"Käyttäytyy kuten Götz Jankovitzin luona."
Sotamarsalkka Torstensonia ei olisi tarvinnut muistuttaa tuon kaikkea
hallitsevan ylängön tärkeydestä. Jo ennen kuin aamu koitti helmikuun
24 päivänä, lähetti hän osaston Wittenbergin miehiä varustamaan
kukkulaa tykistöllä. Samalla antoi hän koko sotajoukkonsa kääntyä
oikealle päin, joten sen pitkät rivit nyt ulottuivat lännestä itään
Jankovitzin ja Wotitzin kylien välillä, eikä enään pohjasta etelään,
jossa viholliset olivat heidät nähneet edellisenä iltana. Tämä
temppu oli kovin vaikea näin metsäisessä paikassa, mutta tehtiin
kuitenkin sillä ihmeellisellä järjestyksellä, jonka Kustaa II Aadolf
oli saanut toimeen ja joka monta kertaa oli ratkaissut ruotsalaisten
aseitten voiton. Ääneti, vakaina liikkuivat nuo joukot eteen päin
aamuhämärässä, näkemättä toisiaan ja astumatta askeltakaan sivulle
päin, siksi että koko jono vihdoin, ikään kuin joku koneisto, mikä
äänettä saranoillaan kiikkuu, seisoi järjestettynä laaksossa ylängön
alapuolella, valmiina vihollistansa vastustamaan.
Tämä taitavasti tehty ja odottamaton sivuliike pakotti Hatzfeldia
jättämään edullisen asemansa ja myöskin asettamaan rintamansa
lännestä itään päin, ruotsalaisten pohjoispuolelle. Tuo usein
mainittu kukkula tuli tämän kautta vielä selvemmin molempien
joukkojen aseman avaimeksi. Götz koetti kaikin voimin parantaa
onnetonta laiminlyöntiänsä. Siinä syntyi kilpajuoksu hänen väkensä
ja ruotsalaisten välillä, joilla oli pitempi, mutta raivattu tie
ylängölle, kun Götzin sitä vastoin täytyi tunkea taajan metsikön
läpi. Ruotsalaiset ehtivät ennen; heidän kuulansa rupesivat Götzin
lähestyessä lakasemaan vuorenrinteeltä hevosia ja miehiä. Kiroten
peräytyi Götz ja etsi suojaa metsikössä. Mutta tännekkin ulottuivat
ruotsalaiset kuulat; hänen miehensä joutuivat hämilleen, ruotsalainen
ratsaskunta hätyytti heitä sivulta päin ja he hajaantuivat paeten
pitkin laaksoa.
Turhaan koetti hän hillitä heidän ajattelematonta pakenemistansa.
Semmoisena ei koskaan oltu Götziä nähty ennen, ja hän oli kuitenkin
nähty verisimmissä otteluissa, tallaamassa Attilan kavioitten
alle kokonaisia rivejä rautavarustuksissa olevia sotilaita. Hänen
miekkansa kaasi eroa tekemättä pakenevia omia miehiä ja päälle
hyökkääviä vihollisia. Hän oli hirmuinen raivossaan; häntä vastaan
ei kukaan kestänyt; hänen hevosensa oli yhtä haavoittumaton kuin
hän itse. Mutta näkymätön kostaja oli hänen hetkensä määrännyt ja
lähetti häneen etäisestä tulikidasta rautakuulan, jota ihmisjäsenet
eivät voineet vastustaa. Viimeinen, mikä tuosta verisestä pyövelistä
nähtiin, oli hänen miekkansa kärki, joka sorapilvestä välkkyi,
siinä paikassa, missä ruotsalainen tykinkuula maahan putosi. Hänen
paloitettu ruumiinsa, sekoitettu mustan Attilan verellä, tunnettiin
vahvoista kultavitjoista, jotka ennen olivat Pasevalkista ryöstetyt.
Hänen jälkimaineeksensa Böhmissä, jossa hänen hirmuisuutensa oli
unhotettu, mutta sen sijasta muistettiin hänen tottelemattomuuttaan,
tuli sananparsi: "käyttäytyy kuten Götz Jankovitzin luona."
