Tiedätkö sinä, mitä rakkaus on?
Jos almanakkaa uskoa sopii -- ja almanakkoja oli Ruotsissa Sigfrid
Aronuksen ajoista -- on maaliskuulla Januksen kasvot. Talven ja
kevään rajalla vartioiden saattaa vuoden-aikojen sotajumala raivota
myrskyssä ja lumituiskussa ja taas jälleen hymyillä lempeimmällä
auringon hymyilyllä. Ja kun hän hymyilee, on hän ihastuttava
kuten kevät kapalossaan. Talvi huurteilee helmiä hänen vaaleaan
kutriseensa, ohuessa lumipeitteessä olevat jäät kahlehtivat veden
kuvastimia ja sulavat päivänpaisteesta; siellä täällä tulvavesi
ilmoittaa mistä järvi alkaa, leivon ensimmäisiä liverryksiä
tervehtivät ilolla sekä nuoret että vanhat, ilma on läpihohtavan
kirkas, kuin toivon katse äärettömyyteen, ja läpi koko tuon loistavan
luonnon tuulahtelee eloon heräävä hengähdys. Maaliskuu on lapsi,
joka koettelee voimiansa vetäen auki raskasta ovea, ja pitää sitten
iloiten kiinni lukusta, ovea kiikuttaen.
Tällaisena päivänä maaliskuun alussa 1645, kohta päivällis-aterian
jälkeen, ajoi Kristiina kuningatar "Ladugårdslandet'iin" päin. Hän
oli nyt täysin laillinen hallitseva kuningatar, eikä enään rouva
Beata Oxenstjernan rasittavan hoidon alla. Tämä ylhäinen rouva oli
varmaan yhtä onnellinen, kuin johdettava holhottinsa, tuntiessaan
itsensä vapaaksi tästä vaikeasta tehtävästään. Häntä ei saa jättää
pois tästä kertomuksesta, antamatta hänelle sitä oikeutettua
arvolausetta, että hän, vaikka kiivas ja ennakkoluuloinen, kuitenkin
oli oikeutta rakastava ja velvollisuutensa tekevä vartia yhteiskunnan
kukkuloilla.
Kuningatar ei nyt tällä kertaa ratsastanut, kuten hänen tapansa
oli; hän oli muutama päivä takaperin kylmettynyt ratsastusmatkalla
ja hänen oli täytynyt maksaa se huvi tuollaisella äkkinäisellä
sairastumisella, joka häntä usein lyhyen ajan vaivasi. Tarpeellisen
varovaisuuden vuoksi hänen nyt täytyi ajaa tuollaisessa taidokkaasti
koristetussa kumureessä, joita vielä siitä ajasta tallennetaan
nykyisissä aseistohuoneissa. Reessä oli avonaiset akkunat sivulla.
Kuningattaren rinnalla istui ruhtinatar Maria Eufrosyne, kaksi
lakeijaa seisoi takana ja molemmin puolin rekeä ratsasti neljä nuorta
aatelismiestä, joita oikealla puolen johti äsken henkivartiaston
everstiksi nimitetty kreivi Maunu De la Gardie.
Tavan takaa puhutteli kuningatar tuota soreaa kavalieria, joka
silloin kumartui satulassaan alaspäin, ikään kuin olisi tahtonut
kuningattaren hengähdystä hengittää. Mutta tällä kertaa sai
kreivi Maunu tyytyä pieniin puheen keskeytyksiin, joita tapahtui
kuningattaren ja ruhtinattaren välisessä vilkkaassa keskustelussa
kuomureen sisällä.
Rekikeli oli vielä hyvää, vaikka aukeilla paikoilla aurinko oli lumen
sulattanut. Torit, kadut, palatsit, härmäiset puistot, viehättävät
maisemat ja häikäisevän valkoiset jäät kiitivät ohitse, vilkasten
hevosten juostessa, voittamatta heidän huomiotansa. Ellei välistä
raitis maaliskuun-ilma olisi tunkenut reen-akkunain läpi sisälle,
olisi saattanut uskoa, että nämät ylhäiset henkilöt olivat lähteneet
huvimatkalle ainoastaan saadaksensa paremmin rauhassa keskustella
ilman kuuntelioita.
