Tähän aikaan eli vielä, vuosien, vaivojen ja taistelujen
runtelemana, oppinut, innokas, aina sotavarustuksessa oleva
Vesteråsin piispa Johannes Rudbeckius, ruotsalaisen kirkon
mahtavin ja kirkollis-mielisin prelaatti. Hänen hiippakuntansa
oli mitä ankarimmassa järjestyksessä esimerkkinä kaikille muille
hiippakunnille, hänen koulunsa oli saanut sellaisen maineen, että
se kilpaili Upsalan akademian kanssa. Kristiina oli, vaikka ei
ensi kertaa, tärkeässä valtiollisessa asiassa esitellyt tahtonsa
Aksel Oxenstjernalle ja tunsi enemmän kuin ennen, että hän oli
kuningatar, mutta hän tunsi myöskin tarvitsevansa tukea. Pietari
Brahe oli lähin, vaan myöskin vaarallisin tuki valtiokansleria
vastaan. Miksikä vaihettaisi yhtä kurittajaa toiseen? Vanhaa Juhana
Skytteä ei enään ollut olemassa; hänen poikansa, kammarineuvos Bengt
Skytte, ylenevä suosikki, oli liian nuori ja liian vähän arvossa
pidetty. Kristiina katsoi ympärilleen. Oltuansa läsnä oppineitten
harjotuksissa Upsalassa, lähti hän tavallisille huvimatkoillensa
meritse Vesteråsiin. Piispa Johannes oli ainoa mies valtakunnassa,
joka suoraan oli uskaltanut vastustaa mahtavaa valtiokansleria; senpä
vuoksi hän ei ollutkaan päässyt arkki-piispaksi Upsalaan.
Vanha piispankartano oli kuningattaren vastaan ottajaisiksi
juhlallisesti koristettu lehdillä, ruusuilla ja sinisillä
ruis-kukilla. Tuomiokapitulin jäsenet, sekä piispan rouva Magdaleena
Hising, poikineen ja tyttärineen, olivat portilla vastassa, pyytäen
anteeksi, ettei piispa itse saattanut tätä kuningattarelle tulevaa
kunnioitusta osottaa, koska vanhuus ja kivulloisuus estivät häntä
sitä tekemästä. Hän oli kuitenkin maaten vuoteellansa antanut
pukea itsensä piispalliseen virkapukuun ja otti omassa huoneessaan
kuningatarta vastaan lausumalla raamatun lauseen, johonka
tuomiokapitulin arvoisat isät sanoivat äänekkäästi amen.
"Ole tervetullut, sinä Herran valittu Deborah, joka olet kutsuttu
laskemaan kaikki totuuden viholliset itsellesi astinlaudaksi!" alkoi
kirkon iällinen paimen latinaksi, äänellä, joka ensin oli heikko,
mutta jonka tuo riutuneen ruumiin vaivoja voittava erinomainen sielun
jäntevyys vähitellen teki voimakkaaksi. "Ole tervetullut, sanoo
sinulle kirkko ja sinun halvin palveliasi, jota suvaitset ilostuttaa
armollisella vierailullasi hänen heikoilla vanhuuden päivillänsä!
Siunattu olkoon sisään ja uloskäyntisi, missä ikänä maailmassa kuljet
voittoon Jumalan kansan puolesta ja hänen seurakuntansa esimerkkinä."
"Kiitän teitä, arvoisa isä", vastasi kuningatar myöskin
latinankielin, sillä viehättävällä arvokkaalla tavalla, joka hänessä
oli synnynnäinen. "Kauan olen toivonut osottaa kirkon tukevalle
pylväälle kunnioitustani ja olen vain pahoillani siitä, että
havaitsen sen miehen terveyden huonona, joka jo on saanut toimeen
suuria asioita sekä kirkon että valtakunnan hyväksi ja vieläkin,
jos Jumala suo, on oleva meille muille esimerkkinä hyödyllisessä
vaikutuksessaan."
"_Pulvis et cinus_, tomu ja tuhka, armollinen kuningattareni!" sanoi
piispa, joka, vilkas kun oli luonnoltaan, piankin kävi vapaammaksi ja
alkoi puhua ruotsinkielellä. "Parahin parannuskeino vanhuutta vastaan
on se, kun saa ilostuttaa hämäriä silmiänsä katselemalla kukoistavaa
nuoruutta. Kun näen edessäni Ruotsin kuningattaren, noin oivallisesti
kaunistettuna nuoruutensa ihanuudella ja kaikilla hyvillä avuilla,
tunnen minäkin nuortuvani jälleen vanhan Ruotsini muassa. Jumala on
minulle suonut poikia ja tyttäriä, jotka aikanaan voivat paremmin
teidän majesteettianne palvella kuin minä. Leena, käske tänne lapset,
että muistavat tätä siunattua Kristiina röökinää, niin kauan kuin
elävät."
