Hakkaa hänet palasiksi, siinä kun hän
makaa likistettynä hiirenloukossa!
Ruskean hevosen ratsastaja yhä ratsasti. Niin paljo verta, niin monta
kyyneltä, eikä vieläkään kylliksi! Joskus pidätti hän ratsuaan,
välistä yhden, toisinaan kahdenkin kaupungin edustalla, katseli
ivallisella hymyilyllä valtioviisaitten temppuja, kun koettivat
kavaluudella toisiansa voittaa ja jatkoi jälleen hurjaa jahtiansa.
Yhä säälimättömämpinä tallasivat hevosenkaviot entisen vaurastuksen
ja ihmis-onnen tähteitä. Ratsastaja oli viskannut pois ensimmäisen
valepukunsa; munkinkaapu ei enään verhonnut hänen rämisevää
luurankoansa, raamattu ei enään ollut hänen ylistettynä kilpenänsä.
Hän ratsasti kenttien ja kaupunkien yli koko hirvittävässä
alastomuudessaan, irvistäen verenjanosta ja saaliinhimosta,
kurkottaen häpeämättä ahnaita käsiänsä sinne, mistä suinkin vielä
toivoi saalista saavansa.
Tässä uskonnonsodassa, josta oli tullut ryövärisota, sykähteli vielä
siellä täällä ihmis-sydämmiä, jotka saattoivat verta vuotaa kaiken
tämän surun ja kurjuuden tähden. Kustaa II Aadolfin etevin oppilas,
Lennart Torstenson, seurasi mestariansa myöskin siinä, että hän,
ollen itse puhdas, koetti hillitä sotilaittensa verenhimoa, niin
kauan kuin mahdollista oli. Mutta se ei enään ollut mahdollista. Sota
kävi raaemmaksi vuosi vuodelta; oma puute, viha ja kosto, ainainen
uhkapeli elämästä ja onnesta sammutti vihdoin kaikki ihmiselliset
tunteet. Kun sotamies lähti sotaan, oli hän sanonut jäähyväiset
rauhan tavoille, rauhan työlle, sille kunnioitukselle, jonka rauha
soi toisen oikeudelle. Miksikä hän olisi säälinyt? Ei häntäkään
kukaan säälinyt. Miksikä hän olisi työtä tehnyt? Työn hedelmähän oli
ensimmäisen ottajan saalis. Miksikä hän olisi säästänyt? Huomenna
piti hänen kuoleman. Ne, jotka vielä säilyttivät juurtunutta
velvollisuuden- ja isänmaanrakkautta, seurasivat lippuansa, eivätkä
kysyneet, ketä he löivät ja missä he hävittivät, kun se vain oli
vihollinen, jonka tuli kaatua heidän voitoksensa ja varustaa heitä
saaliillansa. Ne, jotka olivat unhottaneet, että heillä koskaan oli
ollut oma maatilkka tahi rakas koti, -- ja sellaisia oli tuhansittain
tuossa hävitetyssä Saksassa tahi etäisessä, leivättömässä
Skotlannissa, -- myivät itsensä enimmän tarjoavalle tahi sille, joka
tappion perästä tarjosi heille uusia voiton ja ryöstön toiveita.
