Mr Morgan ja mr Raff.
Sheldon oli viljelyksillä valvomassa sillanrakennustyötä, kun kuunari
"Malakula" purjehti lähelle rantaa ja laski ankkurin. Joan seurasi
purjeitten käärimistä ja veneen laskemista vesille huvitettuna kuin
merimies ainakin ja meni itse maihin astuvia miehiä vastaan. Sillävälin
kuin eräs palvelijoista juoksi hakemaan Sheldonia, tarjosi hän
vieraille whiskyä ja soodavettä ja istui juttelemassa heidän kanssaan.
Hänen läsnäolonsa tuntui saavan vieraat hämilleen ja nolostuttavan
heitä, ja Joan huomasi milloin toisen milloin toisen salaa luovan
häneen uteliaita silmäyksiä. Hän tunsi, että he punnitsivat ja
arvostelivat häntä, jo ensi kerran hän selvästi käsitti, miten perin
omituinen hänen asemansa Berandella oikeastaan oli. Toisaalta nämä
miehet puolestaan saivat hänet ymmälle. Heidän kaltaisiaan merimiehiä
tai kauppiaita hän ei koskaan ollut tuntenut. Heidän puheensa ei ollut
gentlemannin puhetta, mutta heidän käytöksensä ei ollut millään tavalla
moukkamainen eikä siitä puuttunut tavallisen seurustelukohteliaisuuden
kiiltokuorta. He olivat epäilemättä jonkinlaisia liikemiehiä, mutta
mitä asioita heillä saattoi olla Salomonin-saarilla ja ennen kaikkea
Berandella suoritettavinaan? Vanhempi, Morgan, oli kookas,
ruskeaihoinen viiksiniekka, jolla oli syvä kurkkubasso, toinen, Raff,
taas oli hintelä ja naisellinen, hänellä oli hermostuneet kädet ja
vetisen haljakat harmaat silmät, ja hänen puheensa muistutti jossakin
suhteessa Lontoon murretta olematta kuitenkaan Joanille tuttua
varsinaista cockneytä. Oli miten oli, he olivat ilmeisesti "selfmade
men", päätteli Joan, ja häntä melkein värisytti, kun hän tuli
ajatelleeksi, että hän joutuisi liikeasioissa heidän käsiinsä. Sillä
alalla he varmaan olisivat armottomat.
Hän tarkkasi Sheldonin ilmettä tämän saapuessa ja oli huomaavinaan,
että hän ei ollut erikoisen ihastunut nähdessään vieraansa. Mutta hänen
täytyi ilmeisesti ottaa heidät vastaan. Ja tämä oli niin välttämätöntä,
että hän lyhyen, muodollisen yleisen keskustelun jälkeen vei molemmat
miehet varastohuoneeseen. Myöhemmin iltapäivällä Joan kysyi
Lalaperulta, minne he olivat menneet.
"Minu sano", kertoi Lalaperu, "he paljon kulke ympäri, hyvin paljon
katso. -- Katso puut, katso maa puun alla, katso kaikki silta, katso
kopravaja, katso ruohikko, katso joki, katso vene -- minu sano hyvin
iso mies katso paljon liian paljon."
"Mitä miehiä ne ovat?" kysyi Joan.
"Iso valkoinen herra", oli Lalaperun selitys.
Mutta Joan päätteli, että he olivat Salomonin-saaren mahtimiehiä ja
että heidän käyntinsä ja plantaasin ja sen varojen tarkka tutkiminen
saattoi merkitä pahaa.
Päivällispöydässä ei lausuttu sanaakaan, joka olisi antanut vihjauksen
heidän käyntinsä tarkoituksesta. Keskustelu kosketteli yleisiä asioita.
Mutta Joanilta ei jäänyt huomaamatta, että huolestunut, hajamielinen
ilme tuon tuostakin levisi Sheldonin kasvoille, Kahvin jälkeen Joan
jätti miehet kolmen kesken, ja vielä puolenyön aikaan hän pihan poikki
saattoi kuulla heidän matalat äänensä ja nähdä heidän savukkeittensa
päitten loistavan. Hän nousi aikaisin aamulla, mutta huomasi, että nuo
kolme miestä jo olivat lähteneet uudelle kiertokululle viljelyksille.
"Mitä sinä luulet?" kysyi hän Viaburilta.