Lapset tuotiin esille, yhdeksän oli kotona, yksitoista heitä oli
kaikkiaan.
"Suvaitkaa katsoa heitä, armollinen röökinä! Eikö heissä ole
rakennus-ainetta Jumalan ja valtakunnan hyväksi?... Tässä on vanhin,
Niilo, 23 vuotias, eloqventiæ lehtori Vesteråsissa; hän puhuu latinaa
kuten Qvintilianus, ja hän on kerran astuva minun sijalleni...
[Niilo Rudbeckius tuli piispaksi Vesteråsiin 1670.] Tässä on Jonas,
22-vuotias, ylioppilas; hän on tuleva professoriksi. [Jumaluus-opin
professori Upsalassa 1654.] Tässä on Pietari, 20 vuotias, ylioppilas.
No, miksikä sinä tulet, poikani?"
"Piispaksi", vastasi nuorukainen vilkkaasti. [Pietari Rudbeckius tuli
Skaran piispaksi 1693.]
"Kuulettehan, armollinen röökinä", hymyili vanhus, "ett'ei omena
kauas puusta putoa. Tässä on nuorin, Olavi, koululainen Vesteråsissa,
15-vuotias. Hän on ennalta määrätty suuriin toimiin: kuningasvainaja
suvaitsi viedä pojan kastettavaksi... _Heus puer!_ Etkö ymmärrä,
Olavi isopää, jalkaasi laapaista maan hallitsian edessä?"
Poika punastui korviaan myöden, tirkisteli lattiaan ja teki kömpelön
kumarruksen.
"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä! Poika katselee niin kauas
menneisiin ja tulevaisiin aikoihin, ett'ei hän tiedä, mitä silmäin
edessä on. Tässä eräänä päivänä äiti? hänen havaitsi tutkimassa
mitä kuolleen ketun sisässä lienee ollut. Hän on minun Jooseppini;
Herra häntä pelossaan säilyttäköön, sillä, jos Jumala suo, tulevat
viljalyhteet kerran kumartamaan tätä alkiota... [Olavi Rudbeck,
'isopää', professori Upsalassa, tuli maailman mainioksi anatomian
ja kasvitieteen tutkiaksi sekä historioitsiaksi, jonka _Atlantica_
hallitsi kokonaista aikakautta.] Tässä on tyttäreni... laske
niiden luku sormillasi, Leena, että meidän armollinen esivaltamme
saa nähdä ruotsalaista villaa ja ruotsalaisia sydämmiä... Noh,
osottakaa tarpeellista kunnioitustanne Kristiina röökinälle, neitojen
parhaimmalle, joka teille kristillisissä avuissa on esimerkkinä!"
Tässä hetkessä oli vanha piispa kokonaan unhottanut kaikki pitkät
taistelunsa, kaikki kirkon tehtävät, kaikki hetkelliset vaivat, ja
sen vaikutti isällinen ilo: hän kun sai kuningattarellensa näyttää
rivin rotevia, voimakkaita ja lahjakkaita lapsia. Vielä siinä kun
hän istui sairasvuoteellaan, nojaten hartioittensa takana oleviin
patjoihin, näki hänessä korkeavartaloisen miehen, joka näytti
olevan varta vasten luotu hallitsemaan kirkkoa uskonpuhdistuksen
sodan aikana ja asettamaan järjestystä raa'an aikakauden hurjaan
häiriöön. Tuo pitkä, valkoinen tukka oli jakaukselle kammattu ja
valui alas hartioille ja sileälle, hienolle palttinakaulukselle; ja
tuo yhtä valkoinen täysparta valui kaksijaksoisena alas rinnalle.
Mustat samettiliivit olivat kirjailtuja, korkeakauluksinen kauhtana
edestä avoin. Huolet olivat uurtaneet hänen korkean otsansa, mutta
silmien katse oli odottamattoman lempeä. Maalari, joka tämän mahtavan
prelaatin kuvan jälkimaailmalle on säilyttänyt, on onneksi kyllä
hänen perheensä keskuudessa sen piirtänyt, eikä tuomiokapitulissa
tahi lukukinkereillä.