Hatzfeld lähetti vasemman siipensä reservin tuleen. Epäjärjestys tuli
suureksi maiseman vuoksi. Yhdistetyt liikkeet olivat mahdottomia.
Yksityiset sotilas-osastot ahdistivat ja takaisin tunkivat toisiansa.
Ei mitään päätöstä saatu vielä, mutta keisarillisella joukolla oli
kuitenkin ollut suurempi mieshukka.
Päivällis-aikoihin oli välihetki taistelussa. Hatzfeldin muutettu
asento oli jättänyt tien Olmütziin vapaaksi, ja Torstenson mietti,
pitäisikö hänen sitä tietä rientämän Mähriin. Mutta puolinainen
menestys ei ollut hänen tapansa mukainen; vihollisten epäjärjestyksen
vuoksi toivoi hän täydellistä voittoa. Hän ryntäsi siis toiselle
ylängölle, joka oli Hatzfeldin keskirintamassa, mutta tapasi, vasten
luuloansa, järjestettyjä rivejä, syöstiin takaisin ja kadotti 10
kevyttä kanuunaa. Tämä hänen vastoinkäymisensä tuli merkiksi uuteen
taisteluun pitkin koko linjaa.
Alun teki, määräystä vastaan, kuten sanotaan, Juhana De Werth
urhoollisen baierilaisen hevosväkensä kanssa. Häntä vastassa
oli Douglas 10:ellä ratsasjoukolla, enimmiten skottilaisia ja
saksalaisia, sekä 2 ratsaskuntaa suomalaisia ratsumiehiä eversti
Henrik Hornin johdolla. Jokaisen ratsaskunnan välillä molempien
ruotsalaisten siipien ensimmäisessä ottelupaikassa seisoi
40 musketööriä, sekin perintö Kustaa II Aadolfin uudemmasta
sotataidosta. Baierilaiset kaatuivat näitten tarkk'ampujain hyvin
tähdättyjen luotien kautta, ajettiin takaisin, mutta palasivat
uudestaan ja yhä uudestaan, kuten Pappenheimiläiset Breitenfeldin
luona. Paitsi Pappenheimia, ei keisarillisella joukolla ollut
yhtään niin rakastettua sankaria, kuin Juhana De Werth. Missä hänen
ruskea hevosensa korskui ja punainen sotamerkkinsä loisti, siellä
kaikki kaatui hänen edessään, siellä oli _furia_, kostotar, kuten
siihen aikaan oli tapana sanoa. Vangittuna riisti hän irti itsensä;
Kaatuneena ammutun hevosensa alle nousi hän jälleen heti toisen
selkään; Koko ruotsalainen vasen siipi horjui hänen lyönnistään ja
oli vähällä joutua hajalle. Reservi ryntäsi esiin, mutta ei kestänyt
tuota peljättyä sankaria vastaan. Silloin huomasi Douglas, että
baierilaiset joka kerta, kun olivat työnnetyt takaisin, jälleen
kokoontuivat erään jalkaväkiprikaatin suojaan, joka seisoi linjan
takana. Uupumukseen asti väsyneenä ja voitolle pääsemistä epäillen,
onnistui hänen koota kolmen ratsaskunnan tähteet yhdeksi ainoaksi,
hyökkäsi näitten kanssa baierilaisen jalkaväen kimppuun ja löi
prikaatin kappaleiksi. Silloin De Werthin joukolle tuli hätä,
se hajaantui ja vei johtajansa muassaan. Ollessaan niin lähellä
voittoansa, ei De Werth vielä Taborin luona palatessaan tahtonut
tunnustaa joutuneensa tappiolle. Hän koetti kaikin voimin koota
miehensä tehdäksensä uutta hyökkäystä, mutta ne eivät enään häntä
kuulleet, he pakenivat Baieriin, jossa de Werth jälleen saavutti
maineensa "vastustamaton", eräässä tappelussa ranskalaisia vastaan,
jossa hän pääsi voitolle.
