Pääkallonpyytäjät.
Illalla oli jo päätetty, mihin aamulla oli ryhdyttävä. Tudorin piti
jäädä piilopaikkaansa kokoamaan voimia, sillävälin kuin retkikunta
jatkoi matkaansa. Heikko toivo, että he voisivat pelastaa yhdenkään
Tudorin kumppaneista, sai Joanin päättäväisesti pyrkimään eteenpäin, ja
sekä Sheldon että Tudor koettivat turhaan taivuttaa häntä jäämään
banian-puun suojaan Sheldonin jatkaessa etsintää. Adamu-Adamin ja
Arahun piti jäädä Tudorin luo vartioimaan, viimeksimainitun kipeän
jalkansa vuoksi, hän oli näet astunut bushmannien tielle piilottamaan
okaan. Bushmannien käyttämä myrkky oli ilmeisesti hitaasti vaikuttavaa
ja verraten heikkoa, sillä haavoittunut punga-pungalainen oli vielä
hengissä ja vaikka hänen olkansa vielä olikin paisuksissa, niin oli
polte kuitenkin jo alkanut vaimeta. Hänkin jäi Tudorin luo.
Binu-Charley näytti tietä, välillisesti tosin, sillä myrkytettyä peistä
hyväkseen käyttäen hän ajoi bushmannivankia edellään. Polku kulki
vieläkin kostean, mätänevän tiheikön läpi, ja he tiesivät, ettei kylää
ollut odotettavissa ennenkuin maa alkoi yletä. He ponnistelivat
hengästyneinä ja hikisinä eteenpäin kosteassa, liikkumattomassa
ilmassa, vajonneina villin, rehevän kasvullisuuden mereen. Kaikkialla
estivät puitten valtavat juuret heidän kulkuaan, ja toisiinsa
takertuneet köynnöskasvit, paksut kuin miehen käsivarsi, heittelehtivät
toiselta korkealta oksalta toiselle tai riippuivat äärettöminä
sotkuisina vyyhteinä kuin hirvittävät käärmeet. Oli mehevävartisia
kasveja, joiden lehdet olivat isommat kuin miehen ruumis ja joiden koko
hikinen pinta höyrysi. Siellä täällä kalliosaaria muistuttavat
viikunapuut työnsivät muun hillittömän kasvullisuuden syrjään
muodostaen pylväistöjä ja käytäviä, joihin päivänvalo ei päässyt
tunkeutumaan ja joissa alituinen keskiyön pimeys vallitsi.
Puunkaltaiset saniaiset ja sammalet ja lukemattomat muut loiskasvit
taistelivat loistavaväristen sienien kanssa elämisenmahdollisuuksista,
ja itse ilmakin tuntui tarjoavan tukea hennon satumaisille
köynnöskasveille, jotka olivat keveitä ja hienoja kuin timanttiusva ja
joiden pienen pienet kukkaset helähdellen värisivät. Sairaalloiset,
kalpeankellertävät ja helakanpunaiset kämmekkäät loistivat kultaisessa
auringonpaisteessa, joka pisaroittain pujottelihe katoksen läpi.
Salaperäinen, pahaenteinen oli tämä metsä, hiljaisuuden ruumishuone.
Mikään muu ei siinä liikkunut kuin omituiset, pienet linnut, joiden
omituisuus teki salaperäisyyden vieläkin syvemmäksi, ne kun lensivät
äänettömästi, laulamatta, visertämättä ja olivat himmeätäpläisine
siipineen aivan kuin kämmekkäitä, sairauden ja riutumisen liiteleviä
kukkasia.
He huomasivat hänet äkkiarvaamatta istumassa viisitoista jalkaa maasta
polun yläpuolella, monihaaraisen puun oksalla. He näkivät hänet kaikki,
kun hän varjon tavoin heittäytyi puusta alastomana kuin maailmaan
syntyessään, putosi joustavasti, koukistetuin polvin maahan ja kiiti
kuin varjo polkua eteenpäin. Heidän oli vaikea käsittää, että hän oli
ihminen, sillä hän näytti enemmän satuolennolta, pensaikon hengeltä,
metsän haltialta. Binu-Charley oli ainoa, joka ei joutunut ymmälle.
Vangin pään ylitse hän lennätti myrkytetyn peitsensä pakenevaa olentoa
kohti. Heitto oli suurenmoinen ja hyvin tähdätty, mutta varjo hypähti ja
keihäs lensi häntä laisinkaan vahingoittamatta hänen jalkojensa välitse
maahan. Mutta samassa hän kuitenkin kompastui siihen ja kaatui.
