Ei sinulle mikään turmiota tuota...
valtaa varten syntynyt,
kuten minä ja tuo kolmas.
"Minun tulee säälini tuota nuorta juutalaista", sanoi rouva Beata
De la Gardie Hagar Ryningille, kun jälleen istuivat tuvanperäisessä
yksinkertaisessa kammarissa, joka nyt oli keisarin voittajan
puolisolla asuntona. "Katso, että häntä hyvin hoidetaan! Sinä tunsit
hänen perheelliset asiansa?"
"Kyllä menen häntä katsomaan välskärin luo. Kaksi eli kolme vuotta
sitten näin hänet Tukholmassa. Hänen iso-isänsä Ruben Zevi kävi
presidentti Kurjen luona."
"Kuka on tuo Ruben Zevi, jolle sinä pyysit suojeluskirjettä?"
"Juutalaisten kuningas meidän aikanamme, teidän armonne, tahi
mikä ehkä on vielä enemmän: kuningasten juutalainen. Ilman hänen
kultaansa ei yksikään sotajoukko saata sotaan lähteä, ei yksikään
Euroopan ruhtinas menestystä toivoa. Hänen sanansa on armollisempi
kuin keisarin, kuin paavin; se aukaisee kaikkien linnojen portit,
se teräväksi tekee tahi tylsistyttää kaikki miekat. Hän saattaisi
pakottaa tämän onnettoman sodan huomenna loppumaan ja ylihuomenna
määrätä yleisen rauhan, jos hän sitä tahtoisi. Mutta hän ei sitä
tahdo, en tiedä mitä varten ei."
"Se ei ole mahdollista! Sehän olisi neron ja urhollisuuden
alentamista, silloinhan asetettaisiin maailma kultakahleisiin!"
"Teidän armonne on oikeassa, ja kuitenkin on asian laita sellainen.
Teidän kunniarikas puolisonne on oleva ensimmäinen, joka tätä asiaa
todistaa. Hänen neronsa ja urhollisuutensa saa toimeen kaikkea,
kultaa ainoastaan hän ei saata tehdä. Muistaako teidän armonne,
mitenkä erään suuren sotasankarin marraskuussa ja joulukuussa 1641
täytyi toimettomana venyä kaksi kuukautta Winsenissä ja Lüneburgissa?"
"Kyllä muistan. Weimarilaiset joukot jättivät sotaväen."
"Ja Weimarilaiset joukot jättivät sotaväen sen vuoksi, etteivät
saaneet palkkaansa. Ruben Zevi lähetti kultaansa ja teidän mahtava
puolisonne läksi uusia voittoja saavuttamaan."
"Ja jos niin olisi? Jalot sielut omistavat kuitenkin jotakin, joka
ei ole kaupan-alaista: velvollisuuden tunteen, kunnian, isänmaan. En
tahdo enään kuulla ostetuista voitoista. Nuo juutalaiset luulevat
saattavansa ostaa kaikki, eivätkä ymmärrä, että kansat saattavat
kasvaa suuriksi hyveitten ja urhoollisuuden kautta eikä heidän
kultansa kautta. Puhukaamme jälleen haavoitetuista! Aseta esille
uusia siteitä ja uutta liinanöyhtää. Minä lähden jo edeltäkäsin ja
odotan, että tulet side-aineinesi."
Sillä välin kuin Hagar pani kuntoon side-ainekset, kuuli hän
viereisestä tuvasta äänekästä puhetta. Se oli pfaltzkreivi Kaarle
Kustaa, joka ratsastaessaan sotilasosastojen välillä oli lähestynyt
talonpojantaloa ja oli nyt käyttänyt tilaisuutta kysyäkseen, mitenkä
päällikön puoliso eilisen seikan jälkeen jaksoi. Ovi oli puoleksi
auki, Hagar saattoi kuulla, miten pfaltzkreivi laski leikkiä
upseerien rouvien kanssa. Hän oli tänään niin kovin iloinen, kuten
nuori upseeri tietysti on voittopäivän jälkeen. Hän kertoi niille,
jotka vain tahtoivat kuunnella häntä, mitä kummallisimpia kohtauksia
eilispäivän taistelusta. Sota ja vaarat näkyivät hänen mielestään
olleen huvituksia vain. Eipä kukaan hänen kertomuksestaan olisi
saattanut arvata, että taistelu oli ollut verinen ja kova, että hän
oli taistellut sekä henkensä että voiton puolesta sekä että useimmat
hänen rykmenttinsä upseerit olivat ammutuiksi tulleet, ja hän itse
ikään kuin ihmeen kautta oli säilynyt Ruotsin tulevaisuutta varten.
