Pimeydessä tehty työ... kerran
täytyy sen tulla päivän valoon.
Yön varjot levisivät lumisien vuorten ja verisien laaksojen yli.
Tuuli vinkui jääkylmänä, nuotiot paloivat, kuu nousi punaisena
metsänhuippujen yli näkyviin. Sen epämääräisessä valossa näkyi siellä
täällä tummat ratsumiesrivit kiiltävine aseineen laaksojen suussa.
Osa tuosta väsytetystä ruotsalaisesta joukosta ei saanut ollenkaan
lepoa: hevonen ja mies seisoivat vahdissa. Juhana De Werthiä ei ollut
uskominen; hänestä sanottiin, ett'ei hän koskaan maannut, ennen kuin
hän tappion oli voitolla korvannut.
Onnelliset ne, jotka olivat saaneet leivänkannikan tahi puoli pikaria
viiniä, he viskasivat itsensä pitkäkseen nuotion ääreen, sama se
mitenkä, toinen genista-pensastoon, toinen saviselle, verestä
niljakkaaksi käyneelle maalle;? toisinaan vain kivi pään-aluksena ja
jalat vesilätäkössä, pää-asia se, että pääsi niin lähelle valkeaa
kuin mahdollista. Pian vaipuivat he syvään uneen, vaan heräsivät
siitä, että heitä vilutti siltä puolen, johon ei valkean sopinut
loistaa. He käänsivät palelevan puolensa kohti tulta ja nukkuivat
jälleen. Toiset eivät unta saaneet verta vuotavien haavojensa takia,
he repivät ihotakistaan repaleita, sitoivat haavojansa ja lisäsivät
puita nuotioon. Muutamat kuiskailivat hiljaa iltarukouksen, toiset
vihelsivät ja jotkut laulaa hyräilivät, mutta uniset naapurit
käskivät heidän olla vaiti. Toiset, jotka havaitsivat kumppanillaan
saaliin ottivat likaiset nopat taskustaan ja rupesivat onneansa
koettelemaan. Vaan tämäkin heikko sorina, joka oli ikään kuin
öisen tuulen suhina mäntyjen latvoissa, vaikeni vähitellen. Nyt
kuului ainoastaan vienoja virren säveleitä skottilaisesta leiristä,
yövahtien etäiset huudot, kuolevan viimeinen valittava huokaus, siinä
kun hän makasi hylättynä kentällä, tahi vuorten välissä saalista
vainuvan suden ulvonta.
Tuolla metsänrinteellä, jossa taistelu oli ollut kova ja kaatuneet
makasivat läjissä, liikkui toisinaan hiipiviä olentoja puitten
varjossa. Nämä olivat sotarosvoja, jotka ammatikseen ryöstivät
kuolleita. He eivät uskaltaneet käyttää lyhtyjä, vaan kontaten
liikkuivat he pensastoissa verilätäköitten välissä, koperoitsivat
saaliinhimoisilla kynsillään kuolleita ja koettivat kuuvalossa
keksiä jonkinlaista arvollista saalista. Monessa kohden makasi
pahasti haavoitettuja, joissa vielä näkyi olevan henki. Sotarosvo
tukki hänen suunsa sannalla, jotta hänen valitushuutonsa ei rosvoa
ilmi-antaisi sekä pisti kätensä hänen taskuihinsa, veti saappaat
jalasta, sotavarustuksen ja aseet, jos ne joksikin kelpasivat, ja
leikkasi säälimättä poikki jokaisen sormen, jossa vain oli sormus.
Toisinaan tuollainen rosvo onnekseen löysi jonkun upseerin, jolla oli
kultavitjat, hopearisti tahi täysinäinen kukkaro. Silloin saattoi
tapahtua, että rosvo, ollessaan pitkänään eteen päin kumartuneena
kuolleen yli, äkkiä hätkähti, kun tunsi terävän keihäänpiston
selässään. Se oli toinen rosvo, joka ahnaampana kuin hän itse, tuli
ryöstämään häneltä hänen saaliinsa, ja pian tämän jälkeen makasi
ensimmäinen ryöväri itse verta vuotavana uhrinsa rinnalla, tuntien
miten toiset kädet hänen taskunsa tyhjensivät.
