"Martha."
Seuraavana aamuna he, syötyään aamiaista tavalliseen aikaan kello
yksitoista, paraikaa innokkaasti pelasivat biljardia, kun Viaburi astui
sisään ja ilmoitti:
"Iso kuunari aivan lähellä."
Hänen vielä puhuessaan he kuulivat ankkuriketjujen rämisevän, kun niitä
laskettiin veteen ja näkivät verannalle astuessaan ison, mustaksi
maalatun kuunarin, jonka ankkuri vast'ikään oli laskettu.
"Se on amerikkalainen alus!" huudahti Joan. "Katsokaa tuota keulaa! Ja
näettekö sen ellipsinmuotoisen perän? Kas niin, senhän minä
arvasinkin..." lisäsi hän innokkaasti, kun tähtilippu nostettiin laivan
mastoon.
Noa-Noa veti Sheldonin kehoituksesta unionilipun lipputankoon.
"Mutta mitä ihmettä amerikkalaisella laivalla on täällä tekemistä?"
kysyi Joan. "Se ei ole jahti, mutta lyön vetoa siitä, että se kelpaa
purjehtimaan. Katsokaa! Näettekö, mikä sen nimi on?"
"'Martha', San Francisco", luki Sheldon kaukoputken avulla. "Se on
ensimmäinen amerikkalainen alus, joka minun tietääkseni koskaan on
purjehtinut Salomonin-saarten vesillä. He tulevat rantaan, mitä väkeä
sitten lienevätkin. Ja kautta kaikkien taivasten, katsokaahan noita
soutajia. Pelkkiä valkoihoisia koko laivaväki! Mikähän on tuonut heidät
tänne?"
"Nuo eivät ole hyviä merimiehiä", huomautti Joan. "Minua hävettäisi,
jos minulla olisi musta laivamiehistö, joka soutaisi tuolla tavoin.
Katsokaa tuota, joka istuu keulassa -- tuota, joka juuri hyppää rantaan
-- hän olisi parhaiten paikallaan lehmän selässä."
Soutajat hajaantuivat sinne tänne rannalle ja katsoivat uteliaasti
ympärilleen, sillävälin kuin perätuhdoilla istuneet kaksi miestä
avasivat veräjän ja kulkivat polkua myöten rakennusta kohti. Toinen
heistä, pitkä, solakka mies, oli puettu valkoiseen pellavapukuun, joka
sopi hänelle kuin valettu. Toisella sitävastoin oli sanoin kuvaamaton
vaateparsi, joka näytti kokeneen yhtä ja toista ja olevan
epämiellyttävän kuuma. Hän käydä löntysteli kuten liiaksi kasvanut
apina. Jotta vaikutus olisi täydellinen, näytti tuuheita punaisia
partatukkuja ulkonevan hänen kasvoistaan joka suuntaan, ja hänen
silmänsä olivat pienet, terävät ja levottomat.
Sheldon, joka oli mennyt portaille heitä vastaan, esitteli heidät
Joanille. Partaniekalla, joka ulkonäöstä päättäen oli skotlantilainen,
oli saksalaiselta kaikuva nimi von Blix ja hänen puheessaan oli selvä
amerikkalainen korostus. Pitkä mies, jolla oli valkoinen liinapuku,
ilmoitti nimekseen Tudor -- John Tudor -- ja puhui puhdasta
englanninkieltä, kuten jokaisella sivistyneellä amerikkalaisella on
tapana, paitsi että hänen korostuksessaan oli pieni, tuskin huomattava
saksalainen vivahdus. Joan päätteli tulleensa huomanneeksi tuon
vivahduksen vain sen perusteella, että oli nähnyt hänen lyhyet,
saksalaismalliset viiksensä, jotka eivät peittäneet näkyvistä suuta
eikä täyteläisiä, punaisia huulia. Viimeksimainituilla olisi ollut
Kupidon jousen muoto, ellei lujuutta ja ankaruutta ilmaiseva piirre
olisi tehnyt niitä täysin miehekkäiksi.