Nauraen pyysi hän sakset, saadaksensa tasoittaa pitkät hiuksensa,
joita eräs kuula oli taidokkaasti hänen päänsä oikealta puolen poikki
sivaltanut, tahi neulaa ja lankaa, millä hän olisi neulonut kokoon
läven, joka oli ammuttu hänen hattuunsa, koska hänen sotaräätälinsä
yhtä vähän kelpasi hattumestariksi kuin tukan-sommitteliaksi. Mutta
hän ei hiiskunut kolmannesta lävestä, joka oli hänen ihotakissaan
haarniskan kyynärkoukun alla tahi neljännestä kuulasta, joka oli
tunkeutunut ihotakin läpi aina paitaan asti ja tehnyt sinermän
ihoon, jättämättä siihen edes veristä naarmua. Hänen iloinen
puheensa koski noita Götziläisiä nylkyreitä, jotka olivat täyttäneet
taskunsa vaskirahoilla, makkaroilla ja pyhimysten kuvilla, joita
olivat ryöstäneet omilta maanmiehiltänsä; noita mähriläisiä
talonpojan renkejä, jotka olivat viskanneet itsensä maahan, ollen
kuolleena olevinaan, mutta rupesivat aivastelemaan ruudinsavusta;
ja noita saksilaisia, jotka jalustimensa olivat hukanneet
paetessaan ja riippuivat kuten mallaspussit hevosen harjassa; tuota
suomalaispoikaa, joka yksipäisyydessään tahtoi raahata kanuunaa puron
poikki sillä menestyksellä, että molemmat, sekä kanuuna että poika,
jäivät mutaan kiinni. "Mutta", lisäsi tämä nuori eversti, hienolla
sivuviittauksella omiin pettyneisiin toiveihinsa, "mitä tarvitsi
Hatzfeldin luottaa naisen lupauksiin?"
Hagar ei olisi ollut tyttö ja 19-vuotias, jos hän olisi voinut
vastustaa kiusausta luoda salaista katsahdusta tuohon nuoreen
sankariin, joka noin vähän näytti pelkäävän vaaraa ja kuolemaa.
Pfalzkreivi Kaarle Kustaa oli silloin 23 vuoden vanha, vartalon
mitalta ennemmin alle kuin päälle keskinkertaisen. Hän ei vielä
silloin ollut noin jänterä kuin hänen myöhemmät kuvansa osottavat,
ennemmin oli hoikka ja notkea, vilkas ja eloisa; iho tummanlainen,
pitkät mustat hiuksensa valuivat alas hänen leveille hartioillensa;
siniset silmänsä olivat viisaat, rohkeat, nenä kotkan-noukan
tapainen, leuka ulkoneva, suu suurenlainen, jonka päättäviä, jotenkin
vahvoja huulia kapeat viikset varjostivat, poskista oli ajan tavan
mukaan parta tarkkaan ajeltu. Sellaisena löytyy hän kuvattuna
Gripsholmassa, istuen vahvan, ruskean hevosensa selässä Jankovitzin
tappelussa, keltaiseen nahkavarukseen ja siniseen vyöttimeen puettuna
ja hatussa valkoinen sulka. Ruhtinaasta eli hovimiehestä ei paljon
muuta havainnut, kuin tuon sujuvan, rohkean käytöksen. Siinäpä luuli
näkevänsä luutnantin, joka vieraili naisten luona, tietäen olevansa
tervetullut ja miellyttävä vieras.