Sitte kun kaikki jälkeläiset olivat kunnioitustansa osottaneet ja
kuningatar maltillisesti kuunnellut heidän elämäkertaansa, suvaitsi
hän armollisesti määrätä omasta käsirahastostaan pojille Joonaalle
ja Pietarille matka-apua, jotta he saisivat tilaisuutta ulkomaisissa
akademioissa edistää tietojansa valtakunnan hyväksi, jonka
jälkeen koko joukko, tuomioherrat mukana, saivat mennä, saatuansa
tyydykkeeksensä runsaasti kuninkaallista suosiota, ja Kristiina
jätettiin kahden kesken piispan rouvan ja isänsä vanhan uskotun
palvelian kanssa.
"Jollen liiaksi väsytä teidän korkea-arvoisuuttanne, nykyisessä
heikossa tilassanne, olisi minulle mieluista kuulla teidän
mielipiteitänne valtakunnan asioissa", lausui kuningatar.
"Kuten terveenä voimani aina olen käyttänyt hallituksen palvelukseen,
niin tahdon myöskin käyttää heikot voimani", vastasi piispa. Samassa
muistutti hänen uskollisen Leenansa pieni silmän-isku, etteivät hänen
vaivansa sallineet pitempää keskustelua, ellei hänellä välillä ollut
vähäistä häiritsemätöntä lepo-aikaa. "Kentiesi Niilo saisi armon
näyttää armolliselle röökinälle kirjastoni, taikka parannettuja
kirkonkirjojani. Viiden minuutin perästä olen jälleen valmis
keskustelemaan... Taikka, Leena, ehkä armollinen röökinä olisi niin
alhainen, että haluaisi katsella sinun maitokammariasi..."
"Ei millään muotoa, älkää vaivatko itseänne, rakas rouva muori",
vastasi kuningatar, joka jo oli tuntevinansa viilipiimän hajua.
"Haluan kovin nähdä sitä uutta järjestystä, jonka teidän
arvoisuutenne on pannut toimeen valtakunnan kirkonkirjoihin,
ja teidän kirjastonne lienee loppumaton, koska siitä jo olette
lahjoittanut Vesteråsin koululle enemmän kuin sata nidosta."
"Niin eipä siellä saata olla paljo jäljellä niin oppinutta ja hauskaa
vierasta varten; mutta eräs arvokas painos Augustinukselta siellä
on löydettävissä sekä vanhin Braskin kirjapainossa Linköpingissä
painettu messu... Suokaa anteeksi... viiden minuutin päästä!..."
Ja kuningatar Kristiina meni maltillisesti, mutta ei maitokammariin,
vaan kirjastoa ja kirkonkirjoja tarkastamaan, ja otti niin tarkkaan
tietoja vanhoista painoksista ja uudesta kirjanpidosta, että häneltä
tähän meni kokonainen tunti, ennenkuin hän jälleen näyttäytyi sairaan
piispan luona.
"Teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi kuningatar suoraan asiaan
ryhtyen, kun hän jälleen oli kahden kesken piispan kanssa ja
rouva muori oli huomannut olevansa liikanainen valtio-asioita
käsiteltäessä, "mitä sanotte hallitukseni alusta?"
"Armollinen röökinä, se Mestari, joka meille kaikille on esikuvana,
sanoi Johanneksen opetuslapsille, kun he tulivat kysymään hänestä ja
hänen valtakunnastaan: palatkaa takaisin ja kertokaa mitä nähneet
olette! Minä vastaan kuningattarelleni sen mukaan mitä nähnyt olen,
siitä kuin armollinen röökinä seitsemän kuukautta takaperin astui
valtakuntansa hallitukseen: sokeat näkevät, ontuvat kävelevät,
kuolleet herätetään ja köyhille saarnataan evankeliumia. En sitä
tarkoita, että ihmisen työ olisi verrattava jumalallisen Mestarin
työhön; mutta ihmisellisesti puhuen, haihtuu hengellinen pimeys,
laiskat ja huolettomat virkistyvät, hengellisesti kuolleet herätetään
ja evankeliumia saarnataan aina lappalaisten ja kajaanilaisten
maan-äärissä. Ruotsin kuningatar ei sitä tietysti yksin ole
toimittanut, mutta hän kulkee kaikkien niitten etupäässä, jotka
palvelevat Jumalaa ja maatansa, sellaisella voimalla, tahdolla ja
taidolla, jota meidän aikanamme tuskin saattaa nähdä yhdelläkään
Euroopan valta-istuimella. Maailmassa häntä jo kaikkialla kiitetään
ja päivä päivältä yhä enemmän; kuitenkin ajattelen minä, halpa
palvelia, että hän ennen tahtoo tehdä Jumalan tahdon mukaan, kuin
voittaa ihmisten ylistystä. Niin ei ole minulla nyt sitte mitään
muuta sanottavaa kuningattareni hallituksen alusta, kuin että hän on
alkanut Jumalan nimen kiitokseksi ja Ruotsin valtakunnan kunniaksi ja
onneksi. Mitä tässä vielä tulleekin, sitä ainoastaan Jumala saattaa
tietää eikä ihmiset; mutta minä kuitenkin tahdon sanoa, että jos näin
jatketaan, kuin alotettu on, niin ei parempaa toivoa saata, olkoon
sitte rauha tahi sota. Jumala suokoon armolliselle röökinälleni
apuansa, niin lopettamaan kunnialla, kuin tämä hallitus on kunnialla
alotettu."
