Uudenaikainen kaksintaistelu.
Sheldon oli tuskin ehtinyt Balesunan rannalle, kun hän kuuli kaukaa
epäselvän pyssynlaukauksen. Hän tiesi, että Tudor siten antoi merkin
siitä, että hän oli ehtinyt Berande-joelle ja lähtenyt takaisinpäin.
Sheldon laukaisi pyssynsä vastaukseksi ja lähti hänkin kulkemaan
takaisinpäin. Hän kulki kuin unessa pysytellen hajamielisesti rannan
aukealla. Koko juttu oli niin järjetön, että hänen täytyi ponnistaa
ajatuksiaan uskoakseen sen todeksi. Hän toisti mielessään äskeisen
keskustelunsa Tudorin kanssa ja koetti siitä löytää jonkin järkevän
syyn nykyiseen toimintaansa. Hän ei tahtonut surmata Tudoria. Se, että
tuo mies oli ollut väärällä tiellä kosiskellessaan Joania, ei antanut
hänelle, Sheldonille, oikeutta riistää hänen henkeään. Mistä sitten
oikeastaan oli kysymys? Olihan tosin Tudor sitten lausunut loukkaavia
huomautuksia Joanista, ja hän oli iskenyt hänet maahan. Mutta eihän
Tudorin tämän takia olisi tarvinnut koettaa saada häntä hengiltä.
Tällä tavoin hän oli kulkenut neljänneksen kumpaisenkin joen
välimatkasta, kun hänelle äkkiä selvisi, ettei Tudor ollutkaan
rannalla. Ei tietystikään. Hän kulki -- sopimuksen ehtoja noudattaen --
kookospalmujen turvissa. Sheldon poikkesi äkkiä vasemmalle pyrkien
hänkin niiden suojaan, kun heikko pyssynpamahdus kuului hänen
korviinsa. Melkein samassa luoti, joka oli osunut kovaan hiekkaan noin
sadan jalan päässä hänestä, kimmahti takaisin ja lensi vinkuen vielä
jonkun matkaa eteenpäin. Sheldonille selvisi, että tämä kaikki, niin
järjetöntä ja epätodellista kuin se olikin, sittenkin oli täyttä totta.
Tuo luoti oli tarkoitettu häntä varten. Mutta vieläkin sitä oli vaikea
uskoa. Hän katsoi tuttua maisemaa ja merta, jonka pinnan heikko, mutta
tasainen tuulenhenki sai väräjämään. Tulagin suunnalta hän saattoi
nähdä kuunarin valkoiset purjeet; se kulki tuulta vastaan suoraan
Berandea kohti. Rannalla oli hevonen laitumella, ja Sheldon tuumi
huolettomasti, missähän muut olivat. Hänen katseensa sattui
koprankuivauspaikalta kohoavaan savuun ja harhaili parakkien,
työkaluvajojen, venehuoneitten ja bangalon yli jääden lopulta lepoon
tavattuaan Joanin pienen ruohomajan pihamaan nurkassa.
Hän pysytteli nyt puitten suojassa ja kulki taas neljännesmailin
eteenpäin. Jos Tudor olisi kulkenut samaa vauhtia, niin heidän olisi
pitänyt kohdata toisensa tällä paikalla, mutta Sheldon päätteli, että
toinen oli kulkenut kiertoteitä. Vaikeinta oli nyt saada selville,
missä hän oli. Puut seisoivat suorissa riveissä, jotka muodostivat
suoran kulman keskenään, eikä Sheldon voinut nähdä muuta kuin yhden
kapean käytävän kerrallaan. Hänen vastustajansa saattoi tulla seuraavaa
tai sitä seuraavaa kujannetta myöten, oikealta tai vasemmalta. Hän
saattoi olla sadan jalan tai puolen mailin päässä. Sheldon astuskeli
hitaasti eteenpäin ja tuli siihen johtopäätökseen, että vanha
tavallinen kaksintaistelu oli paljon yksinkertaisempi ja helpompi kuin
tämä pitkällinen piilosilla-olo. Hänkin koetti kiertää sivullepäin
toivoen, että he siten ehkä tapaisivat toisensa, mutta näkemättä
vilaustakaan Tudorista hän lopulta tuli vastaraivatulle kentälle, jolla
istutetut nuoret, miehen vyötäisiin ulottuvat puut tarjosivat hyvin
vähän suojaa ja vielä vähemmän piilopaikkoja. Juuri hänen astuessaan
ensi askelta aukeamalle pamahti pyssy hänen oikealla kädellään. Hän ei
kuullut luodin suhahdusta sen lentäessä ohi, mutta huomasi sensijaan,
miten se osui kauempana kasvavan palmun runkoon.
