Kolme vuotta vielä nousen; sitten olen korkeimmillani taivaalla.
Tanska makasi vaivuksissa vihollisten ympäröimänä, verta vuotavana,
uupuneena, melkeinpä ruhjottuna. Vielä kerran oli se taistellut
vallasta Pohjolassa. Siinä oli koeteltu kovaa kovaa vastaan.
Nuo kaksi kilpailiaa olivat tarttuneet toisiinsa vyötäisistä ja
vuorottain viskanneet toisiansa, välistä Beltin laineisiin, välistä
Juutin hiekkaan ja toisinaan Skånen aaltoileville viljakentille
sekä Norjan ja Jemtlannin vanhoille sukukallioille. Ruskean hevosen
ratsastaja iloitsi, kun vielä kerran sai veriseksi talven lumen.
Sotaa oli kaikkialla eikä sitä ollut suuttuneissa rinnoissa vähemmän
kuin anastetuissa ja jälleen takaisin voitetuissa rajamaissa.
Ainoastaan Norjan rajalla asuvien talonpoikien mielestä oli synti
ja häpeä ampua naapureitansa. Menestys ja vastoinkäyminen vuoroili.
Molempien valtakuntien urhoollisimmat miehet, parhaat sotajoukot
ja uljaimmat laivastot lähtivät toisiansa surmaamaan, nämät, jotka
yhdistettyin voimin olisivat saattaneet kukistaa Euroopan. Vielä
jokainen Tanskalainen rakastaa tuota tunnettua kansanlaulua:
"Kong Kristian stod ved höjen Mast
I Rög og Damp;
Hans Værge hamrede saa fast.
Att Göthens Hjelm og Hjærne brast..."
[Ja Kristiani mastossa
Ol' sauhussa;
Ja miekkans' löi niin lujasti,
Ett' Götan pää se katkesi...]
Se oli Femernin luona, 1644 kesäkuun 11 päivänä. Tanskan kuninkaalla
oli 39 laivaa, hänen ansiollisella vastustajallaan Klaus Flemingillä
46. Kymmenen tuntia taistelu kesti; kolme kertaa taistelevat
erosivat, kolme kertaa hyökkäsivät he jälleen toisiinsa. Neljännen
kerran, kun Fleming antoi hyökkäämismerkin, ei sitä enään nähty;
yö levisi noitten verisien aaltojen ylitse. Kuningas Kristian oli
seisonut Kolminaisuus-nimisellä amiraalilaivallaan vihollisten
ympäröimänä. "Minun alipäällikköni", sanoi hän, "käyttävät minua
ryntäyssuojanaan."
Hän oli saanut muutamia vähempiä haavoja, kun ruotsalainen kuula,
itse mennen sirpaleiksi, pirstasi tykkilavetin hänen vieressään.
Raudan- ja puunpirstaleita tuiskui sakeanaan laivankannen
ympäri; kaksitoista miestä kaatui kuoliaana tahi haavoitettuna.
Kuolemaisillaan oleva Eiler Ulfeld tempasi kaatuessaan kuninkaan
mukaansa. Ympärillä olevat luulivat kuninkaan kuolleeksi ja huusivat,
että lippu laskettaisiin, jotta ampuminen taukoisi. "Ei", sanoi eräs
schleswigiläinen, "kuningas on ainoastaan _yksi_ mies, ja meitä on
kylliksi monta jäljellä, joten voimme puolustaa itsiämme." Eräs
merimies lähetettiin mastonhuippuun laskemaan "dannebrogia", mutta
tämä kävi tuolle kunnon pojalle liika raskaaksi; hän kääri lipun
touveihin, ettei tuuli saanut sitä liehumaan. Kuningas Kristian nousi
pystyyn verisenä, hänessä oli 23 haavaa, toiset vähempiä, toiset
suurempia: yksi pirstale oli vienyt häneltä oikean puolisen silmän,
toinen kaksi hammasta; rautaliuska oli tunkeutunut hänen otsaansa.
"Vielä", sanoi hän, "on Jumala antanut minulle voimia taistelemaan
kansani puolesta!" Ja mustansinisenä kasvoistaan hän, miekkaansa
nojautuneena, pysyi päällikkönä siksi, että taistelu oli loppunut.