Myöskin pfaltzkreivin aika oli tänään täpärällä, mutta hän
oli havainnut Hagarin ja astui hänen kammariinsa sellaisella
tuttavallisuudella, kuin yhteiset vaarat ja vaivat synnyttävät
sotaretkellä. Olipa hän viettänyt monta vapaata iltaa satunnaisen
levon aikana sotamarsalkan ja hänen puolisonsa luona. Kristiina
kuningattaren entisen nuoren, lahjakkaan kirjanhoitajan seurassa
oleminen oli huvitus, niin hyvä kuin joku muukin, tuon ainaisen
asekalskeen ja kuurilaisten juominkien perästä.
Häntä, joka itse oli oppinut, oli huvittanut laskea leikkiä neiti
Ryningin opista ja varsinkin oli hän halunnut tietää vähän enemmän,
kuin mitä hän entiseltään tunsi kuningattaren sisällisestä luonteesta
ja yksityisestä elämästä, sitte kuin hänestä oli tullut nuori nainen.
Mutta jos hänen näennäisesti teeskentelemättömissä kysymyksissään
olikin hyväsesti älykästä valtioviisautta, niin vastauksetkaan eivät
olleet vähemmän varovaisia. Hagar Ryning ei ilmoittanut enempää,
kuin mitä hän itse sopivaksi katsoi, ja siitä syystä oli heidän
tuttavallinen keskustelunsa käynyt schakkipelin tapaiseksi, jossa
kuningattaren henkilö oli vallitsevana keskipisteenä. Entisen
hovineidenhän täytyi tietää, kuinka tärkeä tämä aine oli tuolle
nuorelle pfaltzkreiville. Hän käsitteli tätä ainetta ylhäisissä
piireissä olleen tottuneella, hienolla aistilla, mutta häntä huvitti
huomata kysymysten tarkoitusta sekä kiusata tuota korkeasukuista
kosiaa hänen tiedustelemisissaan, väliin antaen hänen toivoa,
että kuningatar häntä muistaisi ja toisinaan taas viittauksilla
ilmoittaen, että kuningatar kammoksui avioliittoa. Seurauksena tästä
oli tuttavallisuus, joka harvoin on syntymättä, kun kaksi nuorta
älyniekkaa kiistelee kolmannesta, joka on heitä molempia mahtavampi.
Hagar Ryning oli tullut välttämättömän tarpeelliseksi tulitikuksi
23-vuotiaan sotilaan sota-elämässä vapaina hetkinä ja olisi tullut
vielä tärkeämmäksikin, ellei hänen uhkeamielisyytensä olisi ollut
yhtä suuri, kuin pfaltzkreivinkin.
"Mitä hän tuumaa?" sanoi Hagar toisinaan itsekseen. "Älköön vain
luulko, tuo pieni pfaltzkreivi, että minä alennan itseäni olemaan
hänen huvinukkenaan."
"Kas tässä, mitä etsin!" sanoi huolettomasti tuo nuori ruhtinas,
astuessaan kammariin. "Tässä on sakset, neiti Ryning. Ettekö tahtoisi
tehdä minulle hyvää apua tasoittamalla hiukseni tästä oikean
korvani luota?... Ei, älkää tulko minua liika lähelle! Te olette
vaarallisempi kuin kuula."
Hagar otti sakset ja leikkasi hymyillen hiukset tasaiseksi hänelle
osotetusta paikasta, josta kuula oli leikannut kiharan niin
terävästi, ett'eivät sakset olisi voineet leikata terävämmin. Pitkä,
musta kihara, lähinnä sitä, joka kuulan uhriksi oli joutunut, putosi
äänettä lattiaan. Hagar otti pudonneen hiuskiharan ja sanoi:
"Minä kiitän teidän ruhtinaallista armoanne muistosta, jonka täten
olen saanut urhoollisimmalta sotilaalta hänen majesteettinsa
sotajoukossa. Luvatkaa, että rukoukseni kuulette, kun näytän teille
tämän hiuskutrin, ja teidän ruhtinaallinen armonne on Ruotsin
kuningas."
"Mitä? Noin nuori, ja kuitenkin jo velho, joka ennustaa?"
