Sisämaassa.
Peloittavan näköinen oli se joukkue, joka seuraavana aamuna auringon
noustessa lähti kanooteissa ja pikkuveneissä matkaan Berandelta. Siihen
kuuluivat paitsi Joania ja Sheldonia Binu-Charley ja Lalaperu,
kahdeksan tahitilaista, kymmenen Punga-Pungan miestä, jotka kaikki
ilokseen ja ylpeydekseen olivat saaneet kiiltävät, uudenaikaiset
pyssyt. Lisäksi oli joukossa kaksi plantaasin venemiehistöistä, kuusi
miestä kumpaisessakin. Näiden ei kuitenkaan pitänyt tulla Carlia
edemmäksi, missä vesitie päättyi ja missä heidän tuli odottaa
veneinensä. Boucher jäi Berandelle pitämään huolta plantaasista.
Kello yhdentoista aikaan aamupäivällä retkikunta saapui Binuun, jossa
parisenkymmentä taloa oli ryhmässä joen rannalla. Siellä heihin liittyi
neljäkymmentä binulaista, jotka olivat keihäin ja nuolin asestetut ja
kirskuivat ja irvistelivät ihastuksesta nähdessään sotaisen joukon.
Pitkien suvantojen jälkeen virran juoksu alkoi käydä vuolaammaksi, ja
matka edistyi hitaammin ja vaivalloisemmin. Balesuna oli useilta kohdin
matalakin, ja tuontuostakin raskaasti kuormitetut veneet tarttuivat
pohjaan, jolloin ne oli puoleksi nostettava matalan kohdan yli.
Paikka-paikoin sulkivat kapean joen yli kaatuneet puunrungot tien, ja
veneet ja kanootit täytyi kantaa rantaa myöten esteitten ohitse. Yön
tullen he ehtivät Carliin tyydytyksekseen tietoisina siitä, että olivat
suorittaneet yhtenä päivänä matkan, joka Tudorin retkikunnalta oli
vaatinut kaksi päivää.
Tänne Carliin -- he olivat nyt puolitiessä ruohikon poikki -- jätettiin
seuraavana aamuna venemiehistöt ja suurin osa binulaisia. Uskaliaimmat
heistä kulkivat vielä vajaan mailin eteenpäin, mutta pötkivät sitten
juoksujalkaa takaisin. Binu-Charley kulki kuitenkin edelleen joukon
etunenässä ohjaten sitä kukkuloille päin, samaa tietä, jota Tudor ja
hänen miehensä muutamia viikkoja sitten olivat kulkeneet. Asettuessaan
toisena iltana leiriin he jo olivat ehtineet ylätasangolle ja kauas
troopilliseen pensaikkoon. Kolmantena päivänä he kulkivat bushmannien
teitä -- kapeita polkuja, joita täytyi astua peräkkäin ja jotka
kiertelivät ja kaartelivat tiheän aarniometsän varjossa. Maa oli
rehevää ja kosteata, ja miltei täydellinen hiljaisuus vallitsi
metsässä; vain silloin tällöin kyyhkynen kukersi tai lumivalkea
papukaija päästi ilmoille karkean naurunsa vaivalloisesti lentäessään.
Keskellä aamupäivää sattui täällä metsässä ensimmäinen onnettomuus.
Binu-Charley oli hetkiseksi jäänyt jälkijoukkoon ja Kugu, sama
punga-pungalainen, joka oli kerskaillut syövänsä bushmannit suuhunsa,
kulki etumaisena. Joan ja Sheldon kuulivat jousenjänteen suhahduksen ja
näkivät Kugun ojentavan kätensä, pudottavan pyssynsä, horjahtavan
eteenpäin ja vaipuvan käsilleen ja polvilleen. Hänen paljaitten
hartioittensa välissä alhaalla vasemmalla näkyi nuolen luukärki, joka
oli lävistänyt hänen ruumiinsa. Ladatut pyssyt olivat valmiina ampumaan
joka suunnalle, ja kaikki odottivat hermostuneesti, mitä seuraisi.
Mutta ei risahdustakaan, ei pienintäkään liikettä ollut huomattavissa,
ei mitään muuta kuin kostea, painostava hiljaisuus.