Sota, joka hellittää kaikkien tapojen ja kotoisten avujen siteet,
palkitaksensa niitä raudankovalla sotilasjärjestyksellä, tuottaa
lakkaamatta esiin kummallisia vastakohtia. Kukapa olisi uskonut, että
kolmenkymmen-vuotinen sota, keskellä sitä kuin se kauhistuttavassa
määrässä hajoitti kaikki hurjien luonnonhimojen kahleet, kuitenkin
saattoi tuoda näkyviin, kummallisinta kaikista ristiriitaisuuksista,
perhe-elämää sodassa? Niin kuitenkin oli laita, eikä se ollut
ainoastaan poikkeuksena, vaan melkeinpä sääntönä. Kaikkia suuria
sotajoukkoja seurasi lukuisa kuormastokunta, johon kuului naisia
ja lapsia; keisarillisia ja saksalaisia seurasi suurempi joukko,
ruotsalaisia ja ranskalaisia vähempi. Kuormaston laatu riippui
päällikön ankaruudesta. Jos hän, kuten Wallenstein, antoi
sotilaittensa menetellä miten hyvään, kootaksensa joukkoihinsa niin
monta kuin suinkin, niin nuo joukot raahasivat mukanaan parvittain
irstaita naisia, jotka usein olivat melkein yhtä lukuisia kuin
sotamiehet itse. Jos päällikkö oli ankara, niin hän ajoi pois
tuon irtaimen joukon, mutta antoi sen sijasta sotamiehen ottaa
mukaansa vaimonsa ja lapsensa, pitääksensä häntä paremmalla mielellä
sotaretken vaivojen kestäessä. Erityiset vääpelit asetettiin huolta
pitämään näitten perheitten kuljettamisesta, kun joukko lähti
leiristä marssimaan, tahi heidän kortteereistaan ja elatuksestaan,
kun sotajoukko taas uudestaan asettui leiriin. Uudemman ajan
artellista ja ruokavarojen hankkimisista ei silloin mitään tietty:
sotilas sai, mitä mukaan oli saatettu ottaa tahi hankkia, mutta
usein sai hän itse pitää huolta itsestään ja elatuksestaan. Tämä
tuli silloin hänen vaimonsa tehtäväksi. Vaimo keitti hänen ruokansa,
hän pesi ja paikkasi miehensä vaatteet, niin hyvin kuin mahdollista
oli, mutta usein kyllä sotajoukot näyttivät retulais-riveiltä,
aseet ainoastaan heitä niistä erottivat, sillä virkapukuja käytti
ainoastaan kuninkaallinen henkivartijasta. Ei ollut helppo hankkia
ruokaa ja vaatteita sodassa. Sotilaan vaimo tunki talonpojan taloon
enemmän vaativana kuin sotamies itse, etsi kaapit, arkut ja kellarit
älykkäällä saaliinhimolla, asetti sitten talonpojan hevosen hänen
rattaittensa eteen ja ajoi saaliineen leirille. Kun keisarillinen
rykmentti kerran oli mennyt erään joen yli, määräsi eversti,
väsyneenä rasittavaan kuormastoon, sotilaanvaimot jäämään joen
toiselle puolelle. Silloin kuului valitusvirsi rykmentin jokaisesta
rivistä, sillä vaimot toivat mukanaan sotamiesten vaatteet ja
keitinastiat, everstin täytyi antaa heidän tulla joen yli.
Sotilaan liitot olivat usein kylläkin höllää laatua, niin että
vaimoja monasti vaihetettiin tahi myytiin miesten kesken. Jota
kauemmin sotaa kesti, sitä enemmän lapsiparvi enentyi, aina siihen
määrään, että Gallas ja Hatzfeld toisinaan kuljettivat muassaan
toista vertaa suurempaa seuraa kuormaston perässä, kuin heillä oli
sotamiehiä riveissään. Torstensonilla oli mainioilla rientokuluillaan
paljo harvalukuisempi joukko mukanaan, mutta aina muutamia perheitä
kuitenkin. Viimeiselle sotaretkelleen seurasi häntä hänen puolisonsa
Beata De la Gardie ja heidän nelivuotinen poikansa.
Tuo suuri sotapäällikkö oli iskenyt alas kuten salama hämmästyneeseen
Tanskaan, hävittänyt Gallaan joukon, jonka piti telkeämän hänet
Holsteiniin ja oli nyt jälleen marssimassa hakataksensa poikki
keisarillisen kotkan kynnet sen omassa pesässä. Hän oli vuoden
lopussa 1644 rientänyt Saksanmaalle ja seisoi vuoden alussa 1645
Böhmissä hyökätäksensä keisarillisiin perintömaihin sekä tehdäksensä
lopun Ferdinand III:nen ylpeydestä. Baierista ja Saksista saaduilla
apujoukoilla oli keisarin onnistunut saada kokoon uusi sotajoukko,
joka Hatzfeldin johdolla seurasi Torstensonin jälkiä ja oli saanut
käskyn uskaltaa mitä mahdollista oli, ennemmin kuin, kuten Gallaan
joukot, menehtyä nälkään ja kurjuuteen.