Molemmat laivastot olivat kärsineet suuren tappion, molemmat
omistivat omakseen voiton, jota sekä tanskalaiset että ruotsalaiset
yhtä suurilla ilon-osotuksilla viettivät.
Muutama viikko tämän jälkeen, elokuun 5 päivänä, tanskalainen kuula
tempasi pois Klaus Flemingin, urhoollisimman sankarin, jonka Suomi
on merille lähettänyt, vähäpätöisessä merikahakassa Kristiansprisin
luona Kielinlahdella.
"Älä itke, poikani", sanoi kuolemaisillaan oleva sankari pojallensa
Herman Flemingille, joka seisoi hänen rinnallaan. "Minä kuolen
Tanskan vihollisena: katso, että kuolet, kuten isäsi on kuollut!"
Samankaltaiset olivat kuningas Kristianin sanat, kun hän, vuoden
kuluttua rauhan teosta, kantoi vähäistä pojanpoikaansa ristittäväksi:
"Jospa sinä kerran tulisit ruotsalaisille yhtä raskaaksi, kuin sinä
tänä päivänä olet ollut minun vanhoille käsivarsilleni!"
Löytyi kuitenkin yksi, joka tässä katkerassa taistelussa kahden
vanhan vihollisen välillä, näki edemmäksi aikojen vaiheisiin,
kuin kuninkaat, valtiomiehet, sotilaat tahi sisällisestä vihasta,
kateudesta ja kostonhalusta taistelevat kansat. Se oli Ruotsin nuori
kuningatar, joka kaikkine lukemattomine oikkuineen kuitenkin oli
perinyt jotakin isänsä kauas näkevästä katseesta ja kykeni näkemään
edemmäksi toiseen aikaan, jolloin Ruotsi ja Tanska saattoivat tarvita
toisiansa. Kristiinan osaksi on tullut, että häntä on arvosteltu
vuoroon liian hyväksi ja vuoroon liian huonoksi, ja tuohon liian
huonoon arvosteluun kuuluvat myöskin syyt hänen käytöstapaansa noissa
suurissa, Ruotsille niin tärkeissä rauhansopimuksissa 1645 ja 1648.
Sota-onni, joka vuonna 1644 yhtäläisesti tasasi suosiotansa
kahdelle taistelevalle vallalle, oli vuonna 1645 nähtävästi
ruvennut hymyilemään ruotsalaisille aseille. Yksimielinen Ruotsi
hallitsi merta, koko Juutinmaata, suurimmaksi osaksi Skånea,
Hallantia, Blekingeä, Bohuslääniä; oli valloittanut Gottlannin ja
Saarenmaan, ja oli hyvin varustetulla sotavoimallaan tunkenut tuon
eripuraisen Tanskan niskaan, uhaten valtakunnan ydintä Seelannissa
ja Fyenissä. Vanha kuningas Kristian oli yksin, neuvostonsa ja
aatelistonsa hylkäämänä, ilman laivastoa, ilman sotajoukkoja, ilman
rahoja. Hänen uskolliset porvarinsa, hänen reippaat merimiehensä
tahtoivat auttaa häntä, mutta eivät kyenneet; valtakunta horjui
hänen allaan, kuten uppoava alus. Silloin ruvettiin rauhasta
puhumaan, jo helmikuussa 1645 kokoontuivat rauhanvälittäjät tuon
pienen Brömsjoen luona, joka oli valtakunnan rajana Smålannin ja
Blekingen välillä. Eräälle joessa olevalle saarelle oli asetettu
teltta ranskalaisille rauhanvälittäjille. Saaren yli kulki silta,
Brömsebro, joen kummallekin rannalle. Sillan smålantilaisessa
päässä asuivat Ruotsin edusmiehet Aksel Oxenstjerna ja Juhana
Skytte, joka viimeksi mainittu kuitenkin pian lähti vaihettamaan
elämäntaistelujansa levolliseen hautaan maaliskuun sulavan hangen
alle. Blekingen puolella asuivat tanskalaiset lähettiläät Korfitz
Ulfeld ja Kristen Sehested. Molemminpuolinen viha oli niin suuri,
että tanskalaiset ja ruotsalaiset eivät saattaneet, vähintäkään
menestystä toivoen, puhua suorastaan toistensa kanssa, jonka vuoksi
päättivät, että kaikki asiat toimitettaisiin rauhanvälittäjäin
kautta saarella olevassa teltassa. Sitten esitettiin vaatimukset
molemmin puolin suurella tinkimisenvaralla. Tanskalaiset vaativat
takaisin kaikki ja sen lisäksi vielä vahingonkorvausta; ruotsalaiset
vaativat kaikille kansoille vapaata, tullitonta kulkua Salmen
läpi sekä itselleen kaikki, mitä ottaneet olivat ja enemmän vielä
lisäksi. Talvi meni, kevät läksi, vieläpä suurin osa kesästäkin;
askel askeleelta olivat tanskalaiset antaneet myöden, mutta maansa
luovuttaminen, se oli liiaksi vanhalle kuningas Kristianille, joka
oli voittanut Ruotsin v. 1613. Tanskan neuvoskunta äänesti rauhaa,
sellaista kuin "Jumala antaa tahtoi", sekä ilmoitti kuninkaalle
viittauksilla, ett'ei se vielä ollut hänen poikaansa valinnut hänen
seuraajakseen. Turhaa; kuningas Kristian pysyi järkähtämättömänä.
