäjän
keskinäisestä vihasta, Juhana Oxenstjernan, joka edusti isäänsä,
valtiokansleria, ja Adler Salviuksen, joka otti vastaan salaisia,
usein vastakkaisia määräyksiä Kristiinalta itseltä. Tässä tuli arka
kohta näkyviin; tässä esiintyi jälleen hyvin, enimmän sorahtava,
mutta vielä salassa oleva epäsointu, mikä Kristiinan hallituksessa
oli. Tuo Aksel Oxenstjerna, tuo alammainen, joka tahtoi hallita
valtakuntaa, huolimatta, tekikö hän sitä Kristiinan tahdosta tahi ei,
tuo jo ennen suuresti mahtava ylimys, jonka hän tuskin enemmän kuin
vuosi sitten oli korottanut kreivilliseen säätyyn, ja antanut hänelle
kartanoita ja kunnian-osotuksia, jotka rauhaa viivyttivät? Kuningatar
luuli havaitsevansa hänen ajatuksensa eikä salannut epäluulojansa.
Valtiokansleri tahtoi sotaa siksi, että se tuotti aatelistolle
valtaa, kunniaa ja rikkautta; hän viivytti rauhan solmimista sen
vuoksi, ett'ei hän tahtonut antaa kuningattarellensa eikä Ruotsin
kansalle miettimisen aikaa eikä lepoa, sillä tämä olisi tullut
ylhäisen aateliston ylivallalle vaaralliseksi. Ruotsin ylimykset
olivat karsain silmin ennen katselleet Puolaa, jossa aatelisto oli
kaikki, kuningas ja kansa ei mitään. Nyt samat herrat katsoivat
karsain silmin Englantia, jossa kuningasvalta oli varjoksi vaipunut.
Puola jo oli tasavalta, Englanti oli pian siksi tuleva. Miksikä ei
Ruotsi seuraisi niin vietteleviä esimerkkejä?
"Oletteko unhottanut, kreivini", lausui kuningatar, onnettomana
ajatellessaan heikkouttaan, hän kun oli muutamia päiviä sitten
parahtanut itkemään neuvoston kokouksessa, "oletteko unohtanut,
että meidän ruotsalaiset lordimme nyt myöskin rupeavat saarnaamaan
uskonkysymyksistä kilvan englantilaisten kanssa?"
"Sitä en ole saattanut huomata", vastasi Torstenson levollisesti.
"Ettekö ollut neuvoskunnassa tuorstaina? Ettekö muista, miten
valtiokansleri moitti Johannes Mathiaksenpoikaa hänen _Idea boni
ordinis in ecclesia Christi'nsa_ takia?"
"Olen minä kuullut, että papit ovat havainneet jotakin loukkaavaa
siinä _ideassa_. Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, etten minä
koskaan sekaannu uskonriitoihin."
"Te? Sen kyllä uskon. Mutta jokainen valtaneuvos, olkoon enemmän
tahi vähemmän lahjakas, luulee olevansa enemmän kokenut tuollaisissa
asioissa, kuin valtakunnan piispat. Johannes Mathiaksenpoika
selittää, että Kalvinilaiset ovat melkein yhtä hyvät kristityt
kuin me, sekä että heidän oppinsa eroaa meidän opista enemmän
sanojen muodon kuin merkityksen puolesta. Kun minä rohkenin olla
havaitsematta mitään väärää piispan kirjassa, vastaa valtiokansleri
minulle, ett'en sitä käsitä sekä että minä tuotan turmiota
valtakuntaan. Jos minulla olisi aikaa, tahtoisin hänelle todeksi
näyttää raamatun sanoilla, ettei piispa Johannes ole väärässä, vaikka
riidanhaluiset papit ja ylpeät valtaneuvokset suutaan supattavat
semmoisista. Jospa minulla olisi yksi, joka tuon osaisi paperille
panna, antaisin minä hänelle siitä työstä talon. Mutta ei yksikään
pappissäätyläinen uskalla sitä tehdä, kun papisto niin kovin on sitä
vastaan ja minun kirjurini katsovat tuota kuten porsas tuulimyllyä."
