Gogoomy tekee lopun Kwaquesta.
"Mitenkähän Tudorin on mahtanut käydä? Hän katosi meidän näkyvistämme
pensaikkoihin jo kaksi kuukautta sitten, emmekä ole kuulleet hänestä
niin sanaakaan sen jälkeen kuin hän lähti Binusta."
Joan Lackland istui hevosensa selässä sillä Balesunan rantaäyräällä,
jolle oli kylvetty maissia, ja Sheldon, joka oli jalan tullut paikalle,
nojasi hänen hevoseensa.
"Ihmeellistä todella, ettei häneltä näin pitkään aikaan ole tullut
mitään tietoa", vastasi hän tarkoin tutkien Joanin kasvoja hattunsa
reunan alta ja miettien, mahtoiko tyttö olla hyvinkin levoton
seikkailevan kullanetsijän kohtalosta. "Mutta kyllä Tudor aina
suoriutuu. Hän sai heti alussa aikaan jotakin, mihin minä en olisi
luullut hänen enemmän kuin kenenkään muunkaan pystyvän -- sai
Binu-Charleyn taivutetuksi lähtemään mukaansa. Lyön vetoa, ettei
yksikään Binun neekeri koskaan ole mennyt niin kauas sisämaahan
joutumatta _kai-kaiksi_. Mitä Tudoriin tulee..."
"Katsokaa! Katsokaa!" huudahti Joan matalalla äänellä osoittaen lähellä
kapean virran toista rantaa olevaa velttoa pyörrettä, jossa iso
krokotiili liukui eteenpäin vedenrajassa kuin tukki. "Olisipa minulla
nyt pyssyni."
Krokotiili painui veden alle jättäen tuskin värettäkään jälkeensä
vedenpintaan.
"Muuan Binun mies oli täällä varhain tänä aamuna -- lääkettä
pyytämässä", kertoi Sheldon. "Ehkäpä juuri tuo peto oli hänen käyntinsä
syynä. Joukko Binun naisia oli ollut joen rannalla, ja etumaisena
kulkeva oli astunut suoraan ison krokotiilin päälle. Se tapahtui juuri
veden rajassa; peto kaatoi hänet kumoon ja iski hampaansa hänen
sääreensä. Kaikki muut naiset tarttuivat häneen kiskoakseen hänet pedon
hampaista. Ja taistelun tuoksinassa hän menetti jalkansa. Se oli
katkennut polven alapuolelta, kertoi mies. Annoin hänelle antiseptisiä
aineita. Luulisin hänen jäävän henkiin."
"Huh, noita inhoittavia petoja", sanoi Joan, ja kylmät väreet karmivat
hänen selkäpiitään. "Minä vihaan niitä, vihaan!"
"Ja kuitenkin sukeltelette haikalaparviin", kiusoitteli Sheldon.
"Nehän ahdistavat vain kaloja. Ja niin kauan kuin kaloista ei ole
puutetta, ei ole hätää. Vain nälkiintyneinä ne ovat halukkaat
haukkaamaan palasen ihmislihaakin."
Sheldonia kauhistutti, kun hän kuvitteli mielessään, että hai pääsisi
iskemään hampaansa Joanin hienoon hipiään.
"Minä toivoisin sittenkin, että luopuisitte siitä", sanoi hän hitaasti.
"Myönnättehän, että se aina on uhkapeliä."
"Mutta juuri siksihän se on hauskaa", huudahti Joan.
Sheldon oli jo sanomaisillaan, että hän ei tahtonut kadottaa häntä,
mutta ehti hillitä itsensä, tietäen että Joan olisi pitänyt hänen
sanojaan kuluneena sananpartena. Hän oli nyt tullut siihen
johtopäätökseen, että Joania ei saanut kiusata. Hän olisi tehnyt suuren
taktillisen virheen, jos olisi johdonmukaisesti tai vaikkapa vain
silloin tällöinkin muistuttanut hänelle rakkauttaan.
"Toiset ovat luodut runojen ylistettäviksi, toiset elämään syrjässä,
mutta jotkut edeltä määrätyt haikalan vatsaan", sanoi hän jurosti
nauraen ja jatkoi sitten: "Oli miten oli, tahtoisin joka tapauksessa
osata uida yhtä hyvin kuin te. Ehkäpä minäkin saisin yhtä suuren
itseluottamuksen kuin teillä on."