"Siihen sanon minä amen. Säädyt ovat osottaneet alttiutta astuessani
hallitukseen, ja viholliset ovat kukistetut sekä maalla että
merellä. Mutta ei täällä kuitenkaan kaikki ole kultaa, joka kiiltää.
Talonpojat rupeavat murisemaan."
"Mitäpä siinä muuta olisi kuin nurinaa, missä herrat hallitsevat sekä
peltoja että taloja? Se ei vielä ole mitään sen suhteen, mitä siitä
kerran syntynee, jahka valtakunta saa rauhan. Mitä nyt kuiskataan
etehisessä, huudetaan silloin täyttä kurkkua torilla."
"Teidän korkea-arvoisuutenne ennustaa pahoja aikoja. Minä tuumaan,
että rauha olisi kaikille lievitys."
"Se on pahaa, joka supattaa salaisuudessa. Vetäkää pöpö esiin
pimeästä nurkasta, älkääkä pelätkö hänen naamariansa, armollinen
röökinä! Se aika tulee ja on jo tullutkin, että herrat rupeavat
tavottelemaan kuningattaren kruunua, papin kirkkokuria, porvarin
nahkakukkaroa ja talonpojan lehmää. Vetäkää tämä kaikki valkeuteen,
etsikää siihen parannusta, älkää yhtään säälikö! Turvatkaa, kuten
entiset hurskaat kuninkaat, Jumalaan ja Ruotsin rahvaaseen! Älkää
puolalaista hallitusta käyttäkö, armollinen röökinä! Huono on meistä
herrojen hallitus. Yhden täytyy vallita taivaassa ja yhden maassa."
"Ritaristo on kuitenkin sodan aikana valtakunnan etevin turva, teidän
korkea-arvoisuutenne."
"Niin kyllä ja valtakunnan etevin sieni. Tehkää rauha, Jumalan
valittu, tehkää rauha!"
"Se on tarkoitukseni. Tarjoan Kristian kuninkaalle tuolla Brömsjoella
jotenkin sopivia ehtoja. Jotakin täytyy hänen kärsiä, vaikk'ei
hukkaan asti. Minun mielestäni on parempi niistää juutin nenää,
mutta pitää häntä hengissä, kuin että siellä meidän ja Saksan
välillä on herraton takapiha. Iso-isäni tahtoi hävittää venäläisen,
halkaisemalla hänet kappaleiksi; isäni katsoi paremmaksi leikata
hänen kyntensä ja antaa hänen elää, mutta asettaa puron ja muurin
hänen tiellensä. Juutilainen tunkee päällemme, mutta hän on meille
sekä purona että muurina. Mitä teidän korkea-arvoisuutenne tuumaa?
Mikä on parempi: pitää riitaista portinvahtia, taikka jättää
porstuan-ovi selkiselälleen tulevaa Wallensteiniä varten."
"Rauhaa, rauhaa, armollinen röökinä! Te näette kauemmaksi kuin minä
aikojen vaiheisiin. Katsokaa, suuri Kustaa kuningas on jälkeensä
jättänyt tyttären!"
"Mutta valtiokansleri ei tahdo."
"Eikö tahdo? Eikö ole siinä hänelle kylliksi, että hänen
kuningattarensa tahtoo?"
Kristiina kohotti olkapäitään. Tähän asiaan hän tahtoi tulla.
"Onko teidän korkea-arvoisuutenne kuullut mitä tähän aikaan
Englannissa ja Skotlannissa tehdään?"