"Niin, täällä puhutaan paljon tähän aikaan piispa Johanneksen
_Ideasta_", vastasi Torstenson. "Vaimoni tahtoi äsken tietää, miten
tämän kirjan laita on ja silloin eräs minun perheessäni oleva nuori
henkilö selitti tämän kirjan päätarkoituksen niin selvästi, ett'en
tiedä, mitä arkkipiispa Lenæus olisi siihen saattanut vastaan
väittää."
"Jos tuo oli teidän kotisaarnaajanne, niin hänen _ei_ tarvitse toivoa
papintilaa Ruotsin valtakunnasta, jollei mahdollisesti Strängnäsin
hiippakunnassa; mutta siellä piispa Johannes ei itsekkään lujana istu
hallituksessa."
"Minun kotisaarnaajani on liiaksi papillinen loukataksensa
korkea-arvoista säätyä. _Ideaa_ puolusti toinen, joka ei pelkää.
Armollinen röökinä tuntee neiti Ryningin."
"Mitä? Hagar Ryning? Hagar Ring? Hänestä minä uskon mitä hyvään. Hän
osotti minulle päivän selvään, että Kalvinilaiset ovat arveluttavasti
erehtyneet; hän on yhtä selvään osottava, että he ovat oikean uskon
pylväitä. En tietänyt, että kreivi on tälle henkilölle huomiotansa
suonut."
"Hän seurasi pari vuotta takaperin vaimoani sotaretkelle ja on ollut
hänelle suureksi avuksi sota-elämän hankaluuksissa. Hänellä on selvä
järki eikä hän ole koskaan neuvoton, ei koskaan arka."
"Kreivi käy kaunopuheliaaksi. En luullut, että tuo pieni retutyttö,
jonka minä maantieltä otin, saisi noin korkeita arvolauseita.
Selväjärkinen, no niin, mutta itsepäinen ja kaikellaisiin
mielijohteisiin taipuvainen... Lähettäkää hänet minun luokseni;
tahdon katsoa, voinko vielä häntä käyttää. Tiedättekö, kreivi,
että minä tein tytön aatelisneidiksi harmittaakseni rouva
Beata Oxenstjernaa? Se oli äärettömän hauskaa! Jospa kreivi
olisi nähnyt tuon ylpeän suvun, kuin heidän täytyi seurustella
juutalaisjälkeläisen kanssa minun hovissani."
"Armollinen röökinä suo anteeksi, ettei minulla ollut aikaa
tutkistella sukuluetteloja. Näyttää siltä, kuin neiti Ryning olisi
löytänyt ylhäisiä sukulaisia Saksassa. Hän on minun kustannuksellani
tehnyt matkustuksia Wittenbergiin, Regensburgiin ja Wieniin. Tapahtuu
välistä kummallisia seikkoja suuressa sodassa. Vaimoni kertoi
jostakin heimolaisuudesta Götzin kreivillisen suvun kanssa."
"Mitä? Sotamarsalkka Götzin kanssa! Saksan murhaenkelin! Se nyt vielä
puuttui. Lähettäkää tyttö tänne; piispa Johannes on pelastettu! Minä
kiitän teitä, kreivi Torstenson, kokeneen sotapäällikön neuvoista
suurissa ja pienissä asioissa. Uskokaa minua, keisari saattaa
usein olla helpommin voitettu, kuin valtiokansleri. Minun täytyy
tuumia, _koska_ on nähtävä kumpika meistä kahdesta hallitsee Ruotsin
valtakuntaa ja pyydän yhä vielä kuninkaallisen suosioni ohessa teidän
uskollisia neuvojanne."
* * * * *
Samana päivänä kello 4 iltapäivällä ilmoitettiin Hagar Ryning
tulleeksi kuningattaren lukuhuoneeseen.
Nyt oli puoli neljättä vuotta kulunut siitä, kuin tähtien, niin
erilaisten kohtalojen alaiset ja kuitenkin kerran niin lähelle
yhdistetyt suosikit olivat nähneet toisiansa silmästä silmään.
Hagarin tervehdys ei ollut vähemmän kunnioittava kuin ennenkään,
mutta enemmän juhlallinen; hallitsiattaren katse kylmempi ja
läpitunkevampi. Molemmat mittasivat toisiansa; molemmat ymmärsivät,
että olivat kasvaneet sisällisesti sitte kuin viimeksi olivat
toisiansa tavanneet, kun Hagar erosi hovipalveluksestaan.