Von Blix oli juro ja kömpelö käytöksessään, jotavastoin Tudorin
jokainen ilme, sana ja teko oli miellyttävä ja luonteva. Hänen siniset
silmänsä loistivat ja säkenöivät, ja hänen säännölliset, ilmeikkäät
kasvonsa näyttivät kuvastavan tunteen ja ajatuksen hienoimpiakin
vivahduksia. Hän kuohui innosta, ja hänen pieninkin hymynsä ja kevyin
naurunsa tuntui välittömältä ja luonnolliselta. Mutta aluksi hän puhui
vain sanan silloin tällöin, sillä von Blix esitti heidän asiansa ja
matkansa tarkoituksen.
He olivat kullanhakumatkalla. Hän oli johtaja ja Tudor hänen lähin
miehensä. Kaikki laivamiehet -- heitä oli kaksikymmentäkahdeksan --
olivat mikä enemmän, mikä vähemmän osallisina yrityksessä. Jotkut
heistä olivat merimiehiä, mutta useimmat kullankaivajia, jotka oli
koottu kaikista kullankaivajaleireistä Meksikosta aina Pohjoiseen
Jäämereen asti. Heidän retkensä oli tuota vanhaa, alati uupumatonta
kullanajoa, ja he olivat nyt tulleet Salomonin-saarille saalistaan
etsimään. Osan heistä piti Tudorin johtamana kulkea Balesunaa ylöspäin
ja tunkeutua Guadalcanarin vuoristoisiin sisäosiin, sillävälin kuin von
Blix "Marthalla" purjehtisi Malaitalle siellä toimeenpannakseen
samanlaisen tutkimusretken.
"Ja nyt", sanoi von Blix, "me mr Tudorin retkikuntaa varten
tarvitsisimme muutamia mustaihoisia. Voimmeko saada ne teiltä?"
"Tietysti me maksamme", puuttui Tudor puheeseen' "Ilmoittakaa meille
vain, minkä arvoisiksi arvioitte ne. Tehän maksatte heille kuusi puntaa
vuodessa vai kuinka?"
"Ensinnäkin me tarvitsemme kaikki miehemme", vastasi Sheldon. "Meillä
on nytkin liian vähän työväkeä."
"Meillä?" kysyi Tudor äkkiä. "Onko täällä siis olemassa jokin toiminimi
tai yhtiö. Sain Guvutussa sen käsityksen, että olitte täällä yksin,
että kumppaninne oli kuollut."
Sheldon vältti Joanin katsetta, ja tämä huomasi, että hänen äänensä oli
hieman pingoitettu hänen vastatessaan:
"Miss Lackland on sen jälkeen tullut plantaasin osakkaaksi. Mutta
palatkaamme asiaan. Me tarvitsemme kaikki työmiehemme, eikä heistä
sitäpaitsi olisi teille paljon hyötyä. Te ette saisi heitä seuraamaan
itseänne Binua edemmäksi, ja sinne on täältä vajaa päivämatka veneellä.
Meidän työmiehemme ovat kaikki malaitalaisia, ja he pelkäävät tulevansa
syödyiksi. He hylkäisivät teidät heti saatuaan siihen tilaisuuden.
Saisitte ehkä Binusta miehiä, jotka seuraisivat teitä päivämatkan
eteenpäin ruohotasankojen poikki, mutta ensimmäisille kukkuloille
ehdittyänne näkisitte heidän kääntyvän takaisin. He eivät myöskään
halua tulla syödyiksi."
"Onko asian laita todella niin hullusti?" kysyi von Blix.
"Guadalcanarin sisäosia ei koskaan ole tutkittu", selitti Sheldon.
"Sikäläiset viidakkoasukkaat ovat hurjimpia raakalaisia, mitä meidän
päivinämme voitte löytää koko maailmasta. Minä en ole heitä koskaan
nähnyt ainoatakaan, enpä edes yhtään ihmistä, joka olisi heitä nähnyt.