Helmikuun 23 päivänä vanhaa ajanlukua 1645 iltapuolella oli
Hatzfeld saavuttanut ruotsalaisen sotajoukon lähellä böhmiläistä
Jankovitzin kylää, tahi kuten muutamat kirjoittavat: Jankov,
Jankau. Molemmat vastustajat olivat melkein yhtä voimalliset,
16,000 miehiset molemmat. Lähes kaksi kolmatta-osaa hevosväkeä
ja ainoastaan yksi kolmasosa jalkaväkeä, mutta ruotsalainen
hevosväki oli etevämpi böhmiläistä. Molempien tulo oli aavistamaton
onnettomille böhmiläisille, jotka luulivat, että sota oli siirretty
pohjois-Saksaan ja toivoivat saavansa vapaasti hengittää entisten
vuosien hävitysten perästä, mutta nyt äkkiarvaamatta näkivät
maansa uudestaan alttiiksi annettuna sotajoukoille, jotka olivat,
sekä ystävät että viholliset, yhtä pelättyjä. Kaikki, jotka paeta
saattoivat, pakenivat; ainoastaan vähäinen, noin 30 miehinen joukko
matkustavia juutalaisia, etsi suojaa ruotsalaisen sotajoukon
kuormastolta ja sai myöskin, mutta hyvää maksua vastaan, levähtää
heidän leiripaikassaan.
Torstenson näki tien Itävaltaan teljetyksi ja hänen täytyi nyt joko
tehdä rohkea hyökkäys tahi vaarallinen peräytys. Hän lähti illalla
kuuvalossa ratsastamaan muutamien esikunta-upseeriensa seurassa,
tarkastellaksensa vihollisten asemaa sekä tuntematonta seutua, joka
sijaitsi 3 saksan penikulmaa eteläpuolella Taborin kaupunkia ja 5
penikulmaa (47 kilometriä) Pragin etelä-kaakkoispuolella.
Sotapäällikön tottunut katse käsitti heti aseman. Hän oli nyt
jylhässä, harvaan asutussa vuoriseudussa. Lännessä Jankovitz,
idässä Wolitzin kylä ja niitten välillä viljelemätön epätasainen
maa, polveileva puro ja yksinäinen talonpoikais-talo. Niin pitkälle
kuin silmä kannatti, näkyi kuun heikossa valossa ainoastaan kukkula
kukkulan vieressä ja metsikkö kukkulain välissä, vähäpätöinen tasanko
ja kapeita laaksoloita, joissa kasvoi genista-pensasta ja suopursuja.
Ei saattanut keksiä sopimattomampaa taistelupaikkaa kuin tämä oli.
Hatzfeld seisoi jo valmiiksi varustettuna itäisillä kukkuloilla
sellaisessa asemassa, ettei voinut vaaratta ja ilman suurta
mieshukkaa häntä vastaan hyökätä.
"Ei käy päinsä! Meidän ratsasjoukkomme ei saata liikahtaa, ilman että
heitä tuolta metsiköstä ammutaan," virkkoi hevosväen kenraali Arvid
Wittenberg, samalla kun hän tyytymättömänä pisti tähystimen koteloon.
Tämä ihailtu sankari, Torstensonin oikea käsi, jolla oli ujot,
tyttömäiset, täyteläiset kasvot, lyhyt, jykevä vartalo, pystynenä,
pitkä, tummanruskea tukka, posket, joista parta oli tarkkaan ajeltu,
kapeat viikset ja pienet kädet, ei suinkaan ulkonaisesti ollut
sotilasmaineensa vertainen. Ainoastaan hänen vilkkaat, ruskeat
silmänsä ja huuliensa vakava sävy sallivat aavistaa, että tässä oli
sotapäällikkö.
"Jalkaväki ryntää kukkulalle keskirintaa kohden ja hevosväki kaartaa
siivet", virkkoi tuo aina uhkarohkea ranskalainen, kenraalimajuri
Mortaigne.
"Ei, ei käy päinsä!" virkkoi vuorostaan tuo yhtä peloton, mutta
varovaisempi skottilainen, kenraalimajuri Douglas. "Emme voi tässä
nähdä yltä-ylitse. Me saatamme voittaa yhdellä taholla ja hävitä
toisella."
Nuori upseeri, joka ratsasti lähinnä sotamarsalkkaa, kurkotti
kättänsä osottaen tummaa, kaakossa päin olevaa kukkulaa.
"Tuossa, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän, "on asentomme avain.
Miehittäkäämme tuo kukkula, niin hallitsemme koko asemaa."
Muistutus ilmaisi tulevaa sotapäällikköä, mutta se ei miellyttänyt
ylipäällikköä.