Yön lempeä kuu, sinä, joka niin kalpeana ja levollisena katselet
korkeudestasi ihmisten taisteluja, monen montapa rikosta sinä olet
nähnyt ja vieläkin näet noilla taistelutantereilla, joita nimitetään
kunniatantereiksi!
Ruotsalaisen vasemman siiven nuotion ääressä valvoi pimeän tultua
noin 30 ratsumiestä skottilaisesta uskonliitosta, n.k. kovenantista,
rukoillen ja veisaten kiitosvirsiä. Harmaahiuksinen ratsumestari
luki heille Tuomarinkirjasta kappaleen Gideonin voitoista. Eräs
nuori ratsumies, tuskin kahdenkymmen-vuotias, tunsi keskellä tätä
jumalatonta joukkoa, jonka seassa hän taisteli, Hengen vaativan häntä
todistukseen. Hän nousi tykkilavetin päälle ja rupesi saarnaamaan.
Tässä oli samaa intoa, samaa kuvannollista kieltä Vanhan testamentin
sodan aikakirjoista, kuin tähän aikaan kaikui Skottlannissa ja
Englannissa Kaarle I kukistuvan valtaistuimen ympärillä. Myöskin
nämät palkkasoturit tunsivat taistelevansa Antikristusta vastaan,
kun taistelivat paavin joukkoja vastaan sekä menivät yhtä innokkaina
Herran ja Gideonin miekkaa käyttäen kuolemaa kohden.
Jäännös kahdesta harventuneesta suomalaisesta ratsaskunnasta valvoi
nuotion ääressä skottilaisten rinnalla. Suomalainen kansanluonne
viehättyy helpommin, kuin sen jäykkyydestä päättäen luulisi. Siinä
nähtiin noiden väsyneiden ja vieläpä verta vuotavain ratsumiesten
unohtavan leponsa ja kuuntelevan skottilaisten laulua, jota eivät
ymmärtäneet, mutta jonka innostus vaikutti ja tarttui heihin. Eräs
nuori sotapappi käytti tilaisuutta, otti suomalaisen virsikirjansa
ja alkoi veisata virttä voiton kiitokseksi. Sävelet sopivat
jotenkin yhteen skottilaisten kanssa: tämä ei ollut ensi kerta
kolmikymmen-vuotisen sodan aikana, kun skottilainen ja suomalainen
kiitosvirsi yhdistettynä Jumalaa ylisti.
Sen kukkulan juurella, jossa Götz kaatui, makasi monen kuolleen
joukossa kaksi pahoin haavoitettua vielä hengissä. Siinä oli
sitkeä ruotsalainen ratsumies, joka oli ammuttu läpi vyötäisten,
ja keisarillinen tallimestari, jonka oikea käsi oli hakattu poikki
kyynästaipeen ylipuolelta. Molemmat, äsken toistensa vihollisia,
mutta nyt maaten yhtä avutonna vieretysten kurjuudessa ja pimeydessä,
olivat heränneet pitkästä tainnos-tilasta, johon verenvuodatuksen
takia olivat vaipuneet ja tunsivat lohdutusta kuullessaan elävän
olennon olevan lähitteellä.
"Elätkö, kumppani?" sanoi tallimestari heikolla äänellä saksankielin.
"Kuten elää saattaa paistinvartaassa", vastasi ruotsalainen, joka
joten kuten osasi samaa kieltä.
"Onko sinulla vielä käsi ja sormi jäljellä, jolla ladatun pistoolin
voisit laukaista?... minulla ei ole yhtään, minulla."
"Onko sinulla sellainen kiire paavin kiirastuleen?" vastasi
ruotsalainen. "Mielestäni sinä olet saanut kylläksesi."
"Etkö kuule sotarosvojen askeleita? Jesus Maria, ne tulevat tänne
päin!"
Epäiltävä rahina kuului pensastosta, ilmoittaen, ett'ei hänen
pelkonsa ollut perätön. Itse kuolemakin näytti onnettomalle
haavoitetulle helpolta, kun hän ajatteli joutuvansa sotarosvojen
käsiin. Ratsumies otti esiin suurella vaivalla pistuolin vyöstään,
viritti hanan ja katseli jotakin, joka liikkui puitten varjossa.
Hetken perästä oli tämä tuntematon jokin kadonnut ja kaikki jälleen
niin äänetöntä, että saattoi kuulla skottilaisten virren, sillä tuuli
puhalsi sieltä päin.