"Bushman ei lakkaa", huudahti Binu-Charley, ja useampi kuin yksi
joukosta säpsähti kuullessaan hänen äänensä. "Aina sama kirottu ruma
juttu. Tuo Kugu ei näe enää häne silmällä. Hän ei tiedä ei mitään."
Kugun käsivarret olivat koukistuneet hänen alleen, ja hän makasi
vavahdellen siinä mihin oli kaatunut. Juuri kun Binu-Charley tuli
paikalleen joukon etunenään, haavoittunut heitti henkensä; ruumis
vavahti vielä viimeisen kerran ja jäi hiljaa makaamaan.
"Suoraan läpi sydämen", sanoi Sheldon toimitettuaan tutkimuksensa. "Se
tuli varmaan jonkinlaisesta vipulaitteesta."
Hän huomasi Joanin kalpeiden kasvojen jännittyneen ilmeen ja näki hänen
suurin silmin tuijottavan maassa makaavaan ruumiiseen, joka hetki
sitten oli ollut elävä ihminen.
"Minä pestasin hänet itse", sanoi hän kuiskaten. "Hän tuli rannikolle
sisämaasta Punga-Pungaan ja suoraa päätä 'Marthaan' ja tarjoutui
pestattavaksi. Ja minä olin hänestä niin ylpeä. Hän oli ensimmäinen..."
"Peijakas! Katso tämä", keskeytti Binu-Charley työntäen syrjään
metsäpolun lehväseinämää, jonka takaa tuli näkyviin jousi niin valtava,
ettei ainoakaan bushmanni olisi yksin jaksanut sitä jännittää.
Binulainen tutki ansan koneiston, löysi pensaaseen kätketyn
laukaisulangan, joka Kugun jalan kosketuksesta oli saanut kireälle
jännitetyn jousen laukeamaan.
He olivat syvällä aarniometsässä. Kolkko hämärä vallitsi, sillä ei
yksikään auringon säde sattumaltakaan päässyt tunkeutumaan paksun
lehti- ja liaanikatoksen lävitse, jonka alla he kulkivat. Tahitilaiset
tunsivat ilmeisesti pyhää kammoa paikan hiljaisuutta ja pimeyttä ja
äskeistä salaperäistä tapahtumaa kohtaan, mutta osoittivat juroa
pelottomuutta ja tahtoivat jatkaa matkaa. Punga-pungalaiset sen sijaan
eivät olleet millänsäkään. He olivat itse bushmanneja ja tottuneita
tähän salaiseen sodankäyntiin, vaikka heidän metsissään olivatkin
toiset keksinnöt käytännössä kuin täällä. Syvimmin tapaus oli
vaikuttanut Joaniin ja Sheldoniin, mutta valkoihoisina heidän ei
arveltu antavan mitään valtaa mielessään jokapäiväisille
mielenliikutuksille ja heidän velvollisuutensa oli suhtautua kaikkeen
välinpitämättömällä ylemmyydentunnolla, kuten hallitsevan rodun sopi.
Heidän jälleen lähtiessään liikkeelle Binu-Charley taas otti johdon
käsiinsä, ja hänen tarkka katseensa keksi toisen piilostaan väijyvän
ansan toisensa jälkeen. Itse tiekin oli täynnänsä loukkauskiviä, joista
tärkeimpiä olivat viekkaasti piiloitetut tunkeilevien vieraitten
paljaihin jalkoihin pistävät okaat. Kerran iltapäivällä Binu-Charley
oli vähällä pudota tien alle kaivettuun piikkireunaiseen ja -pohjaiseen
kuoppaan. Silloin tällöin koko joukko sai pysähtyä odottamaan, kun
Binu-Charley tutki epäilyttäviä taipaleita. Joskus hänen täytyi poiketa
tieltä ja ryömiä ja kiipeillä viidakon halki päästäkseen lähestymään
ansoja takaapäin. Kerran eräs jousi hänen varovaisuudestaan huolimatta
laukesi Ja nuoli hipaisi erään tiellä odottavan punga-pungalaisen
olkaa.
He tulivat tienhaaraan, jossa pieni syrjäpolku yhtyi isompaan tiehen.
Sheldon pysähtyi ja kysyi Binu-Charleyltä, tiesikö hän minne se vei.
"Iso puutarha siellä pieni matka hyvin pieni", oli vastaus. "AlL right,
te tahto mene katso sitä."