Hän kiiruhti takaisin suurempien puitten suojaan. Kahdesti hän oli
antautunut vaaralle alttiiksi ja kahdesti oli häntä ammuttu, mutta
hänen itsensä ei ollut onnistunut vilaukseltakaan nähdä vastustajaansa.
Hänen vihansa alkoi hitaasti yltyä. Hiton epämiellyttävää, tuumi hän,
tämä alituinen maalitauluna oleminen. Niin turhanpäiväistä kuin kaikki
oikeastaan olikin, oli se sittenkin vakavaa leikkiä, jossa oli kysymys
elämästä ja kuolemasta. Ei ollut mitään mahdollisuutta välttää
kuolettavaa luotia, ei voinut ampua ilmaan ja siten päästä koko
jutusta, kuten vanhanaikaisessa kaksintaistelussa. Tätä ajometsästystä
täytyi jatkaa, kunnes jompikumpi oli saanut toisen ammutuksi. Ja jos
toinen jätti käyttämättä mahdollisuuden saada toinen surmatuksi, niin
toisen mahdollisuudet surmata hänet itsensä siitä vain kasvoivat. Siitä
ei voinut erehtyä. Tudor oli ollut aika viekas paholainen ehdottaessaan
tämänlaatuista kaksintaistelua, päätteli Sheldon alkaen varovaisesti
pyrkiä viimeisen laukauksen suuntaan.
Hänen tullessaan paikalle, jolta se oli ammuttu, oli Tudor kadonnut, ja
vain hänen jalkainsa jäljet olivat osoittamassa hänen tietään
plantaasin sisäosiin päin.
Kerran, kymmenen minuuttia myöhemmin, hän vilaukselta näki Tudorin
sadan yardin päässä hänen kulkiessaan saman kujanteen poikki kuin hän
itse, mutta päinvastaiseen suuntaan. Hän oli heittämäisillään pyssynsä
olkaa vasten, mutta samassa Tudor oli poissa. Pikemminkin äkillisen
mielijohteen voimasta kuin minkään tuloksen toivossa ja samalla
pilkallisesti hymähtäen itselleen Sheldon nosti automaattisen
pistoolinsa ja ampui kahdessa sekunnissa kahdeksan laukausta puiden
lomitse siihen suuntaan, minne Tudor oli kadonnut. Toivoen, että
hänellä olisi haulikko, Sheldon istuutui maahan muutaman puun taa,
asetti uuden panossarjan pistooliin, veti patruunan piippuun, työnsi
varmuuslaitteen paikoilleen ja täytti jälleen tyhjän kotelon.
Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin Tudor koetti samaa keinoa häntä
vastaan. Luoteja sateli räiskien hänen ympärilleen kuin sadepisaroita
ankaran rajuilman raivotessa; ne osuivat läiskähdellen palmujen
runkoihin tai kimmahtivat takaisin ja lensivät vinkuillen hänen
ohitseen. Viimeinen luoti kimmahti ensin yhdestä, sitten toisesta
puusta, antoi menetettyään sitten suurimman osan vaikutusvoimaansa
Sheldonille kovan iskun otsaan ja putosi hänen jalkainsa juureen.
Silmänräpäyksen ajan hän oli puolikuuro, mutta huomasi tarkemmin
tutkiessaan, ettei luoti ollut häntä pahoin vahingoittanut. Ainoa
vamma, jonka se oli aikaansaanut, oli epämiellyttävä mustelma, joka
pian paisui kyyhkysenmunan kokoiseksi.