"Kumppani", sanoi tallimestari jälleen, "onko sinulla vesipullo? Minä
uuvun janosta."
"Minä myöskin", sanoi ratsumies. "Pulloni on tyhjä kuten taskunikin,
mutta puro ei ole tästä kymmenenkään askeleen päässä. Ehkä minä
koetan kontata sinne."
Tuo onnistui suurella vaivalla ja leveä verinen polku jäi hänen
jälkeensä märkään ruohoon, mutta purolle ennätettyään meni
hän tainnuksiin ja makasi hetken tunnotonna. Sitten hän taas
heräsi, täytti kypärinsä verisellä vedellä, joi ja tunsi itsensä
virkistyneeksi.
"Annanko paavilaisen mennä janoinensa kiirastuleen"? ajatteli
hän itsekseen, "pannahinen, sitä en malta: hän saa kyllä kuumaa
muutenkin. Jospa nyt saisin istua Tuiman selässä!"
Ja nyt konttasi hän yhtä vaivalloisesti takaisin kumppaninsa luo.
Vaikeinta oli säilyttää vettä maahan läikkymättä, mutta hänen
kypärinsä oli kuitenkin vielä puolellaan, kun hän perille ennätti.
"Juo nyt herrasi hyvästijättömalja, siinä on hänen viiniänsä
vedessä!" sanoi ratsumies, kurkottaen kypäriänsä ja tarkoittaen
Götziä, jonka väreihin haavoitettu oli puettu.
Tallimestari joi halukkaasti tuon verisen juoman, huokasi
helpotuksesta oikein syvään ja sanoi liikutuksesta vapisevalla
äänellä:
"Sano minulle nimesi, kumppani, että saan rukoilla paternosterin
puolestasi!"
"Hyi minua, jos saat niinkään paljon kuin mädänneen nauriin
paternosterisi edestä!" vastasi ratsumies. "Axelson on nimeni,
kunniakseni eikä häpeäkseni, korpraali olen henkivartiarykmentissä,
jos elän huomenna. Olen ollut ratsaspalvelia puolihullun röökinän
luona, joka tätä nykyä on Ruotsin suurivaltias Kristiina kuningatar.
Kypärä päästäsi, mies... Jaa niin, eihän sinulla ole kypärää eikä
käsivartta. Ehkä sinua huvittaa kuulla, että hän aikoo sinun paavisi
panna kananhäkkiin sekä lasikaappiin keisarisi."
"Minä rukoilen edestäsi, väärä-uskoinen, ja taistelen lohikäärmeen
kanssa sinun sielusi puolesta", vastasi hänen kovaa kohtaloaan
tasaava kumppaninsa. "Mutta minä pyydän, älä puhu noin pöyhkeästi.
Herrani, sotamarsalkka, saattaisi sinua kuulla. Hän on nyt kuollut,
hänen ruumiinsa makaa repaleina tuolla edempänä, mutta älä yhtään
ole varma hänestä, kyllä hän vielä täällä aaveilee. Mitenkä hän
saisi rauhaa! Pyhä Jumalan äiti, niin paljon kuin hänellä oli omalla
tunnollaan, ja kuitenkin oli yksi asia, yksi, yksi, johonka verraten
kaikki muu oli mitätöntä. Suomessa se tapahtui, se, Axelson. Oletko
ollut Suomessa?"
"En, velho vieköön, en ole ollut tuossa lumotussa maassa, mutta kyllä
olen ollut tekemisissä suomalaisvelhojen kanssa. Yhden tunsin ja
se osasi lentää. Noh, mitä herrasi Suomessa teki? Tekikö hän aika
konnantyön, tahi löikö hän vain kuoliaaksi jonkun miehen, periäksensä
hänet?... Voih, tuo riivattu lyijynpala istuu kuin painajainen
selässäni."