"Minä pyydän sitte teidän ruhtinaallisen armonne neuvoa, kun sopiva
tilaisuus tulee", vastasi Torstenson tylysti ja kääntyi vanhempien
kenraalien puoleen. "Hyvät herrani", sanoi hän, "minä luotan teidän
koeteltuun rohkeuteenne. Varoja puuttuu; seisahtua emme saata,
peräytyä vielä vähemmän. Jumalan nimessä, uskaltakaamme siis
taistella. Te, Douglas, komennatte vasempaa siipeämme, te, Mortaigne,
keskirintamaa ja te, Wittenberg, oikeaa siipeä. Tunnus-sana: auta,
Jesus! Asento on muutettava. Ei ole aikaa hukkaan pantavaksi.
Jokainen paikalleen!"
Nuori pfaltzkreivi Kaarle Kustaa oli ylentynyt kuurilaisten
everstiksi, kestettyään ensimmäisen tulikoetuksensa Leipzigissä.
Nyt pyörähytti hän hymyillen hevostansa toisten mukana. Tiuskaus
oli hänelle osotettu, joka oli nuorin, mutta tarkoitti enemmän
vanhoja. Vaikka Torstenson halusta kuulikin kokeneitten neuvoja, niin
ei hän kärsinyt vähintäkään vastaansanomista, kun hän kerran oli
suunnitelmansa tehnyt.
Samaan aikaan illalla ratsasti sotamarsalkka Hatzfeld
päällikkökuntansa seurassa tarkastelemaan ruotsalaisten asentoa.
"Joll'eivät ne meitä hätyytä, ahdistamme me heitä", virkkoi hän
kenraaleillensa sellaisella luottamuksella, jota hän ei suinkaan
tuntenut itsessään. "He eivät odottaneet meitä näin pian. Olemme
saaneet heidät ansaan, he eivät pääse eteen päin eikä peräytymään."
"Kaikkien pyhien tähden, teidän ylhäisyytenne, älkää liiaksi
kiirehtikö!" neuvoi kokenut, viisas De Suys, hänen ylimmäinen
majoitus-upseerinsa. "Meidän asentomme on mitä parahin ja Torstenson
saattaa nyt, kuten Leipzigissä, petkuttaa meitä teeskennellyllä
paolla."
"Hakatkaa hänet palasiksi, siinä missä hän nyt on hiirenloukkaaseen
likistettynä!" huudahti kiivaasti baierilaisten apujoukkojen
urhoollinen päällikkö Juhana de Werth, jonka oli kiire takaisin
Baieriin puolustamaan maatansa ranskalaisia vastaan.
"Hänen ei pidä pääsemän meitä pakoon", vakuutti Hatzfeld yhtä
varmasti. "Te, De Suys, komennatte keskirintamaa, te, De Werth,
oikeaa siipeä ja te, Götz, meidän vasenta siipeämme. Tunnus-sanamme
on nyt kuten aina, Jesus Maria. Ja Maria on huomenna antava meille
loistavan voiton. Hän on näyttäytynyt meidän armolliselle keisarille
unissa ja luvannut nyt vihdoinkin voitolla kruunata oikea-uskoisen
kirkon aseet... Kreivi Götz, vastapäätä teidän siipeänne on tuo
ylänkö tuolla lounaspuolella. Teidän tulee viipymättä asettaa sinne
tykkiväkeä ja parhaan rykmentin, jota ilman saatatte tulla toimeen."
Nämät sanat sanottiin jättiläismäiselle, mustassa asussa olevalle
ratsumiehelle, hän oli vyötetty tulipunaisella vyöllä, joka osotti
hänen ylhäistä sotilas-arvo-astettansa. Koko sotajoukko, koko Saksa
ja puoli Eurooppaa tunsi tuon pelottavan miehen, hänen pelkkä nimensä
jo oli niitten onnettomien maitten kauhistuksena, jotka joutuivat
hänen tuhoa tuottavan miekkansa eteen. Missä hän vihollisen maassa
kulki, siinä leveä, tuhkainen ja verinen jälki osotti hänen tiensä;
missä hän ystävien alueella ratsasti, sieltä kaikki pakenivat, mitkä
paeta saattoivat, hänen väkivaltaisten ryöstöjensä takia. Ja ikään
kuin oikein selvästi osottaaksensa tehtävänsä kansan kurittajana, oli
hän nimittänyt mustan sotahevosensa Attilaksi: missä sen kaviot maata
tallasivat, siinä ei ruohoa enään kasvanut. Hän oli keisarillisen
sotajoukon nuija; hän oli aste asteelta ylentynyt hurjan, armottoman
urhoollisuutensa kautta, mutta kun hänelle uskottiin päällikkyys,
osotti hän olevansa kelvoton johtajaksi: hän saattoi ainoastaan
tappaa.