"Sheldon-herra hän pian hyvin pian lopeta täällä", oli vastaus.
"Mitä sinä ajattelet?" kysyi hän Ornfirilta.
"Sheldon-herra mene pian Sydney. Niin minu ajatus. Hän lopeta Berande."
Koko päivän jatkui plantaasin katsastusta ja keskusteluja, ja pitkin
päivää "Malakulan" kapteeni lähetti sanantuojia maihin kiiruhtamaan
noita kahta miestä. Vasta auringonlaskun aikaan he lähtivät rantaan
päin ja sielläkin he vielä keskustelivat lähes tunnin ajan. Sheldon
koetti torjua joitakin heidän väitteitään -- Joan näki sen yhtä
selvästi kuin senkin, että vieraat eivät luopuneet kannastaan.
"Mikä syy?" kysyi hän kevyesti, kun Sheldon istuutui päivällispöytään.
Sheldon katsahti häneen ja hymyili, mutta hänen hymynsä oli laimea ja
surumielinen.
"Minu sano", jatkoi Joan. "Yksi suuri puhuminen' Aurinko laske -- puhu,
puhu! Aurinko nouse -- puhu! puhu! Koko aika puhu -- puhu. Mikä syy,
niin paljon puhu -- puhu."
"Eipä mitään erikoista." Sheldon kohautti olkapäitään. "He tahtoivat
ostaa Beranden, siinä kaikki."
Joan katsoi häneen.
"Olikohan siinä kaikki? Minä luulen, että te tahdoitte saada sen
myydyksi."
"Ei, miss Lackland. Minä vakuutan teille, että minun ei suinkaan tee
mieli myydä sitä."
"Älkäämme nyt leikkikö sanoilla", kehoitteli Joan. "Puhukaamme sen
sijaan suoraan. Teillä on huolia. Enhän minä ole typerä. Kertokaa
minulle. Ehkä voisin auttaa teitä, ehkä -- keksiä jonkun keinon."
Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Sheldon näytti punnitsevan
jotakin mielessään. Hänen ei ollut niin vaikea päättää, kertoisiko vai
eikö, kuin keksiä miten aloittaa.
"Katsokaas, minähän olen amerikkalainen", jatkoi Joan itsepäisesti, "ja
meillä amerikkalaisilla on usein melkolailla perinnäistä liikeneroa.
Minä en itse pidä siitä, mutta tiedän, että minussa on sitä -- ainakin
enemmän kuin teissä. Puhukaamme nyt asiat selviksi ja koettakaamme
tuumia, miten voitte selviytyä. Kuinka paljon teillä on velkaa?"
"Tuhat puntaa, hiukan enemmän -- joitakin pikkuvelkoja, ymmärrättehän.
Sitäpaitsi kolmenkymmenen miehen työsopimus menee umpeen ensi viikolla
ja heidän saatavansa nousevat noin kymmeneen puntaan miestä kohti.
Mutta ei teidän kannata vaivata päätänne näillä asioilla. Katsokaahan,
on mahdotonta..."
"Mikä on Beranden arvo? Nyt juuri tällä hetkellä?"
"Se riippuu kokonaan herroista Morgan ja Raff ja siitä, mitä he
haluavat siitä maksaa." Sheldon katsahti Joaniin ja huomatessaan tämän
loukkaantuneen ilmeen hän päätti puhua suoraan. "Hughie ja minä olemme
uhranneet Berandeen kahdeksantuhatta puntaa, aikamme lukuunottamatta.
Se on hyvää maata ja sen arvo on melkoista suurempi. Mutta vasta kolmen
vuoden kuluttua se voi tuottaa meille tuloja. Tämän vuoksi Hughie ja
minä ryhdyimmekin harjoittamaan kaupankäyntiä ja työväen hankintaan.
'Jessie' ja kauppa-asemamme riittivät melkein peittämään Beranden
juoksevat menot."
"Ja mitä Morgan ja Raff teille tarjosivat?"
"Tuhat puntaa käteistä maksettuaan kaikki laskut."
"Hehän ovat oikeita rosvoja!" huudahti Joan.
"Ei suinkaan, he ovat oivallisia liikemiehiä, siinä kaikki. He sanoivat
minulle, että jokaisen esineen arvo riippuu siitä, mitä toinen siitä
tahtoo maksaa tai mistä toinen sen suostuu myymään."