Ennenkuin hän ehti nousta jaloilleen, oli Binu-Charley hänen kimpussaan
ja tarttui hänen lumivalkoiseen tukkaansa. Hän oli vielä nuori mies ja
lisäksi aika keikari; kasvot olivat hiilellä mustatut, hiukset tuhkalla
valkeiksi jauhoitetut, nenän läpi oli pistetty äsken irtileikattu
villisian häntä, ja kaksi samanlaista riippui korvissa. Muita
koristeita hänellä ei ollutkaan, lukuunottamatta ihmisen sormiluista
tehtyä kaulanauhaa. Nähdessään heidän toisen vankinsa hän alkoi kirkua
valittavalla, kimakalla äänellä, rypisteli silmäkulmiaan ja tuijotti
ynseillä villieläimen silmillään. Hänet sijoitettiin joukon keskustaan,
jossa muuan punga-pungalainen kuljetti häntä vitsaköydestä.
Polku alkoi nyt vähitellen nousta pensaikosta ylävämmille maille,
painui tosin silloin tällöin hetteisiin, joissa epäterveellinen
kasvullisuus rehevöi, mutta nousi kuitenkin nousemistaan kaveten
pyöreitten, miltei huomaamattomien kukkuloiden ja jyrkkien selänteiden
ja kallioiden yli, missä metsä harveni ja sinisiä pilkkuja alkoi näkyä
päitten päällä.
"Pian me pysähty", sanoi Binu-Charley varoittaen.
Ennenkuin hän vielä oli puhunut loppuun, kuului korkealta heidän
päittensä yläpuolelta kylärummun kumeasti kaikuva räminä. Mutta lyönnit
seurasivat toisiaan hitaasti eikä ääni ilmaissut minkäänlaista
hämminkiä eikä pakokauhua. He olivat juuri kylän alapuolella ja
saattoivat kuulla kukkojen kiekuvan, kahden naisen kovaäänisesti
kiistelevän ja pienen lapsen itkevän. Polku muuttui nyt kylätieksi,
jota oli paljon kuljettu ja joka nousi niin jyrkästi, että joukko
useita kertoja pysähtyi hengähtämään. Tie ei tullut ensinkään
leveämmäksi, ja paikka-paikoin ihmisten jalat ja miespolvien aikuiset
sateet olivat uurtaneet sitä niin, että se oli painunut kaksikymmentä
jalkaa maanpinnan alapuolelle.
"Yksi ainoa pyssymies pitäisi täällä puoliaan tuhatta vastaan",
kuiskasi Sheldon Joanille. "Ja keihäillä ja nuolilla varustettuina
puolustaisi kaksikymmentä miestä mainiosti tätä kylää."
He tulivat kylän laitaan. Se sijaitsi pienellä ruohikkoisella
ylätasangolla, jossa vain siellä täällä kasvoi joku yksinäinen puu.
Naiset kiiruhtivat ulos ruohomajoista, päästivät ilmoille hurjan
varoitushuudon ja pyrähtivät kuin säikähtyneet peltopyyt aukeaman
vastaiseen laitaan päin kooten juostessaan syliinsä lapsensa, Samalla
alkoi keihäitä ja nuolia sadella tulijain joukkoon. Sheldonin käskystä
tahitilaiset ja Punga-Pungan miehet alkoivat käyttää pyssyjään. Keihäät
ja nuolet lakkasivat lentämästä, ja bushmannit katosivat viimeiseen
mieheen. Taistelu oli lopussa, ennenkuin se oli oikeastaan ehtinyt
alkaakaan. Hyökkääjistä ei yksikään ollut haavoittunut, bushmanneja
makasi puolen tusinaa kuolleina. Nämä olivat ainoat, jotka olivat
jääneet näkyviin, haavoittuneensa pakenijat olivat korjanneet.
Tahitilaiset ja Punga-Pungan miehet olivat lämmenneet ja tahtoivat
jatkaa, mutta Sheldon ei sitä sallinut. Hän oli iloinen huomatessaan
ihmeekseen, että Joan oli samaa mieltä, sillä katsahtaessaan häneen
kerran luotien lentäessä hän oli nähnyt hänen kalpeitten kasvojensa
säihkyvän miekan tavoin palavan taisteluinnosta, sieraimien
värähtelevän ja silmien loistavan kirkkaina ja pelottomina.
"Villiraukat", sanoi hän. "Hehän toimivat vain luonteensa mukaisesti.
Lähimmäisen syöminen ja hänen kallonsa ryöstäminen on heidän mielestään
moitteetonta käytöstä."
"Mutta heidän on opittava, että valkoisen miehen päätä ei sovi ottaa",
sanoi Sheldon.