"Pappi, Axelson, tuo pappi! Lähetä pappi luokseni, minulla ei ole
enään pitkää aikaa jäljellä, tahdon tehdä tunnustukseni! En koskaan
ennen ole tuosta puhunut, mutta nyt se tunkee huulieni yli, olen
iäksi päiviksi kadotettu, ellen siitä nyt saa puhua. Eihän siihen
minun syytä ollut, tottelin hänen käskyänsä. Mutta nyt on kovin
kylmä, Axelson, minun sieluani viluttaa, kun muistan, miten riistimme
hänen yltään näädän-nahkaisen turkin, ja viskasimme hänet kylmään
hankeen ohuissa vaatteissaan. Hänen hienot vaatteensa, näes, olimme
jo ennen häneltä vieneet, sillä niitä se toinen halusi, ja sitten
puimme hänet kehnoon hameeseen ja takkiin, jotka ostimme kalastajan
väeltä, jotta, kuten heitä uskotimme, saattaisimme paremmin kulkea
pelkäämättä ryövärejä, niin me puhuimme. Mutta näädän-nahkaisen
turkin me annoimme hänen pitää siksi, että tulimme metsän keskelle;
silloin me hänen viskasimme hankeen ulos reestä... Minä en sitä
tehnyt, Axelson, vaan se toinen; hän oli väkevä, hän. Minä ajoin...
hevoset nousivat pystyyn... en koskaan ennen ollut sillä tapaa
hevosia lyönyt, mutta ne vain nousivat pystyyn. Silloinhan minun
täytyi nähdä hänet, siinä kun hän nousi ylös lumikinoksesta eikä
puhunut sanaakaan, ainoastaan katseli meitä vain, katseli meitä,
katseli meitä! Jesus Maria, hän oli niin kaunis silloin; hän loisti
silmieni edessä ikään kuin olisi ollut Jumalan äiti, ja sellaisena
olen nähnyt hänen nyt yhdeksäntoista vuotta joka yö. Niin, joka yö
on hän tullut luokseni, joka yö olen kysynyt häneltä: Pyhä Maria,
sinäkö siinä olet? Ja joka yö on hän vastannut: olen hän, jonka sinä
tähän aikaan yöstä jätit hyljättynä lumikinokseen. Silloin olen aina
tuntenut kylmän väreen selässäni ja olen hänelle sanonut: jätä minut
rauhaan, kysy herraltani! Enhän minä sitä tehnyt... Miksikä ovat he
hakanneet poikki oikean käteni? Eihän se ollut se käsi, joka hänet
viskasi reestä, se oli se vain, joka hevosia löi ja ajoi pois hänen
luotaan kylmässä talvi-yössä..."
Uupuneena vaipui haavoitettu tainnuksiin pitkäksi aikaa.
"Arvelinpa, että tässä oli joku vanha konnantyö", mötisi Axelson
vakaasti. "Uih, täällä on kylmä. Jos hänestä jo on tullut loppu,
niin on hän mennyt sinne, missä hän kyllä saa lämmitellä itseänsä.
Jumala auttakoon sitä raukkaa; kun kaikki kirjaan pannaan, niin emme
siinä kukaan pilkutta jää. Ajattele itseäsi, iloinen poika, jos ehkä
piankin saat hikoilla kaikkien tyhmien temppujesi takia, joita olet
tehnyt itä-göötan tytöille tässä syntisessä maailmassa!"
Askeleita kuului polulta ja varjosta tuli esiin sama nuori pappi,
joka äsken oli veisannut virren yhdessä skottilaisten kanssa ja häntä
seurasi kuusi sotamiestä paareineen ja lyhtyineen. Papin nimi oli
Pietari Luth, hän oli nyt sotapappina suomalaisessa ratsuväessä. Hän
ei saattanut nukkua, kun tiesi monen monta verta vuotavan, vaan lähti
ulos kristillisen rakkauden työtä tekemään: lohduttamaan kuoleman
kanssa kamppailevia ja pelastamaan niitä haavoitettuja, joita vielä
oli mahdollista parantaa.
Tuo hiljainen joukko läheni, seuraten Axelsonin ääntä, ja miehet
valaisivat lyhdyllä kaatunutta.
"Meidän miehiämme, ruotsalainen. Nosta hänet varovasti paareille!"
Niin varovasti haavoitettua ei saatettu nostaa, ett'ei hän tuskasta
olisi huutanut. Mutta kun häntä piti vietämän pois, sanoi hän:
"Saanko kysyä, eikö teidän arvoisuutenne ole pappi?"
"Minä palvelen sitä Herraa, joka parantaa ruumiin ja sielun", vastasi
sotapappi.