"Reformeeratut kyllä harhailevat uskossaan, mutta olenpa surukseni
kuullut, että episkopalinen kirkkokin näissä maissa on suuressa
ahdingossa uskonlahkojen ja harhaoppisten tähden. Kirkonhallituksella
täytyy olla _auctoritas_; muuten väärät profeetat ja kaikkinainen
vallattomuus pääsee vallalle."
"Vielä pahempi on maallisen esivallan laita noilla saarilla.
Vallanhimoiset lordit ja saarnanhalulliset maahovilaiset panevat
päätöksiänsä kuninkaan allekirjoitettaviksi. Jos näin yhä jatkuu,
niin ei ole muuta odotettavissa, kuin tasavalta. Jos nyt kuolema
sattuisi minua kohtaamaan, niin mitä teidän korkea-arvoisuutenne
arvelee Ruotsin valtakunnasta?"
Piispa Johannes nousi kiivaasti istumaan vuoteellaan.
"Niin kauan, kuin Jumalalla ja Ruotsin kirkolla on jotakin sanottavaa
tässä maassa, ei monivaltaisuuden pidä koskeman valtakunnan kruunua."
"Joka sitä ennustaa saattaisi!" sanoi Kristiina pienellä ivalla,
jota hän ei voinut estää näkymästä silloinkaan, kun se saattoi
loukata noin arvokasta kuningasvallan tukea. "Muistaakseni
arkkipiispa Juho Pentinpoika kaksi sataa vuotta sitten asetti
kuninkaita valta-istuimelle ja pani heitä jälleen pois virastaan."
"Mutta", lisäsi hän, tahtoen parantaa loukkaavaa tarkoitustansa,
"se oli papismin aikana, silloin kun me otimme vastaan Romasta
tulleita sääntöjä. Evankeliset piispat ovat aina olleet kruunun
taatuimpana tukena. Heistä ei kukaan seuraa paavilaisten esimerkkiä,
eipä silloinkaan, vaikka hänen nimensä olisi Juho Pentinpoika
_Oxenstjerna_."
Äänenkorko, jonka hän pani tuohon sukunimeen, ilmaisi, kentiesi
ehdottomasti, sitä syvään juurtunutta epäluuloa, jota Kristiina
kaikkien ulkonaisten kunnian-osotustensa ohessa salasi sydämmensä
sisimmässä sopukassa, valtakunnan etevintä palveliaa, valtiokansleria
kohtaan. Päätarkoituksena kuningattaren käyntiin piispan luona
oli, että hän tahtoi piispaa kiertokirjeessä Vesteråsin papistolle
käskemään heitä pitämään esirukouksia kirkoissa _pikaisen_
rauhansopimuksen hyväksi. Hänen ei tarvinnut tähän muuta lisätä, hän
tiesi kyllä, että esirukousten muassa seurasi kiitoslauseet hänen
rauhaa rakastavista mielipiteistään sekä vastaavia moitteita niille,
jotka itsekkäissä tarkoituksissa viivyttelivät rauhansolmimista. Yhtä
luonnollista oli, että Vesteråsin kiertokirjettä seuraisi toisia
samallaisia valtakunnan muissakin hiippakunnissa.
Kun piispa tuohon oli mieluisesti suostunut, nousi kuningatar
istualta sanoaksensa armolliset jäähyväisensä. Mutta tuolla vanhalla
kirkkoruhtinaalla oli vielä sana sanomatta.
"Suvaitkaa, armollinen röökinä, vielä suoda muutamia minuutteja
kalliista ajastanne vanhalle palvelialle, jolla viimeinen kerta on
onni nähdä kuningattarensa lempeitä kasvoja! Älkää pahastuko, näin
unta viime yönä; vaikka unet yleensä ovat pelkkiä mielikuvituksen
leluja, tapahtuu kuitenkin välistä, kuten Joosepin ja muitten pyhien
miesten historia osottaa, että Jumalalla on jokin erityinen tarkoitus
lähettäessään unen-näön..."
"Kertokaa minulle unen-näkönne!" sanoi Kristiina ja istui jälleen.
"Uneksin, että olin kuollut ja otettu Jumalan paratiisiin odottamaan
tuomiopäivää. Allani oli tähtitaivas -- sileäksi pingotettuna kuten
seinäpaperi, ja monta ihanaa, loistavaa taivaankappaletta veisaili
noissa äärettömissä syvyyksissä kiittäen Luojansa kaikkivaltaisuutta.