"Tuo tuolla, eikö hän ratsasta hyvin?" alkoi kuningatar. "Näin
lapsuudessani Ruotsin mainioimman ratsastajan Aake Tottin
ratsastavan. No niin, hänen koulunsa on ehkä mallikelpoinen, kun
ratsaskunta hyökkää jalkaväkijoukkoa vastaan, mutta minkälainen
norsu hän oli tuon rinnalla! Mitä sinä pidät kreivi Maunusta? Oletko
nähnyt ruotsalaista kavalieria, joka voi verrata itseänsä häneen
kilparadalla?"
"Tunnen häntä aivan vähän", vastasi Maria Eyfrosyne välttäen.
"Maria, jos olisit muutamia vuosia nuorempi ja minä olisin sinun
äitisi, antaisin sinulle valeesta vitsaa. Olisiko kaksi noin kaunista
silmää niin sokeita, etteivät olisi havainneet sitä ihailua, jota
tämä ritari on sinulle omistanut siitä asti, kuin hän tavasi
_Cornelius Neposta_ Upsalassa? Tahi säilytätköhän vielä koulutytön
hellää lempeä tuota pientä pystynenäistä Nassaun kreiviä kohtaan?
Maria, minä tunnustan, että epäilen suoruuttasi, mutta vielä enemmän
hyvää aistiasi."
"Muistatko Kristiina, mitä minulle lupasit eräänä iltana
Gripsholmassa?"
"Sinä käskit minun uskoa veljesi tunteihin, aivan kuten talonpoika
katekismukseensa. Noh, enkö ole uskonut, että haukka on niin viatoin
kuin kuhertavan kyyhkysenpoika? Mitä tämä koskee saksalaiseen
pystynenään?"
"Sinä minulle lupasit, ett'et olisi Nassaun kreiviä vastaan."
"Minä luullakseni lupasin kärsivällisesti kuunnella huokailevaa
Chloëa. Sinähän nyt puhut mummovainaan hameesta, vanhoista asioista.
Nyt sulaa lumi, kelta-esikköä odotetaan, kaaliperho kiipeää kohta
kuorestaan. Mitä sanot, Maria, uudesta kosiasta... joka on Ruotsin
ylevin nuori aatelismies?"
"Suo anteeksi, minä luulin, että Kaarle Kustaa olisi ansainnut tuon
kunnianimen kuningattarelta."
"Noh, Kaarle Kustaan jälkeen sitte ensimmäinen, älkäämme tuosta
riidelkö. Lyhyesti puhuen, mitäs sanot avioliitosta nuoren kreivin
kanssa, joka saattaa pujottaa pikku Nassaun läpi neulansilmän?"
Maria Efrosyne tuli niin punaiseksi kuin kuningattaren punainen
nauhansolmuke, ja kysyi, olivatko jäät luotettavia, sillä nyt
ajettiin juuri Brunsvikin yli. Kristiina nauroi.
"Torstenson ehkä miettisi, ennenkuin hän uskaltaisi tykistönsä
lähettää lahdelle, mutta mitä hänen kanuunansa ovat verrattuna sinun
peloittaviin silmiisi, kaino orpanani? Sinä olet ampunut kumoon yhden
valtakunnan päälinnoista; hän laskee lippunsa ja antautuu sinun
valtaasi. Mikä onni, ett'emme räjähdä täällä jäällä! _Enfin_...
kreivi Maunu pyytää sinua omakseen."
"En luullut, että sinä noin vähä-arvoisena pidät kuninkaallista
vertasi pfaltizlaisessa suvussasi", vastasi harmistuneena tuo nuori
ruhtinatar vähäisen tuskallisen vaitiolon perästä. "Sinä hylkäät
yksinvaltiaan ruhtinaan ja tarjoat minulle yhden sotamiehistäsi."
Taaskin Kristiina nauroi ja katseli ulos akkunasta.
