Käsitteitten selvittelyä.
Päivät kuluivat, eikä Tudorin näyttänyt tekevän mieli keskeyttää
vierailuaan Berandella. Kaikki oli valmiina lähtöön, mutta hän viipyi
viipymistään viettäen paljon aikaa Joanin seurassa ja antoi täten uutta
yllykettä sille vastenmielisyydelle, jota Sheldon tunsi häntä kohtaan.
Hän teki uintiretkiä Joanin seurassa ja voitti hänet nopeudessa; hän
harjoitti dynamiittikalastusta hänen seurassaan; hän sukelsi
nälkäisten pohjavesihaikalojen parveen ja riisti niiden hampaista
kuolemaantuomitun saaliin, kunnes hän saavutti koko tahitilaisjoukon
hyväksymisen. Arahu kysyi häneltä, pystyisikö hän repimään kalan hain
hampaista, niin että puolet siitä jäisi haille ja hän toisi puolet
muassaan vedenpintaan. Tudor suoritti urotyön, mutta ällistyneen
pedon karkea nahka raapaisi hänen olkapäänsä verille usean tuuman
laajuiselta alalta. Joan oli ihastunut, ja Sheldonin, joka oli
nähnyt kaiken, täytyi tunnustaa mielessään, että Joan oli tavannut
seikkailu-unelmiensa sankarin. Joan ei nyt kaivannut rakkautta, mutta
Sheldon tunsi, että jos hän koskaan tulisi rakastamaan, niin hänen
rakkautensa kohdistuisi mieheen sellaiseen kuin Tudor -- "mieheen, joka
näytteli osansa hyvin", kuten hänen määrittelynsä kuului.
Tudorin läsnäolo painosti häntä, sillä tuolla miehellä oli erinomainen
kyky tuoda kaikki hyvät puolensa näkyviin. Sheldon tiesi itse olevansa
rohkea mies eikä senvuoksi katsonut kannattavan pitää melua tästä
tosiseikasta. Hän tiesi, että hän olisi ollut aivan yhtä valmis kuin
tuo toinen sukeltamaan pohjavesihaiparveen pelastaakseen ihmishengen,
mutta hänestä oli epäoikeutettua ja mieletöntä sukeltaa niiden joukkoon
kalanpuolikkaan takia. Heidän välillään oli se erotus, että hän piti
uutimet laskettuina puotinsa varastoikkunain eteen. Elämä sykähteli
hänessä tasaisesti ja syvällä, ja hänen luonteensa mukaista ei ollut
turhanpäiten panna pintaa väreilemään, jotta maailma näkisi, mitä sen
alla liikehti. Ja toisen ihmeteltävät urotyöt saivat hänet vetäytymään
yhä syvemmälle kuoreensa ja verhoutumaan entistä tiukemmin rotunsa
kylmään, stoalaiseen rauhaan.
"Te olette ollut niin ikävä viime päivinä", valitti Joan hänelle.
"Voisi luulla, että olette sairas tai huonolla tuulella tai jotakin
sellaista. Teillä ei näytä olevan päässänne yhtään ainoata ajatusta
paitsi sellaisia, jotka koskevat neekereitä ja kookospähkinöitä. Mikä
teitä vaivaa?"
Sheldon hymähti ja vetäytyi taas yhä syvemmälle itseensä. Hän kuunteli,
kuinka Joan ja Tudor pohtivat kysymystä, miten valkoisen miehen
voimakas käsivarsi ohjasi alempien rotujen elämää. Kuunnellessaan
Sheldon äkkiä tuli ajatelleeksi, että sitähän _hän_ juuri teki. Heidän
filosofoidessaan hän sovitti opin elämään, hän oli laskenut rotunsa
voimakkaan käden niiden alempirotuisten olentojen hartioille, jotka
tekivät työtä Berandella tai uhkailivat sitä ulkoapäin. Mutta miksi
puhua siitä? Riitti, kun teki sen, ja siihen hän tyytyikin.
Tätä mielipidettä hän puolusti kuivasti ja rauhallisesti ja joutui pian
väittelyyn, jossa sekä Joan että Tudor vastustivat häntä. Ja tässä
väittelyssä singautettiin sitä aitoenglantilaista itsensähillitsemistä
ja mielenmalttia vastaan, joka oli hänen salainen ylpeytensä, mitä
hämmästyttävin syytös, syytös jommoista hän ei ollut voinut
uneksiakaan.