Sotamarsalkka kreivi Hanno Götz, Pasevalkin hirmuinen pyöveli 1630,
Saksin murhapolttaja 1632, tuo keisari Ferdinandin sotapäälliköistä,
joka enimmän oli veren, saaliin ja kirousten raskauttama, nosti
kätensä rynnäkkökypärälle, vastaten:
"Pitää tapahtuman, kuten teidän ylhäisyytenne käskee! Huomenna tähän
aikaan juon minä pyhän neitsyen tahi paholaisen maljan, yhdentekevä,
kumpi heistä voiton meille antaa."
Oli vielä talvi, pakkanen oli käynyt kovemmaksi, rautavarustus tuntui
kylmältä kuin jää, vasten hirveän päällikön rintaa ja käsivarsia.
Palattuaan kortteeriinsa kutsui hän luoksensa tallimestarinsa
Feldmann'in ja käski antaa itsellensä pikarillisen väkevää
espanialaista viiniä. Pikarin sisällys juoksi hänen suoniinsa kuten
tulivirta.
"Koira", ärjäsi hän palvelialleen, "olet antanut minulle sulatettua
lyijyä."
"Se on Toccadillan parasta, jonka teidän armonne voitti noppapelissä
espanialaiselta kenraalilta", vastasi Feldmann, vähäinen tummanverevä
mies, jolla oli Götziläiset värit: mustaa ja punaista.
Kreivi oli ratsastanut aikalailla tänään, viini yhä kuohui kuten
laavavirta hänen sisässään. Hän päätti levätä. Äreänä viskasi hän
itsensä täydessä asussa telttavuoteellensa ja käski herättää itseänsä
tunnin perästä. Tallimestari yhtä väsyneenä etsi lyhyttä lepoansa
matolla teltanoven edessä. Hän oli, kuten uskollinen palvelia
ainakin, maistanut viiniä myöskin hän, koettaaksensa, oliko se oikeaa
lajia.
Oliko se viinin vai päivän rasitusten syy, että tunti meni ja vielä
yksi, vieläkin yksi ja jälleen yksi. Herra ja palvelia nukkuivat
raskaasti. Yht'äkkiä nousivat molemmat ja tirkistelivät eteensä
tuossa pimeässä teltassa. Lamppu oli sammunut, heikko kuuvalon-säde
tunki sisään eräästä jatkopaikasta telttakankaassa ja muodosti
taajoihin varjo-paikkoihin naisen näköisen valo-olennon, jonka oikea
käsi oli kurkotettu ylös päin. Hetken perästä oli kuu siirtynyt, säde
katosi ja sen kanssa tuo aavehaamu, jonka se oli tuonut esiin yön
varjoihin.
"Jesus Maria, se oli hän!" änkytti tallimestari, jonka kaikki
jäsenet vapisivat, kun hän taas oli pimeään joutunut. Kreivi hypähti
jaloilleen, tehden hurjan liikkeen, ja tarttui tutisevan palveliansa
kurkkuun kiinni.
"Tunnusta, konna!" huudahti hän. "Sinä annoit hänen tulla sisään!"
"Kautta kaikkien pyhien! Pyhän Jakobin luitten kautta! Pyhän
Sebastianin nuolien kautta! Minä en selittää saata, mitenkä hän oli
sisälle tullut. Teidän armonne... armahtakaa... minä tukehdun...
kysykää vahdilta, mitenkä hän on uskaltanut laskea sisään vieraan
naisen."
Hämmästynyt vahtimies vakuutti, ett'ei kukaan ollut saattanut tunkea
telttaan. Hän oli vartioinnut sisäänkäytävää lähes neljä tuntia,
kulkenut edes takaisin pakkasen tähden ja odotti vahtimuuttoa.
Oli todellakin kireä pakkanen. Kreivi hakea haparoitsi
miekankahvaansa, mutta hillitsi itsensä, palasi jälleen telttaansa,
antoi sytyttää lamppunsa ja virkkoi levollisempana, mutta vieläkin
kiihkoisella äänellä:
"Feldmann, se oli hän. Miksikä hän tuli? Pyytääkö hän minun vertani
vai sinunko?"
Tallimestari vältti tämän arkaluontoisen kysymyksen sellaisella
älyllä, joka osotti, että hän oli tottunut väistämään tirannein
oikkuja.