Tapaisivatko he nyt toisensa ystävinä vai salaisina vihollisinako?
Se riippui palveliattaresta. _Hänen_ täytyi taipua, kuningatar
sitä ei saattanut tehdä. Saipa hän luvan olla _jotakin_, kun vain
hänen kuningattarensa oli _kaikki_. Kristiina rakasti ja ihaili
intelligensiä sillä ehdolla, ett'ei se häntä syrjään sysännyt.
Hän kurotti Hagarille kätensä suudeltavaksi. Suutelo oli yhtä kylmä,
kuin alammainen.
"Olen kutsunut sinua erään uskon-opillisen riitakysymyksen tähden",
alkoi kuningatar, tuhlaamatta sanaakaan menneisiin asioihin
tahi kysymystä nykyisiin. "Sinä olet kerran tutkinut niitä
väittelykirjoituksia, jotka Kalvinin oppia vastustivat ja puolsivat?"
"Olin satunnaisesti tehnyt niitten tuttavuutta, mutta paljon lienee
nyt jo unohtunut."
"Hoh, sinä et mitään unohda, sinä." Pieni hetkellinen auringon
pilkistys vanhasta ystävyydestä valaisi Kristiinan tuntehikkaita
silmiä. "Se on tosi, sinä silloin näytit todeksi, että Kalvin oli
väärässä. Taidatko nyt todeksi näyttää, että hänen erehdyksensä vain
riippuvat sananselityksistä, sekä että hän kaikissa tarkoituksissaan
on yhtä mieltä Lutherin kanssa?"
"Koko uskon-oppi riippuu sananselityksistä. Olen lukenut _Idea boni
ordinis in ecclesia Christi_, ja myöskin sen kirjan sisällys riippuu
sanan selityksistä."
"Sinä olet ehkä oikeassa. Mutta nyt tarvitsen sellaisen selityksen
tuosta _Idea_ kirjasta, ett'ei se sodi meidän kirkkomme uskoa
vastaan. Osaatko sen minulle selvästi asettaa paperille?"
"Jos armollinen röökinä vaatii sitä, niin tahdon koettaa. Mutta yhtä
selitystä vastaan pannaan toinen."
"Etkö osaa täydelleen puhdistaa kirjaa kirkko-isiin viittaamalla?"
"Kirkko-isillä voi todistaa mitä hyvään, samati kuin raamatullakin."
"Mitä? Rohkenetko kieltää raamatun auktoriteettia?"
"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, minä tarkoitan sen selitystä.
Suvaitkaa muistaa tuota sanaa _doxa_!"
Kristiina rupesi hillitsemättömästi nauramaan. Tämä tuttu sana jään
mursi.
"Doxa, sinä! Mistä olet oppinut noin terävän jumaluus-opin, että voit
todistaa mitä hyvään selityksillä? Olet varmaankin ahkeraan käynyt
jesuittain koulua, koska kuulin, että olet käynyt Wienissä. Hyvä;
sinä saat anteeksi ehdolla, että käytät taitoasi hyödyllisesti. Tässä
on _Idea_ kirja. Istu nyt tähän ja näytä todeksi, että tämä paikka...
ja tämä... ja tämä, jonka meidän superintendenttimme Kalmarissa niin
pahasti maalailee, on kaikki aivan puhdas-oppista."
Hagar istui ja näytti todeksi niin kumoamattomasti, kuin suinkin
joku jumaluus-oppinut toivoa saattoi, että tämä... ja tämä...
ja tämä oli aivan yhtäpitävää kirkko-isien ja Lutheruksen sitä
vastaavien raamatun selitysten kanssa. Kristiina ei saattanut
salata hämmästystänsä. Nuo vaikeaselitteiset kirjoitukset, joita
hän itse turhaan oli koettanut tyydyttävästi selittää, nehän olivat
niin yksinkertaiset, että lapsi olisi niitä käsittänyt. Koko tämä
harmillinen riita valtiokanslerin ja neuvoston kanssa, joka hänelle
maksoi nöyryytyksen kyyneleitä, sehän oli aivan hyödytön ja _Idean_
viattomuus aivan selvä.