"Kiitoksia paljon. Tehkää minusta ihmistä, jos saatatte, teidän
arvoisuutenne, ja ell'ei tuo huono elonkipinä kestä, niin lukekaa
joku rukous köyhän sieluni puolesta. Minä tiedän, kuhunka menen,
mutta tässä vieressäni makaa eräs kurja paavilainen, joka luultavasti
pääsee kuumaan saunaan Suomessa tehdyn tyhmän työn takia. On
heittänyt kipeän naisen ulos reestä. Rukoilkaa hänen puolestaan
ensin, hän huusi äsken pappia."
Götzin raajarikoksi lyöty tallimestari tarkastettiin ja heräsi,
kun häneen kosketettiin. Muutama viinitippa, joka hänen suuhunsa
kaadettiin, antoi hänelle vähäksi aikaa puhevoiman. Tuossa heikossa
kuuvalossa oli hän näkevinään rippi-isän, joka oli hänen omaa uskoaan
ja luuli tämän tulevan kuulemaan hänen tunnustustansa.
_"Ave Maria, gratia plena, dominus tecum!"_ alkoi hän.
"Ystäväni", sanoi pappi, ja kumartui hänen luoksensa kuullaksensa
paremmin nuo heikot, katkonaiset sanat, "jos on jotakin, joka
omaatuntoasi vaivaa, niin älä sitä salaa, sillä viimeinen hetkesi on
lähellä ja Vapahtajasi elää!"
Haavoitettu ponnisteli viimeisiä voimiansa saadaksensa selvää
ajatuksen juoksua. "Nimeni oli Peltonen... syntynyt luterilaisessa
väärä-uskossa... Wironmaassa... sitten oikea-uskoinen katolilainen...
Feldmann... Olin kahdenkymmen-vuotias... satuin veljeni kanssa
riitaantumaan kirveen takia... löin hänet kentällä kuoliaaksi...
pakenin kreivi Mansfeldin luo Pommeriin... tulin kreivi Götzin
luo... hän taisteli silloin keisaria _vastaan_... seurasin häntä
Marienburgiin... ruotsalainen kuningas oli siellä... rikas
juutalainen lainasi kuninkaalle rahoja... Minun herrani ja
juutalaisen tytär... nuoret ihmiset... hän oli melkein lapsi...
Kreivi ryösti hänen metsässä... otti aarteet... meni keisarin
joukkoon... vihittiin Wittenbergissä... luterilainen pappi, hän
juutalainen... mihinkäpä se olisi kelvannut?... kyltyi... Feldmann,
vie hänet takaisin juutalaisen luo!... Thamar sanoi: mitä me häntä
sinne veisimme? Hänellä on vielä monta aarretta jäljellä... Sanoi
kreivinnalle: kreivi on Wiipurissa... Matkusti Danzigiin syksyllä
meritse... Suomeen... talvi... yö... reestä... kinokseen... _Pater
noster, qui es in coelis... sanctificetur nomen tuum_..."
Verisuihku virtaili ulos haavoitetun suusta ja ummisti ainiaaksi
nuo huulet, jotka niin paljo olivat valhetelleet ja kuitenkin
saivat viimeisen todellisen tunnustuksensa palkkioksi pyhittää
Kaikkivaltiaan nimeä.
Pietari Luth luki tuon katkaistun rukouksen loppuun, teki
ristinmerkin kaatuneen paavilaisen ylitse ja lausui miettiväisenä,
kun hänen miehensä kantoivat pois toisen, vielä elossa olevan
haavoitetun:
"Se, joka meistä ei ole syntiä tehnyt, viskatkoon ensimmäisen kiven
tuon syntisen päälle. Pimeydessä tehty työ ei ole koskaan tullut
ihmisten tietoon, ja katso, siinä on nyt monta vuotta ja kokonainen
elämä välillä, mutta sen työn täytyi kerran tulla päivän valoon.
Se tunkee meidän kuolevien huuliemme ylitse, se nousee haudasta
syyttämään meitä Jumalan edessä. Vanhurskas kostaja, mikä edesvastaus
ja mikä tuomio!"
Tässä hetkessä näkyi jättiläismäinen varjo metsäylängön huipulla
vasten kuun valaisemaa itäistä taivaanrantaa. Oliko se Götzin verinen
haamu tahi oliko se ruskean hevosen ratsastaja, joka ivallisesti
hymyillen katseli laaksossa tehtyä työtänsä?