"Tiedättekö, minä luulen, että olisi hauskaa olla naimisissa sellaisen
miehen kanssa kuin miksi te näytte olevan kehittymässä", huudahti Joan
äkkiä, hypäten asiasta toiseen kuten hänellä oli tapana. "Luulen
todella, että teistä voisi kasvattaa hyvin hyvän aviomiehen,
ymmärrättekö, ei tuollaista ylimielistä valtiasta, vaan sellaisen, joka
ymmärtäisi, että hänen vaimonsa on yksilö aivan niinkuin hän itsekin ja
omaa yhtä vapaan tahdon. Luulen aivan todenteolla, että te edistytte."
Hän nauroi ja ratsasti tiehensä jättäen Sheldonin syvän alakuloisuuden
valtaan. Jos hän olisi luullut Joanin sanojen takana piilevän
hitusenkaan ujoutta tai naisellista hämminkiä, jos hän olisi uskonut,
että ne sisälsivät kainon kehoitus- ja rohkaisuyrityksen, niin hän
olisi ollut ylpeä. Mutta hän tiesi varmasti, että noita rohkeita sanoja
ei ollut lausunut nainen, vaan poika.
Joan ratsasti eteenpäin nuorten kookospalmujen muodostamaa kujaa
myöten, näki sarvilinnun, seurasi sen harhailevaa lentoa plantaasin
rajalla olevaan korkeaan metsään asti, kuuli villikyyhkysten kuhertelun
ja arveli niiden oleilevan syvemmällä metsässä, seurasi loitolta
villisian vereksiä jälkiä, kiersi sitten takaisin ja valitsi bangaloon
johtavan kapean polun, joka kulki kahdenkymmenen acren raivaamattoman
ruohokentän poikki. Ruoho ulottui miehen vyötäisiin tai ylemmäksi, ja
ratsastaessaan hän muisti, että Gogoomy kuului siihen ryhmään, joka oli
määrätty tänne niittämään. Hän tuli työpaikalle, mutta ei nähnyt
miehestä jälkeäkään. Hänen kengittämätön ratsunsa kulki aivan
äänettömästi pehmeällä hiekkamaalla, ja vähän kauempaa hän kuuli ääniä
ruohikosta. Hän veti ohjat kireälle ja kuunteli. Hän kuuli Gogoomyn
puhuvan, ja tämän sanat saivat hänet vieläkin kiristämään ohjaksia ja
kuohahtamaan vihasta.
"Koira olla talossa, mutta yöllä se kulke ympäri", sanoi Gogoomy, jonka
oli pakko solkata englantia, koska kuulijoiden joukossa oli muitakin
kuin hänen oman heimonsa miehiä. "Te otta kiinni yksi porsas ja pane se
koiralle _kai-kai_ iso ongenkoukku päähän. Kun koira kulke hake
_kai-kai_, te onki häne niinkuin yksi hai. Sitten koira pian loppu. Iso
master nukku isossa talossa. Valkoinen Mary nukku pikku talossa. Yksi
mies Adamu pikku talon luona. Me tappa koira, tappa Adamu, tappa iso
master, tappa valkoinen Mary, tappa kaikki. Siellä olla paljo pyssy,
paljo ruuti, paljo tomahawki, paljo veitsi, paljo delfiinihammas, paljo
tupakka, paljo pumpulikangas -- paljo, hyvin paljo, ja kaikki me otta
ja vie veneeseen ja souta, souta kuin piru, ja kun aurinko nouse, me
olla kauas, kauas pois."
"Minu otta kiinni se porsas, kun aurinko mene alas", sanoi eräs
piipittävällä äänellä, josta Joan tunsi hänet Cosseksi, erääksi
Gogoomyn heimolaiseksi. "Minu otta se koira", sanoi toinen. "Ja minu
otta se valkoinen Mary", huudahti Gogoomy. "Minu otta Kwaque ja hän
kuole pian hyvin pian."
Näin paljon Joan ehti kuulla murhasuunnitelmista ennenkuin hänen
vihansa yltyi järkeä voimakkaammaksi. Hän kannusti hevostaan ruohikkoon
huutaen:
"Mitä tämä merkitsee, miehet?"
