Sheldon piteli kirjettä kädessään, luki sen kerran toisensa jälkeen ja
tutki käsialaa tavalla, johon ei ollut tottunut. Miten luonteenomaiset,
hän ajatteli, olivatkaan nuo poikamaisen reippaasti piirretyt kirjaimet
-- selvät lukea, melkein kiusallisen selvät, mutta yhtäkaikki
poikamaiset. Käsialan selvyys muistutti Sheldonille hänen kasvojaan,
hänen selväpiirteisiä kulmakarvojaan, hänen suoraa nenäänsä, vieläpä
hänen silmiensä vilpitöntä katsettakin, lujapiirteisiä, mutta silti
siromuotoisia huuliaan ja kaulaa, joka ei ollut liian hoikka eikä
liian paksu, vaan -- vaan juuri sellainen kuin sen tulikin olla,
sopusuhtainen ja kaunis pylväs kannattamassa ihanaa taakkaansa.
Hän katsoi kauan nimikirjoitusta. Joan Lackland -- pelkkä kokoelma
kirjaimia, jokapäiväisiä kirjaimia, mutta kokoelma, jolla oli
omituinen, valtava taikavoima. Se hiipi hänen aivoihinsa ja kietoi ja
kiehtoi hänen sieluntoimintansa, niin että kaikki, mikä tänä hetkenä
muodosti hänen varsinaisen minänsä, muuttui rakkaudeksi tuota
huolimattomasti kirjoitettua nimikirjoitusta kohtaan. Nuo muutamat
jokapäiväiset kirjaimet saivat hänet tuntemaan mielessään tyhjyyden,
joka tuotti suloista tuskaa ja ilmeni epämääräisinä, sanattomina
tunteenpurkauksina ja viehättävinä kaihontunteina. Joan Lackland! Joka
kerta kun hän näki nuo sanat, kohosi hänen sielunsa silmien eteen kuvia
tytöstä tuhansissa mielialoissa ja tilanteissa. Hän näki hänen tulevan
rajumyrskystä, jossa hänen kuunarinsa oli haaksirikkoutunut, työntävän
veneen vesille, kalastamaan lähdössä läpimärkänä hiukset vettä valuen
ja uimapuku ruumiiseen takertuneena juoksevan rannasta sille paikalle,
missä hänellä oli tapana ottaa sadevesisuihku, näki hänen peloittavan
satasen ihmissyöjiä pakosalle tyhjällä kloraalipullolla, opettavan
Ornfiria leipomaan, ripustavan Stetson-hattunsa arkihuoneen naulaan --
hän kuuli hänen puhuvan vakavasti omasta kodista ja omasta elämäntyöstä
tai nuorekkaasti, silmät innosta loistaen ja kasvot hehkuen haaveksivan
romantiikasta ja seikkailuista. Joan Lackland! Hän mietti mielessään
noiden kirjainten tenhoa, kunnes alkoi ymmärtää rakkauden mystiikkaa ja
tuntea voimakasta myötätuntoa rakastavia kohtaan, jotka piirtävät
nimensä puihin tai kirjoittavat ne rannan hiekkaan.
Sitten hän jälleen palasi todellisuuteen, ja hänen katseensa
synkistyi. Juuri nyt Joan oli Malaitan hurjalla rannikolla ja lisäksi
Punga-Pungassa, pahimmassa kaikista saaren kammottavista ja
vaarallisista paikoista, jonka asukkaina oli suuri lauma
pääkallonpyytäjiä, rosvoja ja murhamiehiä. Hetkiseksi pisti hänen
päähänsä jo tuuma kutsua venemiehistönsä koolle ja viipymättä lähteä
valasveneellä Punga-Pungaan. Mutta seuraavassa hetkessä hän hylkäsi
sen. Mitä hän olisi voinut siellä tehdä? Ensiksikin Joan olisi siitä
suuttunut. Toiseksi hän nauraisi hänelle ja sanoisi häntä typeräksi. Ja
itse asiassa hänen tulostaan olisi vain se apu, että he saisivat yhden
pyssyn lisää, ja niitä Joanilla oli yllin kyllin. Jos hän lähti, niin
hänellä oli kolme mahdollisuutta valittavanaan. Hän saattoi käskeä
Joanin palaamaan, ottaa "Flibberty-Gibbetin" häneltä tai purkaa heidän
yhtiökumppanuutensa -- ja hän tunsi, että jokainen vaihtoehto oli
typerä ja pikkumainen, ja kuuli Joanin kylmänpäättäväisesti selittävän,
että hän oli täysi-ikäinen kansalainen ja ettei kenelläkään ollut
oikeutta sanoa mitä hänen piti tehdä tai jättää tekemättä. Ei, hänen
ylpeytensä ei olisi sallinut hänen lähteä Punga-Pungaan, vaikka sydän
kuiskasi, ettei mikään olisi ollut hänelle tervetulleempaa, kuin että
Joan lähettäisi hänelle sanan ja pyytäisi häntä tulemaan avukseen.
Joanin omavaltaisessa käyttäytymisessä oli paljon sellaista, mikä
tuotti Sheldonin sydämelle tuskaa. Häntä kauhistutti, kun hän ajatteli,
että Joan oli tungeskellut Guvutun juopottelevien kauppiaitten ja
rantajätkien parissa. Se oli jo vaikeata säädylliselle miehellekin,
joka tahtoi säilyttää kunnioituksen itseään kohtaan, mutta nuori
nainen, tyttö heidän seurassaan, se oli aivan sietämätöntä.
"Flibberty-Gibbetin" kaappaus oli oikeastaan vain huvittava, vaikkakin
keino, jolla hän oli sen suorittanut, loukkasi Sheldonia. Lohdullista
oli toki kuitenkin, että hän oli jättänyt Olesenin humalluttamisen
noiden kolmen juopporatin toimeksi. Ja samassa hän taas näki hänen
noiden kolmen rentun seurassa purjehtivan "Emilyssä" merelle päin
Guvutun satamasta hämärissä, pimeän lähetessä. Ja hetkistä myöhemmin
hän näki Adamu-Adamin ja Noa-Noan ja koko hänen ruskeaihoisen
tahitilaisseurueensa -- ja hänen levottomuutensa häipyi ja nyt häntä
vain suututti, että Joan saattoi antautua niin hurjapäisiin yrityksiin.
Ja tämän mielialan vallassa hän oli vielä astuttuaan huoneeseensa ja
jäätyään tuijottamaan naulaan, jossa hän olisi toivonut Joanin
Stetson-hatun ja patruunavyön nytkin riippuvan.