"Hiljaa!" varoitti hän hetkisen kuluttua. "Hyvin lähellä se puutarha.
Joku bushman siellä, me ota häne kiinni."
Heidän hiivittyään vielä kappaleen matkaa eteenpäin ja kurkisteltuaan
edessään leviävälle metsänaukeamalle Binu-Charley viittasi Sheldonia
varovaisesti lähestymään. Joan hiipi hänen vieressään, ja he katsoivat
yht'aikaa. Aukeama oli ainakin puolen acren laajuinen ja huolellisesti
aidattu, jotteivät villisiat pääsisi sitä turmelemaan. Meloni- ja
banaanipuitten hedelmät olivat juuri kypsymäisillään ja niiden alla
maassa kasvoi makeita perunoita ja jams-juuria. Aukeaman laidassa oli
pieni seinätön, vain sateensuojaksi kelpaava ruokomaja. Sen edustalla
istui laiha, parrakas bushmanni kyyristyneenä tulen ääreen. Tuli savusi
kovasti, ja savupatsaan keskelle oli ripustettu pyöreä, tumma esine.
Bushmanni oli ilmeisesti syventynyt mietiskelyyn, johon tuo esine oli
antanut aiheen.
Sheldon varoitti joukkoaan ampumasta, ellei näyttäisi siltä kuin miehen
onnistuisi paeta, ja viittasi Punga-Pungan miehiä lähestymään. Joan
hymyili hänelle hyväksyvästi. Tässä olivat pääkallonpyytäjät
vastatusten. Mustat astuivat äänettömästi paikoilleen, jotka olivat
niin valitut, että he yht'aikaa voivat hyökätä aukealle. Heidän
kasvonsa olivat tuimat ja vakavat, heidän silmistään loisti hehkuva
haltioituminen, joka oli heidät vallannut. Sillä tämä oli elämää, tämä
leikki elämästä ja kuolemasta, heidän mielestään ainoata leikkiä, joka
sopi miehelle, joskin he leikkivät sitä alhaisella ja pelkurimaisella
tavalla, surmasivat takaapäin metsän pimennoissa ja harvoin tulivat
päivänvaloon.
Sheldon antoi heille kuiskaten merkin, ja kaikki kymmenen --
Binu-Charley oli näet heidän joukossaan -- hypähtivät eteenpäin.
Bushmannin herkät korvat varoittivat häntä vaarasta, ja hän karkasi
jaloilleen jousi ja nuoli kädessä; asetti nuolen uraan ja jännitti
jousen, ennenkuin vielä oli seisoallaankaan. Mies, jota hän tähtäsi,
väisti nuolen tieltä, ja ennenkuin hän ehti ampua uudestaan, hänen
vihollisensa olivat hänen kimpussaan. He kierittivät häntä pari kertaa
ympäri maassa ja kiskoivat hänet sitten aseista riisuttuna ja
avuttomana jaloilleen.
"Mitä, hänhän on aivan kuin muinainen babylonialainen!" huudahti Joan
häntä katsellen. "Hän on assyrialainen, foinikialainen! Katsokaa tuota
suoraa nenää, noita kapeita kasvoja, noita poskipäitä -- ja tuota
kaltevaa, soikeaa otsaa ja partaa ja silmiä!"
"Entä noita kippurahiuksia sitten", nauroi Sheldon.
Bushmanni oli hirvittävän kuolemanpelon vallassa. Sen mukaan mitä hän
elämästä tiesi, ei hänellä voinut olla muuta odotettavissa kuin
kuolema. Mutta hän ei kuitenkaan painunut tomuun heidän eteensä, vaan
vastasi heidän katseihinsa jonkinlainen itsetyytyväinen ilme
kasvoissaan. Viimein hänen katseensa pysähtyi Joaniin, ensimmäiseen
valkoiseen naiseen, jonka hän oli nähnyt.
"Hei, tämä bushman on _kai-kainut_ se mies!" huudahti Binu-Charley
äkkiä.