"Teidän armonne", sanoi hän, vielä kuiskaten, "oliko se hän? Eiköhän
se ennemmin ollut pyhä neitsyt, joka tuli teidän armollenne ja
kirkolle ennustamaan suurta voittoa huomiseksi?"
Kreivi Götz vaipui ajatuksiinsa.
"Pyhä neitsyt ei tule minun luokseni", sanoi hän katkerasti. "Pitkiä
aikoja on kulunut siitä, kuin me olimme toistemme tuttavia. Olin
saanut osalleni toisen pyhän neitseen, ja olin kyllä tyhmä, kun
annoin hänen sinun käsiisi, joka et ollut kelvollinen koskemaan
hänen jalkansa alla olevaa sannanmurusta. Mitä olet sinä hänestä
tehnyt, kurja silmäin palvelia? Hän ei tullut sinne, jonne hänen piti
tuleman."
"Teidän armonne tietää, että hän oli heikko, ett'ei hän silloisessa
tilassaan kestänyt matkan vaivoja. Teidän armonne tietää, että
hän kuoli Ingolstadtissa, että priori dominikaniluostarissa sai
kuusisataa guldenia messuihin hänen sieluansa varten, ja yhden
kultaprokaatti-hameen pyhälle neitsyelle."
"Sotasaalista, Feldmann, verellä tahrattua ryöstöä; siksipä hän
aaveilee. Tiesinhän, ett'ei sellainen kelpaa messuihin. Mutta
yhdentekevää, se on kaikki munkinkitinää. Olinhan kerran houkkio,
minä kuten muutkin, luulin pappia Jumalaksi. Siitä asti kuin annoin
hänen sinun käsiisi, on minun taivaani hukassa. Ja se on kuitenkin
vahinko, ei papin vuoksi, vaan Jumalan. Häntä tarvitaan välistä,
joll'ei muuten, niin sotiessa _tuota toista_ vastaan. Minusta tuntuu
välistä, ikään kuin paholainen olisi saanut vallita minua, sitte kuin
annoin suojeluspyhäni sinulle. Kaiva hänet ylös luostarimullasta,
Feldmann: minä tahdon käyttää hänen sormiluutansa, tuon sormen, jossa
sormus oli, taikakaluksi!... Kuinka pitkästi yötä on kulunut?"
"Teidän armonne käski minua herättämään itseänsä tunnin perästä. Olen
valvonut koko yön ja velvollisuuden mukaisesti muistuttanut ajasta,
mutta teidän armonne makasi niin raskaasti, teidän armonne ei minua
kuullut", virkkoi tuo palvelia, joka kiihkeästi koetti valettaan
toisella valeella peittää.
"Mitä?" huudahti kreivi Götz, silmänräpäyksessä selkeämmin hereillä,
kuin jos tykinlaukaus olisi kajahtanut aivan hänen korviensa
vieressä. "Kello on 1/2 4! Katala, se tulee kuolemaksesi!"
Hän syöksähti ulos. Kuu oli vaipunut alas. Jäisen sumun peitossa
olivat nuo tummat ylängöt, joittenka hahmoviivat kuvastuivat
vasten tähtitaivasta. Osa leiristä oli jo liikkeellä. Aamu-unisina
kiskottelivat sotilaat kankeita jäseniään ja alkoivat järjestellä
itsiänsä riveihin päällikköjen komennon mukaan. Eräs ajutantti odotti
kreivin määräkäskyjä teltan sisäänkäytävällä.
"Kiireesti nyt eversti von Seifferin luo viemään käskyni, että hän
asettaa rykmenttinsä tuonne lounaiselle ylängölle! Kahdeksan tykkiä
ja neljä ratsasjoukon-osastoa seuraavat jäljessä. Niitten häijyjen
hidasteliain olisi pitänyt seisoman siellä jo tunti sitten!"
"Olen tunnin ajan odottanut teidän ylhäisyytenne käskyjä", rohkeni
ajutantti vastata.
Tämä oli liikaa. Götz laukasi raivostuneena pistoolinsa, nuoren
sotilaan hiukset kärventyivät, mutta Götz nousi mustan Attilansa
selkään, johtaaksensa itse tuota tärkeätä, tehtäväksi määrättyä,
mutta valitettavasti ihmeellisesti kyllä laiminlyötyä liikettä.
Se oli nyt myöhäistä. Kun joukko vihdoin oli lähtenyt marssimaan,
ilmoittivat vakoojat, että ruotsalainen joukko jo oli matkalla
samaan, avaran taistelukentän tärkeään paikkaan.