"Paljonko te sitten tarvitsisitte voidaksenne pitää Berandea vielä nämä
kolme vuotta?" jatkoi Joan kiireisesti.
"Kaksisataa työntekijää, jotka saavat kuusi puntaa vuodessa, se tekee
kolmetuhattakuusisataa puntaa -- se on ensimmäinen pykälä."
"Taivas, millaisia summia niinkin halpa työ nielee!
Kolmetuhattakuusisataa puntaa, kahdeksantoistatuhatta dollaria --
ihmissyöjälaumalle. Mutta paikka on toki hyvä takuu. Ettekö voisi
lähteä Sydneyhin hankkimaan rahaa sitä vastaan?"
Sheldon pudisti päätään.
"Siellä ne eivät tahdo kuulla puhuttavankaan plantaaseista takuuna.
Ovat liian usein saaneet katua sellaisia kauppoja. Mutta tuntuu
äärettömän vastenmieliseltä ajatellessa, että minun olisi pakko jättää
Berande, enemmän Hughien kuin itseni tähden, sen vannon. Hän oli hyvin
kiintynyt tähän paikkaan. Nähkääs, hän oli sitkeä mies ja kärsi
ajatellessaan, että hänen täytyisi tunnustaa joutuneensa tappiolle. Ja
kyllä se minustakin tuntuu katkeralta. Me edistyimme hitaasti, mutta
'Jessien' avulla toivoimme jotenkuten selviytyvämme."
"Kyllä te epäilemättä molemmat olitte tarpeeksi sitkeitä. Mutta teidän
ei tarvitse myydä plantaasia Morganille ja Raffille. Minä lähden ensi
laivalla Sydneyhin ja palaan sieltä jollakin vanhalla kuunarilla. Voin
ostaa sellaisen viidellä- tai kuudellatuhannella dollarilla..."
Sheldon nosti kättään ikäänkuin estääkseen häntä jatkamasta, mutta
tyttö ei välittänyt siitä.
"Voisin myöskin ottaa lastia palatessani. Joka tapauksessa kuunari,
jonka hankin, voi ottaa 'Jessien' tehtävät suorittaakseen. Te ryhdytte
tarvittaviin valmisteluihin, järjestätte kaiken valmiiksi ja pidätte
huolta siitä, että teillä on tarpeeksi työtä kuunarille, kun palaan.
Aion lunastaa itselleni niin suuren osuuden Berandesta kuin kolikkoni
sallivat, onhan minulla enemmän kuin tuhatviisisataa puntaa, kuten
tiedätte. Sovitaan pois ehdoista nyt heti paikalla, nimittäin jos te
suostutte, ja minä tiedän, että te sen teette."
Sheldon katsoi häneen hyvätuulisen huvitettu ilme kasvoillaan.
"Tiedättehän, että minä olen purjehtinut Tahitilta tänne saakka
saadakseni plantaasin", intti Joan, "ja tiedätte myös, mitä tuumia
minulla oli. Nyt olen muuttanut mieltä. Tahdon mieluummin omistaa
Beranden yhdessä teidän kanssanne ja korjata hedelmiä kolmen vuoden
kuluttua kuin raivata maata Pari-Sulaylla ja odottaa seitsemän vuotta."
"Entä se -- tuo kuunari..." Sheldon muutti mieltä ja vaikeni kesken
lausettaan.
"Mitä siitä, jatkakaa vain."
"Lupaatteko olla suuttumatta?" kysyi Sheldon.
"Lupaan, lupaan, nythän on kysymys liikeasioista. Jatkakaa!"
"Aikoisitteko te ehkä itse purjehtia sillä? Olla sen kapteenina sanalla
sanoen? Ja käydä Malaitalla työväkeä ottamassa?"
"Aion kuin aionkin. Siten säästäisimme laivurin palkan. Teemme
sopimuksen, jonka mukaan te saatte plantaasinhoitajan palkan, minä
kapteenin. Se on aivan yksinkertainen juttu. Ja ellette te suostu
ottamaan minua osakkaaksi, niin ostan Pari-Sulayn, hankin paljon
pienemmän aluksen ja purjehdin sillä itse. Mikä on siis ero?"