"Hagar Ryning", virkkoi Kristiina nauraen, kun he olivat tutkimisensa
lopettaneet, "minä määrään sinun Lenæuksen seuraajana Ruotsin
arkkipiispaksi."
"Kiitän alammaisesti niin suuresta kunniasta", vastasi Hagar
syvällä kumarruksella, "mutta pyydän, että tuossa odottamattomassa
ylhäisyyden tilassa saan pitää hameeni kaapun alla."
"Ei, hame on jo epämukava kuningattarellekin, mutta piispalle se
tuottaisi ylenkatsetta. Rupea mieheksi, Hagar; sinä et ole vaihdokas,
sinä. Minä jään kaikissa tapauksissa kirkon päälliköksi, siis
myöskin sinun, ja käytän sinua neuvoskammarissani. Jumalani, on
niin pitkä aika siitä, kun olen saanut vapaasti puhua muitten, kuin
sotamiesten kanssa. Noitten ahdasrintaisten pappien kanssa täytyy
minun puhua nuppineuloja tahi teeskennellä. Naiset... kysy heiltä
mitä brabantilainen pitsikyynärä maksaa! Hagar... en tarjoa sinulle
asuntoa linnassa, sinä et kelpaa hovineideksi, sinä olet liiaksi
itsepäinen; mutta jos minä välistä kutsun sinua, kuten tänään,
tahdotko olla minulle uskollinen? Sinä olet minun kehittämäni.
Tahdotko tehdä minulle kunniaa?"
Vastauksen sijasta suuteli entinen hovineito, ehkä vähän lämpöisemmin
kuin ensi kerralla, kuningattarensa kättä. Mitäpä hän vastaisi? Eipä
hän saattanut toista kertaa lahjoittaa pois itseänsä.
"Hyvä", virkkoi Kristiina jälleen katsahtaen ylhäisellä katseellaan,
"älä vastaa mitään! Parempi on olla vaiti kuin valehdella. Ole
minulle uskollinen ilman lupausta. Minä saatan olla ilman sinua;
ei löydy mitään, jota paitsi en minä saata olla. En minä unohda,
kuka minä olen ja kuka sinä. Muista sitä, ja ole minulle sitten
uskollinen, jos saatat... Ah, muistanhan, sinä olet kihloissa nuoren
Kurjen kanssa; sinä tahdot alistua miehen vallan alle. Tiedätkö,
että hän on tuleva sinun herraksesi paljoa enemmän, kuin minä sinun
kuningattareksesi?"
"Kustaa Kurki on poissa sodassa", vastasi Hagar välinpitämättömästi.
"Sanotaan, että hän on tehnyt toisen liiton; minä en sitä sure.
Mutta se minuun koskisi, jos armollinen röökinä pitäisi minua
kiittämättömänä kaikesta siitä hyvästä ja suuresta armosta, jota olen
kokea saanut nyt ja ennen. Suvaitkaa uskoa, ett'en koskaan unohda
kuka minun armollinen kuningattareni on ja", lisäsi hän hiljaa, "kuka
minä olen."
Kristiina katseli häntä tutkivin silmin.
"Korupuheita!" huudahti hän, puoleksi suuttuneena, puoleksi
leikillään. "Jollet tahdo suoraan minulle sanoa, että olet
minulle uskollinen, niin älä ole sitten, tahi ole sittekin! Olen
saanut kylläni puhetavoista. Jos minä olen jalopeura, olet sinä
kotkanpoikanen. Miksikä räpötät siipiäsi? Miten sen laita on, mitä
minulle on kerrottu uusista sukulaisistasi Saksanmaalla? Muistatko,
miten vaivasin itseäni etsimällä sinulle isää, nimeä, maailmallista
turvaa? Tuumin, että vaivanpalkkioksi sanoisit minulle, oletko kuusta
isän löytänyt."