Metsästys jatkui. Kerran tullessaan bangalon läheisen metsikön laitaan
hän näki palvelijain ja kokin seisovan takakuistilla ja vilkuilevan
uteliaasti metsään päin jutellen ja naureskellen keskenään omituisilla
kimakoilla äänillään. Toisen kerran hän kohtasi työmiesryhmän, joka
kuokki maasta rikkaruohoja. He kiinnittivät tuskin mitään huomiota
hänen tuloonsa, vaikka hyvin tiesivät, mitä oli tekeillä. Ei ollut
heidän asiansa, että nämä käsittämättömät valkoiset miehet olivat
metsässä koettaen tappaa toisensa. Ja vaikka he olisivatkin olleet
huvitettuja asiasta, niin he parhaansa mukaan salaisivat sen
Sheldonilta. Hän käski heitä jatkamaan perkaustyötään metsikön
etäisimmässä kolkassa ja jatkoi Tudorin takaa-ajoa.
Väsyneenä loppumattomaan kiertokulkuun Sheldon uudestaan koetti kulkea
suoraan vihollista kohti. Mutta tämä oli liian viekas. Käyttäen
hyväkseen Sheldonin uhkarohkeutta hän ampui muutaman laukauksen häntä
kohti ja hiipi sitten tiehensä muuttaen alituisesti kulkunsa suuntaa.
Tunnin ajan he tällä tavoin kiertelivät ja kaartelivat ja risteilivät
edestakaisin ja ympäri ja metsästelivät toinen toistaan riveihin
istutettujen palmujen keskellä. Silloin tällöin he hetkiseksi näkivät
toisensa vilaukselta ja ampuivat umpimähkäisiä, tuloksettomia
laukauksia. Erään puun takana kasvavassa korkeassa ruohikossa Sheldon
huomasi Tudorin istuneen savuketta polttaen. Ruoho oli painunut maahan
siltä kohden, missä hän oli istunut. Toisella puolella oli
savukkeenpätkä ja puoleksipalanut tulitikku, jolla hän oli sytyttänyt
sen. Hänen edessään oli siellä täällä kiiltäviä metallisiruja. Sheldon
tiesi, mitä ne merkitsivät. Tudor oli siinä veistänyt teräsvaippaisia
kuuliaan, halkaissut tai katkaissut niiden kärjet, että ne
aiheuttaisivat vaarallisemman haavan -- sanalla sanoen, tehnyt niistä
noita inhoittavia dum-dum-kuulia, joiden käyttö on kielletty
nykyaikaisessa sodankäynnissä. Sheldon tiesi nyt, miten hänen kävisi,
jos Tudorin kuula osuisi hänen ruumiiseensa. Se tekisi vain pienen
reiän siihen kohtaan, mistä se tunkeutuisi ruumiiseen, mutta reikä,
josta se tulisi ulos, olisi teevadin kokoinen.
Hän päätti jättää jahdin sikseen ja laskeutui ruohikkoon istumaan.
Oikealla ja vasemmalla hänellä oli turvanaan palmurivit ja kumpaankin
suuntaan laaja näköala pitkin käytäviä. Sitä hän voi pitää silmällä.
Tudor saisi nyt tulla hänen luokseen, muuten tämä leikki ei milloinkaan
loppuisi. Hän pyyhkäisi hien otsaltaan ja sitoi nenäliinan kaulaansa
suojellakseen itseään kiusallisilta hyttysiltä, jotka väijyskelivät
ruohikossa. Koskaan ei seikkailu-käsite ollut tuntunut hänestä
niin vastenmieliseltä kuin nyt. Joanista cowboy-hattuineen ja
pitkäpiippuisine Colt-revolvereineen oli jo ollut harmia yllin kyllin,
ja sitten tuli vielä tämä toinen seikkailun tavoittelija, joka ei
saanut sitä tarpeeksi ennenkuin oli saanut rauhaarakastavan
plantaasinviljelijän väkisin taivutetuksi mielettömään ja naurettavaan
raakalaiskaksintaisteluun. Jos kukaan koskaan on antanut seikkailujen
kuulla kunniansa, niin Sheldon teki sen istuessaan hiki päässä ja
taistellen hyttysiä vastaan ruohikossa, johon ei ainoakaan tuulenhenki
osunut, samalla tarkoin pitäessään silmällä käytävää kumpaankin
suuntaan.