"Olen Suomessa syntynyt, teidän armonne?"
"Noin itsekkääksi en teitä luullut, neiti Ryning. Mitä siis lupaatte
vastavuoroon minulle?"
"Lupaan jälleen leikata teidän armonne hiuksia, kun tuleva kuula on
ottanut palan teidän korvastanne."
"Minä kiitän kunniasta. Toinen ennustus ei ollut täysin niin
hyvä, kuin ensimmäinen. Mutta tulkaa saaliinne kanssa, kun minua
tarvitsette, niin minä koetan, mitä saatan, voidakseni taivuttaa
hänen majesteettiansa antamaan teille arvonimen: kuninkaallinen
hiussommittelia. Auf wiedersehen, tulevaan voittoon asti! Minua
kunnioitatte saksillanne, mutta toiset tarvinnevat teidän siteitänne."
Upseerien rouvat olivat kokoontuneet oven luo kuuntelemaan. Tuskin
huomattava silmän-isku oli seurannut hyvästijättösanoja. Hagar
kääntyi harmistuneena pois; hän ei kärsinyt tuollaisia silmäyksiä.
Tunnin perästä tämän jälkeen oli Hagar välskärin luona. Hän tapasi
tämän hikisenä ja verisenä aina kyynärpäihin asti; mitä ei hän
itse jaksanut tehdä, saivat hänen parturikisällinsä toimittaa,
miten parahiten saattoivat. Haavoitetut makasivat pitkissä riveissä
olkien päällä, osa tallissa, toinen teltassa, ja toiset jäätyneellä,
verisellä maalla. Juutalainen Zevi oli saanut paikan teltassa,
jossa oli viisitoista tahi kaksikymmentä haavoitettua niin ahtaalle
ahdattuna, että Hagarin täytyi kulkea heidän ylitsensä, päästäksensä
siihen nurkkaan, johon häntä oli osotettu. Hän istahti maahan ja
kumartui veljensä luo. Benjamin oli nukkunut ja tunsi itsensä niin
virkistyneeksi, että tahtoi lähteä ulos katsomaan hevostansa.
"He varastavat Jehuni", valitti hän.
"Hiljaa, Benjamin. Älä ole houkkio, minä pidän huolta Jehustasi.
Tunnetko minua?"
Nuorukainen koetti teltan puolihämärässä erottaa hänen kasvonsa
piirteitä.
"Tunnen, sinä se olit, joka sanoit sotamarsalkalle: hän puhuu
kuumehoureissaan! Sinä et saata olla Hagar, sinä."
"Katso minua tarkemmin! Miksikä en olisi sisaresi? Koko avarassa
maailmassa ei sinulla ole yhtään uskollisempaa ystävää."
"On minulla."
"Sinä olet lapsi. Koeta olla mies. Sotilas et enään saata
olla. Silmäpuolena ja toiskätisenä sinua ei enään koskaan
sotamiesluetteloon panna. Mutta", hän kumartui alas kuiskaten
veljensä korvaan, etteivät ympärillä olevat kuulisi, "minä sanon
sinulle jotakin, joka on parempaa. Sinun pitää tuleman terveeksi,
Benjamin. Sinun pitää kerran tulla voimakkaaksi ja terveeksi. Ei
sinulle mikään turmiota tuota, ennen kuin tähtien hetki tullut on.