Hänen sanansa kuuluivat niin käsittämättömiltä, että Joan äkkiä
käännähti katsomaan, mikä oli herättänyt hänen huomionsa -- ja näki
aivan silmäinsä edessä Gogoomyn. Ainakin Gogoomyn pään -- se se oli tuo
tumma esine, jonka he olivat nähneet riippuvan savussa. Se oli vielä
aivan näköisensä, savustus oli vast'ikään alkanut, ja vaikka silmät
olivat ummessa, saattoi Joan tuossa hirvittävässä kappaleessa, joka
heilahteli savupyörteessä, vielä huomata kaiken sen juron kauneuden ja
eläimellisen voiman, jonka hän kerran oli niissä pannut merkille.
Joanin kauhu ei vähentynyt hänen nähdessään miten punga-pungalaiset
suhtautuivat asiaan. He olivat silmänräpäyksessä tunteneet pään ja
samassa purskahtaneet sydämelliseen nauruun, jonka jälkeen he
kimakoilla äänillään olivat alkaneet lausua toisilleen ajatuksiaan
näyn johdosta. Gogoomyn loppu oli heistä hauska pila. Hänen
karkausyrityksensä oli käynyt hullusti. Hän oli leikkinyt leikin
loppuun ja hävinnyt. Ja mikä olisi ollut lystikkäämpää kuin että
bushmannit sitten söivät hänet suuhunsa? Tämä oli hauskin tapahtuma,
mikä moniin aikoihin oli heille sattunut. Eikä se heidän mielestään
ollut missään suhteessa tavaton eikä oudostuttava. Gogoomy oli kulkenut
bushmannin elämänkierroksen päästä päähän. Hän oli itse katkonut päitä,
ja nyt toiset olivat ottaneet hänen päänsä. Hän oli syönyt ihmisiä ja
lopulta itse joutunut ihmissyöjien käsiin.
Punga-pungalaisten nauru vaikeni, ja he katselivat näytelmää kiiluvin
silmin ja ahnein ilmein. Tahitilaisista näky sitävastoin oli ilmeisesti
vastenmielinen, ja Adamu-Adam pudisti hitaasti päätään ja murahteli
ilmaisten siten inhoaan. Joan oli ärtynyt. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat, mutta kummassakin poskessa paloivat punaiset täplät.
Vastenmielisyys oli väistynyt vihan tieltä, ja hän oli ilmeisesti
kostonhimoisella tuulella.
Sheldon naurahti.
"Ei teidän kannata olla vihainen", sanoi hän. "Älkää unohtako, että hän
katkaisi Kwaquen pään ja söi toverinsa, joka oli karannut hänen
kanssaan. Sitäpaitsi hän oli syntynyt tähän kohtaloon. Hänet syötiin
samasta kaukalosta, josta hän itse oli syönyt."
Joan katsahti häneen, ja hänen vapisevat huulensa avautuivat
vastatakseen.
"Älkääkä unohtako", lisäsi Sheldon, "että hän oli päällikön poika ja
että hänen port-adamsilaiset heimolaisensa epäilemättä tahtovat saada
valkoisen miehen pään korvaukseksi."
"Tämä on kaikki niin hirmuista ja niin naurettavaa", sanoi Joan
viimein.
"Ja niin -- romanttista", jatkoi Sheldon ovelasti.
Joan ei vastannut, vaan kääntyi poispäin, mutta Sheldon tiesi, että
nuoli oli osunut.
"Tämä mies olla sairas, häne vatsa käy ympäri", sanoi Binu-Charley
osoittaen punga-pungalaista, jonka olkapäätä nuoli tuntia aikaisemmin
oli raapaissut.
Mies istui maassa ja valitteli käsivarret koukistettujen polvien ympäri
kiedottuina, pää riipuksissa ja tuskissaan huojuen edestakaisin.
Myrkytystä peläten Sheldon oli heti avannut haavan ja ruiskuttanut
siihen puhdistavaa ainetta, mutta varokeinosta huolimatta olka pöhöttyi
nopeasti.
"Viemme hänet Tudorin piilopaikkaan", sanoi Joan. "Kävely pitää hänen
verensä liikkeellä ja hajoittaa myrkyn. Adamu-Adam, pidä huoli tästä
miehestä. Ehkä hän tahtoo nukkua. Silloin sinä ravistat hänet hereille.
Jos hän nukkuu, niin hän kuolee."
He edistyivät nyt nopeammin, sillä Binu-Charley asetti vangitun
bushmannin edelleen ja pakotti hänet puhdistamaan polun ansoista.