He nousivat nopeasti maasta ja hajaantuivat. Ihmeekseen Joan huomasi,
että heitä oli kokonainen tusina. Katsoessaan heidän kiiluviin
silmiinsä ja huomatessaan raskaat, kahden jalan pituiset leikkuuveitset
heidän käsissään hän äkkiä havaitsi, miten ajattelemattomasti oli
menetellyt. Jos hänellä vain olisi ollut revolverinsa tai pyssynsä
mukanaan, niin kaikki olisi käyny hyvin. Mutta hän oli vaaraa
aavistamatta lähtenyt liikkeelle aseettomana ja näki nyt Gogoomyn
katseen suuntautuvan vyölleen ja hänen silmiensä kiiluvan
tyytyväisyydestä hänen huomatessaan, että kauhistava ihmistappaja-ase
oli poissa.
Salomonin-saarten valkoisten miesten lakikirjan ensimmäinen pykälä
kielsi heitä koskaan esiintymästä pelokkaina alkuasukkaan edessä, ja
Joan päätti suoriutua pälkähästä kuin mies.
"Te puhutte liian paljon", sanoi hän vakavasti. "Puhutte liian paljon
ja teette työtä liian vähän. Ymmärrättekö?"
Gogoomy ei vastannut, vaan oli siirtävinään painonsa toiselle jalalle
ja hiipi samassa askeleen eteenpäin. Muut miehet, jotka olivat
hajaantuneet viuhkamaisesti hänen ympärilleen, tekivät samoin, ja
julmat veitset heidän käsissään ilmaisivat heidän aikeensa.
"Te leikatkaa heinää!" käski Joan ankaralla äänellä.
Mutta Gogoomy työnsi hitaasti toisenkin jalkansa eteenpäin. Joan tutki
välimatkaa katseellaan. Hänen olisi ollut mahdotonta kääntää hevosensa
ja päästä pakenemaan. He olisivat iskeneet hänet kuoliaaksi takaapäin.
Ja tänä jännittävänä hetkenä heidän kaikkien kasvonpiirteet syöpyivät
unohtumattomaksi kuvaksi hänen mieleensä. Eräs heistä oli vanha ukko,
jonka halkinaiset ja venytetyt korvalehdet riippuivat rinnoille;
toisella oli afrikkalaisen leveä, litteä nenä ja surkastuneet silmät,
joista vain sairaalloisen kellertävät valkuaiset näkyivät tuuheitten
kulmakarvojen alta; kolmannella oli paksut huulet ja takkuinen
poskiparta. Ja Gogoomy -- hän ei ollut koskaan ennen tullut
huomanneeksi, että Gogoomy oli verrattain kaunis -- kaunis kuin hurja,
uhkamielinen villipeto. Hänessä oli alkuperäistä ylhäisyyttä, jota
hänen tovereiltaan puuttui. Hänen vartalonsa muodot olivat sulavammat
kuin heidän, hänen ihonsa tasainen, hyvin hoidettu ja puhdas. Hänellä
oli yksi ainoa delfiininhampaista tehty kaulanauha, josta riippui
rinnalle iso opaalinhohtoisesta helmiäisestä veistetty puolikuu.
Otsanauha oli lumivalkeista helmistä, ja tukassa riippui yksi ainoa
pitkä sulka. Toisen jalan pyöreän pohkeen yläpuolella oli sukkanauhan
tavoin rivi valkeita helmiä. Kokonaisvaikutus oli äärimmäisen
keikarimainen. Kapea vyönauha täydensi puvun. Hän näki vielä erään
miehen, vanhan ja kuihtuneen, jolla oli syvät vaot otsassa ja
kurttuiset kasvot. Ja nuo kasvot värähtelivät ja vääntyivät kuin
vihaisen eläimen -- aivan niinkuin hän ennen muisti nähneensä apinain
kasvojen liikkuvan.
"Gogoomy", sanoi hän ankarasti, "jos sinä et niitä heiniä, niin minä
lyön sinua päähän." Gogoomyn kasvot kävivät entistäänkin
pilkallisemmiksi, mutta hän ei vastannut mitään. Sen sijaan hän
vilkaisi oikealle ja vasemmalle nähdäkseen, miten hänen toverinsa
supistivat piiriä. Samalla hän työnsi jalkaansa monta tuumaa eteenpäin
ruohikossa.