"Yankeet puhuvat paljon siitä, mitä he tekevät ja ovat tehneet", sanoi
Tudor, "ja englantilaiset pitävät heitä kerskureina. Mutta yankee on
pelkkä lapsi. Hän ei todellakaan tiedä, miten pitää kerskailla. Hän
vaan puhuu teoistaan, katsokaahan. Mutta englantilainen voittaa hänet
olemalla puhumatta niistä mitään. Englantilaisten sananparreksi käynyt
kerskailun puute on lopultakin vain erikoisen ovelaa kerskailua.
Sukkela temppu, sen myöntänette!"
"Tuota en ole koskaan tullut ajatelleeksi!" huudahti Joan. "Tietysti!
Englantilainen suorittaa jonkin hirvittävän sankarillisen uroteon ja
esiintyy hyvin vaatimattomasti ja hillitysti -- kieltäytyy ensinkään
puhumasta siitä -- ja seuraus on, että hän vaitiolollaan ikäänkuin
tahtoo sanoa: 'Kas tällaisia tekoja minä suoritan joka päivä. Se on
yhtä helppoa kuin potkaista puupölkky tieltäni. Näkisittepä, mitä
todellisia sankaritöitä voisin tehdä, jos niitä sattuisi tielleni.
Mutta tämä vähäpätöinen tekonen, tämä pieni välikohtaus -- tiedättekö,
siinä en todellakaan voi havaita mitään huomattavaa tai tavatonta.'
Mitä taas minuun tulee, niin jos lentäisin ilmaan ruutiräjähdyksessä
tai pelastaisin sata ihmishenkeä, niin tahtoisin, että kaikki ystäväni
saisivat kuulla sen ja heidän ystävänsä samoin. Minä olisin ylpeämpi
kuin Lucifer tapahtuman johdosta. Tunnustakaa, mr Sheldon, että
sisimmässänne tunnette ylpeyttä, kun olette tehnyt jotakin uskaliasta
tai rohkeata."
Sheldon nyökäytti päätään.
"Eikö siis" -- Joan jatkoi hyökkäystään -- "tuon ylpeyden peittämistä
huolettoman välinpitämättömyyden naamarin alle ole pidettävä valheen
vertaisena?"
"On kylläkin", myönsi Sheldon. "Mutta sillä tavoin me valehtelemme joka
päivä. Se johtuu tottumuksesta. Kyllä teidänkin maanmiehenne aikanaan
siihen tottuvat. Sanoihan mr Tudor äsken, että yankeet ovat nuoria."
"Jumalan kiitos, me emme vielä ole oppineet sillä tavoin
valehtelemaan."
"Olettepa kyllä", sanoi Sheldon äkkiä. "Juuri sellaisen valheen te itse
lausuitte aivan pari päivää sitten. Muistatteko, kun kiipesitte
lyhtyköyttä myöten vain käsivoimia käyttäen. Silloin teidän kasvonne
valehtelivat."
"Eivät suinkaan."
"Suokaa anteeksi", jatkoi Sheldon. "Kasvonne olivat yhtä rauhalliset
kuin olisitte istunut mukavassa nojatuolissa. Niiden ilmeestä olisi
luullut, että ruumiinpainonne nostaminen pelkin käsivoimin köyttä ylös
oli teille peräti jokapäiväinen temppu -- aivan kuin jos olisitte
potkaissut pyöreän pölkyn tieltänne. Älkääkä koettakokaan uskotella
minulle, miss Lackland, ettette irvistellyt aika pahoin kiivetessänne
ensi kertaa köyttä myöten. Mutta aivan kuin mikä sirkustaiteilija
tahansa te harjoittelitte ja pääsitte irvistelyaikakauden yli. Te
totutitte kasvonne salaamaan tunteitanne, salaamaan ne äärimmäiset
ponnistukset, jotka lihastenne oli kestettävä. Mr Tudorin sanoja
käyttääkseni vain sangen ovelasti asetitte fyysillisen kyvyn
näytteille. Ja juuri samaa laatua on meidän englantilaisten
vaatimattomuus -- tottumusta, siinä kaikki. Olemmehan me toki
sisimmässämme ylpeitä siitä mitä teemme ja olemme tehneet, ylpeitä kuin
Lucifer -- niin, ehkäpä vieläkin ylpeämpiä. Mutta me olemme aikamiehiä
emmekä enää puhu näistä asioista."
"Minä antaudun", huudahti Joan. "Te ette sittenkään ole aivan typerä."
"Kas niin, nyt te panitte meidät pussiin", myönsi Tudor. "Mutta se ei
olisi onnistunut, ellette olisi rikkonut tottumuksenne lakeja?"