Silloin nousi sohina kaikkien joukossa, jotka ruotsalaisen nimeä
kantoivat ja se kulki valtiokanslerin salaisesta neuvostosta, Jaakko
De la Gardien avosydämmisiltä sotilashuulilta ulos ympäristöön: Miksi
viivymme? Eikö meidän laivastomme ole suurempi? Eivätkö, meidän
sotajoukkomme ole voittamattomia? Miksi ovat ne toimettomina? Miksikä
emme suorastaan mene Kööpenhaminaan, jotta voisimme näyttää juutille
vitsaa ja ottaa takaisin kaikki, mitä hän ennen on meiltä ryöstänyt?
Miksikä ei? Siksi, että kuningatar ei tahtonut pakottaa Tanskaa
ponnistamaan viimeisiä voimiansa. Jo huhtikuussa oli hän
varoittanut jännittämästä jousta liiaksi. Ja kesäkuussa kirjoitti
hän Oxenstjernalle seuraavan kirjeen: [Arkenholtzin mukaan.
Muutamat keskustelut Tähtien Turvateissa ovat aikansa puhetavan
mukaan kirjoitetut. Mutta koko kertomusta ei sopinut siihen tapaan
kirjoittaa, koska se olisi käynyt liika raskaaksi. Kieli on siis
vuoroon nyky-ajan ja kuudennentoista sataluvun.]
"Korkeasti kunnioitettu Herra Valtiokansleri!"
Koska joka päivä havaitsen niin suuria _difficultetteja_ sodan
jatkamisessa, että vaikeaksi käynee vähillä varoilla niin
suurta tointa _continuerata_, joka myöskään ei ole tuottamatta
_hazardia_ niiden _conditionien_ saamiseen, joita meille nyt
tarjotaan; sen ohessa tulee meidän ajatella, kuinka vaikeaa
meille on _supporterata_ se _calumnia_, joka Meidän niskoillemme
on tuleva, sekä itse ruotsalaisten että vieraittenkin puolelta,
jotka kaikki, ellei rauhaa saataisi, _imputeeraisivat_ syyn
meidän sammuttamattomalle _ambitionillemme_, ikään kuin se olisi
vääryydellä _funderattuna_ ilman mitään muuta _finistä_ kuin
_domineraamisen_ halua. Ja koska minä en ole oikein vakuutettu
Hollantilaisen _cooperationista_, pelkään minä, että elleivät nuo
ehdotetut _conditionit_ tulisi _accepteratuiksi_, koettaisivat
he tulla _arbitri belli & pacis_, niin että heidän _jalousiensa_
jotakin odottamatonta heissä _causerata_ saattaisi, puhumattakaan
siitä, mitä Puolalainen _practiserata_ voi. Sitten on vielä
viimeinen ja tärkein, _contenterata conscientietansa_, niin, että
saattaisi Jumalan ja kaiken maailman edessä todistaa, että on
kaikkia kohtuullisia rauhanvälityksiä _accommoderannut_.
Upsalassa Kesäkuun 24 päiv. 1645.