Joan nyökäytti päätään ja sanoi: "Jos löydämme yhdenkään pään, niin
poltamme kylän. Hei, Charley! Missä ne säilyttävät päitä?"
"Minu luule ne päät olla pirun pahassa talossa", oli vastaus. "Se iso
talo tuolla, kirottu talo."
Hän osoitti kylän suurinta rakennusta, joka oli vaatimattomasti
koristettu merkillisillä kuviopunoksilla ja jonka katon
kannatinpylväihin oli veistetty rivoja ja kauhistavia, puoleksi
ihmistä, puoleksi eläintä esittäviä kuvia. He astuivat sisään,
kompastuivat hämärässä kylän nuorten miesten käyttämiin makuutukkeihin
ja iskivät päänsä kammottaviin uhrilahjoihin, jotka kuivuneina ja
kutistuneina riippuivat kattopalkeista. Kummallakin puolella oli
muodottomia epäjumalia, joista toiset olivat karkeasti veistetyt,
toiset pelkkiä muokkaamattomia pölkkyjä, jotka olivat kiedotut
mätäneviin, kuvaamattoman likaisiin niinipunoksiin. Ilma oli ummehtunut
ja tuoksui mädänneelle, eivätkä nauhaan pujotetut kalanpyrstöt ja
puoleksi puhdistetut koiran ja krokotiilin kallot tehneet sitä
terveellisemmäksi hengittää.
Keskellä huonetta, kyyristyneenä matalan savuavan tulen ääreen, joka
oli sytytetty tuhansien entisten tulien hajoitettuun tuhkaan, istui
vanha mies ja tuijotti tylsästi tulijoihin. Hän oli hyvin vanha, niin
vanha, että hänen kurttuinen ihonsa riippui väljinä poimuina eikä
ensinkään näyttänyt ihmisen nahalta. Hänen luisevat kätensä olivat kuin
pedon kynnet, hänen laihat kasvonsa kuin ilmetty ruumiinkallo. Hänen
tehtävänään näytti olevan tulen hoitaminen, ja tuijottaessaan heihin
hän lisäsi siihen kourallisen kuivaa, lahonnutta puuta. Ja savussa he
näkivät sen mitä etsivät. Joan kääntyi poispäin ja kiiruhti horjuvin
askelin, miltei sairaana inhosta ulkoilmaan ja auringonpaisteeseen.
"Katsokaa, ovatko ne kaikki siellä", huusi hän heikolla äänellä sisään
jääneille, hoiperteli pari askelta eteenpäin tietämättä minne pyrki,
veti ilmaa keuhkoihinsa pitkin, voimakkain vedoin ja koetti unohtaa
äskeisen näyn.
Sheldonin vastenmieliseksi tehtäväksi jäi päiden laskeminen. Ne olivat
siellä kaikki, yhdeksän valkoisen miehen päätä, joiden kasvot olivat
tulleet hänelle niin tutuiksi kullanetsijäretkikunnan asustaessa
teltoissaan Beranden pihamaalla ja pannessa veneitään kuntoon.
Binu-Charley, jota työ mitä suurimmassa määrin huvitti, auttoi häntä,
käänteli päitä voidakseen paremmin tuntea ne, tutki tarkoin
ruoskanjälkiä ja kehoitti Sheldonia panemaan merkille, miten kasvot
olivat vääntyneet. Punga-Pungan miehet tuijottivat tylsästi tapansa
mukaan, ja tahitilaiset -- niinikään tapansa mukaan -- olivat
kauhistuneet ja kiihdyksissä. Monet heistä kiroilivat ja murahtelivat
hiljaa itsekseen. Matapuu oli niin raivostunut, että hän äkkiä pitkin
harppauksin astui tulenhoitajan luo ja potkaisi häntä kylkiluihin.
Vanhus päästi kauhuissaan hirveän, pelästyneen villieläimen karjuntaa
muistuttavan parahduksen, heittäytyi kasvoilleen tuhkaan ja makasi
siinä vapisten ja joka hetki odottaen kuolemaa.
Muitakin, kokonaan kuivettuneita ja savustuneita päitä oli huoneessa
yllinkyllin, mutta kahta poikkeusta lukuunottamatta niiden omistajat
olivat olleet mustaihoisia. Tällaista metsästystä siis harjoitettiin
tuossa pimeässä turman metsässä, ajatteli Sheldon niitä nähdessään.
Niin tukahduttava kuin huoneen ilma olikin, ei hän kuitenkaan malttanut
olla pysähtymättä erään Binu-Charleyn löydön eteen.
"Minu tiedä musta Mary, minu tiedä valkoinen Mary", sanoi Binu-Charley.