Tähti ei tahdo, että sinä sodassa taistelet. Siksipä se sinulle
lähettää haavan toisensa perästä, ja parantaa ne jälleen. Sinä
makasit soran ja mullan alla Neunburgissa ikään kuin kuolleena,
ja katso, sinä tulit jälleen henkiisi. Sinä makasit muserrettuna
kuolleen hevosen alla Breitenfeldissä, ja kohta sen jälkeen sinä
ratsastit Tukholmaan. Siellä makasit niin poltettuna Tukholman
linnassa, ett'ei kukaan olisi äyriäkään antanut niin huonosta
repaleesta, kuin sinä olit, ja muutama viikko tämän perästä matkustit
sinä meriä ja maita pitkin Euroopan ympäri. Lääkärit sanoivat
sinun olevan auttamattomasti sokean, mutta saithan vain näkösi
takaisin! En tunne kaikkia niitä vaaroja, joista sitten olet päässyt
vapaaksi, mutta minä tiedän, että sinä et ole ottanut oppia tähtien
varoituksista. Taaskin näen sinun tässä raajarikkoisena ja niin
huonona, että jokainen muu sinun sijassasi ei ikänä siitä nousisi,
mutta sinä nouset, sinä, ja saat terveytesi ja voimasi jälleen,
sillä sinun henkeäsi vastaan eivät elementit eikä ihmiset mitään
voi. Sinua ei mikään tapa, ennenkuin tähtien hetki on tullut. Huomaa
nyt, mitä sinulle sanon. Kuinka kauan luulet, että sallimus tahi
tähdet kärsivät uppiniskaisuuttasi? Kuka sen sanoo, ettei heidän
hetkensä tule ennen, kuin sen tuleman pitäisi, rangaistukseksi sinun
ylpeydestäsi? Ja kun se tulee, silloin ei enään tarvita kuulia
eikä miekkaa. Vaikka Simsonin voimat sinulla olisikin, pitää sinun
kaatuman näkymättömän käden voimasta, keveän tuulosen puuskasta,
lapsen hengähdyksestä. Viskaa pois miekka. Benjamin, niin sinusta
tulee suuri, mahtava mies, sillä valtaan olet sinä syntynyt, kuten
minä ja tuo kolmas!"
"Anna minulle jälleen silmäni! Anna minulle jälleen oikea käteni,
niin ehkäpä sinua uskon!" huokasi nuorukainen katkerasti.
"Jos voisin sinulle antaa ne, näkisin sinut jälleen tulevalla kertaa
raajarikkoisena jossakin sotatantereen nurkassa. Etkö siis ymmärrä,
että tähdet sinua vaativat toiselle uralle? En silmää enkä kättä
saata sinulle antaa, mutta minä voin sinulle osottaa sen, joka on
niitä etevämpi, sinun hyvän pääsi. Niin, minä tiedän, mitä sinä
vastaat: sinä et ole mitään oppinut, sinä. Olet kasvanut raakojen
sotilaitten joukossa etkä osaa muuta kuin ratsastaa ja tapella. Mutta
yhdeksäntoista vuoden vanhana on ihmisellä vielä pitkä oppi-aika.
Sinä olet vilkaskäsitteinen ja oppivainen. Opi luvunlaskua, Benjamin,
niin saat nähdä kuninkaita alammaistesi joukossa."
"Säästä noita suuria sanojasi. Joka päivä saan kuulla Rachelin
suusta saman läksyn, mutta minä en voi sellaista tehdä. En kelpaa
välikaupitteliaksi; se on minusta niin ilettävää, että ennen makaisin
puolen elin-aikaani sairaalassa."
"Kuka on Rachel?"
"Rachel? Minun kihlattuni, jota saadakseni palvelen seitsemän vuotta.
Etkö sitä tiedä?"
"Vai niin! Onpa siinä monta vuotta epävarmasta palkinnosta. Ole siis
luja ja luotettava. Muistaakseni meidän iso-isämme oli määrännyt
hänen perilliseksensä, ennen kuin hän meidän tunsi. Etkö siis
ymmärrä, että maailma on jalkojesi edessä, jos tahdot kurottaa kätesi
ja tarttua sen ohjiin? Siihen ei tarvita enempää kuin kolme sormea,
jos pääsi vain tahtoo."
"Huolinko minä sinun rahoistasi? Myisinkö minä itseni!"
"Minä myyn itseni yhtä vähän kuin sinäkin. Mutta rahoja saattaa
käyttää kahdella tavalla. Toisella niitä kootaan, toisella annetaan
pois. Iso-isämme tuon edellisen tavan osaa, me toisen."
"Löytyy vielä kolmaskin tapa, sanoo isä-isä: säilyttäminen."