Hitaasti koitti päivä tämän hirveän yön perästä, joka niin monen
haavoitetun mielestä tuntui pitkältä kuin iäisyys. Osa näistä
etsittiin nyt ja vietiin välskärin luo. Ne, jotka jaksoivat,
laahasivat itsensä kävellen haavansitomis-paikalle. Monta meni
hukkaan hoidon puutteessa. Elossa olevilla ja terveillä oli muuta
tehtävää. Siinä ei kylliksi, että olivat voiton saaneet; sitä tuli
myöskin käyttää. Vihollisia tuli ajaa takaa niin kauas, kuin vaaratta
mahdollista oli: vielä oli monta vankia otettavana, paljon saalista
voitettavana. Mitä tulisi tehdä niitten monien tuhansien naisten
ja lasten, jotka olivat seuranneet tappiolle joutunutta joukkoa,
eivätkä olleet ehtineet seurata sen jäännöksiä heidän pakoretkelleen?
Muutamat saivat leipäkannikan saaliina saaduista varoista, ja
ajettiin sitte pois kerjäämään, varastamaan tahi metsäseuduille
nälkään kuolemaan. Toiset tunkivat ruotsalaiseen leiriin ja ajettiin
pois kuten isännättömät koirat. Toisia taas löytyi, jotka asettuivat
kokoon leirien ulkosyrjiin, ja ryöstivät, mitä löysivät, siinä
suuttuneet sotamiehet heidät havaitsivat ja löivät kuoliaaksi.
Ruotsalaiselle sotajoukolle suotiin ainoastaan yhden päivän
lepohetki. Päälliköillä oli vaivalloinen työ kootessaan hajaantuneita
rivejänsä, laskiessaan, järjestäessään ja ravitessaan niitä, jotka
vielä olivat sotaan kelpaavia, antaessaan tarpeellisia käskyjä sekä
kirjoittaessaan luetteloihin ne vangit, jotka olivat halullisia
rupeamaan ruotsalaiseen palvelukseen. Niitten määrä oli suuri,
enemmän kuin puolet vankien luvusta. Sillä tavalla voiton saanut
sotajoukko usein täytti niitä aukkoja, joita taistelu oli tuottanut.
Sota oli kasvattanut joukottain palkkasotureita, jotka myivät
itsensä enimmän tarjoavalle, sama se kenellekkä, kun vain saatiin
palkkaa ja saalista. Suurempi osa niistä, jotka nylkivät onnetonta
Saksanmaata, oli itse saksalaisia. Ruotsalaiset ja suomalaiset eivät
myyneet itsiänsä. Mutta palkkasoturien ääretön joukko lisääntyi,
seikkailioita kun tuli Euroopan kaikista maista.
Sitte kuin Torstenson oli täyttänyt voittajan kiireimmät
velvollisuudet, tahtoi hän ensiksi etsiä puolisoansa, joka
edellisenä päivänä oli vähällä joutua vankeuteen. Hän löysi vaimonsa
talonpojan-talosta pääkortteerin takana, hoitamassa haavoitettuja
sekä ravitsemassa lukuisaa joukkoa. Sotapäällikön puolison täytyi
sodassa olla valmis joutumaan kaikellaisiin vastuksiin ja vaaroihin.
Hän oli osakseen saanut huolenpidon tuosta perhe-elämästä, joka niin
kummallisella tavalla liikkui sotajoukon liepeillä, ja antoi suuren
vastuksen ohessa monta huolta. Hänen leiripaikkansa oli yhtä haavaa
sairaala, ruoan-anniskelulaitos ja vähäinen hovi, jossa hän hallitsi
kuten kuningatar, lukuisan palvelusväen ympäröimänä ja upseerien
puolisot palvelevina kammarirouvina. Rouva Beata De la Gardie ei
ollut mikään kaunotar, kuten hänen sisarensa Sofia. Kuvassaan, jossa
hän on mustaan pukuun puettuna, valkoinen helminauha kaulassa,
näyttää hän katsehan silmissä järjestystä rakastavalta, viisaalta
ja päättävältä perheen emännältä, jonka levolliset silmät samalla
osottavat lempeyttä ja lujuutta.