Silloin näytti minusta, että eräs erinomaisen loistava tähti loi
säteen niihin yli-avaruuksiin, joissa minä olin, ja meni hetkeksi
sisääni, niin että kuulin sen puhuvan. Ja se sanoi minulle: olen
Kristiina kuningattaren tähti..."
"Minä tiedän!" huudahti kuningatar, hetkellisesti hämmästyneenä,
mutta heti jälleen jäykkänä. Hän muisti Gripsholmia.
"Olen Kristiina kuningattaren tähti", sanoi tuo loistava säde, "ja
menen nyt Zenithiä kohden. Vielä kolme vuotta olen nousemassa, sitten
olen kolme vuotta korkeimmillani taivaalla ja sitten alan vaipua alas
päin."
"Tuota vastaan ei tähtitieteen oppineilla liene mitään väitettävää,
teidän korkea-arvoisuutenne."
Vanhus katseli häntä tutkivin silmin.
"Minä näin vielä enemmänkin. Olin ajan tuolla puolen eikä vuodet
näyttäneet minusta pitemmiltä, kuin se aika, minkä ihmisen huokaus
tarvitsee noustaksensa taivaaseen. Näin tähden nousevan muita tähtiä
korkeammalle ja sitten näennäisesti seisovan alallaan korkeudessa.
Mutta se ei seisonut alallaan, se teki kaarroksen. Sitten se vaipui
alas, ensin hitaasti, sitten äkkijyrkkään ja katosi pimeyteen."
"Senhän näemme joka ilta, että tähdet lentävät. Minä en osaa unia
selittää, mutta kirjan-oppinut mies osannee sitä paremmin tehdä.
Sovelluttaako teidän korkea-arvoisuutenne tuon unen minuun?"
"Armollinen röökinä, minä olen vain ymmärtämätön mies käsittämään
Jumalan salaisia neuvoja. Mutta sen huomaan hyvinkin, että
kuningattareni tähti on nousemassa ja on yhä vieläkin nouseva siksi,
ett'ei hänen vertaistaan ole taivaan kannella. Mutta noin suuresta
korkeudesta lankeaminen ei saata olla Jumalan sallimus, sillä
meitähän on päin vastoin määrätty menemään kirkkaudesta kirkkauteen.
Sellainen lankeemus tulee sisällisestä ylpeydestä, joka on olemassa
esivanhempiemme ajoista eikä sovellu noin hurskaaseen kuningattareen,
joka Jumalalle ainoastaan kunnian antaa. Tästä unesta olen rohjennut
puhua sen takia, että kuiskutteliat, panetteliat ja liehakot kaikkina
aikoina ovat vehkeilleet mahtavien valta-istuinten ympärillä,
koettaen saattaa kirkkaimmat tähdet lankeamaan. Herra sen tietää:
minä tuumaan, että hän on lähettänyt tämän näyn koko valtakunnalle
varoitukseksi, eikä ennustukseksi. Pysykää lujana nöyryydessä,
armollinen röökinä, te saatte kyllä vielä moninaisia kiusauksia
kokea, mutta Jumalan voimalla te ne kaikki olette voittava. Teidän
halpa palvelianne menee teidän edellänne sinne, missä ei enään mitään
kiusausta ole, ja jos hänen köyhä rukouksensa jotakin aikaan saa, on
hän näkevä teidän tähtenne loistavan, ei ainoastaan aikakirjoissa,
vaan Kristuksen valtakunnassa iankaikkisesti."
* * * * *
Rauha päätettiin Brömsebrossa elokuun 13 päivänä 1645 siten, että
Ruotsi sai maanlavennusta: Jemtlannin, Herjedalin muassa, Gotlannin,
Saarenmaan ja Hallannin panttina 30 vuodeksi tullivapaudesta
Juutinraumassa ja Elbellä. Kuningatar olisi jättänyt pois Hallannin,
Herjedalin ja muuta sen lisäksi; valtiokansleri piti hänen
määräyksenä salassa; tanskalaiset myöntyivät, iloisina siitä, että
saattoivat pelastaa Skånen ja Blekingen, jotka todenmukaisesti
olisivat menneet hukkaan, jos Oxenstjernalla olisi ollut kädet
vapaina. Sopu naapurusten välillä oli vastaiseksi takaisin saatu,
mutta vielä täytyi kaksi pitkää vuosisataa kulua sisällisen kateuden,
salaisten juonten ja julkisten sotien kestäessä, ennenkuin Ruotsi ja
Tanska käsittivät Kristiinan suuren tulevaisuuden tuuman, käsittivät,
että he tarvitsivat toisiansa.