"Armollinen röökinä on ottanut vastaan tietoja loistavista voitoista
ja samalla suurista tappioista. Minä olen saanut samallaisia tietoja,
yhtä ilostuttavia ja yhtä surettavia. Jankovitzin luona kuulin
kuolemaisillaan olevan soturin Feldmann'in tunnustuksen. Se oli hän,
joka eräänä talvi-yönä jätti äitini avutonna kylmään hankeen. Hän
oli tallimestarina kreivi Götzillä, jonka ruotsalainen kuula surmasi
Jankovitzin luona. Tämä kreivi Götz oli ensimmäiseen avioliittoonsa
laillisesti vihitty Wittenbergissä äitini, Ruth Zevin kanssa, joka,
vaikka syntynyt juutalaisena, oli, kuten vihki-atestissa sanotaan,
kastettu ennen vihkimistänsä. Minulla on se atesti ja olen sen
nojalla Wienissä hakenut itselleni ja veljelleni meille tulevia
oikeuksia. Mutta kreivi Götz on äitini kuoleman jälkeen mennyt
uusiin naimisiin kreivinna Apollonia von Hoditzin kanssa ja jättänyt
jälkeensä kaksi ala-ikäistä poikaa. Heidän holhojansa vastustaa
meidän oikeuden-vaatimuksiamme, koska meidän äitimme kastetodistusta
ei ole löydetty ja hän juutalaisena, saksalaisen lain mukaan, ei
olisi päässyt lailliseen avioliittoon saksalaisen kanssa."
"Lastensatuja! Sinä luulet, että perhe, jolla on ollut kunnia tappaa
muutamia satoja tuhansia ihmisiä, tunnustaisi ensimmäisen pienen
rakkaudenpantin, joka paperi kädessä tarjoutuu tasaamaan heidän
arvonimiänsä ja omaisuuksiansa! Se ei menesty, se. Saksalaiset
kreivit ovat yhtä uppiniskaisia kuin meidän ruotsalaisetkin. Onko se
Kurki vai Ryning, joka sinua tahtoo tehdä kreivinnaksi?"
"Ei kumpikaan heistä tahdo kuulla puhuttavankaan koko asioista.
Minulla on mahtavampi puolustaja: isoisäni Ruben Zevi."
"Mitä? Juutalainen? Ja niin uskoton Moseksen laille! Minäpä
saattaisin ihailla juutalaisia, jos voisin kärsiä heidän ahneuttansa.
Sinun iso-isälläsi on luultavasti kiinnitys Götziläisen perheen
laveissa maatiluksissa? Mutta ei sittekään menesty, kreivinnani, _in
spe_, se ei menesty. Jos raha onkin voimallinen, on aateli-ylpeys
vielä voimallisempi. Ei kukaan muu, paitsi Ruben Zevi, maksa sinulle
kymmentä äyriä böhmiläisistä tuulentuvistasi, ellen minä aseta sinun
oikeuksiasi ehdoiksi rauhansopimukseni keisarin kanssa. Täytyy tuota
ajatella... Mitä tuo velihoukkiosi nyt tekee?"
"Hänellä oli kunnia kadottaa vasempi silmänsä ja puolen oikeasta
kädestänsä, kun hän puolusti kreivinna Torstensonia Jankovitzin
luona. Siitä asti on hän ollut Ruben Zevin kumppani ja asiamies."
Kristiina oli muutaman hetken ääneti miettivänä. "Sano minulle, ihana
böhmiläisten tuulentupien prinsessa", kysyi hän vihdoin, leikkien
komeasti koristetulla norsunluisella viuhkallaan, jonka hienosti
kuvitetun varren hän aivan ajattelemattaan taittoi, "mikä on parempi,
uskoa _kaikkea_ tahi _ei mitään_?"
Hagar ei saattanut salata pientä hymyilyä, sillä hän tunsi oman
etevyytensä, kun hän vastasi:
_"Ei mitään."_
Niin hetkellinen ja huomaamaton kuin tuo hymyily olikin, havaitsi
tarkkanäköinen kuningatar sen kuitenkin, mutta hän hillitsi itsensä
ja jatkoi puhettaan samalla miettivällä äänellä kuin ennenkin:
"Kaksi heikkoa, ennen aikaansa syntynyttä, tuntematonta löytölasta
näkee päivän valon kurjassa majassa. Toinen on kohta maailman
rikkahin mies, toinen kulkee askel askeleelta eteen päin eikä
luultavasti lakkaa ennenkuin hän on ennättänyt jollekkin
valta-istuimelle. Nuo lapset sanovat syntyneensä kiertotähtien
kuninkaan vaikutuksen alla ja siis syntyneensä valtaan. He _uskovat_
näin muodoin tähtien vaikutukseen."