"Täällä on nuori mies, jota minun tulee pelastuksestani kiittää ja
minä suljen hänen puolisoni suosiolliseen muistiin", sanoi Beata
rouva miehelleen, sotamarsalkalle, sitte kuin he toisensa tavattuaan
olivat ensimmäiset kysymykset suorittaneet. "Se oli hän, joka
kuormastopalveliain etupäässä viivytti vihollisia urhoollisella
puolustuksellaan siksi, että apua ennätti tulla. Valitettavasti
hän on haavoitettu. Mutta missä hän on?" jatkoi hän, katsellen
ympärilleen tuossa suuressa tuvassa, joka oli täynnä väkeä.
"Hän on mennyt katsomaan hevostansa", vastasi eräs haavoitettu
kuormastorenki, joka vaivoin nousi pystyyn huoneen nurkasta.
"Lähtenyt ulos? Ja sellaiset haavat! Kutsukaa hänet sisään!"
Kutsuttu tuli. Hän oli hoikka 18-vuotinen nuorukainen, haavansa
olivat hätimiten sidotut ja kalpea oli hän verenvuodatuksensa takia.
Hänen vasen silmänsä ja oikea kätensä olivat veristen siteitten
peitossa. Oikean, peittämättömän silmän yläpuolella, näkyi suuri,
hevosenkengän muotoinen ruskea arpi.
"Mikä nimesi?" kysyi sotamarsalkka, joka mielestään oli nähnyt tuon
arven jo ennen.
"Benjamin Zevi", vastasi nuorukainen, silmät alas päin luotuina.
"Puvustasi päättäen, olet juutalainen?"
"Niin olen."
"Olen nähnyt sinun ennen toisen nimellisenä ja toisessa puvussa."
Kaikki veri, mikä tuossa nuoressa juutalaisessa vielä oli, nousi
hänen poskiinsa.
"Nimeni oli silloin Urban Niemand ja minulla oli kunnia Breitenfeldin
tappelun jälkeen teidän ylhäisyytenne määräyksestä päästä kersantiksi
uusmaalaisiin."
"Mitä? ja nyt olet juutalainen?"
"Olin sokea ja sain virka-eron. Iso-isäni on juutalainen. Hän lähetti
minun asioille Pragiin, ja silloin me äkki-arvaamatta satuimme
tulemaan vihollisia vastaan ja meidän täytyi siis etsiä suojaa
ruotsalaisen kuormastojoukon seassa."
"Vahinko! Sinusta olisi saattanut tulla jotakin. Sinä taistelit
Slangen kanssa Breitenfeldissä ja nyt sanotaan, että sinä jälleen
eilen käytit itsesi urhoollisesti. Pyydä minulta suosion-osotusta!"
Nuorukainen lankesi hänen jalkojensa eteen. "Oi, teidän
ylhäisyytenne, antakaa minulle takaisin arvoni, antakaa minun kuolla
puolestanne!"
"Hän puhuu kuumehoureessa!" virkkoi nuori, aatelinen neito, joka
väkijoukosta astui esiin ja kunnioittavasti tervehti sotamarsalkkaa.
Neiti Hagar Ryning ei ollut tuntematon, hän oli seurannut
sotamarsalkan puolisoa Ruotsista Holsteiniin, ollut osallisena
hänen matkansa vaivoissa ja voittanut sekä hänen että sotamarsalkan
suosion, ollessaan viisaana, neuvokkaana ja rohkeamielisenä
seuralaisena sota-elämän monissa vastuksissa. Beata rouva oli
itsellensä pyytänyt tätä tarpeellista seuraa sisareltaan, rouva
Sofia De la Gardielta ja tällä taas oli ollut syytä hankkia tätä
matkaa varten lupaa Hagarille Risebergan valtaneuvos Ryningin
rouvalta. Mutta olipa presidentin rouvalla ollut paljon vaivaa
saadakseen niin rauhallista, käytännöllistä emäntää kuin Risebergan
rouva oli, suostumaan tähän matkaan, mutta mitä ei huolellinen äiti
saa toimeen, joka tahtoo varmoja tietoja kotinsa unhottaneesta
pojastaan? Hagarin kihlattu, Kustaa Kurki, oli sodassa unhottanut
sekä äidin että morsiamen. Kipinä, joka oli syttynyt liekitsemään 19
vuotisessa, oli pian sammunut, ja morsian lähetettiin sitä uudestaan
sytyttämään. Turhia vaivoja! Kustaa Kurki ei taistellut Torstensonin
joukossa, hänen kihlattunsa ei askeltakaan ottanut etsiäksensä häntä.