Joan näki selvästi asemansa toivottomuuden. Hän ei voinut päästä
saarroksesta muuten kuin murtamalla vihollisten ketjun. Hän kohotti
uhkaavasti ratsupiiskaansa ja painoi samalla kannukset kiivaasti
hevosen kumpaankin kylkeen. Pelästynyt eläin karkasi suoraan Gogoomya
kohti. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, Jok'ainoa veitsi nousi ja
kaikki miehet paitsi Gogoomy hypähtivät häntä kohti. Gogoomy itse
vetäytyi syrjään ratsun tieltä singauttaen samalla veitsensä Joanin
jälkeen niin että sen olisi luullut leikkaavan hänet kahdeksi
kappaleeksi. Joan kumartui eteenpäin, ja veitsi lensi hänen ohitseen,
mutta leikkasi hänen ratsastuspukunsa lievettä ja satulan reunaa,
viilsipä naarmun hevoseenkin. Hänen oikea kätensä, joka vielä oli
koholla, laskeutui äkkiä, ja siima suhahti ilmassa. Hän näki
ruoskaniskun valkean, turpoavan jäljen nuorukaisen uhkamielisissä,
kauniissa kasvoissa ja huomasi vielä samassa silmänräpäyksessä
ratsastavansa kurttukasvoisen vanhuksen yli, kuuli hänen murinansa ja
näki hänen irvistyksensä -- joka todentotta muistutti vihaista apinaa.
Ja sitten hän oli vapaa ja ratsasti täyttä laukkaa kotiin päin.
Merielämään perehtyneenä hän osasi antaa arvoa Sheldonin päättäväiselle
ja nopealle, täsmälliselle menettelylle hänen kuullessaan, mitä oli
tapahtunut. Hypähtäen nuolena lepotuolista, jossa oli istunut aamiaista
odotellen, hän löi kätensä yhteen kutsuen palvelijoitaan. Ja vielä
kuunnellessaan Joanin kertomusta hän kiinnitti patruunavyönsä ja tutki
automaattisen pistoolinsa koneistoa.
"Ornfiri!" käski hän nopeasti ja varmasti, "soita isoa kelloa kovasti.
Sitten satuloit hevosen... Viaburi' Mene nopeasti Sili'n luo ja sano,
että monta mustaa on karannut -- kymmenen tai kaksitoista mustaa." Hän
kirjoitti nopeasti jotakin paperiliuskalle ja ojensi sen Lalaperulle.
"Lalaperu, vie tämä pian valkoisen master Boucher'n taloon... Sitten he
eivät pääse rannikkoa myöten kumpaankaan suuntaan", selitti hän
Joanille. "Ja vanha Sili panee kyllä koko kylänsä liikkeelle heitä
takaa ajamaan."
Ison kellon kutsumina saapuivat Joanin tahitilaiset ensimmäisinä
paikalle; heidän kiiltävät ruumiinsa ja huohottavat rintansa
todistivat, että he olivat juosseet koko matkan. Muutamilla kauimpana
työssä olevilla joukkueilla oli tunnin matka paikalle.
Sheldon ryhtyi aseistamaan Joanin miehiä ja jakelemaan ampumatarpeita
ja käsirautoja. Adamu-Adam pantiin ladatuin kiväärein vartioimaan
veneitä. Noa-Noa sai Matapuun avustamana toimekseen pitää huolta
työjoukkioista niiden saapuessa paikalle, pitää miehiä hyvällä tuulella
ja katsoa, etteivät hekin peloissaan rikkoisi sääntöjä. Muut viisi
tahitilaista saivat jalan seurata Joania ja Sheldonia.
"Olenpa iloinen siitä, että saimme heidän salaisen asevarastonsa
ajoissa kaivetuksi esiin kätköstään", sanoi Sheldon heidän
ratsastaessaan veräjästä.
Sadan yardin päässä he kohtasivat kotiin palaavan työjoukkueen. Se oli
Kwaquen ryhmä, mutta Sheldon etsi turhaan päällysmiestä joukosta.