"He eivät _usko_, armollinen röökinä, he _tietävät_ sen. Koko heidän
elämänsä todistaa sitä. He saivat kokea tuota vaikutusta paljoa
ennen, kuin sitä aavistivatkaan."
"Mutta jos nyt tuo luultu vaikutus, tuo ennalta määrätty oikeus
valtaan osottaisi olevansa ainoastaan sattumuksen oikku? Jos nuo
onnenlapset, hyvän haltiattarensa kiusaksi, tulisivat yhtä nopeasti
alas luulotelluista korkeuksistaan, kuin he sinne ovat nousseetkin,
jos myöhempi puoli heidän elämästään olisi yhtä mahditon ja
yksinäinen, kuin heidän nuoruutensa on ollut onnen suosima... niin
mitä sitten? Sitä he eivät saata _tietää_, ja siksipä he _realiter_
eivät tiedä mitään; he _uskovat_, ja heidän uskonsa saattaa pettää.
Ei pidä päivää kiittää, ennenkuin ilta on lopussa."
"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä; ei saata samalla kertaa pyyhkiä
pois _tietoa_ ja _uskoa_. Toinen on pidettävä. Minä ennemmin pidän
kiinni tiedosta, niin kauan kuin minulla on todistuksia. Mutta
tietoni on rajoitettu; en tiedä mimmoinenka tähden voima on, enpä
edes tiedä kuka minä olen, mihinkä menen ja missä lopetan. Tiedän
ainoastaan, _että olen olemassa_, koska minä olen ajatteleva olento."
"_Cogito, ergo sum_. Olet lukenut _Cartesiuksen_ nykyisin
ilmaantuneen _Principia philosophian_."
"Olen, armollinen röökinä."
"Hyvä, sitten tahdon sanoa sinulle jotakin, jota sinä myöskin saatat
oppia tuosta aikamme suurimmasta ajatteliasta. _Sinä et tiedä
mitään muuta, kuin että olet olemassa_. Et _tiedä_ mitään siitä
maailmasta, joka sinua ympäröitsee; et _tiedä_ mitään tähdistäsi ja
niitten vaikutuksesta; et _tiedä_ mitään maailmantapausten laeista,
aistimien saamista vaikutuksista, toisten ihmisten tunteista
tahi omista kohtaloistasi. Kaikista noista olet luonut itsellesi
uskon ja nimität sitä tiedoksi. Sinulla ei ole mitään todistusta,
sinulla on ainoastaan mielikuva. Kaikki mielikuvat pettävät; sinä
uit maata kohden, allasi on pohjaton syvyys, ja kun luulet rannan
saavuttaneesi, pidät sinä kiinni ainoastaan veden päällä leijuvasta
meriruohosta. Sinä sanot: ei saata yht'aikaa pyyhkiä pois sanoja
_usko_ ja _tieto_. Ei niin, sitä ei saata, sen vuoksi, koska et
_tiedä_ mitään, täytyy sinun _uskoa_ kaikkia, aina tuohon kurjaan
taika-uskoon asti, jota nimitetään tähtien vaikutukseksi. Minä
_tiedän_ yhtä paljo kuin sinä, mutta minä _uskon_ vähemmän kuin sinä,
minä en usko taikoja. Kiertotähden kuningas loisti myöskin minun
kehtoni ylitse. Mistäpä siis minun tulisi sitä kiittää? Elämäni ja
kruununi, vallan ja järkeni olen ilman sitäkin saanut; ei kiveäkään
se saata poistaa jalkani alta, ja minä uskoisin sitä! Sammuta
taivaankannelta sen valo, niin minä huomenna kuitenkin olen sama kuin
tänään."