Kerran tien tehdessä äkkimutkan, jossa miehen olka ei voinut olla
hipaisematta lehväseinämää, bushmanni hyvin huolellisesti työnsi lehvät
syrjään ja paljasti teräväkärkisen peitsen, joka oli niin asetettu,
että ohikulkijan täytyi saada ainakin ilkeä naarmu.
"Helkutti", sanoi Binu-Charley, "tämä kärki olla paha."
Hän otti peitsen käteensä, tutki sitä tarkasti ja teki äkkiä kädellään
liikkeen, ikäänkuin olisi aikonut pistää sillä bushmannia rintaan. Hän
teki sen vain leikillään, mutta bushmanni hypähti kauhistuneena
taaksepäin. Ase oli epäilemättä myrkytetty, ja tämän jälkeen
Binu-Charley kantoi sitä uhkaavasti bushmannin selän takana.
Aurinko laski lännessä kohoavan mahtavan vuorenhuipun taakse, ja
metsässä syntyi aikainen, kauan kestävä hämärä. Retkikunta jatkoi
vaivalloista vaellustaan tässä turman metsässä, tässä kammottavan
salaperäisyyden, nopean, äänettömän ja kaamean kuoleman, eläimellisen
intohimon, alhaisen vaiston, vielä alkulimassa rypevän ihmiselämän,
rappeutuneen ja rajattoman raakalaisuuden tyyssijassa. Ei ainoakaan
tuulenhenkäys antanut eloa synkälle hiljaisuudelle, ja ilma oli
ummehtunut, kostea ja tukahduttavan kuuma. Hiki tihkui lakkaamatta
matkamiesten ruumiista, ja heidän sieraimissaan tuntui mätänevien
kasvien ja mustan, hedelmällisyyttään kihelmöivän mullan raskas tuoksu.
Binu-Charleyn osoittamalla paikalla he kääntyivät syrjään polulta, jota
olivat kulkeneet, ja tulivat milloin ryömien nelinkontin kosteassa,
mustassa sohjossa, milloin pujahdellen ja kiipeillen tiheikköjen läpi
kymmenkunta jalkaa maanpinnan yläpuolella suunnattoman suuren
banian-puun luo. Se oli puolen acren laajuinen ja muodosti aarniometsän
syvyyteen oman tiheikkönsä, vielä läpipääsemättömämmän kuin muu metsä.
Sen synkästä pimennosta kuului särkynyt, laulava miehen ääni.
"Kuulkaa, iso master ei vielä kuollut."
Laulu taukosi, ja heikko ääni kysyi sisältä: "Kuka siellä?" Joan
vastasi, ja sitten ääni selitti:
"Minä en houraile. Lauloin pysyäkseni jommoisellakin tuulella. Onko
teillä mitään syötävää?"
Muutaman minuutin kuluttua sairas makasi peitteihin käärittynä, miehet
rakensivat nuotioita ja kantoivat vettä, Joanin teltta pystytettiin, ja
Lalaperu tutki myttyjä ja avasi säilykeastioita. Tudor oli voittanut
kuumeen ja oli paranemaan päin, mutta yhä vielä peloittavan voimaton ja
nälkään nääntymäisillään. Hänen kasvonsa olivat niin pöhöttyneet
moskiitonpuremista, että häntä oli mahdoton tuntea, ja vain
todennäköisyyssyyt saivat heidät uskomaan tavanneensa oikean miehen.
Joanilla oli voiteita muassaan, ja ennen niiden käyttöä hän hautoi
pöhöttyneitä kasvoja kuumilla kääreillä. Sheldon, jonka täytyi valvoa
leirin pystyttämistä ja yön valmistelutoimia, katsoi hänen puuhailuaan
ja kärsi mustasukkaisuuden tuskia joka kerta nähdessään hänen käsiensä
koskettavan Tudorin kasvoja ja ruumista. Sairaanhoitajattaren
tehtävissään nuo kädet eivät hänestä tuntuneetkaan pojan käsiltä, sen
Joanin käsiltä, joka vihan liekit kalpeilla poskillaan oli katsellut
Gogoomyn päätä. Nyt nuo kädet olivat naisen, ja Sheldon hymyili
itselleen keksiessään, että hän jonakin yönä nukkuisi ilman
moskiittoverkkoa, jotta Joan aamulla hautoisi hänenkin kasvojaan.