"Miten tarkoitatte?"
"Puhumalla."
Joan taputti hyväksyvästi käsiään. Tudor sytytti uuden savukkeen, ja
Sheldon istui tuolissaan järkähtämättömän ääneti.
"Nyt hän sittenkin sai teidät matiksi", kiusoitteli Joan. "Miksi ette
muserra häntä?"
"En todellakaan keksi mitä sanoisin", sanoi Sheldon. "Tiedän, että olen
oikeassa, ja se tyydyttää minua."
"Te voisitte vastata", ehdotti Joan, "että kun aikamies on lasten
seurassa, niin hänen täytyy alentua käyttämään lasten kieltä tullakseen
ymmärretyksi. Siinä syy, miksi te rikoitte tottumuslakinne. Me lapset
emme muuten olisi ymmärtäneet teitä."
"Tehän hylkäätte minut keskellä taistelun tuoksinaa ja menette
vihollisen puolelle, miss Lackland", välitti Tudor.
Mutta Joan ei kuullut. Sensijaan hän katsoi tarkkaan pihan yli ja
ulapalle päin. Miehet seurasivat hänen katsettaan ja näkivät vihreän
valon ja ison aluksen purjeet.
"Palanneekohan 'Martha'?" sanoi Tudor umpimähkään.
"Ei, sivulyhty on liian matalalla", vastasi Joan. "Ja sitäpaitsi he
ovat ottaneet airot esille. Ettekö kuule? Niin isoa alusta kuin
'Marthaa' ei kannattaisi ryhtyä soutamaan."
"Sitäpaitsi 'Marthalla' on kahdenkymmenenviiden hevosvoiman
bentsiinimoottori", lisäsi Tudor.
"Juuri sellainen alus sopisi meille", sanoi Joan innokkaasti
Sheldonille. "Minun pitää todella koettaa hankkia kuunari, jossa on
kone. Voisin ostaa käytetyn moottorin ja panettaa sen siihen."
"Siitä olisi seurauksena, että menoihimme tulisi lisäksi
koneenkäyttäjän palkka", vastusti Sheldon.
"Mutta vastapainoksi laivamme silloin kulkisi nopeammin", puolusti
Joan, "ja se kävisi vakuutuksesta. Kyllä minä tiedän. Olenhan itse
ollut tuulen kourissa matalikoilla. Ja sitäpaitsi, ellette te olisi
niin keskiaikainen mielipiteiltänne, niin minä voisin olla laivurina ja
siten säästäisimme enemmän kuin koneenkäyttäjän palkan."
Sheldon ei vastannut hyökkäykseen, ja Joan katsahti häneen. Hän katsoi
merelle päin ja lyhdyn valossa Joan erotti hänen kasvojensa piirteet.
Ne olivat voimakkaat, ankarat, jurot, suu melkein jalopiirteisen
kaunis, päättäväisempi ja ohuthuulisempi kuin Tudorin. Ensi kerran hän
huomasi, kuinka paljon voimaa, levollisuutta ja rauhaa hänen kasvonsa
kuvastivat ja kuinka vilpitöntä rehellisyyttä ja luottamusta herättävää
lujuutta ne ilmaisivat. Hän vilkaisi Tudoriin, joka seisoi hänen
toisella puolellaan. Hänen kasvonsa olivat kauniimmat, ne miellyttivät
ensi näkemältä. Mutta Joan ei pitänyt hänen suustaan. Se oli kuin luotu
suutelemaan, ja hän inhosi suuteloita. Tämä hänen arvostelunsa ei ollut
perusteellisesti harkittu, se tuli hänen mieleensä heikkona,
epämääräisenä vastenmielisyyden tunteena. Tänä hetkenä kevyt epäilys
Tudorin arvosta kävi läpi hänen mielensä. Ehkä Sheldon arvosteli häntä
oikein. Hän ei sitä tietänyt eikä välittänytkään siitä, sillä laivat ja
meri ja kaikki, mikä merellä tapahtui, herätti hänessä paljon elävämpää
mielenkiintoa kuin miehet, ja seuraavassa tuokiossa hän tuijotti
lämpimän, troopillisen pimeyden halki lähestyviä purjeita ja keinuvan
sivulyhdyn tasaisen vihreätä valoa kohti ja kuunteli jännittyneenä,
miten airot narskuivat hangoissaan. Sielunsa silmillä hän saattoi nähdä
mustien soutajien alastomat ruumiit heidän ponnistellessaan voimainsa
takaa ja taipuessaan tahdissa edestakaisin, ja hän tiesi, että jossakin
tuon vieraan aluksen kannella oli välttämätön laivuri, joka ohjasi
aluksen satamaan tarkasti tutkiskellen katseellaan rannan himmeätä
puurajaa tarkoin arvioiden mielessään yön pimeyden takia petollisia
etäisyyksiä. Maatuuli oli vasta alkanut puhaltaa ja sen ensimmäiset
henkäykset hipaisivat hänen poskeaan. Hän seisoi tuolla kannella
miettien, punniten, arvioiden ja halliten sitä parinkymmenen tai
useamman miehen alati epäluotettavaa työvoimaa, jonka avulla ja josta
huolimatta hän varmasti ohjasi alusta oikeaan suuntaan. Joan tiesi
kaiken tämän siksi, että hän rakasti tätä elämää ja tunsi sitä kohtaan
niin elävää harrastusta kuin vain merimies voi tuntea.