He eivät koskaan tule rannikolle, mutta silloin tällöin heidän
kuljeksivat joukkonsa syövät suuhunsa jonkun rannikon alkuasukkaan,
joka on eksynyt liian kauas sisämaahan. Kukaan ei tiedä heistä mitään.
He eivät edes käytä tupakkaa -- eivät ole koskaan oppineet sen käyttöä.
Itävaltalainen retkikunta -- tiedemiehiä, kuten ehkä tiedätte -- pääsi
hyvän matkaa sisämaahan, ennenkuin se survottiin murskaksi. Heidän
muistomerkkinsä on useita maileja virtaa ylös täältä. Yksi ainoa mies
palasi rannikolle kertomaat mitä oli tapahtunut. Ja nyt olette kuulleet
kaiken, mitä minä tai kukaan muu ihminen tietää Guadalcanarin
sisäosista."
"Entä kulta -- oletteko kuullut kullasta puhuttavan?" kysyi Tudor
kärsimättömästi. "Tiedättekö mitään kullasta?"
Sheldon hymyili. Molemmat vieraat odottivat kiihkeästi hänen
vastaustaan.
"Jos menette pari mailia Balesunaa ylös, niin voitte huuhtoa kultaa
rannan hiekasta. Olen usein huomannut sen mahdolliseksi. Epäilemättä
kauempana vuoristossa on kultaa."
Tudor ja von Blix katsahtivat voitonriemuisesi toisiinsa.
"Wheatsheaf-vanhuksen juttu oli siis tosi", sano Tudor, ja von Blix
nyökäytti päätään. "Ja jos Malaita osoittautuu yhtä tuottavaksi..."
Tudor keskeytti lauseensa ja katsoi Joaniin.
"Tuon vanhan merenkulkijan kertomus se sai meidät lähtemään tänne",
selitti hän. "Von Blix tekeytyi hänen ystäväkseen ja sai kuulla
salaisuuden." Hän kääntyi Sheldonin puoleen ja jatkoi: "Luulen
meidän voivan todistaa, että valkoiset miehet ovat samonneet läpi
Guadalcanarin sydänmaitten kauan ennen itävaltalaisen retkikunnan
aikoja."
Sheldon kohautti olkapäitään.
"En ole koskaan kuullut täällä siitä puhuttavan", sanoi hän
rauhallisesti. Sitten hän jatkoi kääntyen von Blixin puoleen: "Mitä
miehiini tulee, ei teillä ole heistä hyötyä pitemmälle kuin Binuun
asti, mutta lainaan teille niin monta kuin tarvitsette. Kuinka monet
teistä ottavat osaa retkeen ja milloin aiotte lähteä liikkeelle?"
"Kymmenen miestä", sanoi Tudor, "nimittäin yhdeksän minua
lukuunottamatta."
"Ja teidän pitää olla valmiit lähtemään ylihuomenna", sanoi von Blix
hänelle. "Veneet voitaisiin hyvinkin panna kokoon tänä iltapäivänä.
Huomenna jaetaan ja pakataan sitten varusteet. Ja mitä 'Marthaan'
tulee, mr Sheldon, niin me tuomme kaiken, mitä siellä tarvitaan, maihin
iltapäivällä ja auringonlaskun aikaan purjehdimme tiellemme."
Kun nuo kaksi miestä kulkivat polkua myöten rantaan veneensä luo,
katsahti Sheldon Joaniin veitikka silmäkulmassaan.
"Siinähän teille nyt oli romantiikkaa ja seikkailuja yllin kyllin",
sanoi hän. "Kullanetsijöitä ihmissyöjien keskuudessa."
"Sehän sopisi kirjan nimeksi", huudahti Joan. "Tai vielä parempi olisi
'Kullankaivajia pääkallonpyytäjien parissa.' Taivas, kuinka sitä kirjaa
ostettaisiin!"