Ruotsalaisten oikeanpuolinen siipi oli hajallaan ylänköjen välissä,
ajaen Götzin tappiolle joutuneita ratsumiehiä edellään, kun vahvat
joukot Hatzfeldin reservistä heitä hätyyttivät. Tässä nyt taisteli
Wittenberg, Kaarle Kustaa, Akseli Lillie ja Ruotsin sotajoukon ydin
sekä Torstensonin henkivartiarykmentti sen etupäässä. Taistelu oli
kova ja verinen. Götziä, joka oli sallinut sotilaittensa tehdä
kaikkea vallattomuutta ja ilkivaltaisuutta, hänen raa'at sotamiehensä
jumaloitsivat; nyt tahtoivat he kostaa hänen veristä varjoansa.
Wittenberg tarvitsi kaiken sotataitonsa, Kaarle Kustaa kaiken
uhkarohkean urhoollisuutensa kootaksensa ja yhä jälleen kootaksensa
hajaantunutta väkeänsä. Vihdoinkin kokoontuivat heidän rivinsä
taaskin Kustaa Aadolfin aikaisessa ihmetyttävässä järjestyksessä ja
asettuivat vuorostaan hyökkäys-asemaan. Nämät voittoon tottuneet
sotavanhukset ryntäsivät esiin kuten vahvasti sulkeutunut muuri
tunkien kaikki pois tieltään. Vihollisten rivit murrettiin, he
kääntyivät pois päin ja pakenivat täyttä päätä Taboriin. Heidän
tykistönsä anastettiin ja suunnattiin vasten heidän keskirintamaansa.
Tämän ylänköjen välissä tapahtuneen kovan tappelun aikana, jolloin
mies miestä vastaan sodittiin, ei kukaan huomannut, että viisi
ratsaskuntaa keisarillisia kyrassierejä oli saartanut heidän
asentonsa ja tuli äkki-arvaamatta ruotsalaisen sotajoukon selkään.
Taistelusta olisi tullut tappio, elleivät nuo rohkeat ratsumiehet
olisi olleet kroateja ja keksineet houkutinta, joka sai heidät
unohtamaan kaikki, kovan saaliinhimonsa tähden. He sattuivat
tapaamaan ruotsalaisen sotajoukon kuormaston, joka oli asettunut
metsikköön; siinä oli täysinäisiä vaunuja, viinitynnyreitä, naisia.
Kroatit hyökkäsivät vaunujen kimppuun, ja nauroivat ilkkuen naisten
valitushuutoja sekä rupesivat tottunein käsin ryöstämään. Tässä
heidän rakkahin huvituksensa äkki-arvaamatta tuli häirityksi
kuormaston muuten ylenkatsotun palvelusväen kautta. Erään nuoren
miehen onnistui saada kokoon uskaliaimmat ja hän ryntäsi niin
voimakkaasti ryöstäjien päälle, että heidän täytyi suojella itsiänsä.
Mielettömässä raivossaan ajoivat he pois tuon vähäisen joukon,
mutta seuraavassa hetkessä oli se jälleen heidän ympärillään kuten
sääskiparvi ja pakotti ryöstäjiä jättämään vaunut. Tämä vei aikaa.
Wittenbergin siipi oli voittanut, kroatilaiset kuulivat pyssyjen
paukkeen takanaan metsässä. Pian näkyikin kuurilainen ratsaskunta,
joka tuli parhaaseen aikaan pelastamaan Torstensonin puolisoa, juuri
kun hänen puolustajansa olivat joutua tappiolle ylivallan vuoksi.
Kroatit pakenivat, vaara oli ohitse.
Keisarillisten keskirintaman jalkaväki oli rynnännyt esiin samalla,
kuin heidän siipensäkin ja hyökkäsivät ruotsalaisten keskirintamaan.
Täällä ratsasti Torstenson, joka heti paikalla antoi täyttää
jokaisen tyhjän paikan; täällä Mortaigne sai jäähdyttää palavan
taistelu-intonsa; täällä sininen rykmentti puolusti vanhaa taattua
kunniaansa. Hatzfeldin jalkaväki oli suureksi osaksi uutta pestattua
väkeä, mutta uskonkiihkoisia katolilaisia, jotka palavassa innossaan
eivät ensinkään kuolemaa pelänneet, varmassa toivossa kuin olivat,
että pyhä neitsyt tänään heille voiton antaisi. Taistelu tässä
ei tullut vähemmän ankaraksi kuin molemmilla siivillä, mutta
verisemmäksi sen vuoksi, että taisteliat tunkeutuivat kokoon rinta
rintaa vasten, näillä ahtailla aloilla, metsä-ylänköjen välissä.