"Hiljentäkää vauhtia, eversti. Me ajamme täyttä laukkaa mäkeä alas
ja täällä on töyssy." Vauhtia hiljennettiin, mutta ei kuningattaren
hillitsemätöntä iloa, jonka lähimpänä uhrina hänen orpanansa olivat.
"Minun kuninkaallinen vereni!" huudahti hän. "Minun iso-isäni äidin
nimi oli Lejonhufvud, hänen äitipuolensa nimi Stenbock. Kuningas
Juhana nai Bjelken ja Eerikki kuningas piian. Alhaiset naimaliitot
käyvät perintönä meidän suvussamme. Tarvitsetko useampia esimerkkejä?
No niin, tehdäkseni sinulle iloa, menen minä naimisiin... saas
nähdä, Apollolle! Hän tosin on jumala, mutta valtaistuimelta
pois pantu... Ei yksikään suutari hänelle antaisi lainaksi uutta
koturnisaapas-paria. Onko siinä kylliksi? Riittääkö nyt ruotsalainen
aatelismies sinun kuninkaalliselle verellesi?"
"Minä rukoilen, Kristiina, älä enään tuosta puhu!"
"Mutta siitähän meidän juuri tulisi puhua. Tiedätkö, mitä Ebba oli
kuullut kammaripiioilta? Niin, minä myönnän, ei ole soveliasta
kuunnella piikojen juoruja, mutta tämän laita on sama kuin
simpukkojenkin. Kun panee korvansa lähelle, niin ilma tuo asiat
kuuluville. Kansa ihmettelee sitä, että olen lempeä Maunu kreiviä
kohtaan. Ei kenenkään mieleen johdu, että hän sitä ansaitsisi...
että isänsä on valtakunnan ansiollisimpia miehiä ja hän itse perheen
vanhin poika sekä isäni nuoruuden lemmityn lapsi... että hän on
ruotsalaisen ritariston kunnia ja koristus, tahi että minä, hänen
kuningattarensa, tahdon hänen henkilössään kunnioittaa sekä perittyjä
että ansaittuja eteviä ominaisuuksia. Kaikki tämä ei mene meidän
ruotsalaiseen Pietari Juhonpoikaan. Siinä täytyy löytyä jokin muu
syy, ja mikä muu se olisi kuin se, että minä tahdon hänen naida...
tuon saman Maunu kreivin, jonka minun armollinen sukulaiseni katsoo
aivan halpasukuiseksi hänen kuninkaalliselle verellensä! Noh, Maria,
mitä sanot tuosta siveys-opillisesta sadusta?"
"Yksinkertaista juorupuhetta!"
"Luuletko? Mutta jos minä sydänkammiossani tuota ajattelisin? _Vox
populi vox Dei_. Kansan ääni on Jumalan ääni. Kreivi on kaunis
mies... jalo ja uljas sekä ritarillinen ajatuksiltaan ja koko
olennoltaan. Etkö luule, että hänestä tulisi sopiva puoliso Ruotsin
kuningattarelle? Ja olenhan sekä sydämmeni että käteni itsevaltias
hallitsia?"
"Kristiina, sinä kauhistutat minua. Ansiollisin, uskollisin,
urhoollisin kaikista ruhtinaista vuodattaa verensä sinun puolestasi
tappotanterella. Sinä näet hänen kuihtuvan pettyneessä toivossaan, ja
sinä ottaisit ennen onnentavoittelian, jonka rohkeutta ei koskaan ole
koeteltu kilparadan ulkopuolella."
"_Oratio panegyrica pro domo_! Kiitospuhe talon hyväksi. Vahinko,
ett'et puhu latinaa; sinun puheesi olisi painettava. Minun puheeni
on lyhyempi. De la Gardie ei ole tarpeeksi korkeasukuinen sinulle.
Siis olen minä pakotettu parantamaan hänen ranskalaista vertansa
ja korottamaan häntä rinnalleni... Kreivi Maunu! Me jäämme santaan
istumaan. Pidättäkää mäessä."