"Enkö sanonut, että olet oppivainen? Noh hyvä: opi laskemaan
säilyttääksesi, mutta anna pois hallitaksesi! Palvele tänään,
käskeäksesi huomenna! Kun olet palvellut seitsemän vuotta saadaksesi
Rachelin, olet sinä maailman herra."
"Ja sinä, Hagar, ja sinä?" huudahti tuo helposti johdettava ja
helposti innostuva nuorukainen, johon yhtä kuin sisareenkin kaikki
suurenmoinen vaikutti.
"Minä pakotan Kristiina kuningattaren pitämään minua vertaisenaan",
kuiskasi Hagar niin hiljaa, että se ikään kuin unissa puhuttu sana
suhahti nuorukaisen korvaan.
Hän nousi mennäksensä pois, kun hän aivan lähellään havaitsi nuoren
papin, joka jakoi Herran ehtoollista kuolemaisillaan olevalle. Hän
seisoi Hagarin tiellä, tyttö ei päässyt pois eikä saattanut häiritä
tätä liikuttavaa hyvästijättöä täältä lähtevälle ihmishengelle. Hän
jäi seisomaan ja katseli pappia. Muisto menneistä lapsuuden ajoista
heräsi hänen sielussaan.
"Se on Pietari Luth", sanoi hän itsekseen.
Kun tuo nuori hengellinen oli lukenut siunauksensa hänelle, joka
kohta oli pääsevä pois maailman kaikista taisteluista, katsoi
hän ympärilleen. Hänen silmissään oli vielä tuollainen kostea,
taivaallinen loiste, josta tunnemme iäisyyteen katsahtaneen silmän.
Hän ei nähnyt lähellään olevia, hän oli vielä poissa noilla elämän
ja kuoleman välisillä himmeillä rajamailla. Hagarin täytyi kulkea
hänen sivutsensa niin läheltä, että hän koski papin käsivarteen. Tämä
heräsi ajatuksistaan, antoi tietä, tuntematta Hagaria, ja seurasi
hänen jäljessään ulos teltasta.
"Maisteri Luth!" sanoi Hagar, katsoen taaksensa.
Luth oli ollut herrojenpalvelia, hän, kuten muut nuoret papit,
jotka riippuivat patruunien suosiosta. Nyt oli hän sodassa oppinut
palvelemaan elämän ja kuoleman Herraa, mutta vanhan tavan mukaan
vastasi hän tuon ylhäisen, vieraan neiden puhutteluun syvällä
kumarruksella.
"Kuka olen?" kysyi Hagar iloisesti.
"Suokaa anteeksi... en tunne... olen nähnyt niin monta kuollutta ja
elävää."
"Kaksi kertaa kaksi on neljä, kaksi kertaa kolme on kuusi... Ruotsin
pääkaupunki on Tukholma, Ranskan pääkaupunki on Parisi... Hannibal
löi romalaiset Cannæn luona, ja keisari Domitianus piti kärpästen
pyytämistä huvinaan", luki Hagar, löpertäen lapsen läksyjä siitä
ajasta, kuin hän opetteli luvunlaskua, maantiedettä ja historiaa
Pietari Luthin johdolla.
"Mitä?" sanoi tuo entinen opettaja Lydik Larssonin ajoilta, "ettehän
ikinäkään saata olla pikku Hagar?"
"Jotakin sinne päin, rakas maisteri. Jos te olisitte Cannabis,
rupeaisin sijoittelemaan teille: nominativus _mensa_, genetivus
_mensae_, dativus _mensae_... Te näette, ett'en ole ollut oppimaton.
Teitä saan kiittää _alusta_. Loppu on kirjoitettuna taivaan
portaisiin."
"Alku ja loppu ovat molemmat kirjoitettuna Herran kädessä, neiti
Hagar. Olen sydämmestäni iloinen siitä, että näen teidät jälleen.
Teille oli Herra lahjoittanut ilmeellisen älyn kaikkea inhimillistä
oppia varten. Oletteko myöskin käyttänyt hänen lahjojansa oikein
hengellisissä asioissa? Oletteko Jumalan lapsi, neiti Hagar?"