"Eikö teitä nyt harmita, että olette ruvennut kookosviljelijäksi?"
kiusoitteli Sheldon. "Ajatelkaahan, että nyt voisitte ottaa osaa
sellaisiin seikkailuihin."
"Entäpä jos tekisin sen", vastasi Joan. "Von Blix ei varmaankaan
vastustelisi, jos pyrkisin hänen seurasian Malaitan-retkelle."
"Epäilemättä hän olisi siitä haltioissaan."
"Mitä te pidätte heistä?" kysyi Joan.
"Mitäkö? No niin, vanhasta von Blixistä en sano mitään pahaa, hän on
tavallaan kelpo mies. Mutta Tudor on liian kevyt, liian pintapuolinen,
ymmärrättehän. Jos joutuisin haaksirikkoisena autiolle saarelle niin
valitsisin heistä von Blixin seurakseni."
"Minä en oikein ymmärrä tuota", vastusteli Joan, "Mitä teillä on
Tudoria vastaan?"
"Muistatteko Browningin runon 'Viimeinen herttuatar'?"
Joan nyökäytti päätään.
"No niin, minusta Tudor muistuttaa häntä."
"Mutta hänhän oli ihastuttava!"
"Niin olikin. Mutta hän oli nainen. Mieheen nähden vaatimukset ovat
toiset, hänellä tulee olla enemmän itsensähillitsemiskykyä, enemmän
malttia ja harkintaa. Miehen pitää olla lujempaa, vankempaa ainesta,
hän ei saa niin helposti kuohua yli äyräittensä. Tudorin kaltainen mies
hermostuttaa minua. Mieheltä täytyy vaatia enemmän tyyneyttä."
Joan tunsi olevansa hiukan eri mieltä, ja Sheldon huomasi sen ja tuli
pahalle tuulelle. Hän muisti huomanneensa, kuinka Joanin silmät olivat
alkaneet loistaa hänen puhutellessaan vierasta. Hitto vie, oliko hän
tulemassa mustasukkaiseksi? kysyi hän itseltään. Miksi Joanin silmät
eivät olisi saaneet loistaa? Mitä se häneen koski?
Toinenkin vene oli laskettu kuunarista vesille ja rannalle jäävän
retkikunnan varusteet tuotiin nopeasti maihin. Kymmenkunta laivamiestä
liitti veneet kokoon rannalla. Niitä oli yhteensä viisi -- kapeita,
huomattavan pitkiä pursia, joilla oli terävät keulat ja ulkonevat
laidat. Kussakin oli kolme kaksilappeista melaa ja useita rautakärkisiä
sauvoimia.
"Te näytätte tuntevan ammattinne ja tietävän, mitä jokimatkalle
tarvitaan", sanoi Sheldon eräälle kirvesmiehistä.
Mies sylkäisi suun täydeltä tupakkamehua valkoiselle hiekalle ja
vastasi:
"Tällaisia veneitä me käytämme Alaskassa. Ne ovat tehdyt Yukonin
jokiveneitten malliin, ja panen pääni pantiksi siitä, että niillä
kelpaa kulkea. Tämä joki on vain pieni puro verrattuna muutamiin
meikäläisiin virtoihin siellä Pohjolassa. Ollappa vaikka viisisataa
naulaa lastia tuollaisessa veneessä, niin kaksi miestä saisi sen
kulkemaan eteenpäin niin että te hämmästyisitte."
Auringonlaskun aikaan "Martha" nosti ankkurinsa ja lähti matkaan
tervehtien Berandea lipuin ja tykinlaukauksin. Unionilippu käväisi
pihalla olevan tangon huipussa, ja Sheldon vastasi tervehdyslaukaukseen
merkinantokanuunallaan. Kullankaivajat pingoittivat telttansa
pihamaalle ja keittivät itselleen ruokaa rannalla, sillävälin kuin
Tudor aterioitsi Joanin ja Sheldonin seurassa.