"Mitä tämä, miksi Kwaque ei ole mukana?" kysyi hän.
Epäselvää puheensorinaa kuului vastaukseksi joka suusta.
"Suu kiinni te kaikki!" käski Sheldon.
Hän puhui tylyn ankarasti eläytyen valkoisen miehen osaan, jonka on
aina esiinnyttävä voimakkaana ja ylemmyytensä tuntevana.
"Babatani, puhu sinä!"
Babatani astui esiin ylpeänä erikoisasemastaan toverien joukossa.
"Gogoomy hän teki loppu Kwaquesta", selitti Babatani. "Hän otta häne
pää ja juokse pois niin pirusti."
Lyhyesti ja ilman mielikuvituksen lentoa hän kertoi, miten murha oli
tapahtunut, ja Sheldon ja Joan ratsastivat eteenpäin. Ruohistossa,
jossa Joania vast'ikään oli ahdistettu, he tapasivat pienen kurttuisen
miehen, jonka Joan oli ratsastanut kumoon. Hän kirskui ja irvisteli
vanhaan tapaansa. Ratsu oli murskannut hänen toisen nilkkansa, ja sata
yardia ryömittyään hän oli ymmärtänyt paon mahdottomaksi. Viimeinen
työjoukkue, joka oli ollut raivaamassa maata aivan plantaasin rajalla,
sai määräyksen kuljettaa hänet kotiin.
Mailin matkan päässä, missä karkulaisten jäljet kääntyivät suoraan
pensaikkoihin päin, he löysivät Kwaquen ruumiin. Pää oli hakattu irti
ruumiista ja viety pois, mutta Sheldon oli varma siitä, että ruumis oli
Kwaquen. Hän oli ilmeisesti tehnyt vastarintaa, sillä paikalta, missä
ruumis löytyi, lähti verisiä jälkiä.
Saavuttuaan tiheikköön heidän täytyi jättää hevoset. Papehara jätettiin
niitä vartioimaan, sillä välin kuin Joan ja Sheldon muitten
tahitilaisten seuraamina jatkoivat matkaa jalan. Polku kulki alaspäin
rämeikön halki, jonka yli Berande-joki paikkapaikoin tulvi ja jossa
murhamiesten punaiset jäljet yhtyivät krokotiilin jälkiin. Karkulaiset
olivat ilmeisesti tavanneet pedon nukkumasta auringonpaisteessa ja
viivytelleet tarpeeksi kauan ehtiäkseen hakata sen kappaleiksi. Tuossa
haavoittunut mies oli istunut ja odottanut, kunnes muut olivat valmiit
jatkamaan matkaa.
Tuntia myöhemmin, heidän kulkiessaan villisian polkua, Sheldon äkkiä
pysähtyi. Veriset jäljet olivat päättyneet. Tahitilaiset ryntäsivät
tiheikköön kummallekin puolelle tietä ja Utamin huudahdus ilmaisi pian
heidän löytäneen jotain. Joan odotti, kunnes Sheldon palasi hänen
luokseen.
"Se on Mauko", sanoi hän. "Kwaque oli haavoittanut häntä, ja hän ryömi
tuonne kuolemaan. Nyt on siis kahden kohtalo tiedossamme. Mutta
kymmenen on vielä jäljellä. Ettekö nyt usko saaneenne tästä tarpeeksi?"
Joan nyökäytti päätään.
"Ei tämä juuri ole miellyttävää", sanoi hän. "Palaan hevosten luo ja
jään sinne teitä odottamaan."
"Mutta te ette voi lähteä yksin. Ottakaa kaksi miehistä mukaanne."
"Silloin jatkan mieluummin matkaa", sanoi Joan. "Olisi hullutusta
heikentää takaa-ajojoukkoa, enkä minä ole ensinkään väsynyt."
Jäljet kääntyivät äkkiä oikealle, aivan kuin karkulaiset olisivat
muuttaneet mieltä ja suunnanneet kulkunsa Balesunaa kohti. Mutta jäljet
painuivat painumistaan oikealle ja lopulta näytti siltä, kuin ne
olisivat aikoneet muodostaa silmukan, jonka solmukohta kaikesta
päättäen oli sillä plantaasin rajalla, minne he olivat jättäneet
hevoset. Heidän parhaillaan kulkiessaan tiheikössä, jossa ei mikään muu
hievahtanutkaan kuin sametinhieno, kahdentoista tuuman pituinen
perhonen, he kuulivat useita laukauksia.