Reen-anturat kitisivät vasten kiviä ja soraa, kun ajettiin jäältä
ylös Nybrovikin luona olevalle kadulle. Kuningatar astui ulos
reestä ja kahlasi loassa mäkeä ylös, laskien leikkiä kavalieriensa
ihmettelyistä sekä niistä aroista askeleista, joita Maria Eufrosyne
astuskeli vesilätäkköjen välissä. Kun nämät ylhäiset naiset jälleen
istuivat reessä, jatkettiin keskustelua uudestaan. Nuori ruhtinatar
katseli kuninkaallista orpanaansa, epätietoisena, pitäisikö
tuota äskeistä uhkausta leikkinä vai totena. Vihdoin heltyi hän
itkemään. Nassaun kreivi ei hänen sydämmessään istunut niin lujasti
satulassaan, ettei osavasti tähdätty keihäs olisi häntä siitä
kaatanut. Rikas De la Gardie olisi mahdollisesti saattanut hänen
kanssaan kilpailla köyhästä ruhtinattaresta. Mutta kun Kaarle
Kustaan toiveet sekä koko pfaltzilaisen huoneen tulevaisuus pantiin
onnenpyörälle, siinähän oli enemmän, kuin mitä sisar ja tytär saattoi
omalletunnolleen taakaksi ottaa. Kyyneleitten tipahdellessa selitti
hän vihdoin, että hän uskollisena ystävänä tahtoi kaikessa seurata
armollisen orpanansa toivoa ja tahtoa.
"Ja tuon sinä minulle sanot sellaisella äänellä, ikään kuin tahtoisit
mennä luostariin minun tähteni", vastasi kuningatar, näyttämättä
vähintäkään heltyneeltä noin suuresta uhraavaisuudesta. "Minä tarjoan
sinulle loistavinta naimiskauppaa, mikä Ruotsissa on mahdollinen,
minä luovutan sinulle miehen, josta moni saksalainen ruhtinatar sinua
kadehtii; minä valmistan sinulle valtaistuimeni rinnalle loistavan
tulevaisuuden ja sinä alistut kohtaloosi katuvaisen Magdaleenan
kyynelillä. No niin, Maria, kansan äänen pitää tällä kertaa yhtä
vähän oleman Jumalan äänen, kuin silloin, kun se sama ääni kihlasi
minut Eerik Oxenstjernan kanssa. En minä aio totella piikojani,
minä en nai eversti De la Gardieta, minä annan hänet huokaavalle
Cloëllensa, sillä ehdolla, että hän vastaan ottaa ritarinsa
auringonpaisteella eikä räystääntipahduksilla. Maria, tiedätkö mikä
rakkaus on?"
"Kun voi koko sydämmellään antautua toisen omaksi", sanoi ruhtinatar
viattomasti. Hän unohti tällä hetkellä, että hänen nuoruutensa
ensimmäinen lemmenliekki niin helposti sammuksiin puhallettiin,
ikään kuin hän siihen olisi viitannut vain tuon pienen naisellisen
turhuuden vuoksi, ettei hän muka tahtonut vastaan panematta antaa
lahjoittaa itseänsä uudelle kosialle.
"Sinä erehdyt", sanoi Kristiina puolittain ylpeästi, puolittain
vakuuttaen. "Ei tule koskaan antautua _kokonaan_ toiselle, tulee
omanaan pitää omaa itseänsä. Olemmeko syntyneet orjiksi, me? Tuleeko
miehen hallita meitä sekä ruumiin että sielun puolesta, niin ett'ei
meistä mitään muuta jäljelle jää, kuin piika, joka hänen talouttansa
hoitaa, lempikulta, joka on hänen huvinaan vapaina hetkinä,
lapsenhoitaja, joka elättää, imettää ja vaatettaa hänen lapsiansa,
jollei hän kuole heidän puolestansa? Olen ajatellut enemmän tuota
kuin sinä, Maria; minulla on ollut siihen syytä. Rakkaus sinun
tuumasi mukaan on mitätön, on alentava. Rakkaus, kuten minä sitä
käsitän, on sopimus kahden välillä, jotka vuoroon antavat ja saavat,
sillä ehdolla, että omanaan pitävät oman itsensä. Noin ja noin
paljon annat sinä minulle, noin ja noin paljon minä annan sinulle.