Heidän vieraansa tuntui käyneen kaikkialla, nähneen kaiken ja tavanneen
jokaisen ihmisen, ja Joanin yllyttämänä hän etupäässä kertoi omista
seikkailuistaan. Hän oli oikea seikkailijoitten seikkailija ja oli oman
puheensa mukaan syntynyt seikkailuihin. Hän polveutui vanhasta
uusenglantilaisesta suvusta, hänen isänsä oli kenraalikonsuli ja hän
oli syntynyt Saksassa ja saanut siellä ensimmäisen kasvatuksensa ja
puheeseensa saksalaisen sävyn. Sittemmin hän ollessaan vielä aivan
nuori oli jälleen tavannut isänsä Turkinmaalla ja myöhemmin seurannut
häntä Persiaan, isän tultua nimitetyksi ministeriksi tähän maahan.
Tudor oli koko ikänsä ollut vaeltaja, ja kevyellä,
mielikuvitusrikkaalla ja eloisalla kertomatavallaan hän siirtyi
toisesta seudusta ja kohtauksesta toiseen. Tuntui siltä, kuin hän ei
olisi kertonut kokemuksistaan siksi että ne olivat hänen, vaan
yksinomaan niiden omituisuuden ja erikoisuuden vuoksi, siksi, että
tapahtumat olivat epätavallisia ja tilanteet naurettavia. Hän oli
nähnyt vallankumouksia Etelä-Amerikassa ja harjoittanut nuoria hevosia
Kubassa, ollut vakoilijana Etelä-Afrikassa ja sotakirjeenvaihtajana
venäläis-japanilaisessa sodassa. Hän oli ajanut koirilla Klondykessa,
huuhtonut kultaa Nomen hiekasta ja julkaissut sanomalehteä San
Franciscossa. Yhdysvaltojen presidentti oli hänen ystävänsä. Hän oli
kuin kotonaan sekä Lontoon että mannermaan klubeissa, Yokohaman Grand
hotellissa ja Never-Never-maan hökkeleissä. Hän oli metsästänyt jaloa
riistaa Siamissa, ollut helmenpyydystäjänä Paumotu-saarilla, käynyt
tervehtimässä Tolstoita, nähnyt Oberammergaun kärsimysnäytännöt ja
kulkenut Andien yli muulin selässä. Ja sitäpaitsi hän oli kuin elävä
sanakirja, kun oli Länsi-Afrikan kuumeenpesistä kysymys.
Sheldon nojautui takakenoon tuolissaan parvekkeella, maisteli kahviaan
ja kuunteli. Hän ei voinut sille mitään, että tuo mies, jonka elämä oli
ollut niin vaihteleva, viehätti hänen mieltään. Ja kuitenkin hän oli
tyytymätön. Hänestä tuntui siltä, että tuo mies puhui erikoisesti
Joanille. Katseensa ja hymyilynsä hän kohdisti puolueettomasti heihin
molempiin, mutta Sheldon oli vakuutettu siitä, että jos hän olisi ollut
kahden kesken vieraan kanssa, niin keskustelu olisi saanut aivan toisen
luonteen. Tudor oli huomannut, minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa
teki Joaniin, ja salli harkitusti muistojensa tulvia kietoen hänet
romantiikan taikaverkkoon. Sheldon näki Joanin haltioituneen
tarkkaavaisuuden, kuuli hänen välittömän naurunsa, hänen nopeat
kysymyksensä ja ohimennen lausutut arvostelunsa, ja tietoisuus siitä,
että hän rakasti Joania, alkoi herätä hänen sielussaan.
Senvuoksi hän oli hyvin hiljainen ja melkein surumielinen, vaikkakin
hän silloin tällöin tunsi miltei suuttumusta vierastansa kohtaan.