"Olen lukenut piispa Eriksonin postillaa ja käynyt rippikoulua Kurjen
neitien muassa", vastasi Hagar vältellen. "Mutta teidän täytyy
kertoa minulle jotakin itsestänne sekä mitenkä nyt saan tavata
hyvän, rauhallisen opettajani, joka aina oli hyvä minua kohtaan,
täällä tässä hirveässä sotamelskeessä. Teidän täytyy tulla minua
tervehtimään rouva Beata De la Gardien luo tulevassa leiripaikassa,
koska me jo huomenna ehkä täältä lähdemme."
"Oi, rakas neiti, minäkin kerran luulin, että oli kylliksi
kristitylle, kun luki raamattua ja postillaa ulkoa, mutta elämä
ja kuolema on minulle toista opettanut. Kristillisiähän löytyy,
Jumalan kiitos, myöskin meidän seurassamme, mutta jos tahdotte oppia
kuolemaan uskonne puolesta, niin menkää skottilaisten kovenanttien
luo. Älkää siitä väliä pitäkö, että he saarnaavat Kalvinin oppia!
Reformeerattuja, luterilaisia ja katolilaisia, kaikkia meitä Herra
koettelee. Minä ripitin tänä yönä erään paavilaisen... hän oli
tehnyt jonkun pahan työn Suomessa... oli viskannut erään naisraukan
reestä hankeen talviyönä... Jumala armahtakoon, me olemme kaikki
pahantekiöitä."
"Mitä maisteri sanoo? Hänkö oli viskannut naisen ulos reestä?
Suomessako? Ei suinkaan se ollut monia vuosia sitten?"
"Luulen hänen sanoneen, että se tapahtui monta vuotta sitten.
Juutalais-nainen se oli, jos ymmärsin häntä oikein. Mutta, rakas
neiti, ajatelkaamme omia sielujamme. Meidän täytyy kaikkien tehdä
tiliä hänelle, joka sydämmet tutkii."
"Maisteri Luth, tahdotteko tehdä minulle sen hyvän työn, että
kirjoitatte tahi annatte minun paperille kirjoittaa muistiin, mitä
tuo paavilainen tunnusti? Onko hän kuollut?"
"Hän on kuollut. Ei ole luvallista kertoa, mitä kuolinvuoteellaan
oleva on tunnustanut ripin salaisuutena."
"Oletteko te katolilainen? Onko rippi sakramentti? Ja jos nyt
epäillään jostakin pahasta työstä syytöntä elossa olevaa, niin
eiköhän ole velvollisuutenne vapauttaa syytöntä syyllisen
tunnustuksella."
"Te olette ehkä oikeassa, neiti Hagar. Te olitte aina viisas
maallisissa asioissa. Minä kirjoitan muistiin tunnustuksen. Mutta
mitä se teihin koskee?"
"Niin, kysykääpä sitä? Tiedättekö te Jumalan tiet? Taidatteko seurata
niitä salaisia lankoja, joilla paha työ johdetaan yön pimeydestä
esiin? Antakaa minulle kertomus! Te saanette kuulla siitä enemmän
vielä."
"Luuletteko? Niin, uskokaa vanhurskaan Herran Jumalan teihin! Tänä
iltana saatte paperin vahvistettuna minun allekirjoituksellani.
Käyttäkää sitä Jumalan kunniaksi! Johtuu mieleeni, että kuolema vei
sanan raukalta tuolla kentällä. Eräs Axelson niminen haavoitettu
henkivartiarykmentistä makasi kuolleen vieressä ja oli kuullut hänen
puhuvan, ennen kuin minä tulin. Axelson vietiin Wotitzin kylään."
"Kiitoksia, kiitoksia! Älkää unohtako tulla luokseni. Wotitz, sanotte
te? Axelson? Jumala teitä suojelkoon."
"Ja teitä, neiti Hagar! Herra on vienyt teitä kauas ulos pahuuden
valtoihin näyttääksensä teille tien Kristuksen rakkauteen."
Muutama hetki tämän jälkeen istui Hagar hevosen selässä ja ajaa
karahutti yhden palvelian seuraamana Wotitzin kylään.