"Eroko? Se on erittäin suuri. Jos te asetutte Pari-Sulaylle, niin te
itse kokonaan vastaatte uhkapelistänne. Te voitte vaikka ruveta
ihmissyöjäksi, eikä minulla ole oikeutta sekaantua asiaan. Mutta
Berandella te olisitte minun yhtiökumppanini, ja minä olisin teistä
vastuunalainen. Minä en tietysti voisi koskaan suostua siihen, että
minun yhtiökumppanini saisi olla pestauslaivan kapteenina. Sanon
teille, että sitä en koskaan antaisi sisareni enkä vaimoni..."
"Mutta enhän minä aio tulla teidän vaimoksenne, Jumalan kiitos, vaan
ainoastaan yhtiökumppaniksenne."
"Ja muutenkin koko tuuma on naurettava", jatkoi Sheldon järkähtämättä.
"Ajatelkaahan nyt, millaiseksi tilanne muodostuisi. Nuori mies ja nuori
nainen yhtiökumppaneina syrjäisellä plantaasilla. Ainoa käytännöllinen
ratkaisu olisi, että minä menisin kanssanne naimisiin..."
"Minä tein teille liiketarjouksen, eikä tarkoitukseni ollut kosia",
keskeytti Joan kylmästi ja suutuksissaan. "Löytyisiköhän tästä
maailmasta miestä, joka kohtelisi minua kuten toveria."
"Mutta te olette kerta kaikkiaan nainen", aloitti Sheldon, "ja joitakin
sopivaisuuden, säädyllisyyden..."
Joan nousi pystyyn ja polki jalkaa.
"Tiedättekö, mitä minä nyt tahtoisin sanoa?"
"Tiedän kyllä", vastasi Sheldon hymyillen. "Te tahtoisitte sanoa:
'Kirotut hameet!'"
Joan nyökäytti päätään, mutta näytti jo alkavan katua.
"Juuri niin minä aioin sanoa, mutta niillä sanoilla on aivan toinen
kaiku, kun te ne lausutte. Tuntuu siltä, kuin te itse todella
ajattelisitte mitä sanotte ja kuin minä olisin antanut siihen
ajatukseen aiheen. No niin, nyt minä menen nukkumaan. Mutta olkaa hyvä
ja miettikää ehdotustani ja antakaa minun kuulla päätöksenne huomenna.
Nyt meidän ei kannata siitä keskustella. Te saatte minut vain
kiivastumaan. Katsokaas, te olette pelkuri, ja hyvin itsekäs. Te
pelkäätte, mitä muut typerät ihmiset sanoisivat. Vaikka teidän
vaikuttimenne olisivat kuinka kunnialliset tahansa, niin teidän
tunteitanne loukkaisi, jos muut arvostelisivat teidän tekojanne. Ja te
ajattelette enemmän omia viheliäisiä tunteitanne kuin minun tunteitani.
Ja -- pelkuri-raukka kun olette -- kaikki miehet ovat sisimmässään
pelkureita -- te puette pelkuruutenne valepukuun ja sanotte sitä
ritarillisuudeksi. Kiitän Jumalaa siitä, etten ole mieheksi syntynyt.
Hyvää yötä! Ajatelkaa asiaa älkääkä olko tuhma. Berande kaipaa aito
amerikkalaista tarmoa. Te ette edes tiedä mitä se on. Te olette tuota
sitkeätä lajia, joka ryömimällä pääsee eteenpäin, ja isäksi te olette
hermostunut. Minulla on tuoreet voimat, joita ilmasto ei ole ehtinyt
heikontaa. Ottakaa minut kumppaniksenne, niin saattepa nähdä, että minä
pudistelen nämä saarelaiset liikkeelle. Myöntäkää pois, että olen jo
ehtinyt ravistella teitä."
"Myönnän toki", vastasi Sheldon. "Sen te olette kuin olettekin tehnyt.
Ei kukaan ihminen ole antanut minun niin armottomasti kuulla kunniaani
kuin te. Jos joku joskus olisi sanonut minulle, että minä joutuisin
tällaiseen tilanteeseen... Ei, kyllä minä myönnän, että te olette
pudistellut minua kelpolailla."
"Mutta tämä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tuleman pitää",
vakuutti Joan Sheldonin noustessa ja tarttuessa hänen ojennettuun
käteensä. "Hyvää yötä! Ja muistakaa, että minä huomenna tahdon saada
kuulla järkevän päätöksen."