Vieläpä hän tuumi, kuinka suuri osa Tudorin kertomuksista mahtoi olla
totta ja kuinka niiden todenperäisyys tai valheellisuus olisi
todistettavissa. Samassa -- aivan kuin taitavan näytelmänkirjoittajan
näyttämölle tuomana -- Utami astui kuistille kertomaan Joanille, että
heidän asettamastaan ansasta oli tavattu krokotiili.
Tulitikku, jolla Tudor paraillaan sytytti savukettaan, valaisi hänen
kasvojaan. Utami kiinnitti katseensa niihin ja unohti ilmoittaa asiansa
emännälleen.
"Hei, Tudor", sanoi hän niin tuttavallisesti, että Sheldon aivan
ällistyi.
Polynesialaisen käsi ojentui, Tudor pudisti sitä ja tuijotti hänen
kasvoihinsa.
"Kuka tämä on?" kysyi hän. "En tunne teitä."
"Utami."
"Ja kuka Utami sitten on, tuhat tulimmaista? Missä minä olen teidät
ennen tavannut, hyvä mies?"
"Te eihän unohda 'Huahine'?" kysyi Utami toruvalla äänellä. "Viimeinen
kerta 'Huahine' oli matkalla?"
Tudor tarttui uudestaan tahitilaisen käteen ja pudisti sitä
sydämellisesti.
"Vain yksi ainoa kanakki palasi tuolta 'Huahinen' viimeiseltä matkalta,
ja se kanakki oli Joe. Hitto vieköön, mies, olen iloinen nähdessäni
teidät, vaikk'en ole koskaan ennen kuullut uutta nimeänne."
"Niin, kaikki kutsu minu Joe 'Huahinella'. Mutta Utami minu nimi koko
aika."
"Mutta mitä te täällä teette?" kysyi Tudor laskien merimiehen käden
omastaan ja kumartuen jännittyneenä eteenpäin.
"Minu purjehti missie Lackalanna kanssa häne kuunari 'Miele'. Me käy
Tahiti, Raiatea, Tahaa, Bora-Bora, Manua, Tutuila, Apia, Savaii ja
Fidshi-saaret -- monet, monet Fidshi-saaret. Minu jää missie Lackalanna
kanssa Salomonin-saarille. Hyvin pian häne saa toinen kuunari."
"Hän ja minä olimme ainoat, jotka jäimme eloon 'Huahinen'
haaksirikon jälkeen", selitti Tudor muille. "Meitä oli laivassa
viisikymmentäseitsemän henkeä, kun purjehdimme Huapasta, ja Joe ja minä
olimme ainoat, jotka koskaan astuimme maihin sen jälkeen. Hirmumyrsky,
kuten tiedätte, Paumotu-saarilla. Tämä tapahtui ollessani siellä
helmenpyynnissä."
"Etkä sinä ole koskaan kertonut minulle, Utama, että olet kärsinyt
haaksirikon hirmumyrskyssä", sanoi Joan nuhtelevasti.
Kookas tahitilainen siirsi painonsa jalalta toiselle ja veti suunsa
hyväntahtoiseen hymyyn.
"Minu ajattele, se ei ole mitään", sanoi hän.
Hän kääntyi puoleksi ikäänkuin lähteäkseen, tahtoen tällä liikkeellä
osoittaa, että hänestä tuntui sopivimmalta lähteä tiehensä, mutta että
hänen teki kovasti mieli jäädä.
"All right, Utami", sanoi Tudor. "Huomispäivänä tulen teitä tapaamaan
ja juttelemaan kanssanne."
"Hän pelasti henkeni, tuo veijari", selitti Tudor, kun tahitilainen
poistui ja astui pehmein, raskain askelin portaita alas. "En ole
koskaan tavannut parempaa uimaria."
Sitten Tudor Joanin hartaasta kehoituksesta kertoi "Huahinen"
haaksirikosta. Ja Sheldon tupakoi ja mietti ja päätteli, että oli
tuolla miehellä mitä vikoja tahansa, niin valehtelija hän ei ainakaan
ollut.