Sen lisäksi ei mitään. Jos sinä rikot, olen minä vapaa; ja jos minä
rikon, olet sinä vapaa. Pane sen lisäksi parhaassa tapauksessa
ystävyyttä, ihailua, kunnioitusta, kärsivällisyyttä, lyhyesti sanoen,
kaikki rakastettavat ominaisuudet, jotka vaikuttavat, että ihmiset
voivat toisiansa kärsiä. Siinä on kyllin, siinä, Maria; älä pyydä
enempää, jos tahdot onnelliseksi tulla!"
"Niin, onnelliseksi, Kristiina! Olla onnellinen ja tehdä
onnelliseksi. Tuota toistahan en minä ymmärrä."
"Saattaapa olla hyväkin, ett'et sinä ja sinun vertaisesi tuota
ymmärrä. Mitenkä maailma ilman teitä kestäisi? Kun haparoiden etsii
unikuvaa, lahjoittaa itsensä toiselle hyväilysanasta, on orjantyössä
herrain palveluksessa kuolee antaaksensa eloa uusille orjattarille,
niin siinä on se, mitä te nimitätte rakkaudeksi. Minä suosin vapaata
liittoa, taikka en mitään liittoa ollenkaan. Minä olen oman itseni
enkä kenenkään muun."
"Mutta sinun äitisi ja minun äitini eivät omistaneet itsiänsä..."
"He eivät ymmärtäneet parempaa. He eivät istuneet yksin
valta-istuimella."
"Niin, sinä olet kuningatar, sinä. Suo anteeksi; minä luulin, että
myöskin kuningatar tuntisi sydämmensä sykähtelevän."
"Miksikä hän ei tuntisi sydämmensä sykkivän kansallensa, kunniansa ja
kaiken suuren ja todellisen puolesta tässä elämässä? Mutta rakkaus ei
ole munimista. Ei saada, ei tahdota, ei saateta kieltää itseänsä..."
"Kaarle Kustaa on valmis kieltäytymään kaikesta sinun onnesi, sinun
kunniasi tähden..."
"Puhetapa vain. Kaarle Kustaa tahtoo tulla Ruotsin kuninkaaksi. Ja
kuitenkin, Maria, minä pidän hänen niin rakkaana, kuin miehen pitää
saatan. Häntä tahi ei ketäkään! Mutta jos hänen otan, sidon hänet,
kuten jalopeuraa sidotaan. Saattaako hän siihen taipua?"
"Kaikkiin, Kristiina, kaikkiin; sillä sinä tahdot yhtä vähän
sitoa hänen ritarikunniaansa, kun sinä saatat estää häntä sinua
rakastamasta."
"No hyvä, minä olen velvollinen sinua palkitsemaan ystävyydestäsi ja
tottelevaisuudestasi. Tiedä siis, että minun kuljeksivan ritarini ei
tarvitse iankaikkisesti odottaa, jos hän suostuu minun ehtoihini,
ja vielä pari tai kolme vuotta pysyy minulle uskollisena. En ole
niin julkea, että vertailisin itseäni maailmojen hallitsiaan, mutta
yhdessä suhteessa olen Jumalan kaltainen: en kärsi ketään kilpailiaa!"
"Oi, Kristiina, kuka saattaisi toiseen naiseen katseitaan tuhlata,
jos hän sinun kerran omistaisi? Suo minun suudella kättäsi."
"Enkö ole hupsu, joka tässä tavailen rakkauden aakkosia pienelle
nukelle, joka huomenna myy vapautensa lempisanasta, ja sydämmensä
kauniista viiksiparista? Mitä? Joko nyt linnassa? Maria, sinä siis
olet valmis alistumaan hirveään kohtaloosi ja otat vastaan inhottavan
ihailiasi suosion-osotuksia?"