Kello läheni neljää iltapuolella, hämärä oli tulossa eikä vielä ollut
mitään ratkaisevaa tapahtunut.
Silloin vihdoinkin molemmat ruotsalaiset siivet olivat voittaneet
ja kääntyivät nyt, Torstensonin käskystä, pohjoseen päin, joten he
keskirintaman kanssa yhdessä sulkivat keisarillisen keskirintaman
ikään kuin kaaren sisälle. Ilman tykistöä, ilman hevosväkeä,
ruotsalaisten ja omien tykkiensä hävittämänä sekä hätyytettynä
kolmelta puolen yht'aikaa, ei tuo keisarillinen jalkaväki voinut
paikallaan kestää muuta kuin puoli tuntia, vaan koetti peräytyä,
mutta turhaan, se hajoitettiin, piiritettiin ja suurimman osan täytyi
antautua vangiksi. Sotamarsalkka Hatzfeld oli yhtä turhaan koettanut
ponnistaa voimiansa täyttääksensä pyhän neitsyen lupausta. Kun hän
näki joutuneensa tappiolle, tahtoi hän hiipiä ruotsalaisten rivien
läpi, mutta pakotettiin, pistooli otsan edessä, antautumaan vangiksi
ja tuli siten näkemään vastustajansa voittajana.
Jankovitzin tappelu helmikuun 24 päivänä 1645 oli kaikista
Torstensonin voitoista vaarallisin, verisin, seurauksiltaan loistavin
ja peljättävin Ruotsin vihollisille. Keisari Ferdinandin ainoa joukko
oli hävitetty. Kuolleita ei kukaan saattanut lukea, niin lavealti
niitä makasi metsissä, ylänköjen äyräillä ja ahtaissa laaksoissa.
Otaksutaan, että keisarilliset kadottivat 4,000 miestä kaatuneina,
joitten joukossa yhden sotamarsalkan ja ruotsalaiset 2,000, siis
yhteensä kaatuneita 6,000, tahi lähes joka viides mies niistä, jotka
olivat ottaneet osaa taisteluun. Kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana
katsottiin tarpeettomaksi laskea haavoitettujen lukua. Keneltäpä
olisi ollut aikaa tuollaisiin vähäpätöisyyksiin? Jos otaksutaan
sodan tavan mukaan, että heidän lukunsa oli toista vertaa suurempi
kuin kuolleitten, olisi niitten määrä ollut 12,000 ja siis 32,000
taistelevasta 18,000, tahi enemmän kuin puolet tullut taisteluun
kykenemättömiksi. Vangiksi saatiin 4,000 miestä ja 248 upseeria,
joitten joukossa ylipäällikkö itse, tuo urhoollinen sotamarsalkka
Mercy ja keisarillinen kenraali Bruay. Hatzfeldin koko tykistö, jossa
oli 26 kanunaa, hänen koko kuormastonsa ja suuri joukko lippuja
tulivat voittajien saaliiksi.
Jos, kuten sanotaan, keisari Ferdinand oli kuullut tykkien jytinän
Jankovitzista aina Pragiin asti, tunsi hän varmaankin valtansa
perustuksien vapisevan. Kun pyhä neitsyt oli hänen hyljännyt,
kiirehti hän kiertoteitse pakenemaan pääkaupunkiinsa. Lukemattomat
pakenevat joukot täyttivät hänen jälkensä kaikilla Wieniin vievillä
teillä. Sielläkään ei hän enään tuntenut olevansa turvallisena, sillä
uhkaavana läheni Siebenbürgin ruhtinas, ja moni etsi pelastustansa
etäämpänä etelässä. Keisari jäi rohkeana paikalleen kootaksensa
liittolaisia särjetyn sotavoimansa pirstaleitten ympäri. Se onnistui
alussa hyvin huonosti. Saksin vaaliruhtinas teki erikois-rauhanliiton
ruotsalaisten kanssa. Turenne hätyytti Baieria, suuri Condé Espaniaa,
paavi kieltäytyi antamasta rahoja, Torstenson läheni, ja vielä kerran
ruotsalaiset ja suomalaiset ratsumiehet juottivat hevosiansa Tonavan
aalloista.