"Taikka sammuttakaa tänään se kallis henki, jota kaikki hyvät voimat
suojelkoot, niin kiertotähti kuitenkin miljoonia vuosia vielä on
hallitseva kaikkea elossa olevaa. Armollinen kuningattareni on
kulkenut voitosta voittoon, on vahingoittumatta mennyt vallasta
valtaan ja epäilee kuitenkin, että se on tapahtunut korkeamman
sallimuksen kautta."
"Ole vaiti! En tahdo kuulla muusta sallimuksesta, kuin Jumalan
johdosta. Minua ei sinun tule opettaa. Mutta", lisäsi hän
leppeämmästi, "sinähän olet sellainen kuin olet: aina kopea, aina
kotkansiivin lentävä aurinkoa kohti. Minä tunnen sinun, kondori,
mutta minä en ole mikään karitsa, jonka sinä kynsissäsi voit viedä
pois. Upsalan arkkipiispaksi minä tuskin saattanen nimittää sitä,
joka ei usko mitään, vaikka hän uskoo kaikkea; saat lukea ääneen
minulle, jos korkeasukuinen kreivinna Götz suvaitsee alentua niin
syvälle arvonsa alle. Hyvästi, Doxa! Pane paperille mietintösi
_Idea boni ordinis_ kirjasta! Minä olen sinulle suosiollinen siinä
toivossa, että olet tottelevainen lapsi sekä että välistä saan
sinulle nauraa."
Hagar Ryning lähti, osottaen kunniaa kumarruksella, joka oli yhtä
syvä kuin hänen harminsa ja nöyryytyksensä.
"Jos olisin sanonut: _usko kaikkea_, olisi hän vastannut: _älä usko
mitään_!"
Kristiina oli saanut takaisin kaiken itseluottamuksensa. Nyt se oli
hän, joka tunsi etevyytensä. Hän oli kumonnut ainoan kilpailiansa,
jota hän saattoi pelätä ja kumonnut hänen oppineen aikakautensa
korkeimmassa oppi-aineessa, Cartesiuksen filosofiassa. Mutta tähän
voittoon sekaantui ylevämielinen ihailu kilpailiaa kohtaan: "Mikä
ajatuksen voima! Mikä todeksi näyttävä selvyys kaikessa, paitsi
tuossa yhdessä, tähtien selittäjäin hullutuksissa! Jumalani,
mitenkä saattaa samalla olla noin voimakas ja heikko?... Mutta
jos siinä kuitenkin löytyisi itse järjettömyydessäkin hiukkasen
järkeä? Tyko Brahe luki tähdistä, että isäni tytär oli voittava
pohjolan... Puhuihan minulle tähti Gripsholman luona... Sanoihan
minulle Rudbeckiuksen tähti, että olisin nouseva vallasta valtaan?...
Seitsemän vuotta, sanoi se; sitten menisin alas päin. Nyt on kolmas
vuosi... Hullutuksia, mielikuvituksen leikkiä! Loistanevathan tähdet
yhtä kirkkaina vielä neljä vuotta tämän jälkeen? Nousta minä osaan...
Mennä alas päin? Mahdotonta... Löytyykö Jumala, vai onko kaikki vain
sallimusta! Cartesius epäilee kaikkia, paitsi itseänsä. Se on toki
suurenmoista, se on korkein ajatus, mikä vielä on ihmis-sydämmeen
johtunut. Ei mitään varmuutta paitsi itsessäni. Raamattu riippuu
selityksistä, kaikki opitut käsitteet syntyvät aistimien
vaikutuksesta. Ja kaikki pettää minun paitsi minä itse. Se on enemmän
kuin filosofiaa, se on hallitustaitoa..."
Hän tarttui ajattelemattaan soitinkelloon. Fiken astui sisään.
"Mitä tahdot?"
"Armollinen röökinä soitti."
"Mene tiehesi. Ei... kutsu tänne neiti Ebba!... Ilmaa, ilmaa ja
ihmisiä! Ajatus on valtameri; minun käy samati kuin Hagar Ryningin.
Edessäni meriruoho, allani pohjaton syvyys. Tyhjiä! Ainoa mikä
kuitenkin on todellista, on eläminen... Hagar Ei-mikään, Hagar Ring,
Hagar Ryning, Hagar Götz! Sehän pilajuttu, joka saisi vaikka jumalat
nauramaan. Ebba tästä ihastunee..."