"Annan kieltävän vastauksen vihkituolissa", sanoi leikillään nuori
ruhtinatar, samalla kuin Nassaun kreivi vaipui taivaanrannan taakse,
ikään kuin hän ei koskaan olisi kohottanut hyvin kähäröittyä päätänsä
sen ylitse.
"Tee se", vastasi Kristiina, samati leikillään, ja astui ulos reestä.
"Eversti De la Gardie", jatkoi hän kreiville, joka hänelle tarjoi
kätensä avuksi, "minä vapautan teidät ritarivelvollisuudestanne minua
kohtaan ja suon teidän tarjota langolleni kätenne. Kiittäkää minua
siitä, ett'emme mäessä kaatunut. Odotan teitä kello 6 erästä tärkeätä
uutista varten."
Hän kiirehti linnan portaita ylös tavallisilla vilkkailla askeleilla,
suomatta kumartaville hoviherroilleen katsettakaan. Hän ajatteli
erästä asiaa, joka tunki kaikki muut syrjään.
"Minä sidon De la Gardiet valtaistuimeeni Oxenstjernojen
vastapainoksi. Minä lakkautan juorupuheet, pidän vapauteni ja saan
nöyrän aseen. Pfaltzilaiset eivät uskalla kieltää. Koettakoot
vain!... Kaarle Kustaa? Hänen päähänsä saattaisi pällähtää
mustasukkaisuus... myöskin se on nyt estetty. Kaikki on ehkäisty...
myöskin se mahdollisuus, että kuningatar saattaisi olla nainen...
että _minä_ saattaisin mielistyä kauniiseen mieheen. Jumalani, hetkiä
löytyy, jolloin viisainkin saattaa olla narri. Mistä sain minä tuon
onnellisen ajatuksen, että turvautan itseni Marialla? Sainko sen
tähdistä? Epäilemättä. Ellei se tullut viimeisestä suonen-iskusta.
Fiken... kenkäni!"
"Hyvänen aika!" huudahti Fiken Lång, jonka puheliaisuus oli kasvanut
vuosien ja hovipalveluksen muassa, "onpahan röökinän kengät yhtenä
sotikkona! Mitähän tohtori sanonee? Nappi on poissa turkista, nauha
poikki reväisty päähineestä. Sehän iäinen onni, ettei rouva Beata
Oxenstjerna enään täällä komentamassa ole."
"Huomaan, että olet käynyt Beata rouvan koulua", vastasi kuningatar,
joka nyt oli mitä parhaimmalla tuulellaan ja samalla huvituksekseen
asetteli ansasta. "Fiken", lisäsi hän teeskennellyllä vakavuudella,
"neuvon sinua pitämään kielesi kurissa, kun Maunu kreivi tulee minun
luokseni kello 6."
"Maunu krei..." änkötti Fiken teeskentelemättömällä uteliaisuudella
ja kammaripiian luonnollisella tyhmällä rohkeudella. "En luullut,
että _hän_ tässä talossa herrana olisi."
"Pidä suusi! Eihän sitä tiedä mitä tapahtua saattaa", hymyili
Kristiina, joka nyt oli keksinyt keinon, millä tyhjäksi tekisi
piikojen juorut.
Kreivi tuli, ja muutama päivä tämän jälkeen oli kihlaus julkinen.
Tätä tapahtumaa vietettiin hovissa kolmen päivän kesteillä ja kaksi
vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1647, viisi päivää kestävillä,
kuninkaallisen komeilla häillä. Liitto tuli niin onnelliseksi, kuin
onnen vaihtelevaisuus sallia saattaa. Ruhtinatar Maria Eyfrosyne, tuo
heikko, myödenantava, vähälahjainen, hän tiesi kuitenkin jotakin,
mitä nerokas kuningatar, hänen orpanansa, ei tietänyt. Hänen
rakkauden määritelmänsä tuli pitkä-ikäisemmäksi kuin Kristiinan,
elipä vielä itse Kristiinan jälkeenkin.