Hän kuuli mittaluodin kahdesti loiskahtavan ja kuunteli tarkkaavaisesti
huutoa, joka seurasi. Kerran kajahti miehen ääni, joka matalana,
käskevänä lausui määräyksen, ja hän värähti ilosta kuullessaan sen. Se
oli vain käsky peräsimen ääressä seisovalle miehelle kääntää peräsin
vasemmalle. Joan huomasi laivan hiukan muuttavan suuntaa ja tiesi sen
tapahtuvan, jotta maatuulen ensimmäiset henkäykset tarttuisivat
veltosti lepattaviin purjeisiin. Hän odotti, että sama matala ääni
lausuisi sanat "riittää jo." Ja kun se tapahtui, niin hän taas värähti
ilosta. Vielä kerran mittaluoti loiskahti ja kuului huuto "yksitoista
syltä." -- "Antaa mennä!" kuuli hän matalan äänen jälleen lausuvan
pimeydestä, ja näitä sanoja seurasi ankkuriketjun räminä. Väkipyörän
kitinä purjeita alas laskettaessa -- keulapurje ensinnä -- oli hänelle
kuin soittoa. Hän kuuli silmänräpäyksessä, kun muuan köysi takertui
halkaisijaa laskettaessa, ja oli melkein näkevinään, miten laivamies
kärsimättömästi nykäisten sai sen selväksi. Eikä hän välittänyt
vähääkään kumpaisestakaan vieressään seisovasta miehestä, ennenkuin
molemmat lyhdyt, punainen ja vihreä, tulivat näkyviin ankkurin estäessä
laivaa kulkemasta eteenpäin.
Sheldon tuumi, mikä laiva tämä mahtoi olla, ja Tudor pysyi itsepäisesti
luulossaan, että se oli "Martha."
"Se on 'Minerva'", sanoi Joan päättäväisesti.
"Kuinka te sen tiedätte?" kysyi Sheldon epäillen hänen varmuuttaan.
"Ensiksikin se on ketch-alus. Ja sitäpaitsi minä heti tunsin sen
piikkipylpyräin natinan -- ne ovat liian isot verrattuina
nostoköysiin."
Tumma olento kulki pihan poikki rannanpuoliselta veräjältä päin, jonka
luona hän -- kuka lieneekin ollut -- oli katsellut lähestyvää alusta.
"Sinäkö siellä, Utami?" huusi Joan.
"Ei, missie, minu Matapuu", kuului vastaus.
"Mikä laiva se on?"
"Minu luule 'Minerva'."
Joan katsoi voitonriemuisesti Sheldoniin, joka kumarsi.
"Jos Matapuu sen sanoo, niin sen täytynee olla totta", murahti hän.
"Mutta kun Joan Lackland sen sanoo, niin te epäilette", huudahti Joan,
"aivan samoin kuin epäilette hänen laivurinkykyään. Mutta olkoon
menneeksi, vielä te saatte katua epäystävällisyyttänne. Kas nyt venettä
lasketaan vesille, ja viiden minuutin päästä saamme puristaa Christian
Youngin kättä."
Lalaperu toi laseja ja savukkeita ja ikuista whiskyä ja soodavettä, ja
ennenkuin viisi minuuttia oli kulunut narahti veräjä, ja Christian
Young astui iho yhtä kullanruskeana ja ääni, katse ja kädet yhtä
pehmeinä ja lempeinä kuin ennenkin bangalon portaita ylös ja lyöttäytyi
heidän seuraansa.