Rakastajalla ei ollut paikkaa Hagarin sydämmessä.
Entinen kersantti Urban Niemand, tätä nykyä juutalainen asiamies
Benjamin Zevi, tirkisteli kaksois-sisartaan kuten harhanäkyä. Hän
ei ollut Hagaria nähnyt sen jälkeen, kuin Tukholmassa kaksi vuotta
sitten tapasivat toisensa eikä kumpikaan odottanut kohtaavansa
kaksoispuoltansa täällä. Hagar käsitti heti asemansa. Jos hän nyt
olisi ilmaissut olevansa tämän nuoren juutalaisen sukulainen, olisi
hän samalla nostanut pois entisen elämänsä hunnun; silloinhan tuo
uusi nimi jälleen olisi tullut arvelun alaiseksi, joka nyt antoi
hänelle turvaa ja josta ei kukaan tietänyt muuta kuin että Ryning oli
tyttärekseen ottanut Kurjen perheen sukulaisen.
"En puhu hourupäissäni, olen taistellut Neunburgissa,
Breitenfeldissä, sekä tulta vastaan Tukholman linnassa; minä
saatan vielä taistella Kristiina kuningattaren puolesta",
virkkoi haavoitettu maltittomasti ja suuttuneena katsellen tuota
tuntematonta, joka niin ihmeellisesti oli hänen sisarensa Hagarin
näköinen.
"Vasen silmäsi on poissa, olet kadottanut kaksi sormea oikeasta
kädestäsi. Pyydä toista palkintoa; sinä et enään taistella saata!"
lausui rouva Beata De la Gardie säälivästi.
"Minulla on yksi silmä ja kolme sormea jäljellä", vastasi nuorukainen
ylpeästi. -- Sotamarsalkka loi häneen kauniin katseen.
"Puolisoni pelastus on joukoltamme vienyt urhoollisen sotilaan. Mene
välskärin luo, poikani; sinä häntä tarvitset. Tule takaisin, kun
haavasi ovat parantuneet: minä pidän sinua muistissani."
Nuorukainen talutettiin pois uupuneena veren vuodatuksesta. Hänen
sammuva katseensa vielä hetkeksi kiintyi Hagariin.
"Onko se hän?" sanoi hän hiljaa itsekseen.
Jos hän olisi voinut nähdä läpi sisarensa kylmän, levollisen katseen,
olisi hän havainnut toisellaisia tunteita, kuin mitä ulkoa päin
saattoi aavistaa. Hän oli yksi noista kolmesta, jotka eivät tunteneet
rakkautta eivätkä voineet kieltää itseänsä, ei uhrata itseänsä toisen
puolesta, mutta hän oli oppinut sisällisesti itkemään.
Sotamarsalkka saattoi ainoastaan muutaman minuutin uhrata tähän
käyntiinsä puolisonsa luona ja istui jo hevosensa seljässä, kun Hagar
Ryning pyysi saada sanoa sanasen.
"No mitä sitten, puhu lyhyesti!"
"Teidän ylhäisyytenne suvaitsi suoda tuolle nuorelle miehelle
suosion osotuksen. Hän on Regensburgissa asuvan rikkaan Ruben Zevin
tyttärenpoika ja perillinen. Hän on pitävä itseänsä kuninkaallisesti
palkittuna, jos teidän ylhäisyytenne suostuu antamaan hänelle
suojeluskirjeen hänen iso-isänsä linnaa varten, siksi kuin
ruotsalainen sotajoukko ryntää Regensburgiin."
Torstenson mietti.
"Mitä? Ruben Zevi? Sotamieheni eivät minua kiittäne, kun kadottavat
niin lihavan saaliin, mutta olen antanut sanani; kas tässä!" Hän
antoi tuolle nuorelle tytölle kiireesti kirjoitetun paperiliuskan,
jonka hän oli taskukirjastaan riistänyt. Hän säilytti nahkavaruksensa
alla alati tuota kirjaa, jotta hänellä se olisi käsillä, kun hänen
täytyi antaa kiireistä kirjallista määräkäskyä. Seuraavassa hetkessä
laukkasi hän pois tuon lavean taistelukentän toisiin osiin.