"Kahdeksan", laski Joan. "Ja kaikki yhdestä aseesta. Se oli varmasti
Papehara."
He kiiruhtivat eteenpäin, mutta tullessaan paikalle he joutuivat
ymmälle. Molemmat hevoset seisoivat paikoillaan liekaan sidottuina, ja
Papehara kyykötti maassa rauhallisesti poltellen. Lähestyessään häntä
Sheldon oli kompastua ruohikossa makaavaan ruumiiseen ja huomasi
samassa toisenkin. Joan tunsi tämän. Se oli Cosse, Gogoomyn
heimolainen, joka oli luvannut auringon laskettua ottaa kiinni Pirulle
syötiksi aiotun sian.
"Huono onni, missie", tervehti Papehara pudistaen alakuloisesti
päätään. "Vain kaksi. Minu ampu Gogoomy, mutta minu ampu ohi."
"Mutta te olette tappanut heidät", torui Joan. "Teidän pitää ottaa
heidät kiinni elävinä."
Tahitilainen hymyili.
"Miten?" kysyi hän. "Minu tupakoi. Minu ajattele Tahiti ja leipäpuu ja
hauska hyvä aika Bora-Boralla, Äkkiä, kas noin, kymmenen mies he juokse
pensaikosta minu päälle. Joka mies häne ole pitkä veitsi. Gogoomy häne
ole pitkä veitsi toinen käsi ja Kwaquen pää toinen käsi. Minu ei aika
otta he kiinni elävänä. Minu ampu, helvetti minu ampu. Miten te otta
elävänä kymmenen musta mies, kymmenen pitkä veitsi ja Kwaquen pää?"
Turhan hyökkäyksensä jälkeen karkulaiset olivat hajaantuneet eri
suunnille, mutta ennen pitkää jäljet taas yhtyivät. Ne kulkivat nyt
Berande-jokea kohti, jonka yli pakolaiset olivat kulkeneet selvästi
aikoen piiloutua sen takana olevaan suureen mangrove-metsään.
"Meidän ei kannata mennä kauemmaksi", sanoi Sheldon. "Sili kyllä
lähettää koko kylänsä heitä takaa-ajamaan. Hänen ohitseen he eivät
koskaan pääse. Meidän on nyt vain vartioitava rannikkoa ja estettävä
heitä pääsemästä takaisin plantaasin alueelle tuhoja tekemään. Kas
niin, tuota minä juuri aavistinkin!"
Vastaisen rannan pensaitten varjossa lipui pieni kanootti vastavirtaa.
Se kulki niin äänettömästi, että sitä olisi voinut luulla
näköhäiriöksi. Kolme alastonta mustaihoista miestä meloi sitä eteenpäin
ilman pienintäkään melua. Pitkävartisia, ohuita, luukärkisiä
heittokeihäitä oli kanootin partaalla, ja viinellinen nuolia riippui
joka miehen selässä. Näiden ihmismetsästäjäin tarkoilta silmiltä ei
mikään jäänyt huomaamatta. He olivat ensiksi nähneet Sheldonin ja
Joanin, mutta eivät mitenkään ilmaisseet sitä. Sillä kohtaa, missä
Gogoomy seuralaisineen oli noussut virrasta, kanootti äkkiä pysähtyi,
kääntyi ja katosi pimeimpään varjopaikkaan mangrove-puiden alle. Toinen
ja kolmas kanootti tuli esiin alhaaltapäin mutkan takaa, liukui
aavemaisesti karkulaisten ylimenopaikan kohdalle ja häipyi näkyvistä
mangrove-puiden varjoon.
"Toivon, ettei tästä tule enää lisää tappamista", sanoi Joan heidän
käännettyään hevosensa kotiinpäin.
"Sitä en juuri luule", vakuutti Sheldon. "Olen laatinut sopimukseni
Sili-vanhuksen kanssa sellaiseen muotoon, että hän saa maksun
ainoastaan elävistä vangeista, ja siksi hän tapaa olla hyvin
varovainen."