"Minu ei tiedä tämä Mary. Mikä häne nimi?"
Sheldon katsoi hänen osoittamaansa päätä. Se oli vanha, kurttuinen ja
mustunut monen vuoden savustuksesta "pirun pahassa talossa", mutta ei
kuitenkaan ollut epäilemistäkään siitä, että nuo kuivettuneet
muumiomaiset kasvot olivat olleet kiinalaisen. Miten tuo pää oli tullut
tänne, oli arvoitus. Se oli naisen pää, eikä Sheldon koskaan ollut
kuullut kiinatarta mainittavan Salomonin-saarten historian yhteydessä.
Korvissa riippui kahden tuuman pituiset korvarenkaat, ja kun binulainen
Sheldonin kehoituksesta hankasi pois paksun savu- ja likakerrostuman,
ilmaantui hänen sormiensa alta loistavan vihreää nefriittiä, hohtavia
helmiä ja lämpimän punertavaa Itämaan kultaa. Toinen pää, joka sekin
oli otettu kauan sitten, oli valkoisen miehen, kuten tuuheat,
kurttuiselle ylähuulelle kaartuvat vaaleahkot viikset kyllin selvästi
todistivat. Ja Sheldon mietti, kukahan unohdettu helmenpyydystäjä tai
santelipuunkauppias oli saanut luovuttaa tämän julman voitonmerkin.
Käskettyään Binu-Charleyn ottaa pois korvarenkaat ja annettuaan
Punga-Pungan miesten tehtäväksi kantaa ulos vanhan tulenhoitajan
Sheldon lähti majasta ja sytytti sen palamaan. Pian jok'ainoa rakennus
loimusi iloisesti, ja vanha tulenhoitaja istui eteensä tuijottaen
ulkona päivänpaisteessa nähden kylänsä palavan poroksi. Ylempänä
olevilta vuorilta, missä ilmeisesti oli muita kyliä, kuului rumpujen
räminää ja hurjaa sotatorvien toitotusta, mutta Sheldon arveli, ettei
hänen pienine joukkoineen kannattanut uskaltautua edemmäksi. Sitäpaitsi
hänen tehtävänsä oli jo täytetty. He olivat löytäneet kaikki Tudorin
retkikunnan jäsenet. Ja heillä oli vielä edessään pitkä, synkkä
paluumatka pääkallonpyytäjien maasta. Vapautettuaan molemmat vankinsa,
jotka katosivat tiehensä kuin säikähtyneet hirvet, he siis painalsivat
jyrkkää polkua alas höyryävään tiheikköön.
Joan, joka vielä oli näkemästään kiihdyksissä, kulki alakuloisesti
ääneti Sheldonin edellä. Puolen tuntia kuljettuaan hän kääntyi
Sheldonin puoleen ja sanoi heikosti hymyillen:
"En luule, että minun enää koskaan tekee mieleni lähteä
pääkallonpyytäjien luo. Tämä on seikkailua, tiedän sen, mutta hyvääkin
voi joskus saada enemmän kuin tarpeeksi. Tästälähin tyydyn
ratsastelemaan plantaasin mailla ja ehkä joskus pelastamaan toisen
'Marthan'. Mutta Guadalcanarin bushmannien ei tarvitse pelätä, että
minä uudestaan tulen heidän rauhaansa häiritsemään. Tulen
kuukausimääriä näkemään pahoja unia, tiedän sen varmasti. Huh, noita
petoja, noita hirviöitä!"
Samana iltana he asettuivat leiriin Tudorin banian-puun alle. Vaikka
tämä olikin toipumaan päin, täytyi häntä kuitenkin kantaa paareilla.
Punga-pungalaisen ajettunut olkapää parani hitaasti, mutta Arahu ontui
yhä vielä okaan myrkyttämää jalkaansa.
Kahden päivän kuluttua he saapuivat Carliin, missä veneet odottivat, ja
saapuivat Berandelle kolmantena päivänä puolenpäivän aikaan kiidettyään
virtaa ja koskia alas. Joan irroitti huoahtaen revolverivyönsä ja
ripusti sen huoneen naulaan, ja Sheldon, joka oli pysytellyt
lähettyvillä vain saadakseen nähdä hänen suorittavan tuon
asiaankuuluvan kotiintulotoimituksen, huoahti hänkin helpotuksesta.
Mutta kotiintulo ei tuottanut hänelle pelkkää iloa, sillä Joan ryhtyi
heti Tudoria hoitamaan ja oleskeli hyvin paljon kuistilla, missä sairas
lepäili riippumatossa moskiittoverkon alla.