Sitten Tudor tuli. Sheldon katsoi sattumalta oikeaan suuntaan sillä
hetkellä, jolloin hän ilmestyi näkyviin. Tudor vilkaisi nopeasti
käytävää pitkin kummallekin sivulleen, ennenkuin astui esiin.
Puolitiehen päästyään hän pysähtyi nähtävästi kahden vaiheilla, mihin
suuntaan jatkaa matkaa. Hän oli oivallinen maali seisoessaan vastapäätä
piiloutunutta vihollistaan kahdensadan yardin matkan päässä hänestä.
Sheldon tähtäsi suoraan hänen rintaansa, mutta malttoi mielensä ja
käänsi pyssyn hänen oikeata olkapäätään kohden. Ajatellen: "tämän
jälkeen hän ei kykene jatkamaan taistelua", hän painoi liipaisinta.
Kuulalla olisi ollut tarpeeksi voimaa lävistämään miehen ruumiin mailin
matkan päästä, ja se osui Tudoriin niin rajusti, että hän sen
sysäyksestä kieppui jonkun kerran ympäri ja lopulta kaatui maahan.
"Toivottavasti en sentään ottanut sitä veijaria hengiltä", mutisi
Sheldon ääneensä, hypähti jaloilleen ja juoksi Tudorin luo.
Mutta hänen päästyään satasen askelta lähemmäksi Tudor karkoitti kaikki
sensuuntaiset epäilykset. Hän oli ottanut aseen vasempaan käteensä ja
laski automaattisesta pistoolistaan rajun kuulasateen Sheldonia kohti.
Tämä peräytyi puunrungon taa, laski laukaukset ja kun kahdeksas oli
pamahtanut, ryntäsi hän haavoittuneen luo. Hän tempasi pistoolin hänen
kädestään ja laskeutui polvilleen hänen päälleen saadakseen hänet
pysymään alallaan.
"Pysykää hiljaa", sanoi hän. "Te olette nyt minun vallassani, niin
ettei teidän kannata vastustella."
Tudor koetti yhä vielä tehdä vastarintaa ja työntää Sheldonia
kauemmaksi.
"Pysykää hiljaa, sanon minä", käski Sheldon. "Minä olen tyytyväinen
tähän ratkaisuun, eikä teilläkään ole muuta neuvoa. On siis paras, että
nyt heti antaudutte ja tunnustatte leikin loppuneeksi."
Tudor heitti vastenmielisesti vastarinnan sikseen.
"Hullunkurisia nämä uudenaikaiset kaksintaistelut, eikö totta?" Sheldon
katsahti hieman pilkallisesti alas Tudoriin muuttaen asentoa.
"Arvokkuudesta ei puhettakaan. Jos olisitte vastustellut hetkistäkään
kauemmin, niin minä olisin painanut naamanne multaan. Tekisi mieleni
tehdä se nytkin vain opettaakseni teille, että kaksintaistelut ovat
joutuneet muodista. Tarkastakaamme nyt vammojanne."
"Ette olisi minuun lopultakaan osannut", murahti Tudor vihoissaan,
"ellette olisi ampunut väijyksistä kuin mikäkin..."
"Kuin mikäkin villi intiaani. Aivan niin. Te olette käsittänyt asian
aivan oikein, hyvä mies." Sheldon jätti kiusoittelun sikseen ja nousi
jaloilleen. "Maatkaa nyt siinä hiljaa, kunnes lähetän tänne muutamia
miehiä kantamaan teidät kotiin. Haavanne ei ole vaarallinen, olkaa
iloinen siitä, etten minä seurannut teidän esimerkkiänne. Jos oma
luotinne olisi teihin osunut, niin vaunuilla ja parihevosilla olisi
mainiosti päässyt ajamaan sen aikaansaamasta reiästä. Nyt pääsette
sensijaan vähällä -- vain pieni sievä lävistys. Kunhan puhdistamme
haavan ja saamme sen sidotuksi, niin olette kuukauden kuluttua täysin
terve. Älkää nyt olko millännekään; pian lähetän paarit teitä
noutamaan."